Browsing by study line "Obligation Law"

Aktiebolagen åtar en stor roll på marknaden i Finland. Aktieägarna i ett aktiebolag ingår som huvudregel ett aktieägaravtal för att reglera deras inbördes förhållande. Det är vanligt att inta en konkurrensklausul i aktieägaravtalet som begränsar aktieägarens möjlighet att idka konkurrerande verksamhet med bolaget så länge som aktieinnehavet i bolaget varar, samt en viss tid efter att aktieinnehavet upphört. Detta görs eftersom aktiebolagslagen (624/2006) inte innehåller bestämmelser som skulle reglera aktieägarnas inbördes förhållande vad gäller konkurrerande verksamhet. I Finland tryggar 18 § i Finlands grundlag (731/1999) den grundläggande fri- och rättigheten till näringsfrihet och rätt till arbete. För att undvika att individer blir bundna av för begränsande konkurrensförbud har man i olika lagar intagit bestämmelser som är tvingande gentemot parterna och vilka inte kan undgås med att avtala om annat. Dessa utgörs bl.a. av 38 § i lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (228/1929, rättshandlingslagen) och 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen (55/2001), vilka även kan anses begränsa aktieägarnas avtalsfrihet gällande konkurrensförbud i aktieägaravtal. Syftet med avhandlingen är att redogöra för tolkningsproblemen som uppkommer gällande konkurrensklausuler i aktieägaravtal, då en aktieägare även utför arbete i bolaget. Målet är att utreda vilka faktorer som påverkar bedömningen när den tvingande arbetsrättsliga bestämmelsen i arbetsavtalslagen blir tillämplig på en konkurrensklausul i ett aktieägaravtal, varmed det utreds i vilka fall arbetsavtalslagens bestämmelser blir tillämpliga på arbete utfört av en aktieägare. Här genomgås kännetecken för ett anställningsförhållande och för företagarskap. Utöver detta kommer det i avhandlingen redogöras för vad som påverkar giltighetsbedömningen av en konkurrensklausul när aktieägaren åtar sig en sådan dubbelroll i bolaget. Ifall aktieägarens arbete inte uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, binder konkurrensförbudet aktieägaren, som härmed anses utföra arbete som företagare med egen risk, inom de gränser som ställs för konkurrensförbudets skälighet i 38 § i rättshandlingslagen. Ifall aktieägarens arbete uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, måste konkurrensförbudet överensstämma med de krav som förutsätts för konkurrensförbudsavtal i 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen. I gränsdragningen mellan arbetstagare och företagare kan de mest tyngande faktorn anses vara aktieägarens inflytande faktiska bestämmanderätt inom bolaget. Härmed kan aktieinnehavets storlek inte ges en liknande betydelse. Dock bör rättsförhållandets verkliga natur avgöras från fall till baserat på en helhetsbedömning av de rådande omständigheterna. Detta leder till att ett konkurrensförbud inte kan binda den som åtagit sig den negativa förpliktelsen i två olika roller, d.v.s. inte både som aktieägare och arbetstagare, ifall konkurrensförbuden skiljer sig från varandra till sitt sakliga innehåll. Avslutningsvis diskuteras verktyg att förebygga konkurrensklausulens oskälighet.

I avhandlingen behandlas diskussionen om integrationsklausuler som förts i finländsk rättslitteratur. Integrationsklausuler har ofta behandlats som bifrågor i mycket olika framställningar - och följaktligen olika infallsvinklar - varför helhetsbilden i åtskilliga hänseenden framstår som tvetydig. Syftet med denna avhandling är att närmare belysa integrationsklausulens ställning i finländsk avtalsrätt. Avhandlingen inleds med en sammanställning och systematisering av det som framförts om integrationsklausuler. Utgående från nämnda systematisering diskuteras sedan finländsk avtalstolkning i syfte att belysa hur vad för inverkan integrationsklausuler har på tolkningen. Avslutningsvis behandlas integrationsklausuler utgående från den materiella allmänna avtalsrätten. Slutsatsen är att tröskeln för åsidosättande av en integrationsklausul i ett heltäckande kommersiellt avtal närmast kommer på frågan ifall ett upprätthållande av klausulen skulle strida mot tvingande avtalsrätt eller i begränsade fall – i avtal som fordrar särskild lojalitet avtalsparterna emellan – ifall lojalitetsplikten motiverar det.

