Browsing by study line "Obligation Law"
Now showing items 21-40 of 119
-
(2021)Aktiebolagen åtar en stor roll på marknaden i Finland. Aktieägarna i ett aktiebolag ingår som huvudregel ett aktieägaravtal för att reglera deras inbördes förhållande. Det är vanligt att inta en konkurrensklausul i aktieägaravtalet som begränsar aktieägarens möjlighet att idka konkurrerande verksamhet med bolaget så länge som aktieinnehavet i bolaget varar, samt en viss tid efter att aktieinnehavet upphört. Detta görs eftersom aktiebolagslagen (624/2006) inte innehåller bestämmelser som skulle reglera aktieägarnas inbördes förhållande vad gäller konkurrerande verksamhet. I Finland tryggar 18 § i Finlands grundlag (731/1999) den grundläggande fri- och rättigheten till näringsfrihet och rätt till arbete. För att undvika att individer blir bundna av för begränsande konkurrensförbud har man i olika lagar intagit bestämmelser som är tvingande gentemot parterna och vilka inte kan undgås med att avtala om annat. Dessa utgörs bl.a. av 38 § i lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (228/1929, rättshandlingslagen) och 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen (55/2001), vilka även kan anses begränsa aktieägarnas avtalsfrihet gällande konkurrensförbud i aktieägaravtal. Syftet med avhandlingen är att redogöra för tolkningsproblemen som uppkommer gällande konkurrensklausuler i aktieägaravtal, då en aktieägare även utför arbete i bolaget. Målet är att utreda vilka faktorer som påverkar bedömningen när den tvingande arbetsrättsliga bestämmelsen i arbetsavtalslagen blir tillämplig på en konkurrensklausul i ett aktieägaravtal, varmed det utreds i vilka fall arbetsavtalslagens bestämmelser blir tillämpliga på arbete utfört av en aktieägare. Här genomgås kännetecken för ett anställningsförhållande och för företagarskap. Utöver detta kommer det i avhandlingen redogöras för vad som påverkar giltighetsbedömningen av en konkurrensklausul när aktieägaren åtar sig en sådan dubbelroll i bolaget. Ifall aktieägarens arbete inte uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, binder konkurrensförbudet aktieägaren, som härmed anses utföra arbete som företagare med egen risk, inom de gränser som ställs för konkurrensförbudets skälighet i 38 § i rättshandlingslagen. Ifall aktieägarens arbete uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, måste konkurrensförbudet överensstämma med de krav som förutsätts för konkurrensförbudsavtal i 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen. I gränsdragningen mellan arbetstagare och företagare kan de mest tyngande faktorn anses vara aktieägarens inflytande faktiska bestämmanderätt inom bolaget. Härmed kan aktieinnehavets storlek inte ges en liknande betydelse. Dock bör rättsförhållandets verkliga natur avgöras från fall till baserat på en helhetsbedömning av de rådande omständigheterna. Detta leder till att ett konkurrensförbud inte kan binda den som åtagit sig den negativa förpliktelsen i två olika roller, d.v.s. inte både som aktieägare och arbetstagare, ifall konkurrensförbuden skiljer sig från varandra till sitt sakliga innehåll. Avslutningsvis diskuteras verktyg att förebygga konkurrensklausulens oskälighet.
-
(2023)Vakuutusalalle on luonteensa vuoksi ominaista, että vakuutustoiminnassa käsitellään runsaasti henkilötietoja. Henkilötietojen käsittelyn sääntely rakentuu Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen (”tietosuoja-asetus”) varaan, kansallisen tietosuojalain sitä täydentäessä. Tutkielma koostuu kahdesta ydinkysymyksestä, joita tarkastellaan oikeusdogmaattisella metodilla. Ensinnäkin tarkasteluun otetaan tietosuoja-asetuksen 6 artiklan mukainen henkilötietojen käsittelyn oikeusperuste, ja asian käsitteleminen voidaan tiivistää kysymykseen ”millä tietosuoja-asetuksen lainmukaisuuden perusteella henkilötietojen käsitteleminen vakuutustoiminnassa on lainmukaista?” Toisena kysymyksenä tarkastellaan sitä, kuinka laajasti vakuutustoiminnassa voidaan käsitellä henkilötietoja, kun otetaan huomioon tietosuoja-asetuksen 5 (1) (c) artiklassa säädetty tietojen minimoinnin periaate suhteessa vakuutusalan sääntelyyn. On otettava huomioon, että henkilötietojen suoja on tunnustettu perusoikeutena niin kotimaisessa, kuin kansainvälisessä sääntelyssä. Lisäksi henkilötiedon käsite ja henkilötietojen käsittelyn käsite on ymmärrettävä laajasti. Myös vakuutusalalla on runsaasti olemassa vakuutussuhteen osapuolia velvoittavaa sääntelyä. Vakuutussopimuslain mukaan sekä vakuutuksen-, että korvauksenhakijalla on velvollisuus antaa määrättyjä tietoja vakuutuksenantajalle. Alalla on vakiintunut myös hyvän vakuutustavan käsite, ja osansa on myös hallinto-oikeudellisilla ja perusoikeudellisilla näkökulmilla. Suostumusta henkilötietojen käsittelyn oikeusperusteena arvioitaessa tulee huomiota kiinnittää niihin edellytyksiin, joiden mukaan suostumus on pätevä. Sen tulee esimerkiksi olla yksilöity, nimenomaista tarkoitusta varten annettu, ja erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja käsitellessä nimenomainen. Suostumusta voidaan käyttää henkilötietojen lainmukaisen käsittelyn perusteena, mutta vakuutustoiminnassa lainmukaisuuden perusteena voi olla myös sopimus, rekisterinpitäjän lakisääteinen velvoite, tai rekisterinpitäjän taikka kolmannen oikeutettu etu. Tietosuojalain 6.1 §:n 1 kohta sallii erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvien henkilötietojen käsittelyn korvausta hakiessa, mutta laajemmin erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia henkilötietoja voidaan käsitellä nimenomaisen suostumuksen perusteella. Vakuutus- tai korvausasian ratkaisemisen kannalta olennaisia ja näin ollen käsittelyssä tarvittavia tietoja on arvioitava siten, että minimointiperiaatteen soveltaminen ei saa johtaa korvauskäsittelyn sattumanvaraisuuteen eikä rekisteröidyn oikeusturvan vaarantumiseen. Korvauslinjan on säilyttävä johdonmukaisena ja yhdenvertaisena. Lakisääteisen vakuutuksen osalta merkitystä on myös hyvän hallinnon vaatimuksilla. Hyvä vakuutustapa tarkastelee vakuutusalaa suhteessa laajemminkin yhteiskuntaan ja se asettaa vakuutusyhtiöille myös omat velvoitteensa. Vakuutusyhtiön tulee tehdä itsenäinen harkinta siitä, mitä henkilötietoja on pidettävä tarpeellisena vakuutus- tai korvausasian ratkaisemissa. Henkilötietojen käsittelyyn liittyviä riskejä voidaan torjua myös toteuttamalla tehokkaasti sisäänrakennetun ja oletusarvoisen tietosuojan vaatimuksia.
