Browsing by study line "Medier och kommunikation"

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan ikäihmisten toimijuutta rakentavia diskursseja valtioneuvoston tiedotustilaisuuksissa sekä sitä, miten vastuuta eri rajoitustoimenpiteiden noudattamisesta ja ikäihmisten suojaamisesta jaettiin diskursseissa. Tutkielman tarkoituksena on osoittaa, kuinka erilaisten sosiaalisen ulossulkemisen prosessien voidaan nähdä riistäneen ikäihmisiltä heidän toimijuutensa ja autonomiansa suhteessa heitä koskevaan päätöksentekoon. Tutkielma tarjoaa tilaisuuden kielenkäytön seurauksia tuottavan luonteen sekä institutionaalisessa kielenkäytössä rakentuvien merkitysjärjestelmien tarkasteluun. Tutkielman teoreettisena taustana hyödynnetään aikaisempaa tutkimusta viranomaisviestinnästä osana kriisinhallintaa, ikäihmisten asemasta yhteiskunnassa ja toimijuuden eri tulkinnoista. Analyysimenetelmänä käytetään diskurssianalyysia sekä Ernesto Laclaun ideologia- ja diskurssianalyysin keskeisiä käsitteitä. Esimerkiksi yhteiskunta nähdään Laclaun diskurssiteorian tapaan artikulaation tuotteena ja diskursiivisena tilana. Tutkielman aineisto koostuu kahdestatoista koronapandemian alkuvaiheessa maaliskuussa 2020 julkaistusta tiedotustilaisuustallenteesta, jotka ovat edelleen katsottavissa valtioneuvoston YouTube-kanavalla. Laclaun diskurssiteorian avulla aineistosta tunnistetaan kolme ikäihmisten toimijuutta rakentavaa diskurssia: suojeludiskurssi, riskidiskurssi ja haavoittuvuusdiskurssi. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten ja ketä tiedotustilaisuuksissa vastuutettiin. Aineistosta esiin nousevien havaintojen valossa voidaan todeta, etteivät pandemian aikaiset suositukset ja rajoitustoimenpiteet onnistuneet huomioimaan yli 70-vuotiaiden ikäryhmän heterogeenisuutta. Ikääntyneiden kontekstuaalisten erojen ohittaminen ja sosiaalisen eristyneisyyden edellyttäminen lisäsivät myös erilaisten ikäihmisten toimintakykyä heikentävien seurausten, kuten ahdistuksen esiintyvyyttä. Tutkimus osoittaa kuinka pandemian aikana ikä on määritellyt olennaisesti sitä, ketä on ollut sosiaalisesti hyväksyttyä asettaa eristyksiin. Toimijuutta rakentavien diskurssien muodostumiseen vaikutti myös se, ketkä rajattiin me-ryhmän ulkopuolelle. Vastuuta rajoitustoimenpiteiden noudattamisesta jaettiin yhteisesti sekä ikäihmisille itselleen että me-ryhmään kuuluville kansalaisille. Ennen kaikkea työn pyrkimyksenä on osoittaa, että vaikka vallitsevat suositukset ja rajoitustoimenpiteet eivät olleet välttämättä tarkoitettu syrjiviksi, ne onnistuivat normalisoimaan erilaisia syrjiviä käytäntöjä. Ikäihmisten suojelemiseksi toimeenpantujen rajoitustoimien pitkän aikavälin seurauksia ei vielä maaliskuussa juuri pohdittu. Ikääntyneet jäivät myös poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle, vaikka olivat rajoitustoimenpiteiden keskiössä. Lisäksi toimijuuden käsite oli jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena ja toimijuutta rakentavat diskurssit näyttäytyivät ennen kaikkea pyrkimyksinä hallita diskursiivista kenttää ja oikeuttaa ikäihmisiin kohdistuneita rajoitustoimenpiteitä.

