Browsing by discipline "Obligation law"

I avhandlingen undersöker jag vilka omständigheter som bör vara för handen när återbäring av obehörig vinst görs, och i vilka situationer vinst inte återbärs. Jag undersöker även varför vinstinstitutet kan vara användbart vid sidan som komplement till skadeståndsrätten, negotiorum gestio (tjänster utan uppdrag) och avtalsrätt. Vidare undersöker jag hur man enligt vinstinstitutet förhåller sig till tilläggsarbete som går utöver vad som har avtalats Först tar jag fasta på orsakerna till att ett vinstinstitut är nödvändigt och varför skadeståndsrätt, där en oaktsamhetsbedömning ofta aktualiseras, inte alltid är användbar när nytta överförs till en annan part. Jag behandlar förutsättningarna för återbäring av obehörig vinst men även situationer där återbäring undantagsvis inte görs. Vidare undersöker jag varför återbäring av obehörig vinst kan vara nödvändigt vid sidan av skadeståndsrätt och negotiorum gestio. I avhandlingen utreder jag även båda vinstinstitutets förhållande till avtalsrätt och situationer där arbetsprestationer överskrider vad som avtalats. Tyngdpunkten ligger på den finska uppfattningen om återbäring av obehörig vinst, men parallellt diskuteras framför allt kondiktionsläran som äger företräde i Sverige. Skälighetsaspekter, som inspirerats av kondiktionsläran, har nämligen lett till att ett återbäringsansvar kan jämkas. Jag har kommit fram till att huvudregeln är att återbäring av obehörig vinst görs ifall vissa objektiva förutsättningar är för handen, dvs. om en vinst har uppkommit, om vinsten är obehörig och om någon gynnats på en annans bekostnad. Undantagsvis leder viktigare samhälleliga orsaker dock till att även obehöriga förmögenhetsöverföringar förblir bestående. Vinsten återgår alltså om det objektivt sett är frågan om en obehörig vinst, och återbäringsparternas förhållningssätt är i allmänhet irrelevant. En oaktsamhetsbedömning är alltså i allmänhet taget onödig eftersom rättssamhället strävar till att återställa utgångsläget. Fastän parten som går miste om nytta uppsåtligen förorsakade förmögenhetsöverföringen, kan den alltså oftast återbäras. Om vinstmottagaren däremot varit i god tro, hindrar detta emellertid inte heller ett återbäringskrav, fastän jämkning av återbäringsansvaret undantagsvis kan ske när det är skäligt. Inom vinstinstitutet fäster man vikt vid huruvida parten som går miste om nytta på grund av en förmögenhetsöverföring faktiskt hade som avsikt att åstadkomma överföringen. Avtalsrätt verkar dock äga företräde framför vinstinstitutet, och återbäring av obehörig vinst görs endast i utomobligatoriska förhållanden. Tilläggsarbete, som går utöver vad som avtalats, kan berättiga till ersättning ifall ingreppet grundar sig på en giltig rättsgrund. Huvudregeln är ändå att huvudmannen har självbestämmanderätt inom sin egen rättssfär, och därför betalas i allmänhet ingen ersättning i detta sammanhang. Rättssamhället tycks sträva till att ge skydd åt behöriga förmögenhetsöverföringar som överensstämmer med parternas avsikt, och balansgången mellan vinstparternas intressen beaktas också.

Enligt Aktiebolagslagen skall ett företag sträva efter att maximera ägarnas vinst. Många företag i Finland anser dock att det även är viktigt att beakta naturen och samhället i sin produktion. En så kallad företagsetik har i många studier visats förbättra företagets resultat, arbetstagarnas motivation, finansieringsmöjligheter och effektvitet trots att företagsetik sannolikt även resulterar i ökade kostnader. Framför allt ökar företagsetik på ett företags image. Det är därför viktigt att företagets verksamhet i verkligheten motsvarar det företaget utlovar. Idag använder sig många företag dock av underleverantörer och ofta dessutom utländska underleverantörer i U-länder var företagsetik inte nödvändigtvis är så viktigt. Det är därför viktigt att förstå hurdant ansvaret är i ansvarskedjan ifall produktionen inte är etisk. I denna avhandling analyseras brister i etik i form av så kallade imagefel och ansvar för sådana fel i avtalskedjan. Imagefel definieras i detta arbete som fel i produkten som uppstått eftersom produkten inte producerats på ett etiskt sätt. Imagefelets utsträckning beror på hurdan företagsetik köparen tillämpar. Ett företags företagsetik är vanligen definierat i deras Code of Conduct, vilken vanligen finns presenterad på företagens hemsidor. Företag hänvisar även ofta till att de tillämpar regelverk som OCDS:s riktlinjer för multinationella företag, Förenta Nationernas Global Compact och ISO standarder. Avhandlingen behandlar möjligheter för inkorporering av företagsetik i avtal var företagsetik inte har beaktats. Detta görs genom att undersöka reglerna för standardavtal, handelsbruk och information vid avtalsförhandlingarna. Därutöver behandlas avtalsbrott och imagefel som ett avtalsbrott och påföljder vid avtalsbrott. Därtill analyseras avtalskedjans ansvarsuppbyggnad för att sedan slutligen kunna analysera hurdant ansvaret för imagefel i avtalskedjan är. Ur analysen framgår att ett imagefel kan anses som ett fel som leder till avtalsbrott. Vidare kan en part vara ansvarig för imagefel gentemot slutanvändaren. Även parter i tidigare led kan direkt bli ansvariga gentemot slutanvändaren ifall förhållandet till slutanvändaren är tillräckligt nära och slutanvändaren har skäl att rikta sina krav direkt till parten ifråga. Slutanvändaren kan få ersättning för direkt skada under vissa förutsättningar men det är mycket osannolikt att indirekta skador ersätts i sådana situationer.