-
(2023)Syyskuussa 2018 hallitus antoi esityksen laiksi huoneistotietojärjestelmästä ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Lailla perustettiin asunto-osakeyhtiöiden ja keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden vaihdannan ja vakuuskäytön perusrekisteri, osakehuoneistorekisteri. Osakehuoneistorekisteriin kirjataan tiedot osakkeiden omistuksesta, panttauksesta ja muista rajoituksista. Laki on rakennettu silmällä pitäen yksittäisiä asunto-osakkeiden vaihdantatilanteita, eikä huomioon ole otettu sitä tosiasiaa, että liike-elämän transaktioissa usein koko osakekanta ja niihin liittyvät vakuusoikeudet vaihtavat omistajaa. Etenkin yhtiöoikeudellisiin muutostilanteisiin liittyen laki on jätetty varsin avoimeksi. Hallitus antoi syyskuussa 2022 esityksen, jolla ehdotetaan muutettavaksi eräitä huoneistotietojärjestelmää koskevia lakeja. Muutokset koskevat pääosin myös yhtiöoikeudellisia muutostilanteita. Tutkielmassa tarkastellaan asunto-osakkeeseen kohdistuvan oikeuden, kuten omistus- ja panttioikeuden ja huoneistotietojärjestelmästä annetun lain välisiä yhteyksiä yhtiöoikeudellisissa muutostilanteissa. Tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on systematisoida niitä ongelmia, joita huoneistotietojärjestelmän myötä lain soveltamisessa on esiintynyt. Toisena tavoitteena on tarkastella, miten hallituksen muutosesityksessä on ehdotettu ratkaistavaksi yhtiöoikeudellisissa muutostilanteissa esiintyneitä ongelmia. Tutkielmassa havaitaan, että yhtiöoikeudellisiin muutostilanteisiin liittyvät epäselvyydet huoneistotietojärjestelmässä koskevat pääasiassa kolmansien oikeuksia. Tämä on aiheutunut pääosin kahden erillisen kirjaamisjärjestelmän menettelystä, jossa asunto-osakkeita koskevia tietoja käsitellään sekä Patentti- ja rekisterihallituksessa että Maanmittauslaitoksessa. Etenkin pantinhaltijan asema on herättänyt useissa tilanteissa epäselvyyksiä. Esimerkiksi sulautumisen yhteydessä panttioikeuteen liittyvä julkivarmistuksen toteutuminen on ollut kiinni pantinsaajan omasta aktiivisuudesta. Nämä epäselvyydet ovat johtuneet siitä, että 1) laissa ei ole säännelty asiasta 2) lain sanamuoto on ollut tulkinnanvarainen tai 3) lain esitöissä ei ole otettu kantaa asiaan. Hallituksen esityksessä pyritään vastaamaan esiintyneisiin epäselvyyksiin lisäämällä kirjaamista selventäviä säännöksiä huoneistoetietojärjestelmää koskeviin lakeihin. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että esitetyt muutokset ja lisäykset huoneistotietojärjestelmää koskeviin lakeihin ovat kannatettavia ja tarpeellisia. Etenkin kirjaamisen selventämistä koskevat säännökset huoneistotietolakiin poistavat käytännössä syntyneitä epäselvyyksiä. Jatkossa tulisi kuitenkin tarkastella, olisiko mahdollista toteuttaa sähköinen järjestelmä, jossa esine- ja yhtiöoikeudelliset seikat tutkitaan samassa kirjaamismenettelyssä.
-
(2023)Tutkielman aiheena on informaatioedun väärinkäyttö julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdantaa koskevia informaatioedun väärinkäytöstilanteita säännellään sekä se, mitä oikeusvaikutuksia moitittavan informaatioedun väärinkäytöllä on julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa. Markkinatoimijoiden informaatiotasapainoa vaihdannan kohteena olevaan arvopaperiin nähden voidaan pitää lähtökohtaisesti epäsymmetrisenä. Arvopaperien osalta osapuolten informaatioetu voi koostua kyseisen arvopaperin tai yhtiön nykytilanteesta, tulevaisuuden hintakehityksestä tai muusta arvopaperin arvoon vaikuttavasta tekijästä, jolla, jos se olisi myös vastapuolen tiedossa, olisi olennainen vaikutus kyseisestä arvopaperista maksettavaan kauppahintaan tai yleisesti kauppasopimuksen syntymiseen ja sen ehtoihin. Arvopaperimarkkinaoikeudellisen sisäpiirisääntelyn soveltamisala on rajattu siten, ettei sitä sovelleta julkisesti noteeraamattomilla arvopapereilla käytävään vaihdantaan. Kun julkisesti noteeraamattoman arvopaperin vaihdannan voidaan pääsääntöisesti olettaa perustuvan osapuolten väliseen sopimussuhteeseen, tarkastellaan julkisesti noteeraamattomien arvopaperien vaihdannassa esiintyviä informaatioedun väärinkäytöstilanteita tässä tutkielmassa sopimusperusteisena irtaimen kauppana. Näin ollen tarkastelu keskittyy erityisesti kauppalain 17–19 §:ien sekä oikeustoimilain 30, 33 ja 36 §:ien arviointiin. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että sisäpiirinluontoisen tiedon muodostaman informaatioedun väärinkäytöstilanteita voidaan arvioida julkisesti noteeraamattomia arvopapereita koskevien transaktioiden osalta KL:n 17–19 §:ien virhevastuunormien perusteella. Tutkielmassa kuitenkin korostetaan erityisesti yrityskauppoja koskevissa osakekauppasopimuksissa vakiintuneen KL:n poissulkevan ehdon vaikutusta KL:n virhevastuunormiston soveltuvuuteen. Huomiota kiinnitetään myös ostajan mahdollisesti suorittamaan ennakkotarkastukseen sekä sen vaikutukseen myyjän tiedonantovirheen arvioinnissa. Jos KL:n ei voida katsoa soveltuvan julkisesti noteeraamattoman arvopaperin kauppaa koskevaan sopimukseen, jota rasittaa informaatioedun väärinkäyttö, on tiedonantovirhettä arvioitava viimesijaisesti OikTL:n pätemättömyysperusteiden (OikTL 30 tai 33 §) tai yleisen sovittelusäännöksen (OikTL 36 §) näkökulmasta. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sopimuksen pätemättömyyden ja sovittelun osalta sitä, onko moitittavan informaatioedun väärinkäyttö ennemmin pätemättömyyden muodostama tekijä, vai tulisiko painoarvoa antaa sopimuksen sovittelun edellytysten täyttymistä koskevalle arvioinnille sopijapuolten mahdollisesta tasavertaisuudesta huolimatta.
-
(2021)Kommersiella avtal med en lång framtidsutsikt har en förhöjd risk för förändrade omständigheter som kan orsaka konflikter mellan avtalsparter. I en sådan situation är viktigt för parterna att lösa denna konflikt på ett sätt som möjliggör ett fortsatt avtalsförhållande. Tidigare rättslitteratur klarlägger medlingens karaktärsdrag, fördelar och utmaningar, samt i viss mån de olika modellreglerna parterna kan använda sig av. Det råder ändå brist på material om dessa aspekter från perspektivet av konfliktparterna i ett långvarigt kommersiellt avtalsförhållande, samt vilka medlingens huvudsakliga rättsverkan är. Syftet med denna avhandling är att framlägga och analysera de huvudsakliga aspekter som kommersiella konfliktparter bör överväga när de argumenterar för och emot ändamålsenligheten av institutionell medling som konfliktlösningsmetod. Denna undersökning möjliggör besvarande av frågan om institutionell medling är ändamålsenligt i en kommersiell konflikt, särskilt med beaktan av strävan efter ett fortsatt avtalsförhållande. I arbetet används den rättsdogmatiska metoden. Eftersom institutionell medling till stor del genomförs utanför lagen, består de främsta källorna av rättslitteratur och medlingsinstitutioners modellregler och -avtal. Både inledandet och avslutandet av medling har genom arbetet visat sig ha flera rättsverkan, bland annat på möjligheten att avsluta medling och inleda övrig konfliktlösning, att stadfästa ett förlikningsavtal och göra det verkställbart samt medlingens sekretess. Parterna kan avtala om flera av dessa faktorer inom ramen för medlingens flexibilitet och parternas självbestämmanderätt, vilket är en stor fördel. En annan fördel är medlingens erbjudande av en möjlighet att skräddarsy förfarandet enligt parternas intressen och behov samt att själva skapa en framtidsfokuserad lösning. Detta talar för medling som en god konfliktlösningsmetod, så länge som dess utmaningar, bland annat osäkerhet och bristande rättssäkerhet, tas i beaktan. Detta förblir ändå endast spekulation om inte medling ökar i användning, så att vägledande praxis skapas och involverade parter får kunskap om förfarandet. Eftersom det inte är lagstiftning som styr medling, lär praxis och kunskap främst uppkomma genom en faktisk användning av medling.
