Browsing by discipline "Constitutional law"

Ihmis- ja perusoikeuksilla on merkittävä vaikutus rikosprosessissa, jota on nimitetty ajoittain jopa sovelletuksi valtiosääntöoikeudeksi. Ihmis- ja perusoikeuksien vaikutus on havaittavissa rikosprosessin funktiotasolla asti, sillä rikosprosessin tehtävinä pidetään yhtäältä rikosvastuun toteuttamista sekä toisaalta rikoksesta syytetyn oikeussuojan turvaamista. Itsekriminointisuojaa eli oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen voi pitää yhtenä keskeisimmistä rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksista. Oikeuden tarkoituksena on ensisijaisesti suojata rikoksesta epäillyn ja syytetyn vapaata tahtoa epäasialliselta painostukselta, minkä lisäksi itsekriminointisuoja vaikuttaa muun muassa todistusaineiston keräämiseen esitutkinnassa ja sen hyödyntämiseen oikeudenkäynnissä. Tutkimuksessa pohditaan, millainen yhteys itsekriminointisuojalla on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja perustuslaissa suojattuun oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia tekijöitä tulee ottaa huomioon itsekriminointisuojan loukkausta arvioitaessa ja miten nämä tekijät vaikuttavat kotimaiseen oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön. Tutkimuskohteen systematisoinnissa on käytetty apuna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämiä itsekriminointisuojan väitettyyn loukkaukseen sovellettavia arviointikriteerejä. Näiden kriteerien mukaan itsekriminointisuojan loukkauksen arvioinnissa tulee ottaa huomioon käytetyn pakon laatu ja aste, menettelyssä mahdollisesti sovellettavat oikeusturvan takeet sekä se, miten pakolla hankittuja tietoja on käytetty. Tutkimuksessa käydään läpi näitä itsekriminointisuojan osatekijöitä ja niiden välisiä yhteyksiä itsekriminointisuojan loukkaustilanteissa. Tutkimuksessa käytetään hyödyksi myös kotimaisten tuomioistuimien ratkaisuja sekä ulkomaisten korkeimpien tuomioistuimien kannanottoja silloin, kun kannanotoilla voi katsoa olevan merkitystä myös itsekriminointisuojan kotimaisen tulkinnan kannalta Tutkimuksessa pyritään lisäksi myös selvittämään, millainen asema itsekriminointisuojalla on ihmis- ja perusoikeutena sekä voiko itsekriminointisuojaa rajoittaa minkään yhteiskunnallisen intressin perusteella. Itsekriminointisuojan rajoittamisen mahdollisuuksia tutkitaan perehtymällä itsekriminointisuojan puolesta ja vastaan esitettyihin argumentteihin. Näiden argumenttien perusteella analysoidaan itsekriminointisuojan painoarvoa tilanteissa, joissa itsekriminointisuoja on vastakkain rikoksen selvittämistä puoltavien argumenttien kanssa. Koska itsekriminointisuoja on aina yhteydessä vaatimukseen menettelyn oikeudenmukaisuudesta kokonaisuutena, periaatteen painoarvo voi vaihdella riippuen muun muassa itsekriminointisuojan loukkauksen vakavuudesta sekä julkisen intressin merkityksestä tapauksessa.