Ilmastonmuutoksen hillintää on kuvailtu ”yhteiseksi hyväksi”, vaikka ilmastotoimien hyödyt eivät jakaudu tasaisesti. Maailman rikkain osuus väestöstä on vastuussa suurimmasta osasta maailman päästöjä, mutta haavoittuvamassa asemassa ilmastonmuutoksen edessä olevilla on vähemmän vaikuttamismahdollisuuksia. Tunnustavan ilmasto-oikeudenmukaisuuden ytimessä onkin saavuttaa tasapuolinen osallistumismahdollisuus yhteiskunnan toimintaan sekä edistää haavoittuvassa asemassa olevien oikeuksien toteutuminen. Tutkielman tavoite on selvittää, millaisia ilmastonmuutoksen ratkaisuja ja osallistumismahdollisuuksia ilmastonmuutoksen kuvissa rakentuu. Tutkielman aineisto koostuu vuoden 2021 Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden ilmastojuttujen 323 ihmisteemaisesta pääkuvasta ja niitä kehystävistä juttujen teksteistä. Yhdessä lehdet antavat yhtä lehteä laajemman kuvan Suomen mediakentästä, ja toisaalta kaksi lehteä mahdollistaa kuvastojen välisen vertailun. Representaatioita tarkastellaan konstruktivistisen suuntauksen mukaisesti määrällistä sisällönanalyysia ja laadullista kehysanalyysia yhdistellen intersektionaalisen lähestymistavan avustamana. Kuvien inklusiivisuutta lähestytään kahden tutkimuskysymysten kautta: 1) Miten yhteiskunnallisesti erilaisissa positioissa olevat ihmiset ovat mukana ilmastonmuutoksen ratkaisuissa Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden ilmastojuttujen ihmisteemaisissa pääkuvissa? 2) Miten inklusiivisia ilmastonmuutosta koskevat ihmisteemaiset pääkuvat ovat? Vuonna 2021 järjestetyn suuren ilmastonmuutoskonferenssin laaja uutisointi ja ilmastonmuutoksen yleinen käsittely Suomen kontekstista määrittelivät suurelta osin kuvastoa. Vaikka perinteiset uutiskriteerit ohjailivat juttuaiheita, olisi representaatiot olleet inklusiivisempia toisenlaisilla kuvavalinnoilla. Kehystäminen vahvisti kuvissa esiintyvien valta-asemaa ja superrikkaiden liikeyritysten miesjohtajien osuus ja kritiikittömät kehystämisen tavat korostuivat etenkin Helsingin Sanomissa. Ilmastonmuutoksessa haavoittuvassa asemassa olevat alkuperäiskansat ja eteläisen pallonpuoliskon väestöt jäivät kuvastossa marginaaliin, eikä heitä näkynyt Maaseudun Tulevaisuudessa lainkaan ratkaisijoiden roolissa. Tutkielma tuo lisäymmärrystä valokuvien käytön inklusiivisuudesta ilmastonmuutoksen kuvissa. Lisäksi tutkielma tuo esiin, millaisia erilaisia toimijuuksia ilmastonmuutoskuviin rakennettiin yhteiskunnallisen aseman ja ilmastoratkaisujen suhteen vuoden 2021 Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden ilmastojutuissa. Jatkossa vertaileva analyysi historiallisista muutoksista ilmastokuvastoissa voisi syventää ymmärrystä ilmastokuvien inklusiivisuudesta ja toimituskäytäntöjen tutkiminen puolestaan ilmastokuvaston yksipuolisuudesta.

Uudistuminen ei ole enää vapaaehtoista. Suuret yritykset panostavat uudistumiseen ja elinvoimaisuutensa säilyttämiseen. Yksi parhaista resursseista uudistumiselle ovat henkilöstön uudet ideat. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia ovat uusien ideoiden ympärillä käydyt ensimmäiset viestintätilanteet suurissa yrityksissä. Tutkimus on rajattu koskemaan suurien yritysten innovaatiotyötä. Isoissa organisaatioissa ihmisten ja organisaation tasojen ja siilojen määrä on suuri, jolloin suurissa organisaatioissa myös idean jakaminen on oletettavasti haastavampaa. Tutkimus vastaa kahteen kysymykseen: (1) Millaisia ovat uusien ideoiden ensimmäiset viestintätilanteet suurissa yrityksissä? (2) Päätyvätkö digitalisaatiojohtajalle esitetyt uudet ideat katalyyttiseen keskusteluun? Tutkimus on rajattu koskemaan digitalisaatiojohtajia, koska heidän rooliinsa kuuluu muutosjohtaminen ja uusien digitaalisten liiketoimintojen kehittäminen. Heidän tavoitteena on edistää digitaalista transformaatiota, joka on riippuvainen uusien ideoiden toimeenpanosta. Digitaaliseen transformaatioon sisältyy väistämättä paljon nykyisestä eroavia ideoita sekä nykyiseen liiketoimintaan nähden kokonaan uusia ideoita. Tutkimusaineisto koostuu kuuden eurooppalaisen digitalisaatiojohtajan haastattelusta. Aineistonkeruun menetelmä tutkimuksessa käytetään puolistrukturoitua haastattelua ja analyysimenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimus osoittaa, että idean aivan ensimmäiset viestintätilanteet tapahtuvat epävirallisissa tilanteissa. Digitalisaatijohtajan arki täyttyy isosta määrästä uusia, joita esitetään epäformaaleissa tilanteissa kuten kahvitauolla, toisen palaverin lomassa, sähköpostiviestillä tai pikaviestimissä. Digitalisaatiojohtaja uuden idean vastaanottajana on sparraava, ratkaisuhakuinen, oikeudenmukainen ja keskusteluun mukaan lähtevä. Hän hakee uusi näkökulmia ymmärtääkseen paremmin innovaattoria. Idea tarvitsee keskustelun kahdesta syystä: jotta sitä päästään yhdessä kehittämään sekä sen arvioinnin pohjaksi saadaan tietoa. Uudet ideat päätyvät usein katalyyttiseen keskusteluun, jossa niitä kehitetään yhdessä. Tämä vaatii kuitenkin sen, että molemmat osapuolet ottavat vastuuta viestintätilanteessa. Ideoiden laadulla ei ole väliä: sekä hyvät että huonot halutaan käsitellä. Suullinen keskustelu päätyy useammin ideaa iteroivaan keskusteluun kuin kirjallisesti aloitettu keskustelu. Digitalisaatiojohtajat laittavat energiaa ja osaamistaan ideoita oikeudenmukaiseen käsittelyyn. He pyrkivät aktiivisesti siihen, että ideat päätyvät keskusteluun. Ideoita kohtaan halutaan olla reiluja, koska tiedostetaan, että uusien ideoiden kohdalla on haastavaa tietää, mikä on idean potentiaali. Tämä ei tarkoita sitä, että ihan jokaiseen idea otetaan keskustelun piiriin. Kirjoitetussa muodossa tullut epäkelvon oloinen idea saa suoraviivaisen hylkäyksen kaikista helpoiten. Keskustelu on katalyyttistä, koska ollaan valmiita käymään läpi idean juurisyitä, ei tyydytä vain geneerisiin vastauksiin. Digitalisaatiojohtajaa voi myös kuvailla viestinnälliseksi sparraajaksi, joka proaktiivisesti kehittää ideaa eteenpäin muillle viestittäväksi.

Tutkielman aiheena ovat journalistien ja tutkijoiden ammatilliset rajankäynnit heidän työskennellessään yhteisissä työryhmissä säätiörahoitteisissa Jakautuuko Suomi? -ohjelman hankkeissa. Kun tavallisesti journalistit ja tutkijat ovat vuorovaikutuksessa haastatteluiden tai tiedotteiden kautta, yhteistyöhankkeissa he tekivät yhdessä haastateltavien hankintaa ja tutkimushaastatteluita sekä kävivät kenttätyön aikana runsaasti keskusteluita pureutuessaan yhteiskunnan eriarvoistumisen kysymyksiin. Journalistit eivät tehneet juttuja työryhmänsä tutkijoista vaan tekivät omaa journalistista tutkimustyötään näiden rinnalla. Journalistin työhön liittyvät ammatilliset rajankäynnit ovat ajankohtainen tutkimusaihe, sillä digitalisoituminen, ansaintalogiikan muutokset ja uudet julkaisumuodot ovat koetelleet journalistisen työn rajoja. Tutkijoiden ja journalistien yhteistyössä ilmeneviä professioiden rajankäyntejä tulkittiin Thomas Gierynin kehittämän rajatayön käsitteistön avulla. Rajatyön käsitteiden lisäksi kehitettiin rajoja purkavan työn (anti- boundary work) käsitettä. Journalismi nähdään semiprofessiona, jolla on muun muassa autonomiaan ja eettisiin normeihin perustuva ammatillinen ideologia. Tutkimusaineistona on 10 teemahaastattelua, joissa haastateltavina on neljä journalistia, kuusi tutkijaa ja yksi kokemusasiantuntija kolmesta eri hankkeesta. Tutkijat edustavat yhteiskuntatieteitä tai niiden lähitieteitä. Tavoitteena oli selvittää, millaista journalismiin ja journalistin rooliin liittyvää rajatyöskentelyä osallistujat tekivät erityisesti journalistisiin juttuihin liittyvissä prosesseissa, sekä sitä, missä asioissa rajatyöskentely päätyi vahvistamaan journalistisen työn rajoja, missä asioissa purkamaan tai siirtämään niitä. Haastattelujen sisältö analysoitiin laadullisesti ja teemoiteltiin suhteessa rajatyön käsitteistöön. Haastateltavat toivat esiin journalistin ja tutkijan työn eroina työrytmin eritahtisuuden, eettisten käytäntöjen erot sekä journalistisen autonomian. Yhteisinä piirteinä tuotiin esiin pyrkimys etsiä totuutta ja useat samankaltaiset työvaiheet. Kaikissa kolmessa hankkeessa journalistit ja tutkijat tekivät yhdessä suunnittelua ja kenttätyötä sekä tuottivat yhteistyössä julkaisuja. Työnjaossa oli ryhmien välillä selviä eroja siinä, kuinka paljon perinteisistä ammatillista rooleista irtauduttiin. Luontevimmiksi yhteistyön alueiksi osoittautuivat ideointi, taustakeskustelut sekä julkaiseminen journalistisista ja akateemisista normeista vapailla