-
(2022)I avhandlingen behandlas diskussionen om integrationsklausuler som förts i finländsk rättslitteratur. Integrationsklausuler har ofta behandlats som bifrågor i mycket olika framställningar - och följaktligen olika infallsvinklar - varför helhetsbilden i åtskilliga hänseenden framstår som tvetydig. Syftet med denna avhandling är att närmare belysa integrationsklausulens ställning i finländsk avtalsrätt. Avhandlingen inleds med en sammanställning och systematisering av det som framförts om integrationsklausuler. Utgående från nämnda systematisering diskuteras sedan finländsk avtalstolkning i syfte att belysa hur vad för inverkan integrationsklausuler har på tolkningen. Avslutningsvis behandlas integrationsklausuler utgående från den materiella allmänna avtalsrätten. Slutsatsen är att tröskeln för åsidosättande av en integrationsklausul i ett heltäckande kommersiellt avtal närmast kommer på frågan ifall ett upprätthållande av klausulen skulle strida mot tvingande avtalsrätt eller i begränsade fall – i avtal som fordrar särskild lojalitet avtalsparterna emellan – ifall lojalitetsplikten motiverar det.
-
(2021)The financial markets play a key role in promoting sustainable development and climate change mitigation. Why? Because these require investment, investment requires money, and money comes from the financial markets. After signing the Paris Agreement in 2015, the EU solidified its commitment to combating climate change and promoting sustainable development. The EU must fill a massive investment gap to achieve its climate goals that exceeds its funding capabilities, and so private sector funding must be mobilised. As part of its new sustainability strategy in the 2018 Action Plan for Financing Sustainable Growth, the European Commission sets out a few measures to steer financial development in a more sustainable direction, among them the creation of a European Green Bond Standard (EU-GBS). The purpose of this thesis is to examine this forthcoming EU-GBS to understand what the standard entails and how it will promote sustainable investment and the transition towards a climate-resilient European economy. First, I look at green bonds as a financial instrument and how these are currently regulated, and I discuss from a regulatory theoretical perspective why this regulation has not been able to ensure the functioning of the green bond market. Then I examine the EU-GBS and compare it to existing standards, such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Subsequently, as the final form of the EU-GBS has not been decided to date, I discuss the potential forms it might take and how these might affect issuers and investors. Finally, keeping its environmental efficiency in mind, I ask whether the EU-GBS is appropriate considering its objectives. While green bonds, as any financial instrument, are regulated by securities market regulation, there is no statutory regulation that specifically addresses the green nature of bonds. Instead, issuers of green bonds can choose to adhere to a range of voluntary self-regulation measures, such as such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Nonetheless, these standards have failed to overcome the most prevalent barriers to green bond market development, mainly inconsistent labelling, confusion regarding what ‘green’ means, and the resulting risk of greenwashing. Contrary to the most adhered-to standards on the market, the EU-GBS introduces a clear and science-based definition of environmentally friendly projects through its link to the EU Taxonomy, thus creating a common understanding of what can be considered green. It also standardises the reporting requirements, which increases transparency and credibility, and introduces an external verification scheme to enhance investor confidence, thus strengthening the integrity of the market and promoting market growth. The EU-GBS is proposed to become a voluntary standard, but this makes little sense when considering that other voluntary standards have failed to address the risks that green bonds are facing. Leaving it up to the issuer to decide whether or not to comply to the EU-GBS seems like a missed opportunity for preventing greenwashing and bringing sorely needed coherence to the market. A more environmentally efficient approach could be the introduction of a comply-or-explain based regime for green bond labelling, allowing issuers some leeway in the adherence to the standard as long as they can provide adequate justification for any deviations. This flexibility would allow issuers to make adjustments based on their own needs, thus encouraging adherence. Finally, the EU-GBS could become mandatory legislation, which is the only guaranteed way of ensuring that all bonds labelled as green in fact have a positive environmental impact, eliminating greenwashing concerns. Additionally, a mandatory standard could introduce actionable rights to bondholders if they have been misled by an issuer. I conclude that, while the EU-GBS does introduce some welcome additions to the green bond market, namely a clear definition of what can be considered green as well as an accreditation scheme to ensure the credibility of green bond, a voluntary standard will not be enough to ensure the proper functioning of the green bond market. The green bond market needs stricter and legally enforceable rules to ensure that green bonds can fulfil their potential to finance the transition towards a sustainable economy and consequently their role in combating climate change.
