Browsing by discipline "Yleinen valtio-oppi, maailmanpolitiikan tutkimus"

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Venezuelan hallinnon roolia Latinalaisen Amerikan poliittisen ilmapiirin muokkaajana. Tutkielman taustaa ohjaa käsitys demokratiakehityksen heikentymisestä ja uusien autoritaaristen valtojen noususta maailmanpolitiikan suuntaa määrittävinä toimijoina. Teoreettinen viitekehys perustuu poliittisten regiimien leviämisestä ja edistämisestä tehtyyn aikaisempaan tutkimukseen, jossa keskeiseksi nousee käsite poliittisesta diffuusiosta. Koska aihetta käsittelevät teoreettiset tulkinnat ovat olleet monimuotoisia, työn ensimmäisenä haasteena on hahmotella mahdollisimman selkeä kokonaiskuva poliittisen diffuusion luonteesta. Erilaisien diffuusioteoreettisten näkökulmien valossa on tarkoitus selvittää, voidaanko Venezuelan bolivariaanisen mallin ja siihen liitettyjen autoritaaristen ulottuvuuksien katsoa edistäneen epädemokraattisten käytäntöjen omaksumista myös Boliviassa ja Ecuadorissa. Tutkimusasetelma edellyttää Venezuelan hallintomallin luonnehdintaa ja siihen liittyväksi nähtyjen epädemokraattisten piirteiden täsmentämistä. Diffuusion havainnollistamiseksi autoritaarisuuteen viittaavia piirteitä peilataan tämän jälkeen Bolivian ja Ecuadorin poliittisiin todellisuuksiin. Systemaattisen analyysin toteuttamiseen hyödynnetään demokratian realistista ja rajattua määritelmää sekä demokraattiseen yhteiskuntaan yhdistettyä oikeusvaltioperiaatteen käsitettä. Aiemman tutkimuskirjallisuuden ohella analyysin pääasiallisena aineistona käytetään perustuslakitekstejä sekä Freedom Housen ja International Crisis Groupin maakohtaisia raportteja ja selontekoja. Venezuelan epädemokraattisiksi piirteiksi täsmennetään käytäntöjä, jotka liittyvät vallanjaon hämärtymiseen, perus- ja ihmisoikeuksien soveltamiseen sekä vaalijärjestelmän toimintaan. Bolivian ja Ecuadorin poliittisen kehityksen väliltä löydetään paljon yhtäläisyyksiä niin yleisen tason suuntauksen kuin autoritaarisuutta ilmentävien käytäntöjen suhteen. Hallintojen keskinäisten suhteiden pohtiminen osoittaa, että vuorovaikutus niiden välillä on moninaista. Tutkimusaineistosta tehtyjen havaintojen ja diffuusioteoreettisten näkökulmien vuoropuhelun kautta osoitetaan, että Venezuelan, Bolivian ja Ecuadorin mallien välillä voidaan todentaa merkkejä yleisen tason poliittisesta diffuusiosta. Analyyttisen pohdinnan kautta päädytään kuitenkin toteamaan, etteivät empiiriset perusteet ole riittäviä osoittamaan Venezuelan suoranaista vaikutusta hahmotettujen autoritaaristen piirteiden kehittymiseen Boliviassa tai Ecuadorissa.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee eduskunnan Nato-keskustelun argumentaatiota strategisen kulttuurin näkökulmasta vaalikaudella 2011–2014. Tutkimuksessa on tärkeässä roolissa strategisen kulttuurin käsite, joka toimii myös tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Tässä tutkimuksessa omaksutaan strategisen kulttuurin määritelmä, jonka mukaan sillä viitataan kansakunnan tai valtion tunnusomaisiin ja pitkäikäisiin uskomuksiin, arvoihin ja tapoihin, jotka koskevat voimankäytön uhkaa ja voimankäyttöä ja joiden juuret ovat sellaisissa perustavaa laatua olevissa vaikutteissa kuten geopoliittisessa asemassa, historiassa ja poliittisessa kulttuurissa. Tutkimuksessa hyödynnetään strategisen kulttuurin tutkimuksen neljännen sukupolven tutkijoiden näkemyksiä, joiden mukaan erilaiset alakulttuurit kilpailevat keskenään vaikutusvallasta. Esimerkiksi Alan Bloomfield (2012) on käsitellyt sitä, miten valtion ulkoisen ympäristön muuttuessa aiemmin alisteisessa asemassa ollut alakulttuuri voi nousta näkyvään asemaan. Tämän tutkimuksen tapauksessa tuo ulkoisen ympäristön muutos tarkoittaa Ukrainan kriisiä, jonka myötä Venäjä miehitti Krimin ja liitti sen itseensä länsimaiden laittomaksi tuomitsemassa kansanäänestyksessä. Ukrainan kriisin myötä turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt varsinkin Itämerellä. Kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisuista on kiihtynyt, ja tähän on liittynyt myös keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Työn ensimmäinen tutkimuskysymys on se, millaista argumentaatiota Natosta on käyty eduskunnassa vaalikaudella 2011–2014. Toinen tutkimuskysymys kuuluu, onko argumentaatiossa havaittavissa muutosta Ukrainan kriisin eli oletetun ulkoisen shokin aikaisessa tilanteessa. Tutkimuksen mielenkiinto kohdistuu strategisen kulttuurin näkökulmasta siihen, onko Nato-jäsenyyttä kannattava alakulttuuri noussut näkyvämpään asemaan eduskunnan Nato-keskustelussa Ukrainan kriisin aikana. Nato-jäsenyyden kannattajista käytän nimitystä liittoutujat ja Nato-jäsenyyden vastustajista liittoutumattomat. Tällaisia termejä on käyttänyt Veikko Heinonen (2011) tutkiessaan Suomen turvallisuuspoliittista diskurssia. Erilaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset traditiot voidaan liittää keskusteluun Nato-jäsenyydestä. Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan traditiot ovat länsisuhteita ja menestymistä korostava liberalismi sekä maantieteellisten tosiasioiden hyväksymistä ja suhteita Venäjään korostava pienvaltiorealismi. Vaikka kumpaakaan traditiota ei suoraan voida liittää liittoutujien tai liittoutumattomien alakulttuuriin, niin ne toimivat pohjana analyysille ja heijastavat osaltaan Suomen strategista kulttuuria. Tutkimusaineistona on kymmenen eduskunnan täysistuntokeskustelujen pöytäkirjaa, joissa Nato-keskustelulla on merkittävä rooli. Tarkastelussa ovat liittoutujien ja liittoutumattomien argumentit Natoon liittyen. Työssä hyödynnetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa, jossa tärkeässä roolissa ovat puhuja ja hänen yleisönsä sekä niin sanotut julkilausumattomat lähtökohdat eli esisopimukset joiden voidaan katsoa heijastelevan strategista kulttuuria. Tässä tutkimuksessa yleisönä ovat ennen kaikkea Suomen kansalaiset mutta jossain määrin myös Venäjän valtio ja länsimainen yhteisö. Aineiston perusteella yleinen esisopimus, joka yhdistää sekä liittoutujia että liittoutumattomia on se, että maanpuolustushenkisyys on tärkeässä roolissa. Suomen kuuluminen Pohjoismaiden arvoyhteisöön hyväksytään myös yleisesti. Suomen asema demokraattisena länsimaana on myöskin tärkeä arvoja koskeva esisopimus, joskin länsimaisuutta korostavat voimakkaammin liittoutujat. Liittoutujien ja liittoutumattomien tiet eroavat Nato-jäsenyydestä puhuttaessa. Liittoutujien mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jotta Suomesta tulisi täysivaltaisesti länsimaisen yhteisön jäsen. Liittoutumattomat taas vetoavat hyväksi havaitsemaansa Paasikiven-Kekkosen linjaan, jossa Suomi toimii sillanrakentajana idän ja lännen välissä ja pysyttelee erossa suurvaltakonflikteista. Perelmanin teoriaan kuuluvat erilaiset sidosmuotoiset ja erottelumuotoiset argumentaatiotekniikat. Sidosmuotoisia argumentaatiotekniikoita ovat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit sekä todellisuuden rakennetta muokkaava argumentit. Kaikkia sidosmuotoisia argumentteja käytetään Nato-keskustelussa runsaasti, mutta erottelumuotoisten argumenttien käyttö on vähäistä. Varsinkin liittoutujat käyttävät Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa kvasiloogisia argumentteja, joissa verrataan Ukrainan kriisiä toiseen maailmansotaan ja pyritään näin perustelemaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuus historiallisella vertauksella. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat käyttävät koko vaalikauden ajan todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja. Tyypillinen esimerkki todellisuuden rakennetta koskevasta argumentista on keino-päämärä -argumentti. Liittoutujien mukaan Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta kun taas liittoutumattomien mielestä se huonontaisi sitä. Rinnastaminen on toinen todellisuuden rakenteeseen perustuva argumentoinnin muoto, ja siihen kuuluu auktoriteettiin vetoaminen. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat vetosivat usein presidentti Sauli Niinistön esimerkkiin argumenteissaan. Auktoriteettiin vetoaminen lisääntyi Ukrainan kriisin aikana. Todellisuuden rakennetta muokkaavien argumenttien kohdalla sekä liittoutujat että liittotumattomat hyödyntävät argumenteissaan runsaasti esimerkkejä ja havainnollistamista sekä analogioita ja metaforia. Kuvaileva ja värikäs kielenkäyttö on yleistä niin liittoutujien kuin liittoutumattomienkin keskuudessa Tutkimus paljastaa, että Nato-keskustelussa on kyllä tapahtunut hienoista muutosta Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa, mutta se liittyy ennen kaikkea konsensusajattelun lisääntymiseen. Konsensusajattelu on tyypillinen Suomen strategisen kulttuurin piirre. Lisäksi sekä liittoutujat että liittoutumattomat korostavat useissa kommenteissa sitä, että Venäjän uhka liittyy ennen kaikkea talouteen. Nato-keskustelun jakolinjat ovat paikoillaan, ja argumenteissa toistuvat samat asiat, joista esimerkiksi Tuomas Forsberg (2002) on kirjoittanut. Tutkimus osoittaakin, että Nato-myönteinen alakulttuuri ei ole saanut vahvempaan asemaa Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa. Tämä on merkki Suomen strategisen kulttuurin jatkuvuudesta.