alustoilla. Journalistit tekivät rajatyötä etenkin pitämällä kiinni oikeudestaan päättää itsenäisesti juttujen sisällöstä ja tekstistä, kun tekeillä oli journalistiseen mediaan tehtävä juttu. Journalismin autonomia osoittautui arvoksi, josta ei tingitty. Samalla se oli este yhteisten tekstien tuottamiselle. Tutkijat puolestaan tekivät laajentavaa rajatyötä hyväksyessään journalistiset jutut yhdeksi tavaksi julkaista tutkimustuloksia. Rajatyötä hallitsevampaa oli rajoja purkava työ. Sitä ilmensi haastattelupuheessa yhteisten tavoitteiden sekä toimijoiden ja toimintatapojen samankaltaisuuden korostaminen sekä yhteistyön kuvaaminen merkittävänä. Toiminnassa rajojen purkaminen näkyi yhteisenä tekemisenä, vastavuoroisena tekemisenä ja runsaana vuorovaikutuksena. Ymmärrystä yhteiskunnasta yhdessä etsineet tutkijat ja toimittajat näkivät pitkäjänteisen yhteistyön tuovan journalismiin laatua. Hankerahoituksen mahdollistama työskentely voidaankin nähdä vastapainona journalismin markkinaehtoistumisen trendille.

Tutkimuksen aiheena ovat verkkokeskustelijoiden tavat arvioida asiantuntijuutta terveyden ja hyvinvoinnin kysymyksissä. Tämä on ajankohtaista, sillä vaikka asiantuntijatieto toimii niin yhteiskunnallisen kuin yksilöidenkin päätöksenteon tukena, yleisöjen tavat arvioida asiantuntijuutta ovat alitutkittuja. Perinteisesti asiantuntijuus on ollut tiede- ja professiokeskeistä, mutta instituutioiden kritiikin, yksilöllistymisen ja muuttuneen mediaympäristön vuoksi sen laajentumisesta käydään symbolista kamppailua julkisuudessa, myös verkkokeskusteluissa. Asiantuntijoiksi hyväksytään myös muita kuin tieteen edustajia, kun yksilöitä palvelevalle asiantuntijuudelle on kasvavaa kysyntää. Maria Nordinin Eroon oireista -kurssista käydyssä keskustelussa kohtaavat asiantuntijuuden laajentuminen, verkkoympäristön rooli ja terveyden ja hyvinvoinnin kysymykset. Tutkimuskysymykset ovat, miten verkkokeskustelijat arvioivat terveyden ja hyvinvoinnin asiantuntijuutta Maria Nordinin Eroon oireista -kurssiin liittyvissä keskusteluissa sekä miten tämä keskustelu kytkeytyy asiantuntijuuden laajentumiseen ja miten se mahdollisesti laajentaa asiantuntijuuden määrittelyä edelleen. Aineistona on käytetty kahta vauva.fi-keskustelufoorumin ketjua aiheesta syksyllä 2019. Analysoitavan aineiston koko oli 237 kommenttia. Menetelmänä on käytetty laadullista kehysanalyysia, jolla haettiin vastauksia siihen, mitä näkökulmia verkkokeskustelijat nostavat keskeisiksi asiantuntijuutta arvioidessaan. Aineistosta on löydettävissä neljä kehystä. Kehys 1, Kuluttajan asiantuntijuus, korostaa kokemusten merkitystä sekä yksilön omaa vastuuta ja asiantuntijuutta terveydestään. Kehys 2, Tiede- ja professiokeskeinen asiantuntijuus, pitää koulutusta asiantuntijuuden takeena ja suhtautuu kriittisesti itseoppimiseen ja kokemusten selitysvoimaan. Kehys 3, Perinteisen asiantuntijuuden kyseenalaistaminen, suhtautuu kriittisesti perinteisiin tiedollisiin auktoriteetteihin, ja näkee, että asiantuntijuutta voi kartuttaa itse ja kehittyä samalla edelläkävijäksi. Kehys 4, Vaihtoehtoasiantuntijuuden moraalittomuus, pitää perinteisiä tiedollisia auktoriteetteja arvossa, mutta moraalisin perustein. Tulokset osoittavat, että tiedettä ja professioita pidetään edelleen laajasti asiantuntijuuden takeena. Näiden rinnalle ovat nousseet myös uudet asiantuntijuuden muodot, ja tiedollisen arvioinnin lisäksi asiantuntijuuden arviointiin yhdistyvät kokemusten merkitys ja moraaliset painotukset. Kehysten välillä on jännitettä: tiede- ja professiokeskeistä asiantuntijuutta korostavat kehykset 2 ja 4, kun taas asiantuntijuuden laajentumista ilmentävät kehykset 1 ja 3. Asiantuntijuuden laajentumista ilmentävät kehykset korostavat yleisön vastuuta ja roolia suurempana kuin perinteistä asiantuntijuutta puolustavat. Tutkimuksen tulokset ovat hyödynnettävissä esimerkiksi tiedeviestinnän ja viranomaisviestinnän parantamisessa, sillä ne avaavat kaivattua yleisönäkökulmaa asiantuntijuuden arviointiin.