Tutkielman aiheena on vahingonkorvausvastuun laajuus kansainvälisessä irtaimen kaupassa. Tavoitteena on selvittää, kuinka laajaksi CISG:n mukainen vahingonkorvausvastuu voi muodostua. Tarkastelun kohteena ovat kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista annetun yleissopimuksen eli CISG:n säännökset ja erityisesti sen 74 artikla. CISG 74 artikla sisältää säännöt vahingonkorvauksen laskemiseksi. Se perustuu täyden korvauksen periaatteelle, jonka mukaan vahingonkorvaus kattaa sen rahamäärän, joka vastaa sopimusrikkomuksen vuoksi toiselle osapuolelle aiheutunutta vahinkoa. Vahingonkorvauksen määrää kuitenkin rajoittaa CISG 74 artiklaan sisältyvä vahinkojen ennakoitavuuden vaatimus. Tutkielmassa esitetään, että vahingonkorvausvastuun laajuuden määrittäminen on tulkinnanvaraista ja siihen liittyy monia epävarmuustekijöitä. Epäselvää on ensinnäkin se, minkälaista yhteyttä sopimusrikkomuksen ja vahingon välillä edellytetään. CISG 74 artiklan mukaan vahingon on tullut aiheutua sopimusrikkomuksen vuoksi. Silti oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, mitä vaatimus tarkoittaa ja onko CISG:n puitteissa tarvetta soveltaa varsinaisia syy-yhteysteorioita. Toiseksi epävarmuutta syntyy siitä, että vahinkotyypillä voi olla merkitystä korvattavuuden kannalta, vaikka vahinkotyyppejä ei ole määritelty CISG:ssä. Myös sopimuksiin sisällytettävät vastuunrajoitusehdot perustuvat usein vahinkotyyppiluokitteluihin, vaikka eri vahinkotyyppien määritelmät eivät ole kansainvälisesti vakiintuneet. Kolmas epävarmuutta aiheuttava vahingonkorvauksen laajuuteen liittyvä tekijä on varsinaisena vastuunrajoitusmekanismina toimiva vahinkojen ennakoitavuuden vaatimus. Sen mukaan vahingonkorvaus ei saa olla suurempi kuin se vahinko, jonka sopimusta rikkonut osapuoli sopimusta tehtäessä ennakoi tai jonka hänen olisi pitänyt ennakoida voivan mahdollisesti seurata sopimusrikkomuksesta. Ennakoitavuuden arvioinnissa esiintyy kuitenkin paljon hajontaa. Vahingonkorvausvastuun laajuuden kannalta merkityksellistä on erityisesti se, että oikeustila on epäselvä sen suhteen, minkä pitää tarkalleen ottaen olla ennakoitavissa. Näkemykset eroavat ainakin siitä, onko kyse vahinkotyypin, vahingon laajuuden vai vahinkojen yhteenlasketun summan ennakoitavuudesta. Tutkielmassa on tarkasteltu erikseen muulle kuin myydylle omaisuudelle aiheutuneiden tuotevahinkojen korvattavuutta CISG:n mukaan. Vahingonkorvausvastuun laajuuteen liittyvät epävarmuudet korostuvat niiden kohdalla, mikä voi johtua muun muassa siitä, ettei CISG sisällä erillisiä sääntöjä tuotevahingoista. Ainoa viittaus tuotevahinkoihin sisältyy CISG 5 artiklaan, jossa todetaan, ettei CISG koske myyjän vastuuta tavaran aiheuttamasta henkilön kuolemasta tai henkilövahingosta. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on kuitenkin vahvistettu, että muulle kuin myydylle tavaralle aiheutuneiden esinevahinkojen korvattavuutta arvioidaan CISG:n sääntöjen mukaan. Kirjallisuudessa on silti katsottu, että vahinkojen ennakoitavuuden vaatimus soveltuu huonosti kyseisten vahinkojen laajuuden määrittämiseen. Toinen ongelma on se, miten CISG 74 artiklaa sovellettaessa pitäisi suhtautua suhteettoman suuriin vahinkoihin, jollaisia tuotevahingot usein ovat. CISG ei nimittäin sisällä suhteellisuusperiaatetta tai muunlaista sääntöä vahingonkorvauksen määrän kohtuullistamisesta tai sovittelusta. Lopuksi tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vahingonkorvausvastuun laajuuden epävarmuudesta johtuvia riskejä voidaan hallita. Tutkielmassa esitetään, että korvausvastuuriskin hallinnassa avainasemassa on ennakollinen toiminta. Yritysten tulee varmistaa, että niiden sopimustoiminta on systemaattista ja laadukasta. Standardisopimukset ja erilaiset menettelyohjeet tulee pitää ajan tasalla ja samoin on huolehdittava henkilökunnan koulutuksesta. Kun nämä prosessit ovat kunnossa, vastuuriskejä on mahdollista hallita yksittäisissä sopimuksissa. Paras keino torjua CISG:n epäselvyydestä ja tulkinnanvaraisuudesta aiheutuvia ongelmia on huolellisesti laadittu sopimus. Kyseeseen voivat tulla yrityksen omat sopimusehdot tai esimerkiksi alakohtaiset vakioehdot.

