Browsing by discipline "Yleinen historia"

Tutkielma keskittyy 1400-luvun Italiassa vaikuttaneisiin Leon Battista Albertiin ja Antonio Averlino Filareteen, jotka kirjoittivat ensimmäiset eurooppalaiset arkkitehtoniset tutkielmat puoleentoista vuosituhanteen. Modernissa tutkimuksessa Albertin De re aedificatoriaa ja Filareten Trattato di architetturaa on lähestytty pääasiassa arkkitehtuurin historian näkökulmasta, mutta osoitan tässä tutkielmassa niiden olleen erittäin läheisesti sidoksissa ajan poliittiseen ja humanistiseen ajatteluun. Näytän, että Alberti ja Filarete olivat tutkielmiaan kirjoittaessaan huomattavasti vahvemmin sitoutuneita antiikin kulttuuria ja retoriikkaa korostaneeseen humanistiseen liikkeeseen ja sen koulutusohjelmaan kuin perinteisesti on ajateltu. Näin pystyn tuomaan esille uusia merkityksiä heidän arkkitehtoniselle ajattelulleen. Tässä valossa heidän tutkielmansa muistuttavat tavoitteiltaan ennemmin ajan poliittisia hallitsijan käsikirjoja kuin arkkitehtuurin oppaita, joita kirjoitettiin useita seuraavan vuosisadan aikana. Siten tässä tutkielmassa myös haastetaan tutkimuksessa yleinen käsitys, että varsinkin Alberti olisi ollut ideologisesti tasavaltalainen kirjoittaja. Humanistisen liikkeen edustajille tyypillisesti hän tai Filarete eivät sitoutuneet suoraan mihinkään hallitusmuotoon, vaan heille olennaisempaa oli valtaapitävän kyky toteuttaa heidän suunnitelmansa. Tämän käytännöllisen syyn vuoksi tutkielmat oli osoitettu erityisesti yksinvaltaisille ruhtinaille, joiden hoveissa he pyrkivät tätä kautta päästä korkeampaan asemaan. Albertin ja Filareten humanistinen arkkitehtuuri oli siten omalaatuinen ilmiö. Erityisesti niin sanottua kontekstualistista metodia hyödyntäen pystyn osoittamaan, että Albertin ja Filareten teokset olivat reaktioita 1400-luvun puolivälin Italian poliittisiin kysymyksiin sekä myös heidän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Poliittisina teoreettikkoina he etsivät ratkaisuja ajan ongelmiin, humanisteina he pitivät hyvettä ja sen kultivointia ratkaisuna ja arkkitehteina he oivalsivat, että fyysinen rakentaminen saattoi olla keino saavuttaa tämä hyve. Näin he politisoivat arkkitehtuurin ja toisaalta antoivat sille filosofisen perustelun pyrkien samalla nostamaan rakentamisen arvostusta. Mallia he saivat, ja mahdollisesti jopa antoivat, tällaiseen rakentamiseen erityisesti Rooman vahvojen paavien Eugenius IV:n ja Nikolaus V:n rakennusprojekteista, joiden tarkoitus oli vahvistaa arkkitehtuurin avulla paavin poliittista ja kristinuskon hengellistä asemaa. Albertin ja Filareten tavoite oli tehdä käsityön maineessa olleesta arkkitehtuurista yksi vapaista taiteista, eliitin arvolle sopiva älyllinen suoritus, mutta tähän tavoitteeseen he eivät päässeet. Myöhemmät arkkitehtuurin oppaat keskittyivät pitämään alaa teknisenä taitona ja tämä vakiintui vielä pitkäksi aikaa sen asemaksi. Filarete ei myöskään koskaan onnistunut saavuttamaan tavoittelemaansa asemaa hovimiehenä – Alberti menestyi paremmin, tosin hänenkin vaikutuksensa ajan suuriin kaupunkiprojekteihin on epäselvä.