Varsinaiset neuvottelut Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin Transatlantic Trade and Investment Partnership (TTIP) -sopimuksesta käynnistyivät vuonna 2013. Sopimuksen oli tarkoitus toimia nykyaikaisten kauppasopimusten malliesimerkkinä. Sen sisältöä käydään läpi keskittyen etenkin ay-liikkeelle tärkeisiin kohtiin, joista työntekijöiden oikeuksien lisäksi paljon kritiikkiä osakseen saanut, riitatilanteita varten kehitelty ISDS-menettely on yksi merkittävimmistä. Sivuan arvioita taloudellisista vaikutuksista, mutta päähuomio on demokratiakysymyksissä. Suomalainen ammattiyhdistysliike suhtautui sopimukseen julkisessa keskustelussa kattojärjestötasolla huomattavan positiivisesti samalla, kun monessa muussa maassa ammattiliitot protestoivat voimakkaasti. Tutkimuskysymykset ovat: Ensinnäkin miten suomalainen ammattiyhdistysliike suhtautuu TTIP-sopimukseen ja vapaakauppaan yleisesti? Samalla selvitetään, mitkä seikat nähdään mahdollisina hyötyinä ja mitkä uhkina. Toiseksi selvitän, mikä on ammattiyhdistyksen rooli TTIP-neuvotteluissa. Tarkastelen ammattiyhdistysliikkeen näkemyksiä vapaakaupasta ja TTIP-neuvotteluista markkinakurin viitekehyksessä. Kyseessä on laadullinen haastattelututkimus, joka koostuu viidestä haastattelusta sekä SAK:n, STTK:n ja Akavan yhteisestä muistiosta. On syytä huomioida, että sopimuksen sisältö oli suurilta osin salattu ja haastattelut tehtiin, kun neuvottelut olivat yhä kesken. Tutkielman teoria nojaa käsitteisiin markkinakuri ja uuskonstitutionalismi, ja niiden avulla kuvataan, kuinka erilaisilla sopimuksilla ja käytännöillä rajataan demokratian tilaa. Kauppasopimus voi merkittävien sanktioiden uhalla estää tietynlaisen lainsäädännön laatimisen kansallisissa parlamenteissa. Markkinakuri viittaa laajemmin käytäntöihin, joilla yhteiskunnallista toimintaa pyritään ohjaamaan uusliberaalin rationaalin mukaiseksi. Gramscilaisen hegemonian ymmärryksen mukaan vallitseva, tässä tapauksessa uusliberaali, hegemonia pyrkii estämään järjestelmän murtumisen muokkaamalla siihen kohdistuvan kritiikin mieleisekseen. Näin ollen kriitikot otetaan mukaan voidaan ottaa mukaan neuvotteluihin, mutta ne saattavat vaikuttamisen sijaan päätyä vain vahvistamaan neuvottelujen legitimiteettiä. Jotta suomalaisen ay-liikkeen toimintaa voi ymmärtää paremmin, luon katsauksen eurooppalaiseen ammattiyhdistysliikkeeseen, joka on kattojärjestötasolla suhtautunut suopeasti vapaakauppaan. Etenkin kun sopimuskumppanina on ollut kehitysmaa, sekä solidaarisuuden että haittojen tasoittamisen nimissä sopimuksiin on vaadittu sosiaalilausekkeita, joiden on tarkoitus taata erilaisia oikeuksia työntekijöille ja suojella ympäristöä. Lausekkeita on kritisoitu tehottomuudesta. Suomalainen ay-liike on hyväksynyt 1990-luvulta alkaen kilpailukykydiskurssin, joka pitää sisällään myös ajatuksen siitä, että vapaakauppa tuo kansakunnalle, joka nähdään yhtenäisenä joukkona, huomattavaa hyötyä, ja näin ollen siitä koituvat haitat hyväksytään ja niitä pyritään mahdollisuuksien mukaan korjaamaan. Tekemäni analyysin perusteella voi todeta, että SAK ja sen neljä suurinta jäsenjärjestöä uskovat, että TTIP tuo toteutuessaan taloudellista hyötyä vientialoille, ja hyödyttää välillisesti koko Suomen taloutta. Vastaajien mukaan merkittävintä kuitenkin oli, että TTIP-sopimuksen avulla on mahdollista luoda ja levittää tarpeellista sääntelyä. Sääntelyllä pyritään parantamaan työntekijöiden oikeuksia ja korjaamaan epäterveitä kilpailuetuja. Haastateltavien usko siihen, kuinka todennäköisesti näin käy, vaihteli. Huomioitava on, että vaihtoehtoisia väyliä sääntelylle ei tällä hetkellä vastaajien mukaan ole. Perinteistä ISDS-mallia suomalainen ay-liike ei hyväksy, ja se haluaa pitää kiinni valtion oikeudesta säännellä, mutta etenkin SAK uskoi paranneltuun välimiesmenettelyyn. Suurimmat uhat kohdistuvat julkisiin palveluihin, mutta vastaajien, pois lukien JHL, luotto siihen, että uhat torjutaan, oli kova. Sääntelyn harmonisoinnin tai tunnustamisen ei uskottu laskevan sääntelyn tasoa. Ay-liike uskoo toiminnallaan vaikuttaneensa neuvottelujen avoimuuden lisääntymiseen sekä ISDS-menettelyn muuttamiseen. Etenkin SAK oli selvästi valmis tekemään neuvotteluissa kompromisseja, ja piti niitä osallistumisen edellytyksenä. Kriittisistä huomioista huolimatta jäsenliitot olivat valmiita hyväksymään kattojärjestön linjan. Kaiken kaikkiaan SAK ja sen neljä suurinta jäsenliittoa näkivät TTIP:ssa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.