Kaupallinen ilmaliikenne on toimialana kehittynyt nopeasti, ja lentäminen on tänä päivänä varsin arkipäiväinen matkustusmuoto. Euroopan unionissa markkinoiden vapautuminen kilpailulle on lisännyt merkittävästi alan toimijoiden lukumäärää ja samalla, matkustajien iloksi, alentanut lentomatkustuksen kustannuksia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna tilanne on kuitenkin muodostunut monella tapaa ongelmalliseksi. Lisääntynyt kilpailu markkinoilla on yhdessä toimialalle perinteisten ja tyypillisten epävarmuustekijöiden kanssa saattanut monet lentoyhtiöt vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Samanaikaisesti voimakkaasti kasvaneet liikennemäärät ovat ruuhkauttaneet ilmatilan ja lisänneet liikenteen epäsäännöllisyystilanteita. Lentojen viivästykset, peruutukset ja muut epäsäännöllisyystilanteet kuuluvat kiinteänä osana lentomatkustajan arkeen. Tässä haastavassa tilanteessa lentomatkustajien asemaa ja oikeuksia turvaavat niin lentoyhtiöiden kuljetussopimukset, vapaaehtoiset sitoumukset, unionisääntely kuin kansainväliset yleissopimuksetkin. Käsillä olevassa tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena on viivästys matkustajan ilmakuljetuksessa Euroopan unionissa. Tutkimuksen ote on de lege lata -tutkimukselle tyypillisesti pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen; nojautuen kuitenkin paikoin niin oikeusvertailevaan, oikeustaloustieteelliseen, oikeushistorialliseen kuin oikeuspoliittiseenkin metodiin. Tutkimuksen keskiössä on unionisääntelyä konkretisoiva ylivarausasetus (EY) 261/2004 ja siihen perustuva matkustajan oikeus vakiokorvaukseen lennon viivästyessä. Vakiokorvaus on korvausmuotona omalaatuinen, eikä lentomatkustajan tarvitse sen yhteydessä näyttää viivästyksen aiheuttaman vahingon määrää tai sitä, että minkäänlaista vahinkoa ylipäänsä on edes aiheutunut. Tutkimus selvittää vakiokorvauksen syntyedellytykset, velvollisuuksien sisällön sekä ne edellytykset, joiden täyttyessä lentoyhtiö tästä ylivarausasetukseen perustuvasta velvollisuudestaan vakiokorvauksen suorittamiseen vapautuu. Keskeinen kysymys koskee sääntelykokonaisuuden kohtuullisuutta ja sitä, ovatko unionissa omaksutut sääntelyratkaisut perusteiltaan kritiikin kestäviä ja ylipäänsä hyväksyttäviä. Vaikka tutkimus keskittyy unionin viivästyssääntelyyn, ei sen käsitteleminen muusta sääntely-ympäristöstä irrallisena ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista. Näin ollen, vaikka varsinaisena mielenkiinnon kohteena onkin ylivarausasetus ja sen viivästyssääntely, ei muun normiston, ennen kaikkea kansainvälisten yleissopimusten ja ensisijassa Montrealin yleissopimuksen, viivästyssääntelyä voida tutkimuksessa sivuuttaa. Tutkimus osoittaa, että ylivarausasetukseen perustuva vakiokorvaus syntyy asetuksessa täsmällisesti määritettyjen aikarajojen täyttyessä. Vakiokorvauksen osalta vastuuperusteessa on kyse eräänlaisesta kvalifioidusta viivästyksestä. Ylivarausasetuksessa omaksutut aikarajat osoittautuvat tarkastelussa kohtuullisiksi ja perustelluiksi. Yhtä lailla niiden käyttäminen on sääntelyn tavoitteet huomioiden oikeutettua. Ylivarausasetus ottaa asianmukaisesti huomioon ilmakuljetuksen erityispiirteet – tämä konkretisoituu vastuuperusteen osalta selvästi mm. siinä, että sopimuksenmukainen suoritus sallii lentoyhtiöille kohtuullisena pidettävät poikkeamat, toleranssin, aikataulunmukaisista lähtö- ja saapumisajoista. Vakiokorvauksen määrän tarkastelu osoittaa ylivarausasetuksen suurimman ongelmakohdan. Ylivarausasetukseen perustuvan vakiokorvauksen suuruus kyllä vaihtelee viivästyneen lennon pituuden mukaan, mutta vakiokorvauksen määräytymisperuste ei ota millään tavoin huomioon sitä, kuinka paljon viivästynyt matkustaja on lennostaan lentoyhtiölle maksanut. Sääntelyratkaisu on erikoinen, sillä niin rautatie- kuin sisävesi- ja meriliikennettäkin koskevissa unioniasetuksissa lipusta maksettu hinta vaikuttaa suoraan viivästystilanteissa suoritettavan vakiokorvauksen määrään. Ylivarausasetuksessa vakiokorvauksen määräytymisperuste johtaa helposti ongelmalliseen tilanteeseen vahingonkorvausoikeudelle ominaisen rikastumiskiellon -periaatteen näkökulmasta. Ongelmallinen määräytymisperuste on myös kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna asettaen lentoyhtiöt vaikeaan ja epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen suhteessa muihin kuljetusmuotoihin. Yhtä lailla vakiokorvausjärjestelmä kohtelee epäoikeudenmukaisesti eri periaattein lentolippujaan hinnoittelevia lentoyhtiöitä – ongelma korostuu nk. perinteisten ja halpalentoyhtiöiden välillä. Merkittävä periaatteellinen ongelmakohta liittyy myös ylivarausasetuksen ja Montrealin yleissopimuksen väliseen suhteeseen. MYS:n 29 artiklan mukaisesti viivästyksen perusteella ei käytännössä tulisi voida tuomita rangaistuksenluonteisia, varoittavia tai vahingon määrän ylittäviä korvauksia. Ylivarausasetuksen vakiokorvaus on kuitenkin monella tapaa tulkittavissa näiden MYS:ssa asetettujen rajoitusten ja periaatteiden vastaiseksi. Vapautumisperusteen osalta tutkimus vahvistaa vallitsevaa käsitystä siitä, että sääntely on monin paikoin sekavaa ja tulkinnanvaraista. Ylivarausasetuksen osalta vakiokorvausvastuusta vapautuminen edellyttää, että lentoyhtiö osoittaa viivästyksen aiheutuneen poikkeuksellisesta olosuhteesta, jota se ei ole voinut välttää, vaikka kaikkiin kohtuudella edellytettäviin toimenpiteisiin olisi ryhdytty. Ylivarausasetuksessa