This master s dissertation examines the policy formation of the Finnish Center Party towards the Nordek plan. Nordek was a common Nordic economic integration plan, negotiated in 1968-1970. The aim of the plan was to solve the problems that the Nordic countries faced in European integration politics by creating an economic union consisting of Norway, Sweden, Denmark and Finland. How did the Center Party form its policies towards the Nordek plan? is the leading research question of the dissertation. The answer to the research question is given on the basis of study on relevant archival sources and printed sources. The focus in the source material is placed on the notes of the party s board meetings, the correspondence of the leaders of the party, diaries of important political figures of the era, and on the official documents of the government and the foreign ministry of Finland. The Nordek plan was initiated during a Nordic Council meeting in February 1968. At the time the expansion of the European Economic Area was at a standstill after French president Charles De Gaulle had prevented the membership of Britain in the community for the second time. For Nordic countries Nordek acted as a tool for expanding trade figures without applying for EEC-membership. For Finland in particular Nordek offered a possibility to emphasize the country s neutral status by strengthening its international reputation as a Nordic country and counterbalancing the alignments made with the Soviet Union. Soon after De Gaulle resigned from office in April 1969 Denmark and Norway started to prepare their membership application for the EEC. It seems that for Denmark and Norway Nordek had acted as a bridge to the EEC rather than a genuine Nordic integration project. Nordek offered a possibility to develop trade standards and economic structure closer to that of the EEC. Despise this transition in Nordic integration politics the Nordek negotiations continued. However, referring to their neutral status in international politics, Sweden and Finland started to become hesitant about the membership in Nordek which now had a clear link with the EEC, a organisation considered by the Soviet Union as a strong western economic bloc. In March 1970 the government of Finland announced that it wouldn t sign the already negotiated treaty on extended Nordic economic cooperation. The Finnish government justified the withdrawal from the negotiations by referring to the perplexing political situation in Finland after the parliamentary elections held earlier in March. The Center party s policy formation towards the Nordek plan was based on domestic and foreign political factors. The determinative foreign political factor in the policy formation was the Paasikivi-Kekkonen line, which emphasised the neutral status of Finland. Just as important were the hints and comments from the Soviet leadership suggesting that Finland should withdraw from the Nordek negotiations. The long lasting tradition for supporting Nodic cooperation within the Central Party acted as a counterbalance for the arguments based on the policy of neutrality. Especially the chairman of the party, Johannes Virolainen, supported the further development of Nordic cooperation. The leading factors in the domestic political arguments were the confrontation between the Social Democratic party and the Center party and the difference of opinion among the political leadership of Finland. Based on the sources, the conclusion of the dissertation suggests that the Center Party placed the continuity of the Paasikivi-Kekkonen line as the prior foreign political goal in the parliamentary elections of 1970. The Nordek plan was seen at this point as a conflicting project with the policy of neutrality and was thus considered impossible to execute. However the development of Nordic cooperation was still considered as an important goal within the Center Party and was pursued with other projects.

Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on selvittää Kuubaan matkanneiden yhdysvaltalaisten käsityksiä Kuubasta alueena, prosessia jolla he rakensivat Kuubasta sosiaalisen konstruktion sekä tässä tehtävässä käytettyjä keinoja. Tutkimus on rajattu vuosiin 1895-1900, jolloin Kuubassa käyty itsenäistymissota kirvoitti Yhdysvalloissa yhteiskunnallisen keskustelun mahdollisuudesta sotilaalliseen interventioon alueella. Tarkastelen lähdeaineistoa Staglin, Pinneyn, Urryn, Prattin sekä Saidin matkustamiseen ja kulttuurien kohtaamiseen liittyvien teorioiden pohjalta. Tutkimusaineistona käytän Esther Allenin väitöskirjassaan laatiman bibliografian pohjalta keräämiäni matkakertomuksia Kuubaan tarkasteluajankohtana. Yli kahdestakymmenestä teoksesta rajasin tarkastelun ulkopuolelle vuonna 1898 alueelle tehdyt sotilasmatkat. Neljäntoista matkakertomuksen perusjoukosta käsittelen tarkemman huomion kohteena edustavana otoksena pitämääni viittä matkakertomusta. Tutkituista asiakirjoista havaitaan, että matkojen motivaationa oli ennen kaikkea tuottaa tietoa yhdysvaltalaisille lukijoille, jotta heillä olisi edellytykset tehdä päätös siitä, tulisiko Yhdysvaltojen ottaa osaa alueen konfliktiin sotilaallisesti. Tämän motivaation huomataan keskittyvän ennen kaikkea luontoon, ilmastoon, rotuun, heikon hallinnon hidastamaan taloudelliseen kehitykseen sekä alueella tapahtuvaan siviileihin kohdistuvaan väkivaltaan. Myös kutsumuskohtalon nähdään linkittyvän merkittävästi matkaajien muodostamaan kuvaan Kuuban merkityksestä suhteessa Yhdysvaltoihin. Tutkimuksessa havaitaan myös, että matkaajien kertomukset muodostavat tyylilajeja, jotka käsittelevät alueelle tekemiään matkoja tunnistettavilla tavoilla. Yhden tyylilajin muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät objektiivisen tiedon ulkoisesti neutraaliin esittämistapaan. Toisen muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät muodostamaan persoonallisen narratiivin välittämänsä tiedon yhteen nivomiseksi. Tutkimuksessa huomataan, että tyylilajit nivoutuvat yhteen pitkälti aiemman teoriakirjallisuuden esittämällä tavoilla.