Euroopan komissio voi määrätä yritykselle sakon, jos yritys rikkoo Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (”SEUT”) sisältämiä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä tai yritysten välisiä kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevia säännöksiä. Sakon tarkoituksena on rankaista kiellettyyn kilpailunrajoitukseen syyllistynyttä yritystä ja ennaltaehkäistä asianosaisen yrityksen ja muiden yritysten tulevia kilpailurikkomuksia. Samoja SEUT:n aineellisia kieltosäännöksiä sovelletaan myös EU:n jäsenvaltioissa. Yhteisen aineellisen kilpailuoikeuden ohella EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanoa koskevia menettelysääntöjä ei ole kuitenkaan harmonioistu. Kansallisen prosessiautonomian vuoksi jäsenvaltiot ovatkin olleet lähtökohtaisesti vapaita määrittämään omat menettelysääntönsä, minkä seurauksena EU:n kilpailuoikeuden hajautetussa täytäntöönpanojärjestelmässä samojen aineellisten sääntöjen rikkominen on saattanut johtaa hyvin erilaisiin lopputuloksiin eri jäsenvaltioissa prosessuaalisten eroavaisuuksien vuoksi. Samojen aineellisten sääntöjen rikkomuksesta on esimerkiksi saatettu määrätä hyvin eri suuruisia sakkoja riippuen siitä, minkä jäsenvaltion kilpailuviranomainen on määrännyt sakon. ECN+-direktiivillä (EU 2019/1) on pyritty puuttumaan kilpailuoikeuden aineellisten ja prosessuaalisten sääntöjen välille muodostuneeseen jännitteeseen. Direktiivillä varmistetaan, että kansallisilla kilpailuviranomaisilla on sellaiset riippumattomuuden takeet, resurssit ja täytäntöönpano- ja sakotusvaltuudet, joita ne tarvitsevat voidakseen soveltaa SEUT:n kieltosäännöksiä tehokkaasti. Sakkojen osalta direktiivissä vahvistetaan, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten tulee EU:n kilpailuoikeuden tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi määrätä tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia sakkoja. Lisäksi direktiivissä vahvistetaan, että myös kansallisten kilpailuviranomaisten on noudatettava unionin oikeuden ja EU:n perusoikeuskirjan yleisiä periaatteita soveltaessaan EU:n kilpailuoikeutta. Tutkielmassa tarkastelu kohdistuu siihen, miten SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta sakkoja määräävän kansallisen kilpailuviranomaisen harkintavaltaa on rajoitettu EU-oikeudessa. Relevantin primääri- ja sekundäärioikeuden tarkastelun jälkeen tutkielmassa selvitetään, miten vaatimus EU:n kilpailuoikeuden tehokkaasta ja yhdenmukaisesta täytäntöönpanosta rajoittaa jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa. EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan katsoa, että tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon vaatimuksilla on pyritty saamaan jäsenvaltiot huolehtimaan EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden toteutumisesta. Kansallisilta kilpailuviranomaisilta on myös vaadittu nimenomaisesti positiivisia toimia täyden tehokkuuden varmistamiseksi. Niiden edellytetään esimerkiksi määräävän aktiivisesti sakkoja yrityksille. Tutkielmassa edetään tarkastelemaan, millaisia seikkoja kansallisten kilpailuviranomaisten on huomioitava sakkoharkinnassaan tehokkaiden, oikeasuhtaisten ja varoittavien sakkojen vaatimuksen perusteella. Tehokkuuden todetaan tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että sakoilla tulee päästä niillä tavoiteltuun päämäärään. Oikeasuhtaisuudella tarkoitetaan puolestaan sitä, että sakko on oikeasuhtainen sekä suhteessa päämääräänsä että teon vakavuuteen. Varoittavuudella taas tarkoitetaan sitä, että sakolla tulee saada aikaan ennaltaehkäisevä vaikutus sekä yksittäistapauksessa että yleisesti. Lopuksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin tietyt EU:n oikeusperiaatteet rajoittavat kansallisia kilpailuviranomaisia niiden määrätessä sakkoja SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta. Kilpailuviranomaisten todetaan joutuvan tekemään punnintaa kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen, legaliteettiperiaatteen, taannehtivuuskiellon, lievemmän lain periaatteen ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen välillä. Tehokkuusperiaatetta todetaan edellytettävän tulkittavan usein varsin laajasti. Kansallisessa seuraamusmaksuja koskevassa ratkaisukäytännössä esiintyneissä punnintatilanteissa on pääsääntöisesti päädytty EU:n tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä vastaaviin lopputuloksiin kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen laajuudesta. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että EU-oikeus rajoittaa kansallisen kilpailuviranomaisen seuraamusharkintaa paitsi EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden myös EU:n muiden keskeisten intressien toteutumisen varmistamiseksi. Lisäksi havaitaan, että Suomessa kansallista prosessiautonomiaa on kavennettu myös vapaaehtoisen harmonisoinnin keinoin.