omaksutun vastuumuodon tarkastelu osoittaa sillä olevan yhtäläisyyksiä niin force majeure -poikkeuksella varustettuun ankaraan vastuuseen kuin kontrollivastuuseenkin. Ylivarausasetuksen sääntely- ja tulkintaratkaisujen tarkastelu vahvistaa käsitystä siitä, että kontrollivastuu ja sille ominaiset periaatteet ovat valtaamassa yhä enenevässä määrin alaa yleisenä periaatteena elinkeinotoiminnan sopimusympäristössä. Yhtäkaikki, ylivarausasetuksen vapautumisperuste ja sen osatekijät ovat alttiita erilaisille tulkintaongelmille. Eurooppaoikeuden moninaiset ja paikoin ennakoimattomiksi osoittautuvat tulkintaperiaatteet vain korostavat tunnistettavia soveltamisongelmia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna vastuu muodostuu ankaraksi ja vastuusta vapautumiselle asetettavat edellytykset ovat vaikeasti täyttyviä. Tutkimus osoittaa EU-tuomioistuimen tulkitsevan vapautumisperusteita ratkaisukäytännössään korostetun suppeasti. Tutkimus osoittaa ylivarausasetuksen viivästyssääntelyn monin paikoin epäonnistuneeksi ja sen tarvitsevan välitöntä uudistamista. Sääntelyratkaisuissa tehdyt virheet eivät kuitenkaan muuta muuksi sitä tosiasiaa, että matkustajien suojaksi tarvitaan oikeudellista, pakottavaa sääntelyä. Lentoyhtiöiden vapaaehtoiset ja itseohjautuvat käytännöt eivät riitä varmistamaan tyydyttävää matkustajien suojatasoa. Nykymuodossaan voimassa olevan sääntelyn kustannukset muodostuvat lentoyhtiöille kuitenkin kohtuuttomiksi. Tosin nämäkin kustannukset ohjautuvat viime kädessä tavalla tai toisella aina lopulta lentomatkustajien kannettaviksi.

Denna avhandling behandlar den avtalsrättsliga ansvarsformen culpa in contrahendo. Culpa in contrahendo är en typ av prekontraktuellt ansvar som aktualiserar sig till följd av avtalsförhandlingar. Utgångspunkten för förhandlingar är att de inte ska anses vara rättsligt bindande för parterna. Således har en part rätt att inleda förhandlingar med vem den vill och att avsluta förhandlingar om man inte önskar binda sig till förhandlingsobjektet. Förhandlingar sker av denna anledning på egen risk och man ansvarar för egna förhandlingskostnader. Förhandlingar kännetecknas ofta av osäkerhet och parterna är därför, i de flesta fall, fullt medvetna om att ett slutgiltigt avtal inte är garanterat. Culpa in contrahendo kan bli aktuellt i det fall att en förhandlande part drar sig ur förhandlingar och samtidigt har agerat på ett oaktsamt och vilseledande vis. Detta kan exempelvis ske genom att ge en överdrivet positiv bild åt den andra parten gällande hur man ser på det tilltänkta avtalet. Detta oaktsamma beteende ska därtill ha resulterat i en ansvarsgrundande tillit, vilket innebär att den andra parten hade grundad anledning att lita på att ett avtal skulle slutas. Denna uppkomna tillit får därmed en viss grad av skydd i och med culpa in contrahendo. Utgångspunkten vid åberopande av culpa in contrahendo är att den skadelidande parten bör kunna bevisa den andra partens oaktsamhet. Culpa in contrahendo medför ett ersättningsansvar för den part som drar sig ur förhandlingarna utan godtagbar anledning. När två parter har förhandlat en längre tid och med tron att ett slutligt avtal kommer att nås är det möjligt att diverse olika kostnader har lagts ut och att andra avtalsförberedande åtgärder har vidtagits. Om ett avtal sedan inte kommer till stånd har dylika kostnader varit onödiga. Den part som drar sig ur förhandlingarna kan bli skyldig att ersätta den andra partens förhandlingskostnader. I och med ersättningens belopp brukar man för culpa in contrahendo tala om det negativa kontraktsintresset, vilket innebär att den skadelidande parten ska försättas i den ekonomiska situation som denne skulle ha befunnit sig i om man inte hade deltagit i förhandlingarna. Man bör i alla fall få ersatt sådana kostnader som är direkt förknippade med förhandlingarna samt förutsebara förhandlingskostnader, som resekostnader och diverse utredningskostnader. Huruvida en part är berättigad till att få ersättning för övriga kostnader som är relaterade till avtalsförberedande åtgärder bör prövas från fall till fall. I undantagssituationer och under särskilda förutsättningar har det även ansetts vara möjligt att få ersättning i enlighet med det positiva kontraktsintresset, vilket innebär att man bör försättas i den ekonomiska situation som om det slutliga avtalet hade genomförts. Detta har dock främst ansetts vara möjligt om man inte har iakttagit tvingande lagbestämmelser. Ansvarsgrunden culpa in contrahendo brukar anses innehålla element från såväl det kontraktuella ansvaret som det utomkontraktuella ansvaret som följer av SKL. Culpa in contrahendo bör ändå förstås som en egen typ av ansvarsgrund som placerar sig någonstans mellan det kontraktuella och utomkontraktuella ansvaret. Tröskeln för att få ersättning med hjälp av culpa in contrahendo i Finland har ändå ansetts vara ganska hög, och utförligare rättspraxis låter vänta på sig. Det är trots detta ändå tydligt att culpa in contrahendo i dagens läge är allmänt accepterat i den finska rätten och det finns relevant rättspraxis som understöder det prekontraktuella ansvaret, framförallt HD 2009:45 kan uppmärksammas. Denna avhandling syftar därmed till att utreda betydelsen och innehållet av culpa in contrahendo i den finska rätten samt urskilja under vilka förutsättningar som denna ansvarsform kan bli tillämplig och vad det är som slutligen kan ersättas.