Tutkimus käsittelee Suomen politiikkaa naisten aseman parantamiseksi Afganistanissa vuoden 2001 jälkeen. Tutkin Suomen politiikkaa niin kehitysavun, siviili- sekä sotilaallisen kriisinhallinnan näkökulmasta. Suomi profiloituu vahvasti naisten oikeuksien puolestapuhujana, ja selvitän tutkimuksessani, miten naisten oikeudet on otettu huomioon niin Suomen kehityspolitiikassa kuin siviili- ja sotilaallisessa kriisinhallinnassa Afganistanissa. Historiallisesti naisten oikeudet ovat olleet kiistanalainen asia Afganistanissa ja naisten aseman parantaminen on aiheuttanut kiistaa perinteisten arvojen kannattajien ja yhteiskunnan modernisointia ajavien välille. Paikallisen historian ja kulttuurin tuntemus ja huomioon ottaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta naisten aseman vahvistaminen on mahdollista. Tutkimusaineistoni koostuu ulkoministeriön arkiston dokumenteista, jotka käsittelevät muun muassa suomalaisen ISAF-yksikön pienhankkeita Afganistanissa. Tämän lisäksi käsittelen Suomen kehitys- ja ulkopolitiikkaa ohjaavia dokumentteja, kuten Suomen kansallista 1325-toimintaohjelmaa, jonka tarkoitus on vahvistaa naisten roolia rauhanrakentamisessa sekä konfliktien ehkäisyssä ja ratkaisemisessa. Työssäni olen myös koonnut yhteen aiempaa tutkimusta liittyen Suomen 1325-toimintaohjelmaan ja sen toimeenpanoon Afganistanissa. 1325-toimintaohjelman keskeisiä tavoitteita on lisätä naisten määrää kriisinhallintaoperaatioissa. Siviilikriisinhallinnassa Afganistanissa tavoitteessa on onnistuttu paremmin kuin sotilaallisessa kriisinhallinnassa, mutta ongelmana on edelleen se, että molemmissa tapauksissa naisia on vaikea rekrytoida, sillä kriisinhallintatehtävissä työskentelevät ovat usein miesvaltaisilta aloilta. Naisten määrää tärkeämpi tavoite on kuitenkin kriisinhallinta-alueilla työskentelevien rauhanturvaajien sekä siviilikriisinhallinta-asiantuntijoiden gender-osaaminen ja koulutus. Suomen ISAF-yksikön pienhankkeissa naisten aseman parantaminen on keskeisiä tavoitteita, mutta sotilashenkilöstön gender-osaamiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Tutkimustulokseni osoittavat, että kansallisen 1325-toimintaohjelman myötä naisten rooliin kriisinhallinnassa on kiinnitetty enemmän huomiota, joskin asiantuntijoiden ja rauhanturvaajien gender-koulutukseen tulisi panostaa enemmän. Puolustusvoimat on edelleen hyvin hiearkkinen instituutio, ja 1325-teemojen läpivieminen on vielä keskeneräistä. Tutkimukseni osoittaa, että Suomen kehitysyhteistyö Afganistanissa naisten aseman suhteen on ollut vuodesta 2001 yhdenmukaista, ja naisten aseman parantaminen näkyy läpileikkaavana teemana kehitysyhteistyössä Afganistanissa. Suomi on sitoutunut Afganistanin pitkäjänteiseen tukemiseen, joten myös jatkossa Suomen politiikan arvioiminen naisten oikeuksien näkökulmasta on perusteltua ja tarpeellista.