Euraasialaisen integraation tiellä: Euraasian talousunionin kehityksen keskeisten muuttujien identifikaatioanalyysi on maailmanpolitiikan tutkimuksen teorioita monipuolisesti hyödyntävä tutkielma 1.1.2015 perustetun Euraasian talousunionin kehitykseen vaikuttavista muuttujista. Euraasian talousunioni, johon kuuluvat Venäjän lisäksi Kazakstan, Valko-Venäjä, Armenia ja Kirgisia on pian Neuvostoliiton sortuman jälkeen alkaneen Euraasian integraatioprosessin viimeisin vaihe, projekti, jonka varaan jäsenvaltiot asettavat useita, keskenään ristiriitaisiakin, toiveita ja tavoitteita. Euraasian talousunionin kehitys on tutkimuskohteena oleellinen johtuen Euraasian talousunionin integraatiokehitykseen perehtyvän empiirisen tutkimuksen vähyydestä ja tutkimuskohteen tuoreudesta. Euraasialaisen integraation tiellä tarjoaa ajankohtaisen katsauksen Euraasian talousunionin kehitykseen vaikuttaviin muuttujiin luoden samalla pohjaa tutkimukselle. Tutkielman ensisijaisena aineistona toimii Euraasian talousunionin perustussopimus ja muut unionin piirissä solmitut sopimukset, sekä muut viralliset julkaisut. Toissijainen aineisto nousee Euraasian talousunionista tehdyn aiempien empiiristen tutkimusten lisäksi erityisesti Venäjätutkimuksen piiristä. Tutkielma lähtee liikkeelle tarjoamalla lukijalle eheän kuvan Euraasian talousunionista instituutiona ja toimijana. Euraasian talousunionin kehityksen muuttujien analyysi aloitetaan tarkastelemalla Euraasian talousunionin institutionaalisia ja valtapoliittisia rakenteita, joiden jälkeen huomio siirtyy integraatiokehityksen erityispiirteiden tarkasteluun. Tämän jälkeen Euraasian talousunioni asetetaan osaksi globaalia kapitalistisen maailmanjärjestyksen kontekstia ja keskitytään integraatiokehityksen taloudellisten muuttujien identifioimiseen. Talousfokuksen jälkeen huomio siirtyy Euraasian talousunionin jäsenvaltioiden vuorovaikutussuhteiden ja keskinäisen positioitumisen tarkastelemisen kautta vuorovaikutussuhteiden sosiaalisten ulottuvuuksien tarkastelemiseen samalla selventäen Euraasian talousunionin tavoitteiden ja sisäisten ristiriitojen vaikutuksia unionin kehitykseen. Lopuksi huomio siirtyy Euroopan unionin ja Kiinan läsnäolon vaikutusten tarkastelemiseen ja Euraasian talousunionin kehitykseen keskeisesti vaikuttavia ulkopuolelta kumpuavien muuttujien identifioimiseen. Tutkielman keskeinen argumentti on, että Euraasian talousunionin kehityksen keskeisimmät muuttujat ovat; institutionaaliset heikkoudet lieveilmiöineen, kyvyttömyys päättää mitä Euraasian talousunionin avulla halutaan saada aikaiseksi, haluttomuus eriyttää taloudellista valtaa poliittisesta vallasta, jäsenmaiden koko ja valtaerot, Venäjän suurvaltaisuus ja geopoliittiset aspiraatiot, sekä Euroopan unionin toiminta Venäjän kanssa jaetussa naapurustossa ja Kiinan Uusi silkkitie -hanke. Keskeisimmät Euraasian talousunionin kehityksen esteet nousevat erityisesti jäsenvaltioiden kyvyttömyydestä päättää mitä ne integraatioprosessin avulla todella haluavat saavuttaa. Tästä aiheutuvien ristiriitaisuuksien haitallisuutta pahentaa tehokkuutta heikentävä korruptio ja Unionin institutionaaliset heikkoudet, taipumus suosia toimijoiden poliittista luotettavuutta yli ammatillisen pätevyyden, avoimuuden puutteesta nousevat työn ja prosessien etenemisen valvomisen ongelmat. Euraasian talousunioni ei myöskään kehity tyhjiössä vaan siihen vaikuttamat lukuisat ulkopuolelta kumpuavat muutostekijät. Tässä tutkielmassa huomio kiinnittyy erityisesti Euroopan unionin ja Kiinan vaikutusten arviointiin erityisesti talouspolitiikan ja Venäjän naapurivaltioihin kohdistuvan painostuksen osalta.