-
(2021)Euroopan komissio voi määrätä yritykselle sakon, jos yritys rikkoo Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (”SEUT”) sisältämiä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä tai yritysten välisiä kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevia säännöksiä. Sakon tarkoituksena on rankaista kiellettyyn kilpailunrajoitukseen syyllistynyttä yritystä ja ennaltaehkäistä asianosaisen yrityksen ja muiden yritysten tulevia kilpailurikkomuksia. Samoja SEUT:n aineellisia kieltosäännöksiä sovelletaan myös EU:n jäsenvaltioissa. Yhteisen aineellisen kilpailuoikeuden ohella EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanoa koskevia menettelysääntöjä ei ole kuitenkaan harmonioistu. Kansallisen prosessiautonomian vuoksi jäsenvaltiot ovatkin olleet lähtökohtaisesti vapaita määrittämään omat menettelysääntönsä, minkä seurauksena EU:n kilpailuoikeuden hajautetussa täytäntöönpanojärjestelmässä samojen aineellisten sääntöjen rikkominen on saattanut johtaa hyvin erilaisiin lopputuloksiin eri jäsenvaltioissa prosessuaalisten eroavaisuuksien vuoksi. Samojen aineellisten sääntöjen rikkomuksesta on esimerkiksi saatettu määrätä hyvin eri suuruisia sakkoja riippuen siitä, minkä jäsenvaltion kilpailuviranomainen on määrännyt sakon. ECN+-direktiivillä (EU 2019/1) on pyritty puuttumaan kilpailuoikeuden aineellisten ja prosessuaalisten sääntöjen välille muodostuneeseen jännitteeseen. Direktiivillä varmistetaan, että kansallisilla kilpailuviranomaisilla on sellaiset riippumattomuuden takeet, resurssit ja täytäntöönpano- ja sakotusvaltuudet, joita ne tarvitsevat voidakseen soveltaa SEUT:n kieltosäännöksiä tehokkaasti. Sakkojen osalta direktiivissä vahvistetaan, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten tulee EU:n kilpailuoikeuden tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi määrätä tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia sakkoja. Lisäksi direktiivissä vahvistetaan, että myös kansallisten kilpailuviranomaisten on noudatettava unionin oikeuden ja EU:n perusoikeuskirjan yleisiä periaatteita soveltaessaan EU:n kilpailuoikeutta. Tutkielmassa tarkastelu kohdistuu siihen, miten SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta sakkoja määräävän kansallisen kilpailuviranomaisen harkintavaltaa on rajoitettu EU-oikeudessa. Relevantin primääri- ja sekundäärioikeuden tarkastelun jälkeen tutkielmassa selvitetään, miten vaatimus EU:n kilpailuoikeuden tehokkaasta ja yhdenmukaisesta täytäntöönpanosta rajoittaa jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa. EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan katsoa, että tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon vaatimuksilla on pyritty saamaan jäsenvaltiot huolehtimaan EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden toteutumisesta. Kansallisilta kilpailuviranomaisilta on myös vaadittu nimenomaisesti positiivisia toimia täyden tehokkuuden varmistamiseksi. Niiden edellytetään esimerkiksi määräävän aktiivisesti sakkoja yrityksille. Tutkielmassa edetään tarkastelemaan, millaisia seikkoja kansallisten kilpailuviranomaisten on huomioitava sakkoharkinnassaan tehokkaiden, oikeasuhtaisten ja varoittavien sakkojen vaatimuksen perusteella. Tehokkuuden todetaan tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että sakoilla tulee päästä niillä tavoiteltuun päämäärään. Oikeasuhtaisuudella tarkoitetaan puolestaan sitä, että sakko on oikeasuhtainen sekä suhteessa päämääräänsä että teon vakavuuteen. Varoittavuudella taas tarkoitetaan sitä, että sakolla tulee saada aikaan ennaltaehkäisevä vaikutus sekä yksittäistapauksessa että yleisesti. Lopuksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin tietyt EU:n oikeusperiaatteet rajoittavat kansallisia kilpailuviranomaisia niiden määrätessä sakkoja SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta. Kilpailuviranomaisten todetaan joutuvan tekemään punnintaa kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen, legaliteettiperiaatteen, taannehtivuuskiellon, lievemmän lain periaatteen ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen välillä. Tehokkuusperiaatetta todetaan edellytettävän tulkittavan usein varsin laajasti. Kansallisessa seuraamusmaksuja koskevassa ratkaisukäytännössä esiintyneissä punnintatilanteissa on pääsääntöisesti päädytty EU:n tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä vastaaviin lopputuloksiin kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen laajuudesta. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että EU-oikeus rajoittaa kansallisen kilpailuviranomaisen seuraamusharkintaa paitsi EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden myös EU:n muiden keskeisten intressien toteutumisen varmistamiseksi. Lisäksi havaitaan, että Suomessa kansallista prosessiautonomiaa on kavennettu myös vapaaehtoisen harmonisoinnin keinoin.
-
(2023)Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuu määräytyy ensisijaisesti VahL 3:2 §:n perusteella. Oikeusministeriön tammikuussa 2023 julkaiseman työryhmämietinnön perusteella julkisyhteisön korvausvastuuta ehdotettiin uudistettavaksi. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia sitä, miten perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada vahingonkorvausta silloin, kun vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttämällä. Tämän lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten oikeusministeriön työryhmämietinnön ehdottamat muutoksen julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuseen muuttaisivat nykyistä oikeustilaa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseen käytettiin lainopillista eli oikeusdogmaattista metodia. Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuuta perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on ainoastaan vähän oikeuskäytäntöä. Vastausta tutkimuskysymyksiin jouduttiin hakemaan osin analogian kautta. VahL 5:6 §:n vaatimukset vahingonkorvauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamiseksi voivat joissain tapauksissa rajata pois tehokkaan oikeussuojakeinon perus- ja ihmisoikeusloukkauksen uhrille, mikäli kyseessä on ollut aineeton vahinko. Myös VahL 3:2.2 §:n mukainen standardisäännös voi rajata julkisen vallan aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen pois vahingonkorvauslain korvauspiiristä, mikäli toimelle kohtuudella asetetut vaatimukset ovat kuitenkin täyttyneet. Tällä hetkellä julkisen vallan käyttäjän aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada korvausta esimerkiksi vapaudenmenetyksestä (KKO 2008:10 ja KKO 2017:73). Muissa perus- ja ihmisoikeusloukkauksissa joudutaan tekemään enemmän tapauskohtaista harkintaa ja hyödyntämään perus- ja ihmisoikeusmyönteistä laintulkintaa. Oikeusministeriön työryhmämietinnön mukainen lakimuutos selkeyttäisi tilannetta nimenomaan perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttaman aineettoman vahingon korvaamisen osalta. Työryhmän arvion mukaan valtion korvausvastuu ei kuitenkaan merkittävästi kasvaisi nykyisestä.
-
(2022)Julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuus määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) 3 luvun 2 §:n perusteella, mikäli vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttäen. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukainen standardisäännös, joka rajaa julkisyhteisön vastuuta verrattuna yleiseen vahingonkorvausvastuuseen nähden. Syksyllä 2021 aloitetun julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun uudistushankkeen myötä julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun yhtenäistäminen yleisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa on kuitenkin työn alla. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuutta tuomioistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä julkisyhteisölle voi syntyä vahingonkorvausvelvollisuus tuomistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista ja millaisia ovat tyypilliset tuomioistuintoiminnassa aiheutuneet vahingot. Tuomarin asema virkamiehenä sekä riippumattomana lainkäyttäjänä vaikuttaa häneltä vaadittavaan huolellisuusvaatimukseen. Oikeuskäytännön avulla selvitetään tyypillisiä tuomioistuintoiminnassa aiheutuneita vahinkoja, jotka voidaan jakaa lainsoveltamistoimintaan liittyviin virheisiin sekä varsinaisen päätöksentekomenettelyn ulkopuolisiin virheisiin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen laiminlyöntien huomataankin aiheuttavan julkisyhteisölle vahingonkorvausvelvollisuuden tuomioistuintoiminnassa. Toiseksi tarkastelen tutkielmassani julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta syyttömästi vangitun tai tuomitun vapaudenmenetyksen perusteella. Julkisyhteisön vastuu määräytyy tässä erityistilanteessa ankaran vastuun perusteella syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (422/1974) mukaisesti. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että lain perusteella maksettavan kärsimyskorvauksen määrään voi vaikuttaa sekä korvausta alentavia että korottavia seikkoja. Oikeuskäytännön perusteella muun muassa vapaudenmenetyksen aiheuttama julkisuus, vankeusrangaistuksen pituus, vankeuden olosuhteet ja vapaudenmenetyksen vaikutus henkilön sosiaaliseen asemaan ovat seikkoja, joilla voi olla vaikutusta kärsimyskorvauksen määrään. Korkein oikeus on kuitenkin korostanut kokonaisarvioinnin merkitystä yksittäistapauksissa. Vapaudenmenetyksen luonne sekä perus- että ihmisoikeuksiin kohdistuvana loukkauksena ulottaa tarkastelun myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) tasolle. EIS 5(5) artiklan mukaan syyttömästi pidätetyllä tai muuten vapautensa menettäneellä on oikeus vahingonkorvaukseen laittoman vapaudenmenetyksen perusteella. EIS 5(5) artikla täydentää kansallista sääntelyjärjestelmää syyttömästi vangitun ja tuomitun oikeudesta korvaukseen vapaudenmenetyksen perusteella ja korkein oikeus onkin soveltanut EIS 5(5) artiklaa myös suoraan korvauksen perusteena.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan kauppalain (KL) poissulkemisen mahdollisuuksia erityisesti lain säännösten kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden valossa. Aihetta käsitellään lähtökohtaisesti yrityskaupan näkökulmasta, sillä se on KL:n poissulkevan ehdon tyypillisin soveltamistilanne. Vaikka tutkielmassa keskitytään hieman suurempiin osakkeiden kauppana toteutettuihin yrityskauppoihin, soveltuu tutkielmassa esitetty nähdäkseni myös muihin kattaviin ja yksityiskohtaisiin liikesopimuksiin, joihin KL lähtökohtaisesti soveltuu. Yrityksen myynti voidaan toteuttaa joko osakekauppana tai liiketoimintakauppana. Riippumatta yrityskaupan toteutustavasta soveltuvat KL:n säännökset lähtökohtaisesti myös yrityskauppasopimuksiin. KL:n tahdonvaltaisuudesta seuraa, että osapuolet voivat sopia KL:n säännöksistä poikkeavasti ja siten periaatteessa syrjäyttää lain kokonaisuudessaan. Yleensä yrityskaupan osapuolten pyrkimyksenä on laatia mahdollisimman itsenäinen sopimus, minkä vuoksi osapuolet tyypillisesti sisällyttävät sopimukseen nimenomaisen ehdon KL:n poissulkemisesta. Ehdon avulla pyritään irtaantumaan KL:n vaikutuksesta sopimussuhdetta täydentävänä normistona. KL:n poissulkeva ehto saattaa kuitenkin myöhemmin osoittautua ongelmalliseksi, jos jokin asia on jäänyt sopimuksessa sääntelemättä tai muutoin epäselväksi. Ongelmaksi muodostuu tällöin, mistä voidaan mahdollisessa riitatilanteessa löytää sopimuksen tulkinta- ja täydentämisaineistoa. Käytännössä sopimus ei juuri koskaan ole niin täydellinen kuin ajatellaan. KL:n poissulkevan ehdon yleisyydestä huolimatta ei sen vaikutuksista ole täyttä selvyyttä, paitsi siltä osin, että se estää KL:n säännösten suoran soveltumisen. On huomioitava, ettei KL ole pelkästään irtaimen omaisuuden kauppaa sääntelevä erityislaki, vaan yleisen käsityksen mukaan useat lain säännöksistä ilmentävät yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita, jotka vaikuttavat laajemmin kuin vain KL:n omalla soveltamisalalla. Herääkin aiheesta kysymys, minkälainen vaikutus yleisluontoisella KL:n poissulkevalla ehdolla on lain säännösten kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden tai KL:n analogiseen soveltamiseen sopimuksen mahdollisessa aukko- tai tulkintatilanteessa. Näin tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten yleisluontoista KL:n poissulkevaa ehtoa tulisi tulkita ja mitkä seikat tulkintaan vaikuttavat sekä yleisemmin, voidaanko KL:n säännöksistä täysin edes irtaantua.
-
(2022)Ohjelmistoprojektien perinteisenä toimintamallina voidaan pitää vesiputousmallia, jonka vastapainoksi on kehitetty ketterät menetelmät. Ketterä ohjelmistokehitys tarkoittaa vaiheittaista kehitystä. Jokaisessa vaiheessa määritelmät ja suunnitelmat luodaan vasta edellisen päätyttyä ja juuri ennen uutta vaihetta. Tällä tavoin ketterät menetelmät eroavat vesiputousmallista, jossa jo projektin aluksi tehdään määritelmät ja suunnitelmat koko projektille. Enemmistössä ohjelmistoprojekteja käytetään nykyään ketteriä menetelmiä. Ketterää ohjelmistokehitystä on Suomessa hyödynnetty myös julkisissa ohjelmistohankinnoissa. Ketterissä menetelmissä kuitenkin korostuvat yksilölliset toimintatavat ja projektin jatkuva kehittyminen, kun taas julkisia hankintoja voidaan kuvata kaavamaisiksi, tiettyyn menettelyyn sidotuiksi ja muutoksia vierastaviksi. Ketterien menetelmien ja julkisten hankintojen välisestä ristiriidasta nousevatkin tämän tutkielman tutkimusongelmat: Voidaanko julkisella hankinnalla hankkia ketterästi toteutettava ohjelmistoprojekti sopimusoikeudellisesta näkökulmasta ja miten hankintasääntelyä voitaisiin kehittää mahdollistamaan paremmin ketterän ohjelmistokehityksen?
-
(2023)Tutkielmassa käsitellään sosiaalisessa mediassa julkaistuun sisältöön, kuten kirjoituksiin, kommentteihin, kuviin ja videoihin liittyvää vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) (jäljempänä VahL) mukaista vahingonkorvausvastuuta. Erityistarkasteluun tutkielmassa on otettu VahL 5:6:n mukainen kärsimyskorvaus ja rikosnimikkeistä edelleen rikoslain (19.12.1889/39) (jäljempänä RL) 24:9:ssä kriminalisoitu kunnianloukkaus, sillä se on yksi yleisimmistä sosiaalisessa mediassa tapahtuvista kunnianloukkauksista. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1) Millä edellytyksin epäasiallisen ja halventavan sisällön kohteeksi sosiaalisessa mediassa joutunut henkilö on oikeutettu VahL 5:6:n mukaiseen kärsimyskorvaukseen tai VahL 5:2:n mukaiseen korvaukseen aiheutuneesta henkilövahingosta? 2) Mitkä seikat vaikuttavat vahingonkorvausvastuun syntymisen ja vahingonkorvauksen määrän arvioinnissa? Tutkielmassa käytettävä metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sosiaalisessa mediassa viestimistä ja toimimista koskevat samat lainalaisuudet, jotka pätevät tavallisessakin arkielämässä. Tutkielman alussa onkin taustoitettu vahingon korvattavuuden yleisiä edellytyksiä, jonka jälkeen on syvennytty kärsimyskorvausta koskevaan VahL 5:6:n ja henkilövahinkoa koskevaan VahL 5:2:n säännökseen sosiaalisen median kontekstissa. VahL 5:6:n mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkielmassa onkin todettu, että mikäli sosiaalisessa mediassa julkaistu sisältö täyttää RL 24 luvun 9 §:n mukaisen kunnianloukkauksen tunnusmerkistön, epäasiallisten kommenttien kohteeksi joutuneella on poikkeuksetta oikeus myös VahL 5:6.1:n 1 kohdassa säädettyyn kärsimyskorvaukseen menettelyn johdosta, sillä vahingonkorvausvelvollisuuden synnyttävän menettelyn alan on katsottu olevan asiallisesti sama kuin kunniaan kohdistuvien loukkauksien rangaistavuuden alan. Tutkielmassa on perehdytty myös kärsimyskorvauksen tuomitsemisen mahdollisuuteen sosiaalisessa mediassa VahL 5:6.1:n 3 ja 4 kohdan nojalla, mutta tätä mahdollisuutta on päädytty pitämään hyvin epätodennäköisenä. On sinällään riidatonta, että sosiaalisessa mediassa loukkauksen kohteeksi joutunut voisi olla oikeutettu korvaukseen myös VahL 5:2:n henkilövahingon nojalla. Tutkielmassa esitetyn perusteella vaikuttaa kuitenkin hyvin poikkeukselliselta, että sosiaalisessa mediassa julkaistun epäasiallisen sisällön kohde olisi psyykkisen oireilun perusteella oikeutettu tilapäisen haitan kautta maksettaviin korvauksiin kärsimyskorvauksen sijasta. VahL 5:6.2:n mukaan arvioinnissa on otettava huomioon loukkauksen laatu, loukatun asema, loukkaajan ja loukatun välinen suhde sekä loukkauksen julkisuus, joista loukkauksen julkisuus on sosiaalisen median kontekstissa yksi merkittävimmistä arvioperusteista. Vahingonkorvauksen määrän arvioimista varten on perustettu henkilövahinkoasiain neuvottelukunta, jonka suositukset tulee ottaa huomioon korvausta määrättäessä. Lisäksi tutkielmassa on syvennytty siihen, miten esimerkiksi alaikäisyys tai sieluntoiminnan häiriö vaikuttaa vahingonkorvauksen arvioinnissa sosiaalisen median loukkauksissa.