Rauha oli säilynyt Euroopassa suhteellisen pitkään 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta se oli pääosin säilynyt kauhun tasapainon ja aseellisen rauhan avulla. Rauhanliikkeet ja kansainväliset järjestöt näkivät 1800-luvun jälkipuoliskolla, että uusi ja kehittymässä ollut kansainvälinen oikeus olisi kaikkein tehokkain rauhan tae ihmiskunnalle. Kehityksen myötä se korvaisi vanhan järjestelmän, jonka avulla Euroopassa oli totuttu ratkomaan erimielisyyksiä ja ylläpitämään rauhaa. Tuon vanhan järjestelmän keskiössä olivat ”Euroopan konsertti”, perinteinen diplomatia, suurvaltojen välinen voimapolitiikka sekä viime kädessä sota tai sillä uhkaaminen. Kansainvälisen oikeuden kehitys saavutti valtiollisen tason viimeistään vuoden 1899 Haagin rauhankonferenssissa. Siellä oikeuden aatteen avuksi rauhan takaajaksi otettiin kansainvälisten kiistojen rauhanomaiset ratkaisukeinot, jotka hyvien menettelytapojen ja sovittelun, kansainvälisen tutkimuskomission sekä kansainvälisen välimiesmenettelyn keinoin sovittelisi valtioiden väliset suhteet ilman voimakeinoja. Tässä tutkielmassa tarkastelen näiden rauhanomaisten ratkaisukeinojen aatteellista ja konkreettista kehitystä ja käyttöä ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Ensimmäisen rauhankonferenssin jälkeen valtiot käyttivät joitakin kertoja konferenssissa solmimiaan ratkaisukeinoja ja näiden käyttökokemuspohjalta kehittämistä jatkettiin vuoden 1907 Haagin rauhankonferenssissa. Silti usein historiantutkimuksessa Haagin rauhankonferenssit nähdään vain irrallisina tapauksina, joilla ei ollut laajempaa merkitystä. Tutkielmani päälähteinä toimivat molempien rauhankonferenssien keskustelupöytäkirjat sekä kansainvälisen oikeuden aikalaisauktoriteettien akateemiset kirjoitukset. Näiden avulla tarkastelen, miten kansainvälisen oikeuden periaatetta rauhan takaajana tulkittiin ja kehitettiin 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Haagin tuomioistuimen raporttien ja tuomiolauselmien avulla tarkastelen, miten kiistoja konkreettisesti ratkottiin rauhanomaisin keinoin ja peilaan näitä oikeustapauksia omaan historialliseen tapahtumakontekstiin. Lopuksi tutkin virallisten diplomaattisten sähkeiden kautta, miten Euroopan johtajat yrittivät ratkoa sitä kriisiä, joka johti Sarajevon laukauksista suursotaan. Euroopan viimeisinä rauhanvuosina kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten kiistojen rauhanomaisia ratkaisukeinoja käytettiin rinnakkain vanhan järjestelmän kanssa, mutta heinäkuun 1914 kriisiä ratkoessaan Euroopan johtajat eivät kyenneet enää hyödyntämään kumpaakaan rauhan takaajana toiminutta järjestelmää. Haagin rauhankonferenssit eivät kuitenkaan olleet merkityksettömiä historiallisia kuriositeetteja, vaan osa sitä kansainvälistä järjestelmää, jota aikansa valtiot olivat jatkuvasti muokkaamassa ja kehittämässä.