Tutkielma muodostaa vastauksen kysymykseen, kuinka vaikuttavaa Euroopan unionin vallankäyttö suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin on ollut eurokriisin jälkeen Italian ja Saksan tapausesimerkkien kautta. Tutkielmassa tarkastellaan Italialle ja Saksalle kohdistettuja maakohtaisia suosituksia ja niiden toimeenpanoa kyseisissä jäsenvaltioissa. Maakohtaiset suositukset ovat väline talouspolitiikan yhteensovittamiseksi EU:ssa. Eurokriisi on vedenjakaja euroalueen kehityksessä, sillä kriisillä oli merkittävä vaikutus euroalueen talouspolitiikan yhteensovittamista koskeviin sääntöihin. Tutkielman lähtökohta on havainto siitä, että eurokriisin aikaisten talouspolitiikan yhteensovittamisessa tehtyjen uudistusten takia EU:n instituutioita ja pääasiassa Euroopan komissiota kritisoidaan jäsenvaltioiden talouspoliittisen päätösvallan rajoittamisesta. Jäsenvaltioiden välillä on kuitenkin vaihtelua sen suhteen, kuinka paljon jäsenvaltiot tosiasiassa noudattavat niille kohdistettuja maakohtaisia suosituksia. EU:n vallankäyttö määritellään poliittisen ja instrumentaalisen johtamisen kykynä toimia tehokkaasti yhdessä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Jotta jokin uudistus saadaan poliittiselle agendalle EU:ssa, tarvitaan korkean tason poliittista johtajuutta. Jotta epämääräiset ideat saadaan muutettua oikeudellisesti sitoviksi uudistuksiksi EU:ssa, tarvitaan lisäksi instrumentaalista johtajuutta. Poliittisessa vallassa on kyse ideoilla johtamisesta ja yhteisten tavoitteiden asettamisesta. Instrumentaalinen valta perustuu asiantuntemukseen, kykyyn ja haluun toteuttaa tai olla toteuttamatta poliittista valtaa. Tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus, ja perustuu empiiriseen aineistontarkasteluun ja sisällönanalyysiin. Tutkimusaineisto koostuu Italialle ja Saksalle osoitetuista maakohtaisista suosituksista vuosilta 2013, 2015, 2017 ja 2019 sekä Italiaa ja Saksaa koskevista Euroopan komission maaraporteista vuosilta 2014, 2016, 2018 ja 2020. Tutkimusaineisto täydentyy Italian ja Saksan valtiovarainministeriöiden Euroopan komissiolle toimittamilla vakausohjelmilla sekä aiemmilla tutkimuksilla maakohtaisten suositusten toimeenpanosta. Tutkielma vahvistaa aiempien maakohtaisten suositusten toimeenpanoa käsitelleiden tutkimusten johtopäätöksiä Italian ja Saksan osalta. EU:n vallankäyttö suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin eurokriisin jälkeen ei ole ollut kovin vaikuttavaa. Maakohtaisilla suosituksilla ei voida pakottaa euroalueen jäsenvaltioita muuttamaan talouspolitiikkaansa. Eurokriisin jälkeen päivitetty talouspolitiikan yhteensovittamis- ja valvontajärjestelmä mahdollistaa sen, että jäsenvaltiot voivat valikoida suosituksista ja säännöistä ne, jotka parhaiten sopivat yhteen kansallisten talouspolitiikan tavoitteiden kanssa. Jotta EU:n vallankäyttö suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin olisi voimassa olevan talouspolitiikan yhteensovittamis- ja valvontajärjestelmän puitteissa vaikuttavampaa, tutkielman johtopäätös on, että poliittisen johtajuuden eli jäsenvaltioiden ja instrumentaalisen johtajuuden eli Euroopan komission välistä luottamusta tulisi vahvistaa. Jäsenvaltioiden tulisi ottaa enemmän omistajuutta euroalueen kehityksestä ja maakohtaisten suositusten sisällöistä. Maakohtaisia suosituksia ja niiden valvontaa tulisi johdonmukaistaa, tasapuolistaa ja muuttaa läpinäkyvämmäksi. Koronakriisin seuraukset vaikuttavat euroalueen kasvu- ja kehitysnäkymiin, talouspolitiikan yhteensovittamisen edellytyksiin sekä keskusteluun Euroopan keskuspankin rahapoliittisesta mandaatista vielä pitkään. Eurokriisin takia päivitetyn talouspolitiikan yhteensovittamis- ja valvontajärjestelmän toimintaa tulee uudelleen arvioida suhteessa muuttuneisiin olosuhteisiin. Koronakriisi tullee entisestään syventämään taloudellisia ja sosiaalisia eroja EU:n jäsenvaltioissa ja niiden välillä. Jatkotutkimus EU:n roolista talous-, sosiaali- ja työllisyyspolitiikan yhteensovittamisessa euroalueella on tärkeää EU:n sekä talous- ja rahaliiton yleisen hyväksyttävyyden kannalta.

This thesis this demonstrates the powers and limitations of the developing Chinese workers movement in the context of the Chinese labor politics. It begins with a critique of the provocative claims of world labor scholar Beverly Silver regarding Chinese labor politics, including her 2003 prediction of an independent labor movement in China, and her 2009 claims that worker unrest caused the landmark 2008 Labor Contract Law (LCL) as a 'concession wrung from the powerful'. Through a critical realist-inspired critique, this thesis claims that problems in Silvers theories and predictions are rooted in the strong positivist tendencies of her causal modeling. Alternatively, this thesis takes on a critical realist methodology to reexplain the causal production of the LCL and the role of workers in its creation. The alternative explanation provided holds that the LCL was part of a hegemonic project of the Hu/Wen administration, where a growing workers movement, combined with an alternative accumulation strategy, mobilized the labor-relevant bodies of the Chinese state into an open and contested process of policy-production.