Koillis-Syyriassa sijaitseva al-Holin leiri syntyi, kun terroristijärjestö ISIS joutui vetäytymään keskeisiltä kannatusalueiltaan ja osa vierastaistelijoiden perheistä päätyi sota-alueilta al-Holiin. Leiriläiset ovat lähtökohtaisesti naisia ja alle 12-vuotiaita. Leirissä oleskelee ulkoministeriön mukaan kymmenkunta suomalaisnaista ja heidän noin 30 lastaan. Suomalaiset eivät voi lähteä al-Holista ilman Suomen valtion apua, sillä leiriä hallinnoivat kurdijoukot suostuvat luovuttamaan yksilöitä vain vastaanottavan hallituksen virallisille edustajille. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, voidaanko kansallisesta lainsäädännöstä sekä Suomea velvoittavista valtiosopimuksista johtaa julkiselle vallalle velvoitteita toimia aktiivisesti al-Holin leirillä oleskelevien suomalaisnaisten ja -lasten auttamiseksi. Tarkastelu tehdään ensisijaisesti lainopin keinoin ja lähdeaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön osalta perustuslakia, konsulipalvelulakia ja lastensuojelulakia. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksella on merkittävää painoarvoa tutkimuskysymystä selvitettäessä. Palaajien rikosoikeudellinen vastuu ja terrorismin torjuntaan liittyvät kysymykset on rajattu tutkimusekonomisista syistä tarkastelun ulkopuolelle. Al-Holin leirillä oli alkuvuodesta 2020 noin 66 000 henkeä, vaikka leiri suunniteltiin alun perin korkeintaan 20 000 henkilölle. Leiriolosuhteet vaarantavat siellä oleskelevien henkilöiden keskeiset perus- ja ihmisoikeudet, sillä puhtaasta vedestä, ruoasta ja terveydenhuollosta on puutetta eikä leiriläisten turvallisuutta pystytä rajallisten resurssien vuoksi takaamaan. Lukuisat humanitääriset järjestöt, kansainvälisoikeudelliset toimijat sekä kansalliset tuomioistuimet ovat vaatineet valtioita kotiuttamaan kansalaisensa leiristä. Perustuslaki ja keskeiset Suomea velvoittavat valtiosopimukset takaavat lähtökohtaisesti oikeuksia valtion oikeudenkäyttöpiiriin kuuluville henkilöille. Koska leirillä oleskelevat Suomen kansalaiset ovat Suomen valtion alueen ulkopuolella, tarkastellaan tutkielmassa oikeudenkäyttöpiirin ulottuvuutta ja sitä, voidaanko Suomen oikeudenkäyttöpiirin katsoa laajentuneen koskemaan heitä. Valtion oikeudenkäyttöpiiri voi laajentua esimerkiksi sen positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla. Koska leirillä oleskelu loukkaa jopa ehdottomiksi katsottuja perus- ja ihmisoikeuksia, voidaan julkiselta vallalta edellyttää aktiivisia toimia tilanteen korjaamiseksi perustuslain 22 §:ssä asetetun perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteen nojalla. Leiriläisten haavoittuva asema korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita. Perustuslain ohella velvoitteita voidaan johtaa konsulipalvelu- ja lastensuojelulainsäädännöstä. Konsulipalvelulaissa säädetään avustustoimenpiteistä, joita voidaan kohdentaa sen 3 luvun mukaisesti hädänalaisessa asemassa olevan henkilön auttamiseen tai 4 luvun nojalla kriisitilanteissa olevien henkilöiden henkilökohtaisen turvallisuuden suojaamiseksi. Tarkastelun keskiössä on se, syntyykö viranomaiselle konsulipalvelulain nojalla avustusvelvoite ja millainen painoarvo viranomaiselle jätetylle laajalle harkintavallalle voidaan tilanteessa antaa. Muiden Pohjoismaiden ja Euroopan unionin valtioiden toteuttamia toimia on tarkasteltava avustustoimiharkinnan yhteydessä konsulipalvelulain edellyttämällä tavalla. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan, mitä lapsen edun ensisijaisuuden periaate tässä kontekstissa tarkoittaa ja mitä toimia voidaan pitää lapsen edun mukaisena. Koska lapsen etu ajautuu kollisioon yleisen edun sekä perhe-elämän suojan kanssa kotiuttamistoimia harkittaessa joudutaan intressipunnintaa suorittamaan näiden eri oikeuksien välillä. Lapsen edun mukaisena ei kuitenkaan voida pitää leiriin jäämistä. Tutkimusaiheen yhteiskuntapoliittisten sidoksien tähden tutkielmassa tehdään lisäksi arvioita viranomaisten tosiasiallisista toimintamahdollisuuksista al-Holissa sekä lainsäädännön kehittämistarpeista, jotta viranomaisella olisi jatkossa selkeämmät toimintamahdollisuudet ja -velvollisuudet vierastaistelijailmiön piiriin ajautuneiden suomalaisten auttamiseen.

Suomi on valinnut puolustusratkaisukseen pakollisen asevelvollisuuden. Asevelvollisuus on kuitenkin vaativa järjestelmä ylläpitää samalla, kun valtio sitoutuu puolustamaan ihmisoikeuksia sekä noudattamaan oikeusvaltion periaatteita. Suomi onkin pitkään saanut moitteita asevelvollisuusjärjestelmänsä tiettyjen piirteiden takia. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuus nousevat säännöllisesti yleiseen keskusteluun, kun pohditaan järjestelmän uudistamista, esimerkiksi säännöllisesti nousevan kansalaispalvelusajatuksen kautta tai kun pohditaan järjestelmän sukupuolittuneisuutta ja siten sen, ainakin tulkinnallista, epäyhdenvertaisuutta. Mikään ei kuitenkaan ole nostanut lähihistoriassamme maanpuolustusvelvollisuuskeskustelua niin otsikoihin, kuin vuoden 2018 alussa tullut Helsingin hovioikeuden päätös vapauttaa siviilipalveluksesta kieltäytyjä vetoamalla Jehovan todistajien vapautukseen kaikesta palveluksesta. Tämä tutkielma tutkii sitä tilannetta, joka oli voimassa Jehovan todistajien vapautuksen päätyttyä ja tutkii, onko Suomen asevelvollisuusjärjestelmä Suomen oman perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden mukainen. Tutkimus on tehty lainopin metodein. Lopputuloksena on havaittu, että Suomella on ongelmakohtia, mutta ne ovat myös korjattavissa.