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Politiikan ja viestinnän maisteriohjelma Opintosuunta: Viestintä Tekijä: Mikko Kivenne Työn nimi: Kapea ala & vastahegemonia: 2010-luvun vastamediat objektiivisen valtavirtajournalismin ideologisina haastajina Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2022 Sivumäärä: 69 + 10 Avainsanat: journalismi, objektiivisuus, ideologia, hegemonia, vastamedia Ohjaaja tai ohjaajat: Tuomo Mörä Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: - Tiivistelmä: Journalistien jokapäiväiseen työhön heijastuvien, sisäistettyjen objektiivisuuden ja neutraaliuden periaatteiden ja kriittisen mediatutkimuksen ideologiaa koskevien löydösten välillä vallitsee ristiriita. Objektiivisuudesta muodostui 1900-luvulla journalismia ohjaava, laajalti omaksuttu eettinen ihanne ja arvopohja, joka yhä 2010-luvulla nousi vahvasti esiin journalistien ammatillista itseymmärrystä ja arvoja tutkittaessa. Ristiriita journalismin objektiivisuusideaalin ja mediatekstien ideologisuuden välillä ei synny journalismin valheellisuudesta tai tietoisesta harhaanjohtamisesta. Kyse on journalististen mediatekstien kytkeytymisestä laajempiin merkitysjärjestelmiin ja yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, kielenkäyttöön liittyviin eli diskursiivisiin kamppailuihin ja latentista tai jopa journalistille itselleen tiedostamattomasta arvojen, normien ja uskomusten ”rivien välissä” tapahtuvasta tuotannosta ja normalisoinnista. Vaikka objektiivisuuden ihanne on saanut osakseen runsaasti kritiikkiä ja menettänyt merkitystään, ei se ole kokonaan hävinnyt journalismia ohjaavien periaatteiden joukosta. Radikaalioikeistolaisten vastamedioiden räjähdysmäinen kasvu ”totuudenjälkeisellä” 2010-luvulla on saanut objektiivisuuden puolestapuhujat liikkeelle ja näyttäytyy jyrkässä kontrastissa suhteessa journalismin objektiivisuusihanteeseen yhtäältä journalismin ammatillisena ideologiana ja toisaalta osana laajempia yhteiskunnallisesti vakiintuneita eliitti-instituutioita. Tämä maisterintutkielma tarkastelee objektiivisuutta journalismia ohjaavana eettisenä ihanteena suhteessa kriittisen tutkimuksen tunnistamaan journalististen mediatekstien ideologisuuteen sekä 2010-luvun vastamedioita valtavirtajournalismin ideologisina haastajina. Tutkielman teoreettisena taustana ja kirjallisuutena toimivat journalismin objektiivisuusihanteen historiaa käsittelevä tutkimus, kriittisen ideologiatutkimuksen havainnot sekä viime vuosien valtamedioita koskevat empiiriset havainnot. Journalismin objektiivisuusideaali muodostui 1900-luvulla journalismin keskeisimmäksi ammattieettiseksi ihanteeksi, ja käsite on mediatutkimuksen piirissä laajalti tutkittu. Ideologiatutkimuksella on kulttuuri- ja yhteiskuntatutkimuksessa pitkät perinteet ja sen ala on laaja, mutta yhteistä eri teoreetikkojen ideologiaa koskeville jäsenyksille on se, että ideologiassa on kyse yhteiskunnallisen arvojen, uskomusten ja ideoiden tuotannosta ja representaatiosta sekä niiden kytkeytymisestä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen valtaan. Tutkimuksellisena käsitteenä vasta viime vuosina vakiintunut vastamedia on hedelmällinen tarkasteltaessa 2000-luvun uudenlaisia internetin välityksellä uutisenkaltaisia ja perinteistä mediaa muistuttavia, mutta journalistisiin periaatteisiin sitoutumattomia medioita. Tutkielmassa vastamedioita tarkastellaan yhtäältä median murroksen sekä viestintäteknologian kehityksen ja toisaalta erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisen “liberaalin järjestyksen” ideologisen kriisin myötä nousseina valtavirtamedian haastajana sekä reaktioina ja vastavoimana objektiivisen journalismin tarjoamalle ja heijastelemalle maailmankuvalle. Ideologista kriisiä ja vastamedioiden nousua kriisiin paikantuvana ilmiönä tarkastellaan tutkielmassa Antonio Gramscin teoretisoimien hegemonian, orgaanisen kriisin ja interregnumin käsitteiden avulla. Vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi horjutti hegemonista liberaalia taloudellista ja poliittista järjestystä ja valtavirtaista journalismia sen äänenkannattajana ja tuottajana. Keskeisten teorioiden ja kirjallisuuden avulla päädytään tulokseen, että tarkastelun kohteena olevia vastamedioita voidaan hahmottaa 1) yhteiskunnan ideologista hegemoniaa vastustavina vastahegemonisina projekteina, 2) orgaanisen liberalismin kriisin synnyttämän interregnumin oireina ja 3) laajemman historiallisen mediaympäristön ja teknologisen murroksen oireina.