Tutkielmassani arvioin Akatemeisen Karjala-Seuran ideologian suhdetta 20- 40-lukujen fasistisiin aatevirtauksiin Euroopassa. Työn tutkimuskysymys tiivistyy seuraavasti: Oliko AKS ennen kaikkea kansallinen suomalainen ja ideologisesti ainutlaatuinen liike, vai oliko se osa aikansa laajaa fasistista virtausta? Tarkasteluni valossa käy selväksi että AKS:n ideologia käy hyvin yksiin fasististen liikkeiden ideologioiden kanssa. Lähestymissuunta on hieman erilainen kuin aiemmassa järjestöä koskeneessa tutkimuksessa, sillä aiempi tutkimus on käsitellyt AKS:ää ennen kaikkea kansallisessa kontekstissa. Näin tutkimukseni liittää merkittävän suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttajajoukon osaksi kansainvälistä aatevirtausta, ja osoittaa kuinka tiivisti kotimainen radikaali oikeisto oli kytköksissä muuhun Eurooppaan. Usein korostuneen kansallisena hahmottunut historian jakso hahmottuu näin laajemmassa kontekstissaan. Fasismintutkimuksessa on käyty pitkään keskustelua siitä kuinka universaali ideologia fasismi on. Ajatus fasismista sosialismiin tai liberaalismiin vertautuvana ideologiana, jolla on jonkinlainen puhdas aatteellinen ydin on saanut yhä enemmän kannatusta sen tutkijoiden keskuudessa. Tukeudun tutkielmassani Roger Griffinin ja George Mossen teorioihin fasismin ideologisesta ydinsisällöstä. Griffin määrittelee fasismin “palingeneettisena populistisena ultranationalismina”. Määritelmä tarkoittaa ideologiaa, jonka keskiössä on usko kansakunnan uudelleensyntymään rappiokauden jälkeen, sellaisen liikkeen ohjastaman joka edustaa kansan syvnitä tahtoa aidosti ja suoraan (vastakohtanaan risteäviin ryhmäetuihin keskittyvä edustuksellinen demokratia). Mosse puolestaan keskittyy fasismin elämykselliseen ja koko yksilön elämän totaalisesti haltuun ottavaan puoleen. Käytän työssäni aineistona AKS:n julkaisuja, Suomen Heimo -lehteä, AKS:n Tie -vuosikirjoja, sekä seuran avaintoimijoiden ja aatteellisten taustavaikuttajien muita julkaisuja. Seuran aatteen suunta muotoutui alkuun vahvasti Yrjö Ruudun hahmotteleman valtiososialismin suuntaan. Valtiososialismista jalostui AKS:n käsissä kansan yhtenäisyyttä ja tulevaa suuruutta korostuva ideologia. Tarkoituksena oli luoda myyttinen Suur-Suomi, joka oli AKS:lle sekä fyysinen, että ennen kaikkea henkinen todellisuus, ja tässä tehtävässä seuran toimijat hahmottivat itselleen edelläkävijäjoukon ja herättäjän roolin. Lopullisena tavoitteena oli uudistunut maailma ja AKS:n ihanteiden mukainen uudistunut ihminen. AKS:n valmius yhteiskunnalliseen kumoukseen näkyy liikkeen toimijoiden osallistumisessa ja suhtautumisessa kaappaushankkeisiin sekä Virossa että kotimaassa.

Työ on tapaustutkimus turkulaisen arkkidiakonin ja tuomiorovastin Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin sekä tämän pojan Hans Chonnert nuoremman kaupankäynnistä ja kaupan organisaatiosta. Työn pääasiallisena lähdeaineistona on käytetty Paavali Scheelin kirjekokoelmaa vuosilta 1509–1516. Suomen keskiajan lähteiden joukossa ainutlaatuinen kirjekokoelma mahdollistaa henkilötasolle ulottuvan tarkastelun sekä kaupassa ja henkilöverkostossa ilmenevien muutosten seuraamisen. Kirjekokoelman ohella on käytetty laajasti muita Itämeren piirin editoituja aikalaislähteitä. Aineiston lähiluvulla on hahmoteltu Scheelin ja Chonnertin kauppaverkosto: kaupan kannalta keskeiset henkilösuhteet ja henkilösuhteiden merkitys kaupassa. Verkoston kannalta olennaista on henkilöiden erilaisten roolien erottelu sekä kauppiaan, laivurin, lähetin ja velallisen roolien merkitys kauppaverkostossa. Scheelin ja Chonnertin kauppakontaktit osuvat osittain samalle ajalle Itämerellä 1500-luvun alussa käytyjen sotien kanssa. Tanskan ja Ruotsin unionikiistat sekä Tanskan ja Lyypekin (hansan) väliset kauppakiistat johtivat 1500-luvun alussa monivuotisiin sotiin, joiden yhteisenä piirteenä oli kaapparitoiminta vastustajan rannikoilla ja Itämeren keskeisillä kauppareiteillä. Itämeren kaapparisota muodostaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston kontekstin vuosina 1509–1512. Kaapparisodan loppuminen vuonna 1512 mahdollistaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston sodan- ja rauhanajan organisaation ja toiminnan vertailun. Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston ytimen muodosti pieni kauppiaiden ydinjoukko, johon kuului Turussa sekä kirkonmiehiä että porvareita. Ydinjoukon toiminta perustui luottamukseen, luottoihin, henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin ja tiiviiseen informaation vaihtoon kirjeitse tai lähettien välityksellä. Vaikka purjehdus oli kaupankäynnin elinehto, laivureiden rooli kauppaverkostossa oli toissijainen. Sodan loppuminen Itämerellä johti laivureiden täydelliseen vaihtumiseen vuosien 1512–1513 aikana. Kauppaverkoston ydinryhmä sen sijaan säilyi samana, ja sen yhteistoiminta tiivistyi. Laajemmassa kontekstissa tapaustutkimus johtaa kolmeen päätelmään: 1) Paavali Scheelin omissa nimissään käymä kauppa oli normaali osa Turun tuomiokapitulin toimintaa; 2) turkulaiset kirkonmiehet ja porvarit tekivät kaupan saralla pitkälle menevää yhteistyötä, ja heidän kauppaverkostonsa olivat kytköksissä toisiinsa; 3) tanskalaisten monivuotinen kaapparitoiminta ei estänyt kaupankäyntiä Turun ja Danzigin välillä.

Tutkimus käsittelee entisestä Jugoslaviasta kotoisin olevien nuorten aikuisten historiatietoisuutta ja eri etnisistä taustoista tulevien välisiä suhteita Suomessa. Tutkin, kuinka historiatietoisuus ja etniset suhteet liittyvät toisiinsa ja mitkä tekijät korreloivat keskenään. Historiatietoisuuden tutkimustraditio pohjautuu ajatukselle, jonka mukaan tulkinta menneisyydestä tekee nykyhetken ymmärrettäväksi ja tarjoaa materiaalia, jonka pohjalta ihminen asettaa odotuksia tulevalle. Tutkimukseni vahvisti tätä olettamusta: suhtautuminen menneisyyteen heijastuu siihen, mitä Jugoslavia-taustaiset nuoret ajattelevat muista etnisistä ryhmistä. Tutkimusaineisto koostui toteuttamistani viiden Jugoslavia-taustaisen nuoren haastatteluista. Haastateltavat olivat muuttaneet entisestä Jugoslaviasta Suomeen vuosien 1989 ja 2001 välillä, he olivat 19 25 vuoden ikäisiä ja edustivat eri etnisiä taustoja. Haastattelut olivat puolistrukturoituja ja kysymykset perustuivat aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen, historialliseen yleistietoon ja lähiaikojen tapahtumiin. Kysyin myös haastateltavien näkemyksiä sodan syistä, syyllisyydestä ja lopputuloksesta. Tutkimuksen empiirisen osuuden toteutin teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Jäsensin haastatteluaineistoa induktiivisesti ja muodostin aineistosta 29 alakategoriaa. Liitin ne teoriapohjaisiin kategorioihin, jotka perustuivat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen. Haastatteluissa esiintyi toistuvia teemoja ja yhteyksiä eri alakategorioiden välillä. Haastateltavien tulkintoihin vaikuttaa perheessä vallitsevat käsitykset tapahtumista ja syyllisyyskysymyksistä. Alueellisista tapahtumista tehdään koko Jugoslaviaa koskevia yleistyksiä, jotka ulottuvat käsityksiin etnisistä ryhmistä ja historiasta. Myös syyllisyyskysymyksiä peilataan paikallisten ja itselle läheisten konfliktien kautta. Yhteisön kertomuksia pidetään totena ja suhtautumista kirjoitettuun historiaan värittää epäluottamus tiedon totuudenmukaisuuteen. Myyttisiä historiantulkintoja esiintyy, kun halutaan oikeuttaa vihollisuutta ja tehdä oman ryhmän kärsimys ymmärrettäväksi. Muodostin aineistosta kaksi tyyppikertomusta, jotka esittelevät tulevaisuuteen ja menneisyyteen orientoituneita ajatusrakenteita, ja joille tietynlaiset elementit ovat tyypillisiä. Niistä tärkeimmät ovat tapa suhtautua muiden etnisten ryhmien jäseniin joko