Katupartiointi on meillä melko uusi yhteiskunnallinen ilmiö, jonka asema lainsäädännössä on epäselvä ja ongelmallinen. Tutkielma käsittelee katupartiointia positiivisen oikeuden, erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Tarkoituksena on tarkastella katupartiointia ilmiönä siitä näkökulmasta, missä toiminnan laillisuuden rajat menevät ja millaisia ongelmakohtia omin valloin tehtävä katupartiointi koskettaa oikeusjärjestyksessä. Tutkielman johdantoluvussa kuvaillaan yleisesti katupartiointia ilmiönä ja toimintamuotona sekä sen taustalla olevaa yhteiskunnallista tilannetta ja sen syntyyn liittyviä yhteiskunnallisia tekijöitä. Tutkielman kohteena oleva katupartiointi rajataan erityisesti sellaisiin toimintamuotoihin, joita toteutetaan omin valloin ilman laillista toimivaltaa ja jotka mahdollisesti sivuavat rasismia. Toisessa luvussa kartoitetaan niitä yhteiskunnallisia puitteita, joita katupartiointi toimintana koskettaa. Luvussa käsitellään yksityisiin turvallisuuspalveluihin liittyviä kysymyksiä, julkisen vallan käyttöä ja mahdollisuutta siirtää sitä muille kuin viranomaisille sekä yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja suunnitteilla ollutta reservipoliisijärjestelmää. Kolmannessa luvussa tarkastellaan katupartiointia sivuavia perusoikeuksia ja niiden rajoittamisen edellytyksiä. Katupartiointia harjoitetaan usein yhdistystoiminnan puitteissa, joten yhdistymisvapaus ja yhdistysoikeus nousivat tärkeiksi toiminnan analysoinnin kannalta. Neljännessä luvussa käsitellään rasismia ja Suomea sitovia syrjintäkieltoja sekä jus cogensin kattavuutta. Viides luku keskittyy tutkimaan ja analysoimaan tarkemmin yhdistystä, joka toimii esimerkkinä tutkielman kohteena olevan katupartiointityypin harjoittajana. Luvussa käsitellään yhdistyksen toimintaa ja julkisivua sekä yhdistystoiminnan rajoja. Loppuluvussa pohditaan kontrollin ja vapauden suhdetta sekä oikeusvaltion merkitystä tutkielman teemaan liittyen. Tutkielma osoittaa tarpeen suhtautua vakavuudella yhteiskunnassa käynnissä olevaan mahdolliseen ääriliikehdintään. On myös tarvetta kiinnittää huomiota tarkkoihin rajanvetoihin julkisen vallan käyttöön liittyvissä toimivaltakysymyksissä. Katupartiointi ylittää harmaan alueen ja lainsäätäjän olisi hyvä ottaa selkeämmin kantaa sen tyyppisen toiminnan rajoihin. Katupartiointitoimintaan liittyviä kysymyksiä ja kannanottoja on hyvä tuoda yleiseen tietoon, koska epätietoisuus omalta osaltaan aiheuttaa ihmisissä pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Myös tietoa Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista ja aihepiiriä koskevista oikeusnormeista on tärkeää tuoda esiin julkisuudessa.