Keväällä 2020 Euroopassa levinnyt koronaviruspandemia vaikutti jokaiseen EU:n jäsenmaahan. Se jätti jälkensä erityisesti jäsenmaiden talouteen. Euroopan komissio esitteli keväällä 2020 NextGenerationEU-elpymisvälineestä ja EU:n pitkän aikavälin talousarviosta muodostuvan elpymispaketin, jonka avulla unionin ja sen jäsenmaiden taloudellista elpymistä voitaisiin helpottaa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan komission elpymispakettiin liittyvää viestintää eurooppalaisen identiteetin rakentumisen näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on: Millaisilla retorisilla keinoilla Euroopan komissio rakentaa eurooppalaista identiteettiä viestinnässään Euroopan unionin yhteisestä elpymisvälineestä? Tämä tutkimus nojaa eurooppalaisen identiteetin tutkimukseen. Eurooppalainen identiteetti on kollektiivinen identiteetti, joka perustuu joko käsitykseen kuulumisesta EU:n poliittiseen yhteisöön tai samastumiseen muihin eurooppalaisiin. Tässä tutkimuksessa hyväksytään käsitys eurooppalaisen identiteetin konstruktivistisesta rakentumisesta, jonka mukaan kollektiiviset identiteetit ovat neuvoteltavissa ja muuttuvat kanssakäymisessä. Kriisitilanteet tarjoavat hetken, jolloin kollektiivisten identiteettien on todettu muuttuvan erityisen nopeasti. Tutkimuksen aineistona toimii kolme elpymisvälineeseen liittyvää viestintädokumenttia: Euroopan komission muille EU:n instituutioille osoittama tiedonanto, lehdistötiedote sekä komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin Euroopan parlamentissa pitämän puheen kirjallinen ja suullinen versio. Tutkimuksen menetelmä on retorinen analyysi. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kriisitilanteessa Euroopan komissio käytti elpymispakettia käsittelevässä viestinnässään hyvin paljon erilaisia eurooppalaista identiteettiä vahvistavia retorisia keinoja, jotka kattoivat tunteisiin, järkeen ja puhujan luotettavuuteen vetoavat keinot. Aineistossa rakennetun eurooppalaisen identiteetin suostuttelevuus perustui muun muassa kriisitilanteen mahdollistamien kansallistarinoita mukailevien narratiivien käyttöön, me vastaan muut -asetteluun, EU:n jaettuihin arvoihin ja unionin taloudelliseen näkökulmaan. Tutkimuksen tulokset tukevat aiemman tutkimuksen käsityksiä eurooppalaisen identiteetin rakentumisesta. Toisaalta tulokset haastavat myös joitain aiemmassa tutkimuksessa esitettyjä näkemyksiä, kuten ajatusta eurooppalaisesta identiteetistä epätunteellisena identiteettinä. Analyysi osoittaa komission käyttäneen runsaasti myös tunteisiin vetoavaa retoriikkaa elpymispaketista viestiessään.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin, millä tavoin Helsingin Sanomat ja Yle käsittelevät iltapäivälehdistöä jutuissaan. Kyseiset mediat olen tutkimuksessani määritellyt laatumedian edustajiksi suhteessa niistä eroaviin iltapäivälehtiin, jotka voi nähdä tabloidijournalismin edustajina Suomessa. Oletukseni on, että mediarajojen yli on havaittavissa siteeraamisen lisäksi moninaisempaa mediapuhetta, kuten journalismikritiikkiä. Tutkielmani viitekehyksenä on suomalaisen iltapäivälehdistön, tabloidisaation sekä medioiden välisen vuorovaikutuksen parissa tehty tutkimus. Pääasiallinen tutkimuskysymykseni on: Millaisen kuvan Helsingin Sanomat ja Yle luovat iltapäivälehdistöstä sekä tarkemmin Ilta-Sanomista ja Iltalehdestä? Toinen kysymykseni liittyy tutkielmassani olevaan ajalliseen vertailuun: Onko iltapäivälehtien käsittely muuttunut ajan saatossa? Tutkielmani on määrällinen tutkimus, jossa aineistonani on 711 Helsingin Sanomien ja Ylen hakukoneiden avulla kerättyä juttua. Otannat sijoittuvat helmikuulle, heinäkuulle ja marraskuulle vuosina 2012, 2015 ja 2019. Menetelmäni on sisällönerittely, jossa keskeistä on luoda aineiston luokittelua varten erinäisiä sisältöluokkia. Keräsin aineistoni syksyllä 2020 luokittelemalla jutut ja kävin ne sitten