-
(2023)Kiinteistön sale and leaseback -järjestely on verrattain yleinen yritysten varain-hankinan keino, joka on suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa usein jäsennetty vakuusoikeustoimeksi ja tarkemmin takaisinosto-optiolliseksi esineen vakuus-luovutukseksi. Sale and leaseback -järjestelyiden yleisyydestä huolimatta niitä on Suomessa tutkittu verrattain vähän. Tutkielmassa tuodaan esiin se, mistä syistä kiinteistöjen sale and leaseback -järjestelyitä toteutetaan, se miten lainsäätäjän kiinteistöleasingiin ottamaa ne-gatiivista kantaa ilmentävä Maakaaren 2:11.1 rajoittaa kiinteistön sale and lease-back -järjestelyä sekä se millaisia järjestelyitä voidaan luokitella termin ”kiin-teistön sale and leaseback -järjestely” alaisuuteen. Sale and leaseback -järjestelyn eri ilmenemismuotojen esittämisen tukena on käytetty laajaa 2020-luvulla tehtyihin sote-kiinteistöjen sale and leaseback -järjestelyihin liittyvää asiakirjamateriaalia. Tutkielmassa tarkastellaan kriittisesti edellä mainitun Maakaaren asettaman rajoituksen aiheuttamia haasteita sekä sitä, onko kyseinen säännös enää perus-teltavissa osana 2020-luvun kiinteistökauppoja sääntelevää lainsäädäntöä. Tut-kielman keskeinen johtopäätös on, että Maakaaren asettamat rajoitukset, joilla kiinteistöleasing on ollut tarkoitus estää, eivät helpon kierrettävyytensä vuoksi täytä tosiasiassa tarkoitustaan ja sen poistamista lainsäädännöstämme tulisi tarkastella aktiivisesti.
-
(2021)Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia kilpailukieltovelvoitteen käyttöä yritysten välisessä sopimustoiminnassa. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä pyritään voimassa olevia oikeusnormeja ja muita oikeuslähteitä tulkitsemalla ja systematisoimalla selvittämään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielman alussa perehdytään kilpailukieltovelvoitteen määritelmään sekä siihen, mitä velvoitteen käytöllä tavoitellaan. Kilpailukieltovelvoitteella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sitä, että siihen sitoutunut osapuoli sitoutuu olemaan harjoittamatta kilpailevaa toimintaa vastapuolta vastaan. Toisaalta kilpailukieltovelvoite voi olla myös molemminpuolinen, jolloin molemmat osapuolet pidättäytyvät harjoittamasta kilpailevaa toimintaa. Kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen, kuten yrityskauppojen tai jälleenmyyntisopimusten, välillä. Koska kilpailukieltovelvoitteessa on pääsääntöisesti kyse kilpailua rajoittavasta velvoitteesta, tarkastellaan tutkielman alussa myös kilpailukieltovelvoitteen käyttöön liittyviä rajoituksia sekä sitä, milloin velvoite voi olla pätemätön. Siten myös kilpailukieltovelvoitteeseen liittyvää sääntelyä on syytä käydä läpi. Merkittävimmät rajoitukset kilpailukieltoon tulevat OiKTL 38 §:stä sekä kilpailulainsäädännöstä, jotka ovat luonteeltaan indispositiivista, eli niistä ei voida poiketa sopimalla. OikTL 38 § seuraa, että kilpailukieltovelvoitteen on oltava kohtuullinen. Se, mikä on kohtuullista, on arvioitava tapauskohtaisesti. Kilpailulainsäädännöllä, jolla pyritään turvaamaan Euroopan unionin sisämarkkinoiden toiminta sekä terveet ja toimivat markkinat, kilpailukielto velvoitteen käyttöä rajataan sopimusoikeudellista sääntelyä sekä merkittävämmin että konkreettisemmin. Kilpailulainsäädännöstä seuraa kilpailukieltovelvoitteen käytölle muun ohella asiallisia, ajallisia ja alueellisia rajoituksia. Myös perustuslain voidaan nähdä rajoittavan kilpailukieltovelvoitteen käyttöä: kilpailukieltovelvoite rajoittaa PL 18 §:ssä turvattua elinkeinovapautta, sillä velvoite rajoittaa siihen sitoutuneen osapuolen mahdollisuutta harjoittaa elinkeinotoimintaa. Pakottavan lainsäädännön vastainen kilpailukieltovelvoite on pätemätön joko kokonaan tai osittain. Pätemättömyyden ohella myös kohtuusperusteinen sovittelu tai uudelleen neuvottelu voi tulla kyseeseen. Koska kilpailukieltovelvoitteella pyritään suojaamaan sitä vaativan liiketoimintaa, on siihen sitoutuneilla osapuolilla intressissä sopia myös velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kilpailukieltovelvoitteen rikkomisessa onkin kysymys sopimusrikkomuksesta, jolloin velvoitteen rikkomisen seuraukset vastaavat pitkälti tavanomaisia sopimusrikkomuksen seuraamuksia. Velallisen rikkoessa kilpailukieltovelvoitteita on velkojalla käytössä joukko erilaisia oikeussuojakeinoja. Näitä ovat sopimussakko, vahingonkorvaus, kieltokanne, turvaamistoimi sekä viime kädessä sopimuksen purkaminen, joista merkittävin on sopimussakko. Kilpailukieltovelvoitetta käytetään hyvin erilaisissa yritysten välisissä sopimuksissa. Yhtäältä kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen välillä. Kilpailukieltovelvoitteella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietotaidon suojaamiseen, yhteistoiminnan järjestämiseen tai osapuolten sopimuksen perusteella tekemien investointien suojaamiseen. Tutkielman päätelmässä käydään läpi tutkielman keskeisimmät tulokset kilpailukieltovelvoitteen käyttämisestä ja tarkoituksista erityyppisissä sopimussuhteissa. Päätelmissä käydään myös läpi tutkielman perusteella ilmi tulleita käytännön suosituksia kilpailukieltosopimuksesta sopimiseen.