The theme of this study relates to the basic values of contract law: Is breach of contract a wrong? Is compensation the sole objective of contractual remedies? Does – and should – breach of contract pay? The themes reflect in the subject of the study, which is the disgorgement of profits under the United Nations Convention on Contracts for the International Sale of Goods (the “CISG” or “Convention”). The disgorgement of profits is a legal remedy that may come to question if breaching a contract is profitable to the defaulting party even though the aggrieved party is compensated. Disgorging profits denotes awarding the profit that arises out of the breach to the aggrieved party. The study discusses three research questions. The first question enquires whether a trend in domestic contract laws to expand the availability of disgorgement damages should be taken into account in the interpretation of the CISG. The issue revolves around the principle of uniform application. The principle entails that the interpreter should not read the Convention through the lenses of domestic law, but rather as an autonomous body of law. As a response to the first research question, the study suggests that the pro-disgorgement trend should not influence the interpretation of the CISG. The main reason for the conclusion is that the trend favouring disgorgement does not concern the majority of the CISG states, and taking such a trend into account in the interpretation of the CISG involves a significant risk of fragmenting the interpretation. The second research question asks if the CISG provides for disgorgement. The study reviews the wording and the legislative history of Article 74 CISG, as well as the principles underlying the Convention as regards contractual remedies, namely the economic benefits principle and performance principle. Following the examination, the study suggests that if the aggrieved party does not incur loss as a result of breach of contract, it is not in line with the CISG to grant disgorgement as a remedy. Such interpretation would be in glaring conflict with the wording of the Article. However, the study also suggests that the principle of protecting contractual performance may warrant an expansive reading of the term ‘loss’, thus leading to a comparable result as a true disgorgement remedy. The third and final research question asks whether the profit arising out of a breach can function as a measurement stick for compensatory damages. While the previous research question relates to granting the disgorgement of profits irrespective of whether the aggrieved party incurred loss, this section concerns the calculation of the loss caused by breach of contract. The study concludes that using the breaching party’s profit in the calculation of loss fits well in the framework of quantifying compensatory damages within the CISG, if the aggrieved party is able to show that the method is best suited to the circumstances of the individual case. To conclude, the study reflects on the disgorgement of profits through three questions; whether national developments on the area should impact the interpretation of the Convention, whether the CISG provides for disgorgement and whether the breaching party’s profits can be taken into account in quantifying the aggrieved party’s loss. As regards the bigger question of whether breach of contract pays – yes, it sometimes does. However, it is the legislator, not the interpreter, who can change this conclusion.

Kauppasopimuksessa olevia ehtoja jotka koskevat kauppahinnan maksamista ja kaupan kohteen toimittamista, voidaan kutsua kaupan maksutavaksi. Maksutapa on kauppasopimuksesta irrallinen siten, että lähes missä tahansa kaupassa voidaan sopia lähes minkä tahansa maksutavan käytöstä. Kauppasopimuksissa käytetyt maksuehdot kuitenkin jakavat toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutuvan riskin kaupan osapuolten välillä eri tavoin. Usein maksuehtojen aiheuttamaa riskin jakautumista ei edes harkita osapuolten toimesta, saati pyritä poistamaan tai pienentämään sitä sopimalla maksuehdoista, vaan maksuehtojen valinnan taustalla ovat usein kaupan osapuolten maksukykyyn tai neuvotteluvoimaan liittyvät tekijät. Kauppasopimuksissa sopimusrikkomukset ovat kuitenkin yleisiä, ja riskiä pienentävien maksutapojen käytölle olisi yhteiskunnallista tarvetta. Kaupan osapuolet voivat pienentää kaupan toisesta osapuolesta aiheutuvaa riskiä sopimalla niin sanotusta dokumenttimaksusta. Dokumenttimaksu on maksutapa, jossa myyjä lähettää kaupan kohteen kaupan osapuoliin nähden itsenäisen kuljetusliikkeen, joka ei kuitenkaan ole osallinen itse maksutapaan, toimesta ostajalle siten, että ostaja saa kaupan kohteen haltuunsa ainoastaan tiettyjä asiakirjoja vastaan. Tämän jälkeen ostaja suorittaa kauppahinnan näitä asiakirjoja vastaan. Järjestelyn tarkoituksena on, että