yksilöinä tai yleistäen, sekä tapa suhtautua menneisyyteen joko ajatellen, että se pitäisi jättää taakse tai ajatellen, että se muistuttaa koetusta vääryydestä ja sitä ei saa unohtaa. Kokemus itseen kohdistuvista ennakkoluuloista vahvistaa yksilöllisyyden korostamista, sillä omakohtaisuus muodostaa pohjan, jota vasten voi ymmärtää myös toisten ihmisten vaikeaa asemaa ryhmän jäsenenä. Tutkimustulokset kannustavat kiinnittämään huomiota historiatietoisuuden opetukseen. Tapahtumahistorian tunteminen ei välttämättä tuota parempaa ymmärrystä kriisistä, koska omaan tarinaan sopimattomat tapahtumat voidaan kuitata toteamalla, että totuus on ulottumattomissa. Tapahtumien merkitystä voidaan myös muuttaa ja sovittaa ne tukemaan omaa näkemystä.

Tämä tutkimus selvittää, miten yliopisto-opiskelu vaikutti nuorten miesten aikuistumisprosessiin Yhdysvaltain Etelässä vuosina 1820-1860. Lähdeaineistona toimivat kaksi lähdekokoelmaa, jotka sisältävät Pohjois-Carolinan yliopiston opiskelijoiden kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, akateemisia tekstejä, heidän vanhempiensa kirjeitä, yliopiston henkilökunnan tekstejä sekä dokumentteja yliopiston toimintaan littyen tutkimusperiodin ajalta. Käyttämäni tutkimuskirjallisuus koostuu Yhdysvaltain intellektuellien historiaa, korkeakouluhistoriaa, klassismia, Etelän kulttuurihistoriaa ja Etelän opiskelijoiden historiaa tutkivista teoksista. Yhdysvaltain eteläiset osavaltiot (Etelä), joissa orjuus oli laillista, muodostivat tutkimusperiodin aikana pohjoisiin osavaltiohin (Pohjoinen) verrattaessa kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti omaleimaisen alueen. Etelän yläluokan arvomaailman pohjana toimivat miesten välinen kunniakoodi ja klassinen tasavaltalaisuus. Yläluokka halusi muodostaa työnteosta ja henkilökohtaisista intresseistä vapaan yhteiskunnallisen johtajaluokan, jonka jäsenet olivat sidottuina toisiinsa kunniakoodin kautta. Kunniakoodissa korostuivat itsenäisyys, kyky hallita, klassinen sivistys, sosiaalisuus, luotettavuus ja kyky suojella lähipiiriä. Vuosina 1820-1860 Yhdysvaltain korkeakoulujärjestelmä oli muutospaineiden alla. Erityisesti Pohjoisen demokraatit halusivat yliopistojen keskittyvän utlititarismin hengessä luonnontieteisiin ja kouluttavan enemmän ihmisiä eri tuloluokista. Etelässä klassikkoteosten lukemiseen perustuva opetussuunnitelma oli yläluokan ja intellektuellien piirissä arvostettu, koska sen katsottiin parhaiten valmistavan klassista tasavaltaa yhteiskunnan johtotehtäviin. Etelän yliopistojen opetussuunnitelma ei muuttunut radikaalisti. Aikuistumisprosessilla takoitetaan sitä kehitystä, jonka aikana lapsista kasvaa yhteiskunnan silmissä aikuisia. Opiskeluaikanaan nuoret miehet sisäistivät yhteiskuntansa arvomaailman perustan ja loivat uusia sosiaalisia suhteita kanssaopiskelijoihinsa. Opiskelijat jakoivat henkilökunnan kanssa tavoitteen klassisesta sivistyksestä, mutta kyseenalaistivat toistuvasti henkilökunnan auktoriteetin. Konfliktin taustalla oli kunniakoodi, joka perustui vertaisarviointiin. Nuoret miehet hakivat jatkuvasti paikkaansa sisäisessä hierarkiassaan ja kokivat ulkopuoliset auktoriteetit uhakana. Yliopiston henkilökunnan auktoriteetti nähtiin usein perusteettomana. Nuoret miehet omaksuivat arvostetun klassisen sivistyksen ja tutustuivat oman luokkansa jäseniin, joiden kanssa heidän olisi tulevaisuudessa määrä osallistua yhteiskunnan hallitsemiseen. He oppivat akateemisten taitojen lisäksi sosiaalisia taitoja, joita olisi ollut vaikea muuten hankkia harvaan asutussa ja sosiaaliselta liikkuvuudeltaan staattisessa Etelässä. Yliopisto-opiskelun myötä opiskelijat arvottivat sivistyksen korkealle kunniallisen miehen ominaisuuksissa, minkä ansiosta myös keskiluokkaisilla alumneilla oli tulevaisuudessa paremmat mahdollisuudet kuulua yläluokan miesten vertaisverkostoon.