-
(2021)Viime vuosien aikana yritykset ovat alkaneet kiinnittää aiempaa enemmän huomiota kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin yrityskauppojen yhteydessä. Kilpailuoikeudellisilla vastuuriskeillä tarkoitetaan riskejä kilpailulainsäädännön rikkomisesta seuraavista mahdollisista yksityisoikeudellisista, julkisoikeudellisista ja muista seuraamuksista. Kilpailuoikeudellisille vastuuriskeille on tyypillistä, että ne voivat nousta taloudelliselta arvoltaan moninkertaisiksi verrattuna muihin yrityskauppariskeihin. Lisäksi kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin tyypillisesti sisältyy liiketoimintaa haittaavia kielteisiä maine- ja yritysvastuuhaittoja sekä pitkäkestoisia viranomais- ja tuomioistuinprosesseja. Kilpailuoikeudellisten vastuiden erityispiirteistä johtuen kilpailuoikeudellisten vastuuriskien selvittäminen ja hallinta korostuukin yrityskauppaprosessissa. Tutkielmassa tarkastellaan kilpailuoikeuteen perustuvia vastuuriskejä yrityskaupassa huomioon otettavana seikkana erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää, miten kilpailuoikeudellista riskejä voidaan jakaa yrityskaupoissa järkevällä tavalla ottaen erityisesti huomioon markkinoiden toimintaedellytykset ja elinkeinovapauden suojaamisen. Tutkielmassa sekoittuvat niin sopimusoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset kuin liikejuridiset näkökohdat. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, millä perusteilla kilpailuoikeudellinen vastuu voi siirtyä yrityskaupan myötä ostajalle ja kuka vastaa kilpailurikkomuksesta, joka on jatkunut yrityskaupan jälkeen. Tarkastelussa otetaan huomioon kilpailuoikeudellisten vastuiden siirtymisen osalta EU:n tuomioistuimen kilpailuoikeuskäytännössä syntyneet kilpailuoikeudelliset seuraanto-opit: oikeudellinen seuraanto ja taloudellinen seuraanto. Lisäksi yrityskaupan jälkeen tehdyn tai jatketun kilpailurikkomuksen osalta tarkastelussa otetaan huomioon henkilökohtaisen vastuun periaate ja emoyhtiön vastuu tytäryhtiönsä kilpailurikkomuksista. Lisäksi tarkoituksena on selvittää mikä oikeudellinen merkitys kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamisella on ostajalle. Kilpailuoikeudellisella due diligence -tarkastuksella tarkoitetaan tarkastusta, jonka tavoitteena on hallita ja pienentää ostajan kilpailuoikeudellisiin vastuisiin liittyviä oikeudellisia, taloudellisia ja liiketoiminnallisia riskejä. Tarkastelussa otetaan huomioon ennakkotarkastuksen sisältöön ja laajuuteen vaikuttavia seikkoja, kuten kohdeyhtiön kilpailuoikeudellinen riskiprofiili. Kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamiseen liittyy myös olennainen kysymys siitä, miten ostaja ja tämän nimeämät oikeudelliset neuvonantajat pystyvät selvittämään liittyykö kohdeyhtiön toimintaan riskiä mahdollisista kilpailurikkomuksista. Tarkastuksessa on tyypillisesti rajatut resurssit, materiaali ja aika, jolloin ostajan on käytännössä hyvin vaikeaa tunnistaa kohdeyhtiön kilpailurikkomuksia. Vaikeutta lisää myös kilpailurikkomuksen selvittämiseen liittyvät oikeustaloustieteelliset seikat. Tarkastelussa pyritään myös selvittämään, miten ostajan riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista voidaan pienentää sopimusoikeudellisin riskienhallintakeinoin kaupantekovaiheessa sekä muilla toimilla kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen, ja ovatko yritysten käytössä olevat riskienhallintakeinot riittäviä ja tarpeeksi tehokkaita erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaankin sopimusoikeudellisia riskienhallintakeinoja kilpailuoikeudellisten vastuuriskien näkökulmasta. Ostajan näkökulmasta kilpailuoikeudellisten vastuuriskien keskeisimpinä sopimusoikeudellisina riskienhallintakeinoina on pidettävä tuntemattomien riskien osalta myyjän antamia vakuuksia (representations and warranties) ja tunnistettujen riskien osalta myyjän antamia erityisiä vastuusitoumuksia (specific indemnity). Tutkielmassa arvioidaan ja vertaillaan näiden sopimusehtojen tuomaa turvaa ostajan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan miten ostaja voi pienentää riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen.
-
(2021)Under de senaste årtiondena har företagsförvärven kommit att bli allt vanligare i Finland. På företagsförvärv tillämpas som utgångspunkt köplagen om inte parterna avtalat om annat. I köplagen återfinns en riskfördelning enligt vilken säljarens upplysningsplikt är primär medan köparens undersökningsplikt är sekundär. Syftet med avhandlingen är att utreda gällande rätt beträffande den köprättsliga undersökningsplikten som ställs på en köpare vid ett företagsförvärv. Avhandlingen strävar efter att utreda huruvida man i ljuset av det rådande rättsläget kan anse att en köpare automatiskt har en ökad undersökningsplikt utan att parterna avtalat om detta separat. Vidare strävar avhandlingen efter att utreda när den ökade undersökningspliktens kan anses vara uppfylld, samt vilka faktorer som inverkar på den. I och med att ett företagsförvärv är av stor ekonomisk betydelse kan man ställa vissa objektiva krav på en köpares undersökning, varav man kan anse att en köpare har en ökad undersökningsplikt vid ett företagsförvärv. Den ökade undersökningsplikten kan i sin tur ökas ytterligare som en följd av andra subjektiva grunder. Numera är det vanligt att man i samband med ett företagsförvärv företar en företagsbesiktning (due diligence), med vilket avses undersökningar av ett målbolag. I och med att det för en företagsbesiktning inte finns några fastställda standarder, är det i grund och botten en undersökning i enlighet med köplagen. Genom att företa en företagsbesiktning kan en köpare uppfylla sin undersökningsplikt. Säljaren å sin sida kan uppfylla sin upplysningsplikt genom att förse köparen med riktiga uppgifter. Köparens undersökningsplikt kan aktualiseras på flera olika sätt. Vanligen företar köparen en frivillig undersökning, men undersökningsplikten kan även uppkomma som en följd av bland annat avtalet mellan parterna, säljarens uppmaning, köparens misstanke om fel och handelsbruk. Det kan numera anses att företagsbesiktningar blivit sådant handelsbruk att en köpare alltid vore skyldig till att företa en undersökning av målbolaget, varav man kan anse att en köpare alltid har ökad undersökningsplikt vid ett företagsförvärv. Som utgångspunkt ska köparen granska allt det material som denne förser köparen med. I tillägg till det ska köparen även granska målbolagets kärnegenskaper och sådant som är av betydelse för köparen. Omfattningen av undersökningsplikten kan påverkas av olika faktorer, såsom tiden för undersökningen samt säljarens garantier. Det anses godtagbart att en köpare kan uppfylla sin undersökningsplikt genom att företa stickprovsundersökningar. Dessa får dock inte vara alltför slumpmässiga, utan fokus i dessa bör ligga på väsentliga och riskfyllda områden. Vid ett övervägande av sådana undersökningar bör man dock ta i beaktande målbolaget, mängden och typen av material samt de tillgångar som köparen är ute efter.