kummallakaan kaupan osapuolista ei ole yhtäaikaisesti hallussaan sekä kaupan kohdetta että kauppahintaa, jolloin toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutunut menetys jää, kaupan kohteen laadussa mahdollisesti olevia virheitä lukuun ottamatta, positiivisen sopimusetuun ja syntyneisiin kuluihin. Dokumenttimaksussa kaupan kohdetta ja kauppahintaa käytetään siis kauppahinnan vakuutena. Kaupan kohdetta on pidettävä oikeussystemaattisesti panttina ja kauppahintaa joko panttina tai henkilövakuutena, riippuen dokumenttimaksun tyypistä. Dokumenttimaksuista yleisimpiä ovat perittävä ja remburssi. Perittävässä ja remburssissa käytetään kolmansina osapuolina vakiintuneesti pankkeja. Perittävässä pankit välittävät dokumentit ja maksun osapuolten välillä, ja remburssissa pankit lisäksi tarkastavat dokumentit myyjän puolesta. Pankkien tärkein rooli on välittää luottamusta osapuolten välillä, takaamalla järjestelyn aitous. Perittävän ja remburssin tarjoama tosiasiallinen suoja kuitenkin vaihtelee osapuolten välillä, riippuen maksutapaan liitetyistä ehdoista ja järjestelyyn osallistuvista tahoista. Dokumenttimaksujen käyttö maksutapana on huomattavan kallista, etenkin vähäarvoisissa kaupoissa. Teknologian kehitys on mahdollistanut niin sanottuun lohkoketjuun perustuvien hajautettujen tietokantojen luomisen, joiden avulla toisilleen tuntemattomat tai muuten toisiinsa luottamattomat osapuolet voivat yhdessä ylläpitää tietokantaa. Tämä on mahdollista siksi, että lohkoketjuun perustuvassa tietokannassa oikeudettomien muutosten tekeminen on estetty. Tietokannan sisäänrakennettu luottamus mahdollistaa myös virtuaalisten valuuttojen sekä itsensä täytäntöönpanevien sopimusten luomisen. Lohkoketjuteknologialla voidaan korvata pankkien rooli dokumenttimaksuissa luottamuksen rakentajana, jolloin dokumenttimaksun kaltainen maksutapa voidaan sopia ilman kolmansia osapuolia. Ilman kolmansia osapuolia tapahtuva dokumenttimaksu voi alentaa dokumenttimaksun kustannuksia huomattavasti, jolloin niiden käyttöala voisi laajentua myös vähäarvoisempiin kauppoihin. Kauppasopimuksissa toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutuvien ongelmien väheneminen on yhteiskunnallisesti tavoiteltavaa erityisesti siksi, että merkittävä osa vähäarvoisessa kaupassa tapahtuvista sopimusrikkomuksista tapahtuu petosrikoksella. Oikeussystemaattisesti sovittaessa dokumenttimaksusta ilman kolmansia osapuolia, kyse on perinteisestä velvoiteoikeudellisesta sopimuksesta kaupan osapuolten välillä, joka sitoo osapuolia sovellettavasta laista riippumatta. Itsensä täytäntöönpaneva sopimus toteuttaa osapuolten tahtoa sisäisen logiikkansa mukaisesti ja ulkoisista tekijöistä riippumatta. Ilman kolmansia osapuolia toteutetussa dokumenttimaksussa sekä kaupan kohdetta, että kauppahintaa on pidettävä panttina, joka niin ikään on riippumaton ulkoisista tekijöistä. Dokumenttimaksu ilman kolmansia osapuolia on sopimusoikeuden perinteisiä lähtökohtia korostava sitova sopimus, joka voi tehostaa toisilleen tuntemattomien osapuolten välillä tapahtuvaa etäkauppaa huomattavasti.

Osakeyhtiön johdon vahingonkorvausvastuu ja sen rajoittaminen ovat etenkin 1990-luvulta alkaen tulleet yhä merkittävimmiksi. Osakeyhtiön johdossa olevat henkilöt ovat yksityishenkilöitä, joten huomattavilla vahingonkorvausvaatimuksilla voi olla heidän talouteensa hyvin kielteinen vaikutus. Jos johdon vahingonkorvausvastuu on liian ankara, yhtiöillä voi olla vaikeuksia saada johtoonsa päteviä henkilöitä. Normaaliin liiketoimintaan ja myös johdon tehtäviin kuuluu riskin ottaminen, mutta liiallinen korvausvastuun pelko voi johtaa siihen, että johto jättää ryhtymättä kannattaviinkin hankkeisiin. On siis tärkeää, että johdolla on käytettävissään asianmukainen riskienhallintakeino, kuten esimerkiksi johdon vastuuvakuutus eli D&O-vakuutus, johon tutkimus keskittyy. Johdon vastuuvakuutukset eivät ole suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa juuri huomiota saaneet, minkä johdosta tutkimuksessa hyödynnetään runsaasti etenkin angloamerikkalaista aineistoa. Tutkittavana on se, missä määrin johdon vahingonkorvausvastuuta voidaan kattaa suomalaisten vakuutusyhtiöiden tuotevalikoimissa olevilla johdon vastuuvakuutuksilla. Tarkastelun kohteeksi on valittu neljän suomalaisen vakuutusyhtiön D&O-ehdot, joiden tarjoamaa vakuutusturvaa verrataan johdon osakeyhtiölain mukaiseen vahingonkorvausvastuuseen. Tutkimuskysymykseen vastaamiseksi olen tutkinut johdon vastuuvakuutusten taustaa ja käyttöä sekä tarkastelun kohteeksi valittujen johdon vastuuvakuutusehtojen sisältöä: mikä on korvattava vahinko, vakuutuksen ajallinen sekä alueellinen kattavuus ja muut vakuutusturvan kattavuuteen vaikuttavat keskeiset seikat, ketkä ovat vakuutettuja sekä minkälaisia rajoitusehtoja vakuutuksiin sisältyy. Edellä mainittuihin kysymyksiin vastaamiseksi on ensin tutkittava vastuun