Tutkielmassa tarkastellaan kauppalain (KL) poissulkemisen mahdollisuuksia erityisesti lain säännösten kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden valossa. Aihetta käsitellään lähtökohtaisesti yrityskaupan näkökulmasta, sillä se on KL:n poissulkevan ehdon tyypillisin soveltamistilanne. Vaikka tutkielmassa keskitytään hieman suurempiin osakkeiden kauppana toteutettuihin yrityskauppoihin, soveltuu tutkielmassa esitetty nähdäkseni myös muihin kattaviin ja yksityiskohtaisiin liikesopimuksiin, joihin KL lähtökohtaisesti soveltuu. Yrityksen myynti voidaan toteuttaa joko osakekauppana tai liiketoimintakauppana. Riippumatta yrityskaupan toteutustavasta soveltuvat KL:n säännökset lähtökohtaisesti myös yrityskauppasopimuksiin. KL:n tahdonvaltaisuudesta seuraa, että osapuolet voivat sopia KL:n säännöksistä poikkeavasti ja siten periaatteessa syrjäyttää lain kokonaisuudessaan. Yleensä yrityskaupan osapuolten pyrkimyksenä on laatia mahdollisimman itsenäinen sopimus, minkä vuoksi osapuolet tyypillisesti sisällyttävät sopimukseen nimenomaisen ehdon KL:n poissulkemisesta. Ehdon avulla pyritään irtaantumaan KL:n vaikutuksesta sopimussuhdetta täydentävänä normistona. KL:n poissulkeva ehto saattaa kuitenkin myöhemmin osoittautua ongelmalliseksi, jos jokin asia on jäänyt sopimuksessa sääntelemättä tai muutoin epäselväksi. Ongelmaksi muodostuu tällöin, mistä voidaan mahdollisessa riitatilanteessa löytää sopimuksen tulkinta- ja täydentämisaineistoa. Käytännössä sopimus ei juuri koskaan ole niin täydellinen kuin ajatellaan. KL:n poissulkevan ehdon yleisyydestä huolimatta ei sen vaikutuksista ole täyttä selvyyttä, paitsi siltä osin, että se estää KL:n säännösten suoran soveltumisen. On huomioitava, ettei KL ole pelkästään irtaimen omaisuuden kauppaa sääntelevä erityislaki, vaan yleisen käsityksen mukaan useat lain säännöksistä ilmentävät yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita, jotka vaikuttavat laajemmin kuin vain KL:n omalla soveltamisalalla. Herääkin aiheesta kysymys, minkälainen vaikutus yleisluontoisella KL:n poissulkevalla ehdolla on lain säännösten kanssa samansuuntaisten yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden tai KL:n analogiseen soveltamiseen sopimuksen mahdollisessa aukko- tai tulkintatilanteessa. Näin tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten yleisluontoista KL:n poissulkevaa ehtoa tulisi tulkita ja mitkä seikat tulkintaan vaikuttavat sekä yleisemmin, voidaanko KL:n säännöksistä täysin edes irtaantua.