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan kriisiyhtiön johdon vahingonkorvausvastuuta virheellisestä sijoitusinformaatiosta. Rahoituksen hankkimisen yhteydessä yhtiön johto antaa yleensä sijoittajille informaatiota yhtiöstä, sen taloudellisesta tilanteesta sekä muista sijoituspäätökseen liittyvistä asioista. Johdon antama informaatio on keskeisessä asemassa, sillä se toimii lähtökohtaisesti pohjana sijoituspäätöksen tekemiselle. Mikäli luovutettu sijoitusinformaatio osoittautuu virheelliseksi, siitä voi aiheutua vahinkoa sijoittajille. Samassa yhteydessä arvioitavaksi voivat tulla johdon tuottamuksellinen menettely ja mahdollinen vahingonkorvausvastuu. Tarkastelun kohteena ovat sellaiset kriisiyhtiöt, joissa yhtiö on taloudellisesti huonossa asemassa. Tutkimuksessa käsitellään erityisesti yksityisiä osakeyhtiöitä, joiden osakkeita ei ole annettu kaupankäynnin kohteeksi pörssiin tai muille säännellyille markkinoille. Aihe on kiinnostava siksi, että osakeyhtiölaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamisesta, eivätkä harhaanjohtavaa markkinointia koskevat arvopaperimarkkinalain säännökset koske yksityisiä osakeyhtiöitä. Toisaalta sijoittaminen ei kuitenkaan painotu enää pelkästään esimerkiksi julkisiin pörssinoteerattuihin yhtiöihin. Tavoitteena on selvittää, minkä vahingonkorvausjärjestelmän perusteella johdon vastuuta voidaan arvioida ja miten eri korvausjärjestelmiä voidaan sovittaa yhteen. Tutkimus osoittaa haastavuuden johdon vastuuta koskevien eri säännösten päällekkäisessä soveltamisessa. Lisäksi arvioitavana on se, miten kriisiyhtiön johdon huolellisuuden tasoa tulisi arvioida, ja mikä yhtiön sidosryhmä on johdon fidusiaaristen velvollisuuksien suojakohteena. Näkökulmalla on ratkaiseva merkitys sen osalta, kuka voi vedota mahdolliseen johdon esittämään virheelliseen sijoitusinformaatioon ja millä kriteereillä johdon huolellisuutta arvioidaan. Vaikka sijoittajalle aiheutuu vahinkoa ja johdon vahingonkorvausvastuu informaatiovirheen osalta tulisi arvioitavaksi, johto ei kuitenkaan vastaa sijoittajan vastuulle kuuluvasta normaalista sijoittamiseen liittyvästä riskistä. Tutkimuksen lopussa arvioidaankin sitä, minkälainen optimismi johdolle sallitaan tietoja luovutettaessa. Tällöin on otettava huomioon myös sijoittajan oma tietämisvelvollisuus. Tutkimuksessa esitetään näkökulmia, joista voi olla hyötyä muodostettaessa kokonaisarviota johdon antaman sijoitusinformaation virheellisyydestä ja johdon henkilökohtaisesta vastuusta.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan kuluttajaluottosopimuksia kuluttajaluottosääntelyn tavoitteiden, sopimusehtojen kohtuullistamisen ja sääntelyn tosiasiallisen toteutumisen näkökulmasta. Kuluttajaluottosääntelyn tavoitteet liittyvät ylivelkaantumisen estämiseen ja velkaongelmista aiheutuvien haittavaikutusten vähentämiseen. Tutkielmassa havaitaan, että ylivelkaantumisella on laajoja koko yhteiskuntaan vaikuttavia seurannaisvaikutuksia. Viime kädessä ylivelkaantumisen estämisen voidaan nähdä olevan yhteydessä perusoikeuksien toteutumiseen, jos velkaongelmat vievät velalliselta mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää. Kuluttajaluottosääntelyn useista uudistuksista huolimatta kuluttajaluottoihin liittyvät haitalliset seurannaisvaikutukset, kuten maksuhäiriöisten henkilöiden määrä tai ylivelkaantuminen, eivät ole vähentyneet. Kuluttajaluotonantotoiminta on nopeasti muuttuva ala, joten lainsäädäntö ei pysy alan jatkuvien muutosten perässä. Lainsäädännöllä voi olla vaikea ennakolta puuttua kuluttajaluottoihin liittyviin ajankohtaisiin ongelmakohtiin. Tutkielmassa tuodaankin ilmi, että sovittelusäännösten hyödyntäminen voisi tuoda joustavuutta kuluttajaluottosopimusten ongelmakohtiin puuttumisessa. Tutkielmassa selvitetään kuluttajaluottosopimusten kohtuuttomien sopimusehtojen sovitteluedellytyksiä sekä sopimusehtodirektiivin 93/13/ETY että kuluttajansuojalain (38/1978) 4 luvun sovittelusäännösten kannalta ja käydään läpi kuluttajansuojalain sovittelusäännösten ja sopimusehtodirektiivin eroavaisuuksia. Keskeinen havainto on, että sopimusehtojen sovittelu on yksinkertaisempaa ja joustavampaa kansallisten säännösten perusteella, koska sopimusehtodirektiivin soveltamisalan kapeus ja teknisyys vaikeuttavat sen soveltamista. Kuluttajansuojan tosiasiallisen toteutumisen näkökulmasta sopimusehtodirektiivi kuitenkin menee kansallista sääntelyä pidemmälle, sillä direktiivin soveltuessa sopimusehtojen kohtuuttomuus on arvioitava viran puolesta. Tutkielmassa tutkitaankin myös sitä, voivatko kuluttajaluottosääntely ja sen tavoitteet toteutua summaarisessa menettelyssä, kun vastaaja pysyy passiivisena. Selvästi pakottavan lainsäädännön vastaiset vaatimukset voidaan hylätä viran puolesta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 5:6.2:n tai 5:13.1:n mukaisina selvästi perusteettomina vaatimuksina. Jos säännös tai sen soveltamistilanne eivät ole riittävän selkeitä, vaatimusten hylkääminen selvästi perusteettomina ei ole mahdollista, ja tuomioistuimen mahdollisuus toimia viran puolesta on vähäistä. Näin ollen sopimusehtodirektiivin ulkopuolisissa tapauksissa sopimusehtojen kohtuullisuutta ei voida arvioida viran puolesta. Kuluttajaluottovelallisten korostuneen heikon aseman vuoksi tuomioistuimen viran puolesta toimimisella on keskeinen merkitys sen suhteen, toteutuvatko kuluttajaluottosääntely ja sille asetetut tavoitteet tosiasiassa vai eivät.
-
(2022)Kuluttajasopimuksissa sopijapuolia – kuluttajaa ja elinkeinonharjoittajaa – ei ole katsottu olevan keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Kuluttajaa pidetään sopimussuhteessa heikompana osapuolena, jota tulee suo-jata. Tämän vuoksi kuluttajansuojalaissa (38/1978, ”KSL”) sekä muussa kuluttajalainsäädännössä on pa-kottavalla sääntelyllä rajoitettu osapuolten sopimusvapautta kuluttajan eduksi. Tarpeelliseksi on katsottu mm. kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan oikeuksien ja velvollisuuksien sääntely sopimuksen viivästys- ja virhetilanteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan KSL:n sekä eräiden muiden kuluttajasopimuksia koskevien lakien va-hingonkorvaussääntelyä siltä osin, kuin se poikkeaa vahingonkorvausoikeudellisista yleisistä opeista. Tar-koitus ei näin ollen ole tehdä tyhjentävää katsausta kaikkiin kuluttajasopimuksia koskeviin vahingonkor-vaussäännöksiin, vaan esitellä muutamia kuluttajasääntelylle ominaisia mutta vahingonkorvausoikeuden yleisistä opeista poikkeavia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan mm. KSL:n mukaista elinkeinonharjoittajan vahingonkorvausvastuun edellytyk-siä; sekä eräitä kaksiosaissuhteen ylittävistä vastuita, kuten aikaisemman suoritusportaan vastuuta ja toi-saalta kuluttajan perheenjäsenen oikeutta korvaukseen. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi eräitä aineetto-mia vahinkoja, jotka voivat tulla kuluttajalainsäädännön perusteella korvattaviksi sekä erilaisia kuluttajalle sopimusrikkomuksen vuoksi maksettavia lakisääteisiä vakiokorvauksia.
Now showing items 21-40 of 119