kohdentamista osakeyhtiössä. Tarkasteltavana on tutkielmassa siten myös se, millainen asema osakeyhtiön johdolla on vastuusubjektina: keitä yhtiön johtoon kuuluu, minkälaisia vastuita ja velvollisuuksia johdolla on ja millä perusteilla johdon vahingonkorvausvelvollisuus voi aktualisoitua. Osakeyhtiölain mukaiseen yhtiön johtoon kuuluvat hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenet sekä toimitusjohtaja ja heidän varajäsenensä. Näille johtohenkilöille kuuluvat tehtävät ovat sangen erityyppisiä ja niitä on lukumäärältään runsaasti. Tehtävien laajasta kirjosta seuraa, että johtoon kuuluvat henkilöt saattavat aiheuttaa vahinkoa varsin monenlaisissa tilanteissa. Tehtävien laaja joukko voi johtaa myöskin siihen, että vahingon syntymisen estäminen vaikeutuu ja vahingon ennakoinnista voi tulla hankalaa. Näin ollen myös riski siitä kasvaa, että johtoon kuuluva henkilö aiheuttaa toiminnassaan vahingonkorvausvastuuseen johtavaa vahinkoa. Tämä korostaa johdon kannalta asianmukaisen eli tarpeeksi kattavan vakuutuksen tärkeyttä. Osakeyhtiön johdon yhtiöoikeudellista vahingonkorvausta koskevat säännökset ovat osakeyhtiölain 22 luvussa. Johdon yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta voidaan pitää varsin laajana, ja vastuuta voidaan käytännössä joutua arvioimaan todella monentyyppisissä tilanteissa. Korvausvelvollisuuden syntymiseksi yhtiötä kohtaan riittää pelkkä huolellisuusvelvollisuuden rikkominen tehtävää hoidettaessa, ja lisäksi johto voi osakeyhtiölakia muuten kuin vain OYL 1 luvun yleisiä periaatteita tai yhtiöjärjestysmääräystä tuottamuksellisesti rikkoessaan joutua korvausvastuuseen osakkeenomistajia ja sivullisia kohtaan. D&O-vakuutus on alkujaan Yhdysvalloissa käyttöön otettu johdon riskienhallintakeino, joka on sittemmin rantautunut Eurooppaan ja Suomeen. Vakuutussuoja kattaa yhtiön johdon toiminnassaan aiheuttamat ja OYL:n nojalla syntyvät puhtaat varallisuusvahingot. Vakuutusehtoihin sisältyy runsaasti erilaisia rajoitusehtoja, joilla vakuutuksen kattavuutta on supistettu. D&O-vakuutuksista saatavan suojan tasoa voidaankin usein hahmottaa paremmin vasta rajoitusehtoja tutkimalla. Tutkimuksessa havaitaan, että vaikka rajoitusehtoja on paljon, vakuutusturvaa voidaan yleisesti ottaen pitää sangen kattavana etenkin korvattavan vahingon ja vakuutettujen henkilöiden osalta. Merkittävimpänä epäkohtana tutkimuksessa havaitaan kuitenkin vakuutussuojan rajoittuminen ainoastaan osakeyhtiölain mukaiseen vastuuseen, sillä erityisesti arvopaperimarkkinalakiin perustuva vastuu voi olla suuruudeltaan huomattava. Kuitenkaan kaikki johtohenkilöt eivät altistu toiminnassaan samoille vastuuriskeille, joten myös vakuutuksen kattavuus ratkaistaan tapauskohtaisesti. Tarkasteltavan aineiston pohjalta tutkimuksessa esitetään johtopäätöksenä, että yksinomaan vakuutusehtoja tarkastelemalla ei ole mahdollista sanoa, millaisena vakuutussuojaa on tietyssä yksittäistapauksessa pidettävä. Lisäksi johdon vastuuriskit voivat muuttua tulevaisuudessa, jolloin myös D&O-vakuutukselta edellytettävä suoja voi muodostua toisenlaiseksi.

Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia edellytysopin soveltumista liike-elämän kestosopimuksiin sekä edellytysopin todellista käyttöalaa tässä sopimustyypissä. Tutkielma on lainopillinen ja siinä käytetään erityisesti argumentteja kehittelevää tulkinnallista metodia. Tutkielman lähdemateriaali koostuu lainsäädännöstä, pohjoismaisten oikeustoimilakien esitöistä, pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta sekä Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien oikeuskäytännöstä. Tutkielma rakentuu siten, että johdannon jälkeen toisessa luvussa esitellään edellytysopin sopimusteoreettinen tausta, jonka jälkeen kolmannessa luvussa käydään läpi edellytysopin moderni sisältö. Neljäs luku keskittyy liike-elämän kestosopimuksiin, jonka jälkeen viidennessä luvussa arvioidaan modernin edellytysopin soveltamista juuri liike-elämän kestosopimuksiin. Edellytysopin sopimusteoreettista taustaa käsiteltäessä käydään läpi tahto- ja luottamusteoriat, opin historia sekä siihen liittyvä terminologia. Tämän jälkeen modernin edellytysopin käsittely rakennetaan tuoreen korkeimman oikeuden ratkaisun (KKO 2012:1) pohjalle. Ratkaisun perusteluja mukaillen, ensimmäisenä erotellaan toisistaan virheelliset ja rauenneet edellytykset. Seuraavaksi käydään läpi oppiin liitetyt soveltamisedellytykset, joita ovat olennaisuus- ja havaittavuusvaatimus sekä riskinjakopunninta. Lopulta arvioidaan opin soveltamiseen perinteisesti liitettyjä oikeusseuraamuksia. Näistä käsitellään erikseen sopimuksen pätemättömyyttä, sopimuksen purkamista, erilaisia suorituksesta vapauttavia oppeja, sopimuksen sovittelua ja sopimuksen tulkintaa tai täydentämistä. Liike-elämän kestosopimuksia käsiteltäessä sopimustyypistä pyritään nostamaan esille sellaisia seikkoja, joilla on