This thesis contributes to the development of poststructuralist feminist International Relations analyses about the US War on Terrorism. Gender is significantly involved in the justification and conduct of wars and militarism, established and supported by a particular hierarchal structure of masculinities and femininities. Hierarchal power relations prioritise the bodies and values of some, and demean, attack or conceal those of others. These are expressed in discourses of the various masculinities and femininities of the US self and its enemy Other, which are deconstructed and analysed by Foucauldian discourse analysis and theories of representation. Discourses of a male-performed 11 September 2001 terrorist attacks and US rescue response endowed hegemonic masculinity on the muscular masculinity of fire fighters. This was subsequently extended to soldiers of the US military, who fought in retaliation to the humiliation of feminised US nationhood, remasculinising the US national identity. This necessitated the representation of terrorists and Muslim men as morally and sexually deviant, homosexual, woman-oppressive demons. Likewise, Muslim women were victimised as helpless sufferers to be unveiled and rescued by a macho US crusade against terrorism. On the other hand, female terrorists confused the men-lifetakers/ women-lifegivers dichotomy, and were depicted as excessively violent, hypersexual beings, who were nonetheless victims of the seductions of manipulative Muslim men. Disciplinary action was taken against Muslim men in Guantánamo Bay and Abu Ghraib, which especially in the latter case resulted in scandals that evoked public pity for the unfortunate and uncivilised detainees who endured the torture of cruel un-American men and irrational women of the US Military Police. Meanwhile, the discourses of US soldiers in Iraq are examined through their own autobiographical voices, demonstrating that the military is indeed a misogynistic boy's club. The fate of Private Jessica Lynch and the autobiographical works of soldiers also unsympathetic to the Iraqi population, continuing the Othering discourses established on 11 September. At the US home front, military mothers, both pro and anti-war, are supportive of the well being and honouring of their sons. There is a complex set of dominant discourses in continuous fluctuation sustaining the gender hierarchies that support war by privileging the bodies of some and discriminating and harming the bodies others. There is hope for change however, as the malleability of gender enables possibilities for resistance through counter discourses and female empowerment.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee erilaisia normatiivisia teorioita, jotka pyrkivät tarjoamaan vastauksia aikamme globaaleihin haasteisiin. Tutkielman tavoitteena on selventää oppiainerajat ylittävän globaalin etiikan, ihmiskuntaan yhtenä moraaliyhteisönä suhtautuvan normatiivisen kosmopolitanismin ja normien oikeuttamisen menettelytapaa korostavan diskurssietiikan välisiä yhteyksiä sekä soveltaa kyseisiä teorioita tutkimalla sosiaalisessa todellisuudessa esiintyviä moraalikäsityksiä ja arvoja. Tässä hyödynnetään myös normatiivisen kritiikin ja sosiaalisessa todellisuudessa tapahtuvien muutosprosessien selittämisen yhdistävää kriittistä kosmopolitanismia sekä ihmisen moraalikehityksen vaiheet länsimaisen moraalifilosofian teorioihin rinnastavaa Lawrence Kohlbergin moraalikehitysteoriaa. Tutkielman empiirisenä tutkimuskohteena on globaalia etiikkaa ja kosmopolitanistisia arvoja ilmentäväksi toimijaksi luonnehditun Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kehityspolitiikan taustalta löytyvien moraalikäsitysten ja arvojen ymmärtäminen. Tutkielma tarkastelee, millaisia moraalikäsityksiä globaaleja kehitystavoitteita käsittelevät viralliset YK-dokumentit heijastavat ja selvittää, onko näissä käsityksissä tapahtunut muutoksia, jotka olisi mahdollista tulkita moraaliseksi kehitykseksi. Tutkielman analyysi keskittyy tapoihin, joilla globaalin kehityksen edistämistä oikeutetaan aiheeseen liittyvissä YK:n julistuksissa, näiden julistusten toimeenpanosuunnitelmissa ja organisaation pääsihteerin raporteissa. Tarkastelun kohteena ovat argumentit, jotka heijastavat kosmopolitanismiin, moraalisen kosmopolitanismin kahteen yleisimpään suuntaukseen eli utilitarismiin ja deontologiaan sekä Jürgen Habermasin diskurssietiikkaan sisältyviä moraalikäsityksiä. Analyysin aineisto koostuu yhteensä 21:stä vuosina 1969-2015 julkaistusta virallisesta dokumentista, jotka käsittelevät niin kestävän kuin sosiaalisenkin kehityksen edistämistä. Globaalin kehityksen edistämiseen liittyvien oikeutusten tutkimisessa hyödynnetään yhteiskunnallisia muutoksia tutkivan kriittisen diskurssianalyysin viitekehystä, Theo van Leeuwenin ja Ruth Wodakin legitimaatiostretegioita sekä eettisten argumenttien käsitettä. Lisäksi