Tutkielmassa tutkitaan valtiosääntoikeuden näkökulmasta ylimpien valtioelinten välistä toimivaltajaon muutosta ja sen mahdollista vaikutusta eduskunnan valiokuntamietintöjen asemaan oikeuslähteenä. Suomessa kysymys oikeudellisen ratkaisutoiminnan argumentteina käytettävistä lähteistä, oikeuslähdeopista, on ollut valtiosääntöoikeuden tutkimuksessa kohtalaisen vähän kiinnostusta herättänyt aihe, mistä johtuen tutkielmassa läpikäydään asiaa osittain oikeusteoreettisen kirjallisuuden valossa. Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin jäsenyyksien ja perustuslakiuudistuksen myötä maan valtioelinten välinen toimivaltajako muuttui 90-luvun aikana. Normijärjestelmä muuttui mainittujen muutosten johdosta monikerroksiseksi, kun järjestelmään tulivat Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin uudet normitasot. Perustuslakiuudistus toi perustuslain tuomioistuimissa sovellettavaksi normiksi. Perustuslakiuudistuksessa valtioelinten välistä toimivaltajakoa muutettiin eduskunnan vahvemman roolin suuntaan. Oikeusjärjestelmän mainitut muutokset muuttivat myös tuomioistuinten roolia. Tutkielmassa läpikäydään eurooppalaistumisen ja valtiosääntöistymisen muutoksia tuomioistuinten rooliin. Valiokuntamietintöjen roolia tuomioistuinten ratkaisutoiminnassa arvioidaan aineistoanalyysin perusteella. Johtopäätöksenä todetaan, että kysymystä käytettävistä oikeuslähteistä tulisi tarkastella valtiosääntöoikeudellisena kysymyksenä, koska valtiojärjestykseen on tullut useita valtiosääntöisiä oikeuslähteiden etusija-sääntelyjä. Tutkielmassa todetaan, että valtiosääntöistymisen muutoksen vuoksi eduskunnan esittämille näkemyksille tulisi antaa aiempaa merkittävämpi rooli laintulkinnassa. Aineistoanalyysina todetaan, että korkeimmat oikeudet antavat nykyisin valiokuntamietinnöille selkeän aseman epäselvien oikeuskysymysten ratkaisemisessa erityisesti lakivaliokunnan hallinnonalan kysymyksissä

Suomessa tasaisesti jatkunut monikulttuuristumiskehitys on nostanut ajankohtaiseksi kysymyksen uskonnon ja kulttuurin sekä suomalaisen oikeusjärjestelmän välisestä suhteesta. Monikulttuuristumisen vaikutukset ilmenevätkin monella eri oikeudenalalla. Tältä osin kulttuuriset ja uskonnolliset seikat tulevat kyseeseen myös korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisasioita koskevassa oikeuskäytännössä, erityisesti vuonna 2015 Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden aikaisempaa suuremman määrän seurauksena. Tutkielmassa on tarkasteltu kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen ilmenemistä korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä vuosina 2002-2018. Tutkielmaa varten on koottu korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännöstä 28 tapauksen oikeustapausaineisto. Aineistoa on systematisoitu eri tavoin kulttuuriset ja uskonnolliset seikat huomioon ottaen. Tutkielmassa on selvitetty sitä, miten kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenevät korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisasioita koskevassa oikeuskäytännössä ja miltä aineiston perusteella tehdyt havainnot näyttäytyvät perus- ja ihmisoikeudet huomioon ottaen. Tutkimuskysymyksen tarkastelu oikeustapausaineistoa hyödyntämällä on edellyttänyt "kulttuuriset ja uskonnolliset seikat" -käsitteen määrittelyä. Käsitettä on määritelty perus- ja ihmisoikeussääntelyyn tukeutuen. Tutkielman tarkoituksen kannalta on ollut tarkoituksenmukaisinta hahmotella sellainen sisältö käsitteelle "kulttuuriset ja uskonnolliset seikat", joka tukee tutkimuskysymyksen tarkastelua sekä oikeustapausaineiston analysointia. Oikeustapausaineistoa on tutkielmassa systematisoitu eri tavoin; ajallisesti, temaattisesti sekä perus- ja ihmisoikeuslähtöisen jaottelun avulla. Ajallisen systematisoinnin perusteella havaitaan, että määrällisesti korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö painottuu erityisesti viime vuosiin, mihin vaikuttaa turvapaikanhakijoiden määrän