vaikutusta erityisesti edellytysopin soveltumiseen tässä sopimustyypissä. Käsittely aloitetaan pelkästään liikesopimuksista ja tässä yhteydessä erityispiirteinä esitellään sopimusten korostetun sitovuuden vaatimus, sopimusten kirjallinen muoto ja ammattimaisuus sekä lojaliteettiperiaate. Tämän jälkeen käsitellään vielä erikseen liike-elämän kestosopimuksiin liittyviä erityispiirteitä, joista esille nostetaan erityisesti sopimussuhteissa kohdattavat olosuhdemuutokset sekä sopimuksen päättämiseen liittyvä problematiikka. Näitä erityispiirteitä hyväksikäyttäen luodaan lopulta tutkielman viimeistä päälukua varten viitekehys liike-elämän kestosopimuksista, jossa edellytysopin soveltumista ja käyttöalaa voidaan tarkastella. Tutkielman viidennessä pääluvussa arvioidaan tutkielman tavoitteen mukaisesti modernin edellytysopin soveltumista liike-elämän kestosopimuksiin ja opin todellista käyttöalaa sopimustyypissä. Luvussa havaitaan ensinnäkin, että edellytysopin soveltuminen pitkäkestoisiin liikesopimuksiin on harvinaisempaa kuin muihin sopimuksiin. Lisäksi huomataan, että opin soveltamisedellytysten täyttymiskynnys on liike-elämän kestosopimuksissa lähtökohtaisesti korkeammalla kuin normaalisti. Täyttymiskynnys voi kuitenkin myös tapauskohtaisesti madaltua, mikäli toinen sopimusosapuolista menettelee vilpillisesti taikka lojaliteettivelvoitteidensa vastaisesti. Arvioitaessa edellytysopin todellista käyttöalaa, arvioidaan oikeusseuraamuksia erikseen virheellisten ja raukeavien edellytysten kohdalla. Virheellisiin edellytyksiin perustuvassa arviossa tullaan siihen tulokseen, että edellytysopilla ei ole itsenäistä käyttöalaa liike-elämän kestosopimuksien yhteydessä. Tämän osoitetaan johtuvan sopimustyypin erityispiirteistä sekä OikTL 33 §:n ja edellytysopin osittaisesta päällekkäisyydestä. Opilla on kuitenkin tässä yhteydessä käyttöalansa erityisesti argumentatiivisena sekä tulkinnallisena tukena muiden oikeusseuraamusten yhteydessä. Raukeavien edellytysten yhteydessä edellytysopille sen sijaan löydetään oma itsenäinen käyttöalansa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Tämän itsenäisen käyttöalan lisäksi edellytysopilla on myös raukeavien edellytysten yhteydessä vahva asema muita oikeusseuraamuksia tukevana argumentaatiolähteenä sekä tulkinta- tai täydennyskeinona. Tutkielmassa tullaan siis tulokseen, että edellytysopille on löydettävissä itsenäinen kapea käyttöalansa liike-elämän kestosopimuksien viitekehyksessä pätemättömyysperusteena. Suurempi käyttöala sillä on kuitenkin vahvana argumentaatiolähteenä sekä tulkintakeinona tilanteissa, joissa osapuolten edellytyksen osoittautuvat virheellisiksi taikka raukeavat.

Tutkimuksessa on tarkasteltu elinkaarimalliin liittyviä urakoitsijan sopimusriskejä. Elinkaarimalli on melko uusi julkisien rakennushankkeiden toteutusmuoto. Elinkaarimalli terminä ei ole vakiintunut ja sitä käytetään toisistaan poikkeavien rakennushankkeiden yhteydessä. Tutkimuksessa tarkastelua on pyritty rajaamaan sopimuskäytännön perusteella yhtenäisimpään malliin, eli kuntien toimitilarakentamisessa viime aikoina kovasti suosiota kasvattaneeseen toteutustapaan. Sen keskeisimpänä ominaispiirteenä on rakennuskohteen urakoitsijan ja tämän mahdollisen kumppanin kokonaisvaltainen vastuu rakennuskohteen moitteettomasta käytettävyydestä noin 20-25 vuotisen sopimuskauden ajan. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten ja mihin urakoitsija elinkaarimallissa sitoutuu, ja mitä riskejä sitoutumiseen liittyy. Tarkoituksena on tutkia elinkaarimallille toimintaympäristössään ominaisia piirteitä, joten vertailukohteena on muut rakennusurakan toteutusmuodot. Elinkaarimallissa sopimus perustuu KVR-urakkasopimukseen, jossa urakoitsija vastaa rakennuskohteen suunnittelusta ja rakentamisesta. Elinkaarimallin sopimusrakenteessa keskeisin ominaispiirre on urakkasopimuksen ja ylläpitoa koskevan palvelusopimuksen sitominen yhdeksi sopimukseksi, jolla urakoitsijan vastuuta rakennuskohteen sopimuksenmukaisuudesta jatketaan palvelusopimuksen keston loppuun asti. Palvelusopimuksen aikana urakoitsijalle maksetaan palvelumaksua ylläpitoon liittyvistä palveluista sekä korvauksia kunnossapitosuunnitelman mukaan tehdyistä toimenpiteistä. Riski määritellään tutkimuksessa epävarmaksi tapahtumainkuluksi, joka voi vaikuttaa negatiivisesti tavoitteiden toteutumiseen. Sopimusriski puolestaan määritellään yksinkertaisesti sopimukseen liittyväksi riskiksi. Sopimusriskien tunnistamisessa riskit on jaettu karkeasti sopimuksen valmisteluun, sopimuksen mukaiseen suoritukseen sekä suoritusvirheisiin liittyviin riskeihin. Merkittävimmiksi urakoitsijan sopimusriskeiksi tutkimuksessa tunnistettiin neuvotteluriski, kustannusarvioriski sekä riski sisäilmaongelmina ilmenevästä urakoitsijan suoritusvirheestä. Tutkimuksen yhteenvedossa esitetään kannanotot näihin liittyvästä riskienjaon tasapainoisuudesta.