analyysissa käsitellään muusta aineistosta sisältönsä puolesta poikkeavien dokumenttien normatiivisia käytännöllisiä argumentteja. Analyysi osoittaa, että tavoissa, joilla globaalin kehityksen edistämistä oikeutetaan YK:n virallisissa dokumenteissa vuosien 1969-2015 aikana, on tapahtunut hienoisia muutoksia. Ensinnäkin kosmopolitanistista ja diskurssieettistä moraalikäsitystä heijastavat eettiset argumentit yleistyvät aineistossa 1990-luvulta lähtien. Kfyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta lineaarisesta kasvusta. Lisäksi deontologiset argumentit vähenevät samalla aikavälillä. Utilitarististen argumenttien osuus puolestaan pysyy melko tasaisena tarkasteltavalla aikavälillä. Moraalikehityksen näkökulmasta tarkasteltuna havaittujen muutosten ei voi tulkita ilmentävän Kohlbergin teorian mukaista postkonventionaalisella tasolla tapahtuvaa kehitystä. Sen sijaan ne muistuttavat Habermasin diskurssietiikkaan sisältyvää näkemystä, jonka mukaan moraalikehityksen postkonventionaaliselle tasolle sijoittuva kehitys ei merkitse siirtymää utilitarismista deontologiaan, vaan moraaliperiaatteiden lisääntyvää oikeuttamista diskurssin kautta. Varsinaisen, yhteiskunnallisesta oppimisesta seurausta olevan moraalikehityksen sijaan analyysin löydökset on silti luontevinta mieltää mahdolliseksi, vielä realisoitumattomaksi muutokseksi, joka ei kuitenkaan ole vääjäämätön. Analyysin tuloksia tarkasteltaessa on myös huomioitava, että globaalin kehityksen edistämistä oikeuttavien eettisten argumenttien tutkiminen ei tarjoa täydellistä kuvaa kaikista aineistossa esiintyvistä normatiivisista sitoumuksista: esimerkiksi kehitystavoitteiden saavuttamiseen tähtäävät keinot heijastavat paikoin myös sosiaalisen liberalismin ja uusliberalismin perspektiivejä. Tutkielma selittää analyysissa havaittuja muutoksia kestävän kehityksen ja inhimillisen kehityksen paradigmojen lujittumisella YK:n kehityspolitiikassa sekä 1990-luvulle sijoittuneella kosmopolitanistisella käänteellä, joka yhdistyy muun muassa globalisaation synnyttämiin haasteisiin liittyneisiin huolenaiheisiin, globaalia oikeudenmukaisuutta käsittelevän keskustelun uusiin muotoihin ja toisaalta myös uusliberalistisen ideologian vahvistumiseen. Analyysin tuloksiin ei kuitenkaan suhtauduta varauksetta, vaan niitä myös kritisoidaan hyödyntämällä muun muassa Karl-Otto Apelin planetaarista makroetiikkaa sekä kosmopolitanismin elitististä ja hegemonista luonnetta käsittelevää kritiikkiä. Lisäksi nostetaan esille yksi ilmeinen ongelma eli se, että globaalin hallinnan kielessä esiintyvät normatiiviset muutokset eivät välttämättä muutu toiminnaksi. Viime kädessä tutkielma pyrkii osoittamaan, että globaalin etiikan, normatiivisen ja kriittisen kosmopolitanismin sekä diskurssietiikan yhdistävä näkökulma mahdollistaa erilaisten globaalin hallintaan sisältyvien eettisten näkemysten vertailun ja tutkimisen, näiden näkemysten kritisoimisen ja kehittämisen sekä yhteiskunnallisten kehityskulkujen ja vielä realisoitumattomien muutosten tunnistamisen. Näin tutkielma myös toimii yhtenä puheenvuorona globaalin etiikan tutkimusta käsittelevässä keskustelussa.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee yhteisen (common) tuotantoa Michael Hardtin ja Antonio Negrin esittämän keskustelun pohjalta, joka nousee autonomimarxilaisesta politiikan teorian perinteestä. Hardtin ja Negrin mukaan kapitalistinen tuotanto on muuttunut siten, että elämästä itsessään on tullut tuottavaa ja tuotannon tulokset ovat enenevässä määrin sosiaalisia suhteita ja elämänmuotoja. Tarvittavat tuotannonvälineet ovat yhä useammin erilaisia ihmisillä olevia ominaisuuksia ja kykyjä, jolloin biopoliittisen työvoiman on mahdollista alkaa tuottaa yhteistyötä yhä riippumattomammin pääomasta ja sen kontrollista. Siten biopoliittinen tuotanto määrittää merkittävällä tavalla uudelleen olosuhteita yhteisen tuottamiselle. Tutkielman päämääränä on selvittää, onko Hardtin ja Negrin yhteisen tuotannon poliittinen tila todella globaali. Tätä tarkastellaan kysymällä, mitä instituutioita globaalien liikkeiden yhdistäminen edellyttää ja millaisia ovat ne erot, joita globaalissa maailmassa on otettava huomioon näitä liikkeitä rakennettaessa. Tutkielmassa selvitetään poliittisen tilan piirteitä tutkimalla millaisissa kategorioissa yhteinen ilmenee Hardtilla ja Negrillä ja tarkastelemalla näitä kategorioita (tuotanto, subjekti, vastarinta) globaalin liikkeen syntymisen kannalta. Tutkielman päälähteenä on Hardtin ja Negrin trilogia, joka käsittää teokset Imperiumi (2005), Multitude (2006) ja Commonwealth (2009) sekä lisäksi Declaration (2012). Hardtin ja Negrin käsityksiä yhteisen tuotannosta peilataan suhteessa niistä esitettyyn kritiikkiin sekä näkökulmaltaan läheisten teoreetikkojen kirjoituksia vasten (Massimo de Angelis, David Harvey, John Holloway, Kevin C. Dunn, Mark Laffey, Jutta Weldes, Ernesto Laclau, Teivo Teivainen, Henry