kasvu. Tämä ilmenee myös kansainvälistä suojelua koskevien tapausten lukumääräisenä erottumisena. Tästä huolimatta korkein hallinto-oikeus on antanut kulttuurisia ja uskonnollisia seikkoja merkittävällä tavalla linjaavia päätöksiä 2000-luvun alussa. Oikeustapausaineiston temaattinen jaottelu puolestaan ilmentää kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen ilmenemistä laajasti eri asiaryhmissä, esimerkiksi lapsen etua, somalialaista klaanitaustaa ja kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa. Perus- ja ihmisoikeuslähtöinen jaottelu ilmentää kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen liityntää perus- ja ihmisoikeussääntelyyn. Tältä osin perus- ja ihmisoikeudet ilmenevät korkeimman hallinto-oikeuden tapauksissa välillisesti, perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan tai suoran liitynnän välityksellä. Välillisesti kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenevät muun ohella siten, että turvapaikanhakijan kotimaan kulttuuriin ja uskontoon liittyy sellaisia seikkoja, jotka voivat johtaa tämän toimien vuoksi jopa kansainvälisen suojelun tarpeeseen. Tältä osin maatietous korostuu. Kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenivät myös perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan välityksellä, jolloin päätöksen perusteluissa korostuu perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan vaikutus ratkaisun lopputulokseen. Tässä punninnassa heikompaan asemaan ovat jääneet sellaiset kulttuuriset ja uskonnolliset seikat, joiden on katsottu olevan Suomen oikeusjärjestelmän ja Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia. Suora perusoikeusliityntä ilmenee puolestaan sellaisissa kansainvälistä suojelua koskevissa tapauksissa, joissa on vedottu uskonnosta luopumiseen ja usein myös kristinuskoon kääntymiseen. Tällöin tapauksiin liittyy turvapaikanhakijan oikeus uskonnonvapauteen ja siihen sisältyvä oikeus vaihtaa uskontoa. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että ulkomaalaisasioissa on keskeisellä tavalla kyse ulkomaalaisen tai tämän kotimaan kulttuuriin ja uskontoon liittyvistä seikoista ja edelleen näihin seikkoihin voi liittyä voimakkaasti ulkomaalaisen perus- ja ihmisoikeudet, vaikka perus- ja ihmisoikeuskysymykset eivät olisikaan oikeudellisen päätöksenteon keskiössä. Perus- ja ihmisoikeusliityntä on kuitenkin otettava huomioon kulttuurisia ja uskonnollisia seikkoja koskevassa harkinnassa.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Perusoikeusuudistuksen esitöissä ilmaistua lauseketta ”Kunnat jäävät perusoikeussuojan ulkopuolelle” perustuslakivaliokunta on käyttänyt lausunnoissaan korvauksettoman omaisuudensiirron oikeuttaen vain sellaisissa tilanteissa, joissa kunta on lakkautunut ja sen merkitys suhteessa asukkaiden perusoikeuksien edistämiseen on tyhjentynyt. Lainsäädäntökäytännöstä ei löydy tukea tulkinnan laajentamiselle siihen suuntaan, että ei olisi olemassa subjekteja, joilla olisi omaisuudensuoja kunnan omaisuuteen. Myöskään lainsäädäntökäytännöstä ei saa perustetta ajatukselle, että ei olisi olemassa perusoikeusvaikutuksia, jotka kytkeytyisivät kunnan hallussa olevaan omaisuuteen tai sen käsittelyyn lainsäädännössä. Ei myöskään ole viitteitä siitä, että kunnan omaisuutta koskevan lainsäädännön valtiosääntöoikeudelliset tai perusoikeudelliset liittymät tyhjentyisivät pelkästään tarkasteluun kunta-oikeushenkilön suhteesta omaisuuteen tai lainsäätäjään. Sitä vastoin lainsäädäntökäytäntö ja oikeuskirjallisuus jatkuvilla viittauksillaan ohjaavat tulkintaa siihen suuntaan, että kunnan asukas on aivan erityisessä suojeluksessa ja nimenomaan asukkaalla on oikeus kunnan omaisuuteen. Kunnan omaisuutta järjesteltäessä lainsäädännöllä on säädetty korvauksesta omaisuutta luovuttavalle kunnalle, kun tämän kunnan perusoikeuksiin liittyvä tehtävä jatkuu. Jos luovuttava kunta taas on kokonaan lakannut, sen varat ja velat on voitu jakaa perusoikeusvastuun