toistamiseen läpi täydentämällä luokitusrunkoon muutamia luokkia. Analysoin aineistoani kolmen ulottuvuuden kautta: ajallisen, Helsingin Sanomien ja Ylen sekä iltapäivälehtien välisen vertailun kautta. Varsinaisten määrällisten tulosten ohella paneudun tarkemmin juttujen sävyeroihin sekä siteeraamiseen, joista olen koonnut erillisen luvun. Luvun havainnot kumpuavat aineistosta nostetuista esimerkkijutuista. Maisterintutkielmani osoittaa, että iltapäivälehdet näkyvät Helsingin Sanomissa ja Ylessä merkittävällä tavalla. Niiden näkyvyys on vuosien aikana kasvanut ja niitä siteerataan monipuolisesti, eivätkä ne näyttäydy mediakentällä yhtä ilmeisinä tabloidijournalismin edustajina kuin tabloidimediat ulkomailla. Helsingin Sanomat ja Yle käsittelevät iltapäivälehtiä hyvin samalla tavalla, mutta etenkin hakusanojen eli iltapäivälehtien välillä on eroavaisuuksia. Ilta-Sanomat mainitaan Iltalehteä huomattavasti useammin, ja sitä myös lainataan Iltalehteä jonkin verran enemmän esimerkiksi urheilu- ja politiikka-aiheissa sekä niin, että lehden tietoja siteerataan lähes sellaisenaan. Iltapäivälehtiin kohdistuva kriittinen ja ambivalentti suhtautuminen on kaikkina otantavuosinani ollut marginaalista ja yksittäisten mainintojen varassa. Iltapäivälehdistä puhutaan monikkomuodossa hieman kriittisemmin kuin Ilta-Sanomista tai Iltalehdestä. Kokonaisuudessaan kriittisyys on vähentynyt vuosi vuodelta sekä suhteellisesti että absoluuttisesti. Positiivisten juttujen määrä on kaikkina otantavuosina ollut minimaalinen. Sen sijaan neutraali tapa käsitellä iltapäivälehtiä on lisääntynyt entisestään.

Tämän Pro gradu -tutkielman tavoitteena oli saada lisää tietoa vammaisten henkilöiden ja vammaisuuden mediarepresentaatiosta kehysanalyysin avulla. Tavoitteena oli tutkia millaisia rooleja vammaisille henkilöille on annettu perinteisessä mediassa, miten vammaisuudesta puhutaan ja miten vammaisten henkilöiden pääsyä oikeuksiinsa kuvaillaan. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimi yhteiskuntatieteellinen vammaistutkimus ja aiempi tutkimus vammaisten henkilöiden mediarepresentaatiosta. Aiemmat tutkimukset vammaisista henkilöistä mediassa antavat aika yhtenäisen kuvan vammaisten representaatiosta: Vammaiset henkilöt kuvataan joko avuttomina, riippuvaisina uhreina tai rohkeina, selviytyjinä ja sankareina, mutta useimmiten normista poikkeavina. Tutkielman menetelmä oli kehysanalyysi. Aineistossa oli 47 juttua kolmesta eri tapauksesta. Ensimmäinen tapaus käsittelee VR:n haasteita tarjota esteettömiä palveluja. Toinen tapaus kertoo naapurustoriidasta, kun alueelle suunniteltiin kehitysvammaisten henkilöiden asuntolaa. Kolmannessa tapauksessa on kerätty YK:n vammaissopimuksen mainitsevia juttuja. Artikkelit on haettu mediaseurantatyökalun avulla. Kehysanalyysin tuloksena on neljä kehystä: Oikeuskehys, talouskehys, uhkakehys ja normaaliuden kehys. Oikeuskehyksessä vammaisten henkilöiden oikeudet kulkevat mukana useimmiten ei-saavutettuina tavoitteina tai perusteluna, miksi jokin asia pitäisi hoitaa. Talouskehyksessä useimmiten taloudellinen tilanne on ongelma, joka johtaa vammaisten henkilöiden oikeuksien epäämiseen. Uhkakehyksessä vammainen henkilö pelkää oikeuksiensa puolesta tai vammainen henkilö ja vammaisuus aiheuta pelkoa. Normaaliuden kehyksessä vammaisen henkilön elämää verrattaan niin sanottuun normaaliin elämään, tavalla, jossa normaali nähdään tavoitteena. Tässä aineistossa vammaisia henkilöitä ei esitetä räikeiden ennakkoluulojen kautta vaan pääsääntöisesti kunnioittavan sävyyn. Tutkimustulokset antavat osviittaa positiivisesta kehityksestä, jossa mediakuva vammaisista henkilöistä ei enää ole yhtä liioiteltu ja mytologisoitu. Tämän positiivisen tuloksen jälkeen olisi mielenkiintoista tutkia lisää esimerkiksi henkilökuvajuttuja, jotka aikaisemman tutkimuksen mukaan ovat olleet ennakkoluuloisimpia kuvauksissaan.