Tutkimuksen aiheena on lasten käyttö yksityisessä taikuudessa ja ennustamisessa antiikin Roomassa. Pääasiallisia tutkimuskysymyksiä ovat, miksi lasten käyttö nähtiin tarpeelliseksi, millaisia riiteissä käytetyt lapset olivat. Lisäksi tutkimuksessa käsitellään sitä, kuinka henkilöitä mustamaalattiin syyttämällä heitä lasten käytöstä taikuudessa. Tämän ilmiön kautta pohditaan kysymystä siitä, kuinka pahana lasten käyttöä pidettiin, ja mihin se rinnastettiin. Lähteet ovat latinan- ja kreikankielisiä tekstejä. Niihin kuuluu monia eri tekstityyppejä, kuten kaunokirjallisuutta, hautakirjoituksia, filosofisia tekstejä, kristillisiä puolustuspuheita, historiateoksia, elämäkertoja ja oikeuspuheita. Tutkimuksen päälähteet koostuvat 25 eri tekstistä. Ajallisesti lähteet sijoittuvat ensimmäiseltä vuosisadalta eKr. 400-luvulle jKr. Maantieteellisesti lähteet on rajattu Rooman valtakuntaan ja kulttuurillisesti roomalaiseen kulttuuriin. Lapsia uskottiin käytettävän taikuudessa ja ennustuksessa antiikin Roomassa monin eri tavoin. Uskottuja käyttötapoja olivat lasten uhraaminen, heidän sisälmyksistä ennustaminen ja käyttäminen välittäjinä, mediumeina, ennustamisessa. Maagikkojen kerrottiin myös repivän sikiöitä irti äitiensä vatsoista ja ennustavan sikiöiden sisäelimistä. Todennäköisesti tämä on vain värittynyt tulkinta tavallisista aborttien tekijöistä. Lapsimediumit valittiin tarkoin kriteerein, sillä heidän tuli olla tehtävänsä arvoisia. Heidän tuli olla puhtaita, kauniita ja muutoinkin täydellisiä. Puhtaus oli tärkein käytettyjen lasten kriteeri, ja seksuaalinen kokemattomuus oli keskeinen osa tätä. Käytetyt lapset olivat eri-ikäisiä aina sikiöistä aikuisuuden kynnyksellä oleviin nuoriin asti. Sosiaaliselta statukseltaan he saattoivat olla niin orjia kuin ylhäisön lapsia. Yleensä lapsimediumeina käytettiin poikia, mutta myös tyttöjä uskottiin käytetyn etenkin uhreina. Lapsia käytettiin taikuudessa ja ennustamisessa, koska heidän avullaan taikuuden uskottiin olevan voimakkaampaa. Taikuudessa ja ennustamisessa lapsia käyttävät henkilöt liitettiin epäroomalaisiin tapoihin ja siveettömiin tekoihin, jopa murhiin. Syyttäminen lasten käytöstä taikuudessa oli eräs pahimmista syytöksistä, joita henkilöön saattoi kohdistaa, ja usein se toimi pitkän syytöslistan huipentumana. Lasten käyttö taikuudessa nähtiin kaikkein voimakkaimpana taikuuden lajina, mutta myös äärimmäisen pahana ja moraalittomana toimintana.