ottavalle taholle tarkoituksenmukaisella tavalla. Kunnan omaisuuteen kohdistuva suoja tulee johtaa ihmisten perusoikeuksista, kunnan omaisuuden ollessa kyseessä kunnan asukkaiden perusoikeuksista. Myös perustuslain sanamuodon mukaan itsehallinnossa on kyse juuri asukkaiden itsehallinnosta. Asukkaiden itsehallinto nivoo yhteen asukkaan omaisuudensuojan ja liittää omaisuuden asukkaaseen. Kunnan asukas maksaa kunnallisveroa, joiden pohjalta kunnalle syntyy varallisuutta. Asukkaalla on oikeus ja suoja verotuksella kerättyyn omaisuuteen. Luonnollisilla henkilöillä, siis myös kunnan asukkaalla, on omaisuudensuoja ja muut perusoikeudet. Omaisuudensuoja ei kapene henkilön liittyessä yhteisöön tai pysyessä minkä tahansa yhteisön jäsenenä. Kunnan hallussa olevaa omaisuutta ei voida kuitenkaan suoraan olettaa omaisuudensuojan piiriin kuuluvaksi, koska niin tehden julkisella vallalla oleva positiivinen velvollisuus toteuttaa perusoikeudet voitaisiin tyhjentää. Julkisen vallan on myös omaisuutta käsitellessään perusteltava kaikki toimensa perusoikeuksien edistymisellä. Läheisyysperiaate sitoo kunnan omaisuuden alueeseen; osalliseksi kunnan omaisuudesta pääsee asumalla kunnan alueella. Perustuslaissa turvattu asukkaiden itsehallinto sitoo omaisuuden asukkaaseen. Omaisuus on muodostunut itsehallinnon ja lainsäädännön mukaisesti tapahtuneen tahdonmuodostuksen seurauksena. Kun kunnalla on velvollisuus toteuttaa perusoikeudet, sen asukkailla tulee olla oikeus käyttää myös omaisuus perusoikeuksien toteuttamiseen. Omaisuus on pidettävä neutraalina keinona kunnan positiivisen asukkaiden perusoikeuksien toteuttamisvelvollisuuden täyttämisessä. Kunnan asukkaalla on oikeus saada kunnan verovaroilla rahoitettu osa kunnan hallinnassa olevasta omaisuudesta pidettyä itsehallinnon päätöksentekomekanismien piirissä. Jos lainsäädännöllä kosketaan asukkaiden itsehallinnon kohteeseen, esimerkiksi sen alaista omaisuutta vähennetään, se tulee perustella asukkaan perusoikeuksien edistymisellä. Jos asukkaan itsehallintoa suhteessa omaisuuteen heikennetään lainsäädännöllä, se pitää perustella asukkaan itsehallinnon paremmalla korvaavalla toteutumisella. Kuitenkin siirron peruste ja siirrosta maksettava korvaus on pidettävä erillään ja molemmat niistä on perusteltava asukkaiden perusoikeuksien ja intressin paremmalla toteutumisella. Asukkaiden itsehallinnon pysyvät muutokset on käsiteltävä perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Suurempaa muutosta perustuslakivaliokunnan linjauksiin välillisen suojan ulottumisesta ei välttämättä tarvita. Sitä vastoin on paikallaan eheyttää käytäntöä ja kirkastaa välillisen suojan sisältöä. Monia nykyisen tulkinnan ongelmakohtia voidaan häivyttää johtamalla kaikkien oikeushenkilöiden perusoikeudet luonnollisista henkilöistä ja vain niistä. Ilman luonnollisia henkilöitä oikeushenkilöt ovat perusoikeusvaikutuksiltaan tyhjiä. Myöskään yksityisillä oikeushenkilöillä ei voi olla tuoreen oikeusajattelun mukaan perusoikeuksia, vaan kaikki perusoikeudet palautuvat ihmisten oikeuksiin. Perustuslakivaliokunnan tulisi yhtenäistää linjaansa omaisuudensuojan suhteen hahmottelemalla omaisuudensuoja seuraavasti: Luonnollisilla henkilöillä on omaisuudensuoja. Tämä omaisuudensuoja ei kapene tai laajene ihmisen tullessa jonkin yhteisön jäseneksi. Yksityisillä oikeushenkilöillä on omaisuudensuoja automaattisesti, kun luonnollisten henkilöiden omaisuudensuojan toteutuminen sitä edellyttää. Tämä perustuu negatiiviseen velvollisuuteen olla puuttumatta luonnollisen henkilön omaisuuteen. Kunnalla ja muulla julkisyhteisöllä ei ole omaisuudensuojaa, koska muussa tapauksessa sen positiivinen velvollisuus toteuttaa jäsentensä perus- ja ihmisoikeudet tyhjentyisi eikä kuntien tarkoituksenmukainen lakkauttaminen olisi mahdollista. Kunnan asukkaalla on omaisuudensuoja siihen kunnan hallussa vallinnassa olevaan omaisuuteen, joka on kunnan disponoitavana kunnan edistäessä asukkaiden perusoikeuksia.