Poliittista konsensusta on pidetty ilmastonmuutoksen ratkaisemisen kannalta sekä tarpeellisena että turmiollisena. Tässä tutkielmassa käsitellään Helsingin Sanomien ilmastouutisointia, tarkoituksena selvittää, ilmentääkö uutismediassa käyty ilmastokeskustelu demokraattisen julkisen politiikkakeskustelun tunnuspiirteitä, vai rakennetaanko uutisoinnissa käsitystä ilmastopolitiikasta ristiriidattomana keskustelunaiheena. Tutkimuksen lähtökohta on, että päätöksenteon ja julkisen keskustelun demokraattisuus edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa ja vastaavasti että päätöksenteon ja yhteiskunnallisen keskustelun konsensushakuisuus heikentää demokratiaa ja hidastaa ilmastonmuutosta hillitsevän politiikan aikaansaamista. Suomalaista ilmastokeskustelua on aiemmissa tutkimuksissa pidetty konsensushakuisena ja epäpoliittisena, mutta lokakuussa 2018 IPCC:n erikoisraportin julkaisun jälkeen kiihtynyt keskustelu on voinut luoda mahdollisuuksia keskustelun politisoimiseen. Tutkielman keskeiset käsitteet ovat julkisuus ja konsensus. Julkisuusteoreettinen keskustelu selvittää median roolia demokratian toteutumisessa, palvelee konsensuksen käsitteen ymmärtämistä ja selittää konsensuksen merkitystä suhteessa demokratiaan. Tutkimalla tuottaako media konsensusta, arvioidaan sen suoriutumista julkisuusteorian sille antamasta tehtävästä. Tutkielman empiirinen osuus toteutettiin sisällönanalyysilla, jonka kohteeksi valikoitui Helsingin Sanomien ilmastouutisia (n = 128) aikaväliltä 1.9.2018–1.9.2019. Sisällönanalyysi pureutui uutisoinnissa esiintyviin lähteisiin, politiikkatoimiin ja erimielisyyden ja konsensuksen eri elementteihin. Analyysiin perustuva pääasiallinen päätelmä on, että Helsingin Sanomien ilmastouutisoinnissa äänessä ovat ennen kaikkea asiantuntijat ja muut eliitit. Ehdotetut ratkaisut eivät juurikaan haasta yhteiskunnallista asiaintilaa. Vaikka nyansseja on, lehdessä käyty ilmastokeskustelu näyttäytyy varsin konsensushakuisena, mikä selittyy monen eri tekijän summana, hälventäen joitain epäilyksiä keskustelun politisoinnin vaikeudesta. Helsingin Sanomien ilmastouutisoinnissa äänessä on laaja skaala erilaisia toimijoita, mutta kolme selvästi tärkeintä toimijaryhmää ovat asiantuntijat, poliitikot ja kansalaiset. Poliittinen keskustelu on merkittävästi monipuolistunut vuosituhannentaitteen energiakeskustelusta. Silti valtaosa huomiosta keskittyy muutamaan politiikan kategoriaan. Pintapuolisesti uutisoinnissa on monia hyviä piirteitä. Silti on selvää, että uutisointi politisoi ilmastonmuutoksen ja sen torjunnan heikosti. Politiikkoja ei punnita keskenään, mutta intressiristiriitoja nostetaan joskus esiin, vaikka se onkin harvinaista. Ilmastoskeptikot ovat ainoita harvoja kriittisiä ääniä, ja nämä tehdään naurunalaisiksi. Helsingin Sanomien ilmastouutisointi näyttäytyy varsin konsensushakuisena ja olettaen, että tutkielman premissi on oikea, uutisointi ei välttämättä edesauta ilmastonmuutoksen ratkaisemista.