Veltmeyer, Saskia Sassen) ja tarkastellaan niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Hardtin ja Negrin teorian kritiikeissä nousevat esille yksipuolinen keskittyminen immateriaalisuuteen ja biovaltaan, hierarkian roolin väheksyminen globaalissa väessä, maantieteestä irrottautuminen, paikan merkityksen ohittaminen subjektiviteetin muodostumisessa sekä ytimen ja periferian välisen jaon hämärtäminen. Toisaalta kritiikissä pidetään Hardtin ja Negrin käsityksiä heikentyvistä valtiorakenteista eurosentrisinä. Tutkielman tuloksena on, että Hardtin ja Negrin kuvaus globaalien liikkeiden liittoumien syntymisestä tekemisessä jää vajavaiseksi. Tutkielma esittää näkemyksen, että prefiguratiivinen politiikka edellyttäisi tarkempaa poliittisen tilan valtasuhteiden ja hierarkioiden analyysia. Jos tuotanto luo sitä vastaavia poliittisen toiminnan muotoja, olisi olennaista tarkastella miten tuotannon eri vaiheet eri paikoissa vaikuttavat kamppailujen liittoutumiseen. Tutkielma osoittaa, että maaseudun, globaalin etelän ja niiden olemassa olevien kamppailujen rooli yhteisen tuotannon poliittisen tilan luomisessa jää Hardtin ja Negrin teoriassa vaille sijaa. Tutkielman johtopäätös on, että yhteisen tuotannon globaalin poliittisen tilan luomiseksi tarvitaan uusia globaaleja instituutioita singulariteettien kommunikointiin, liittoutumien muodostamiseen ja esteiden purkamiseen. Hardtin ja Negrin todetaan löytävän joitakin tällaisten instituutioiden ituja. Analyysin perusteella jää kuitenkin avoimeksi, miten poliittisia affekteja luodaan ja välitetään globaalisti. Toiseksi tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että Hardt ja Negri käsittelevät hyvin vähän eroja materiaalisissa resursseissa ja valtasuhteissa, eikä ole selvää mitkä kamppailut haluavat liittoutua keskenään. Analyysi osoittaa, että Hardtin ja Negrin teoreettisen kehikon avulla ei pystytä kokonaisvaltaisesti käsittelemään globaalin etelän singulariteettien toimintaedellytyksiä ja haluja. Siten heidän väitteensä kamppailujen globaalista tilasta jäävät vaille riittävää teoreettista perustaa.

This study aims at assessing why the Federal Reserve (Fed), the central bank of the United States, has engaged in large-scale lending operations to provide dollar liquidity during the financial crisis of 2007–2011 to banks that have their headquarters outside the United States. These operations have taken place via two main channels: through direct lending operations by the Fed to banks requesting dollar funding, and through central bank swap lines. Both types of operations involve counterparty risk as well as operational costs, while much of the benefit of the operations is experienced by the banks receiving the dollar funding, thus ailing financial stability risks in their respective economies. Swap arrangements relate closely to the concept of central bank cooperation, which has taken on intensified forms during the financial crisis and has lead to coordinated actions by key central banks. The central bank is a peculiar political actor in that it is independent but not sovereign. This study constructs a picture of the central bank as a policy maker with its mandate being limited to the independent execution of monetary policy. The argument is made for analysing central bank cooperation and coordination in the framework of neoliberal institutionalism, introduced by Robert O. Keohane. The idea of central banks pursuing absolute, rather than relative, gains enables one to better understand the novel forms of central bank cooperation. An overview of the Fed’s lending and swap operations is presented. The announcements by the Fed and other key central banks display an increasing willingness to cooperate even after the periods of dysfunctional currency markets have passed. This supports the idea that cooperation breeds further cooperation. A key finding of the study is that although the Fed has chosen to give mainly economic reasonings to its currency operations, the magnitude of its actions seems excessive in comparison to immediate financial gains, especially in relation to the Fed’s mandate of low domestic inflation and job creation. Arguments rooting from political science can be used to complement the Fed’s claims and to present a fuller picture of the motives behind the Fed’s operations. The study shows that the idea of repeated games fits particularly well to the sphere of central bank decision making, allowing central banks to opt for a strategy of long term gains. It is further argued that in their function as the guardians of financial stability, the central banks display signs of risk averse behaviour and seem to be content with satisfying, rather than maximising, solutions. These behavioural models of the central banks suggest that a constructivist approach to understanding central bank cooperation and regime building might be warranted.