Teknologiakehityksen ja kansainvälisen turvallisuusympäristön muutosten seurauksena valtiot ovat pyrkineet kasvattamaan tiedustelua koskevia toimivaltuuksia. Perinteisen kohdennettujen rikosepäilyperusteisten tiedustelumenetelmien lisäksi on kehitetty tiedustelujärjestelmiä, joilla pyritään erityisesti kansalliseen turvallisuuteenn kohdistuvien uhkien ennakoimiseen ja näiden uhkien toteutumisen estämiseen. Valtioissa onkin kehitetty kohdentamattomia elektronisen viestinnän tiedustelujärjestelmiä, joiden tarkoituksen on yhtäältä seuloa suuresta viestinnän joukosta tiedusteluviranomaisia kiinnostavaa tietoa ja toisaalta ulottamaan tiedustelutoimet myös sellaisiin valtion turvallisuudelle haitallisiin tekoihin, joiden osalta ei välttämättä täyty vielä rikoksen tunnusmerkit. Kysymys laaja-alaisisten tiedustelutoimivaltuuksien valtisääntöoikeudellisesta hyväksyttävyydestä on aktualisoitunut viimeisten vuosien aikana erityisesti yksityiselämän ja henkilötietojen suojan näkökulmasta. Voidaan sanoa, että eurooppalainen oikeustila on kohdentamattomalle elektronisen viestinnän tiedustelulle asetettavien valtiosääntöoikeudellisten rajoitusten suhteen murrostilassa. Viimeisen kolmen vuoden aikana Euroopan unionin tuomioistuin on ottanut yksityiseläm ja henkilötietojen suojan arvioinnissa Euroopan ihmisoikuestuomioistuimen rinnalla kasavan roolin. Tälläkin hetkellä niin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa kuin Euroopan unionin tuomioistuimessa on vireillä merkittäviä tiedustelujärjestelmien perus- ja ihmisoikeuksien mukaisuutta koskevia asioita. Tutkielmassa hahmotetaaan perus- ja ihmisoikeuspluralismin hengessä ne valtiosääntöoikeudelliset oikeuslähteet, jotka vaikuttavat kansallisen lainsäätäjän harkintavaltaan. Näiden oikeuslähteiden valossa tarkastellaan niitä perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteesta seuraavia vaatimuksia, joita kohdentamattoman elektronisen viestinnän tiedustelulainsäädännölle on kansallisesti asetettava. Tämän analysin pohjalta on määritelty kansallisen lainsäätäjän harkintavallan rajoitukset, eli ne seikat, jotka tiedustelua koskevassa lainsäädännössä on otettava huomioon, jotta lainsäädäntö täyttäisi yksityiselämän ja henkilötietojen suojan rajoittamisen edellytykset.

Kollektiivista lapsen etua tutkitaan lapsivaikutusten arvioinnilla (jäljempänä LAVA tai arviointi), jota voi verrata esimerkiksi talousvaikutusten tai ympäristövaikutusten arviointiin. Lasten oikeuksien komitean määritelmän mukaan lapsivaikutusten arviointi tarkoittaa olemassa olevien ja valmisteilla olevien hallinnollisten ja poliittisten ohjelmien, lainsäädännön ja budjettitoimien tarkastelemista niiden lapsiin ja lasten oikeuksiin kohdistuvien vaikutusten pohjalta. Tutkielmassa tutkitaan, miten LAVA voi auttaa lasten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Tutkielman keskeiset alakysymykset ovat: mitä ovat lasten perus- ja ihmisoikeudet? Mitä on lapsivaikutusten arviointi lainvalmistelussa? Miten lasten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista voidaan mitata? Tutkielman keskeiset näkökulmat ovat lasten oikeudet, lapsivaikutusten arviointi, lasten oikeuksien toteutumisen mittaaminen ja lainvalmistelu. Tutkielman aihe liittyy kriittiseen viitekehykseen, jossa ruoditaan arviointityön asemaa suomalaisessa lainvalmistelussa. Aihe liittyy myös vaatimukseen tutkittuun tietoon perustuvasta päätöksenteosta (evidence-based policy-making). Tutkielma on kirjoitettu valtiosääntöoikeuden projektissa syksyn 2017 ja talven 2018 aikana. Tutkielman lopussa on soveltava empiirinen osuus, jossa tutkitaan, onko LAVA:a tehty ja miten siinä on onnistuttu aineistoon kuuluvissa kotimaisissa vuoden 2017 hallituksen esityksissä. Myös lainsäädännön arviointineuvoston lausunnot vuosilta 2016–2017 sekä osin vuodelta 2018 käydään läpi ja etsitään LAVA:a koskevia huomioita. Aineistosta etsitään sekä määrällistä tietoa, eli onko arviointia tehty vai ei, että laadullista tietoa, eli millaisia tehdyt arvioinnit ovat. Laadullinen tarkastelu tehdään tutkielmassa esiteltyjen näkökulmien pohjalta. Selvityksessä hallituksen esityksissä vuonna 2017 tunnistettujen vaikutusten määrä (17,4 %) näyttäisi olevan aiempiin tutkimuksiin verrattuna suurempi. Tästä voidaan varovaisesti päätellä, että LAVA:n asema hallituksen esityksissä on vahvistunut. On kuitenkin huomioitava, että selvitystä ei ole välttämättä tehty täysin samoin hakusanoin ja kriteerein kuin aiempia tutkimuksia. Selvityksen perusteella esitetään seuraavia kehittämisehdotuksia kotimaisessa lainvalmistelussa tehtävään LAVA:n: arviointiprosessin vakiinnuttaminen kaikkiin ministeriöihin, ei vaikutuksia -arviointien tulosten perusteleminen, vaikutusten vahvempi peilaaminen lasten perus- ja ihmisoikeuksiin, arviointien tietopohjan parempi esilletuonti ja indikaattoreiden hyödyntäminen sekä erityis- ja ikäryhmien kattavampi huomioiminen.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeuksien asemaa korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisoikeudellisessa oikeuskäytännössä. Lapsen oikeuksiin liittyvät oikeustapaukset ulkomaalaisoikeudessa ilmentävät tuomioistuimiin kohdistuvaa ristipainetta noudattaa kansallisen ulkomaalaislainsäädännön sääntelemää kontrollipolitiikkaa ja samalla varmistaa ihmis- ja perusoikeusvelvoitteiden toteutuminen sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, miten yleistä lapsen edun huomioonottaminen ratkaisuissa on, millä tasolla lapsen edun toteutumista arvioidaan ja miten tämä on muuttunut vertailuajanjakson aikana. Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaalaisasian asiaryhmän ja ratkaisun lopputuloksen korrelaatiota lapsen edun huomioimisen kanssa. Lisäksi tarkastellaan ratkaisuissa käytettyjä oikeuslähteitä lapsen edusta ja lapsen edulle annettuja merkityssisältöjä. Menetelmällisesti tutkielma on yhdistelmä lainoppia ja empiiristä oikeustutkimusta. Empiirinen oikeustutkimus koostuu oikeustapausten ratkaisujen kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta analyysistä. Aineisto koostuu KHO:n vuosien 2005-2019 ulkomaalaisoikeudellisista ennakkoratkaisuista, jotka koskevat jollain tavalla alaikäistä. Yhteensä näitä on 90. Ulkomaaliasoikeuden sääntelypohja on monitasoinen: se koostuu ihmisoikeussopimuksista, EU-oikeuslähteistä ja kansallisesta lainsäädännöstä sekä kaikkien näiden tasojen oikeuskäytännöstä. Lapsen edun kannalta Lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin oikeuslähde. Monissa EU-oikeuslähteissä säännellään tarkasti lapsen edun asemasta ulkomaaliasoikeudessa. Tarkasteltavista ratkaisuista lapsen etu on huomioitu 57 %:ssa tapauksista, mikä on kohtalaisen hyvä tulos. Ajallisesti lapsen edun huomioinnin kehitys on ollut epätasaista aaltoliikehdintää. Lapsen edun erittäin suppea arviointi ratkaisuissa on yleistä. Lapsen etu huomioidaan hieman paremmin lopputulokseltaan negatiivisissa kuin positiivisissa ratkaisuissa. Lapsen etu otetaan huomioon parhaiten perheenyhdistämistapauksissa. Huomattavasti heikommin se huomioidaan maastapoistamisratkaisuissa, etenkin karkotusratkaisuissa. Lapsen edun huomiointi on puutteellista ihmiskaupparatkaisuissa. Lapsen oikeuksien sopimukseen viitataan eniten perheenyhdistämisratkaisuissa. Lapsen etu huomioidaan yleisesti epätasaisesti eri ratkaisussa. Lapsen edun sisältö määrittyy KHO:n ratkaisuissa tapauskohtaisesti. Usein lapsen edun sisältö ja sille annettava painoarvo kumpuavat ulkomaalaislain pykälistä sekä esitöistä. Tilanteissa, joissa kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen ja lapsen etu palautuu EU-oikeuslähteisiin, KHO on kuitenkin antanut lapsen edulle merkittävää painoarvoa. Ihmisoikeuksien minimistandardien soveltaminen johtaa siihen, että lapsen etua arvotetaan yleisesti eri tavalla EU-liitännäisissä asioissa kuin muissa. Ei ole merkkejä siitä, että KHO harjoittaisi ulkomaalaisoikeudellisissa ratkaisuissa lapsen edun kohdalla aktiivista perustuslakikontrollia. Lapsen edusta säänteleminen perusoikeustasolla sekä tarkemmat ohjeistukset lapsen edun arviointia varten laissa ja esitöissä edesauttaisivat lapsen edun johdonmukaisempaa ja perusteellisempaa huomiointia ulkomaalaisasioissa.