Tutkielmassa käsitellään sosiaalisessa mediassa julkaistuun sisältöön, kuten kirjoituksiin, kommentteihin, kuviin ja videoihin liittyvää vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) (jäljempänä VahL) mukaista vahingonkorvausvastuuta. Erityistarkasteluun tutkielmassa on otettu VahL 5:6:n mukainen kärsimyskorvaus ja rikosnimikkeistä edelleen rikoslain (19.12.1889/39) (jäljempänä RL) 24:9:ssä kriminalisoitu kunnianloukkaus, sillä se on yksi yleisimmistä sosiaalisessa mediassa tapahtuvista kunnianloukkauksista. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1) Millä edellytyksin epäasiallisen ja halventavan sisällön kohteeksi sosiaalisessa mediassa joutunut henkilö on oikeutettu VahL 5:6:n mukaiseen kärsimyskorvaukseen tai VahL 5:2:n mukaiseen korvaukseen aiheutuneesta henkilövahingosta? 2) Mitkä seikat vaikuttavat vahingonkorvausvastuun syntymisen ja vahingonkorvauksen määrän arvioinnissa? Tutkielmassa käytettävä metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sosiaalisessa mediassa viestimistä ja toimimista koskevat samat lainalaisuudet, jotka pätevät tavallisessakin arkielämässä. Tutkielman alussa onkin taustoitettu vahingon korvattavuuden yleisiä edellytyksiä, jonka jälkeen on syvennytty kärsimyskorvausta koskevaan VahL 5:6:n ja henkilövahinkoa koskevaan VahL 5:2:n säännökseen sosiaalisen median kontekstissa. VahL 5:6:n mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkielmassa onkin todettu, että mikäli sosiaalisessa mediassa julkaistu sisältö täyttää RL 24 luvun 9 §:n mukaisen kunnianloukkauksen tunnusmerkistön, epäasiallisten kommenttien kohteeksi joutuneella on poikkeuksetta oikeus myös VahL 5:6.1:n 1 kohdassa säädettyyn kärsimyskorvaukseen menettelyn johdosta, sillä vahingonkorvausvelvollisuuden synnyttävän menettelyn alan on katsottu olevan asiallisesti sama kuin kunniaan kohdistuvien loukkauksien rangaistavuuden alan. Tutkielmassa on perehdytty myös kärsimyskorvauksen tuomitsemisen mahdollisuuteen sosiaalisessa mediassa VahL 5:6.1:n 3 ja 4 kohdan nojalla, mutta tätä mahdollisuutta on päädytty pitämään hyvin epätodennäköisenä. On sinällään riidatonta, että sosiaalisessa mediassa loukkauksen kohteeksi joutunut voisi olla oikeutettu korvaukseen myös VahL 5:2:n henkilövahingon nojalla. Tutkielmassa esitetyn perusteella vaikuttaa kuitenkin hyvin poikkeukselliselta, että sosiaalisessa mediassa julkaistun epäasiallisen sisällön kohde olisi psyykkisen oireilun perusteella oikeutettu tilapäisen haitan kautta maksettaviin korvauksiin kärsimyskorvauksen sijasta. VahL 5:6.2:n mukaan arvioinnissa on otettava huomioon loukkauksen laatu, loukatun asema, loukkaajan ja loukatun välinen suhde sekä loukkauksen julkisuus, joista loukkauksen julkisuus on sosiaalisen median kontekstissa yksi merkittävimmistä arvioperusteista. Vahingonkorvauksen määrän arvioimista varten on perustettu henkilövahinkoasiain neuvottelukunta, jonka suositukset tulee ottaa huomioon korvausta määrättäessä. Lisäksi tutkielmassa on syvennytty siihen, miten esimerkiksi alaikäisyys tai sieluntoiminnan häiriö vaikuttaa vahingonkorvauksen arvioinnissa sosiaalisen median loukkauksissa.

Viime vuosien aikana yritykset ovat alkaneet kiinnittää aiempaa enemmän huomiota kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin yrityskauppojen yhteydessä. Kilpailuoikeudellisilla vastuuriskeillä tarkoitetaan riskejä kilpailulainsäädännön rikkomisesta seuraavista mahdollisista yksityisoikeudellisista, julkisoikeudellisista ja muista seuraamuksista. Kilpailuoikeudellisille vastuuriskeille on tyypillistä, että ne voivat nousta taloudelliselta arvoltaan moninkertaisiksi verrattuna muihin yrityskauppariskeihin. Lisäksi kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin tyypillisesti sisältyy liiketoimintaa haittaavia kielteisiä maine- ja yritysvastuuhaittoja sekä pitkäkestoisia viranomais- ja tuomioistuinprosesseja. Kilpailuoikeudellisten vastuiden erityispiirteistä johtuen kilpailuoikeudellisten vastuuriskien selvittäminen ja hallinta korostuukin yrityskauppaprosessissa. Tutkielmassa tarkastellaan kilpailuoikeuteen perustuvia vastuuriskejä yrityskaupassa huomioon otettavana seikkana erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää, miten kilpailuoikeudellista riskejä voidaan jakaa yrityskaupoissa järkevällä tavalla ottaen erityisesti huomioon markkinoiden toimintaedellytykset ja elinkeinovapauden suojaamisen. Tutkielmassa sekoittuvat niin sopimusoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset kuin liikejuridiset näkökohdat. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, millä perusteilla kilpailuoikeudellinen vastuu voi siirtyä yrityskaupan myötä ostajalle ja kuka vastaa kilpailurikkomuksesta, joka on jatkunut yrityskaupan jälkeen. Tarkastelussa otetaan huomioon kilpailuoikeudellisten vastuiden siirtymisen osalta EU:n tuomioistuimen kilpailuoikeuskäytännössä syntyneet kilpailuoikeudelliset seuraanto-opit: oikeudellinen seuraanto ja taloudellinen seuraanto. Lisäksi yrityskaupan jälkeen tehdyn tai jatketun kilpailurikkomuksen osalta tarkastelussa otetaan huomioon henkilökohtaisen vastuun periaate ja emoyhtiön vastuu tytäryhtiönsä kilpailurikkomuksista. Lisäksi tarkoituksena on selvittää mikä oikeudellinen merkitys kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamisella on ostajalle. Kilpailuoikeudellisella due diligence -tarkastuksella tarkoitetaan tarkastusta, jonka tavoitteena on hallita ja pienentää ostajan kilpailuoikeudellisiin vastuisiin liittyviä oikeudellisia, taloudellisia ja liiketoiminnallisia riskejä. Tarkastelussa otetaan huomioon ennakkotarkastuksen sisältöön ja laajuuteen vaikuttavia seikkoja, kuten kohdeyhtiön kilpailuoikeudellinen riskiprofiili. Kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamiseen liittyy myös olennainen kysymys siitä, miten ostaja ja tämän nimeämät oikeudelliset neuvonantajat pystyvät selvittämään liittyykö kohdeyhtiön toimintaan riskiä mahdollisista kilpailurikkomuksista. Tarkastuksessa on tyypillisesti rajatut resurssit, materiaali ja aika, jolloin ostajan on käytännössä hyvin vaikeaa tunnistaa kohdeyhtiön kilpailurikkomuksia. Vaikeutta lisää myös kilpailurikkomuksen selvittämiseen liittyvät oikeustaloustieteelliset seikat. Tarkastelussa pyritään myös selvittämään, miten ostajan riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista voidaan pienentää sopimusoikeudellisin riskienhallintakeinoin kaupantekovaiheessa sekä muilla toimilla kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen, ja ovatko yritysten käytössä olevat riskienhallintakeinot riittäviä ja tarpeeksi tehokkaita erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaankin sopimusoikeudellisia riskienhallintakeinoja kilpailuoikeudellisten vastuuriskien näkökulmasta. Ostajan näkökulmasta kilpailuoikeudellisten vastuuriskien keskeisimpinä sopimusoikeudellisina riskienhallintakeinoina on pidettävä tuntemattomien riskien osalta myyjän antamia vakuuksia (representations and warranties) ja tunnistettujen riskien osalta myyjän antamia erityisiä vastuusitoumuksia (specific indemnity). Tutkielmassa arvioidaan ja vertaillaan näiden sopimusehtojen tuomaa turvaa ostajan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan miten ostaja voi pienentää riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen.

Tutkielmassa tarkastellaan kriisiyhtiön johdon vahingonkorvausvastuuta virheellisestä sijoitusinformaatiosta. Rahoituksen hankkimisen yhteydessä yhtiön johto antaa yleensä sijoittajille informaatiota yhtiöstä, sen taloudellisesta tilanteesta sekä muista sijoituspäätökseen liittyvistä asioista. Johdon antama informaatio on keskeisessä asemassa, sillä se toimii lähtökohtaisesti pohjana sijoituspäätöksen tekemiselle. Mikäli luovutettu sijoitusinformaatio osoittautuu virheelliseksi, siitä voi aiheutua vahinkoa sijoittajille. Samassa yhteydessä arvioitavaksi voivat tulla johdon tuottamuksellinen menettely ja mahdollinen vahingonkorvausvastuu. Tarkastelun kohteena ovat sellaiset kriisiyhtiöt, joissa yhtiö on taloudellisesti huonossa asemassa. Tutkimuksessa käsitellään erityisesti yksityisiä osakeyhtiöitä, joiden osakkeita ei ole annettu kaupankäynnin kohteeksi pörssiin tai muille säännellyille markkinoille. Aihe on kiinnostava siksi, että osakeyhtiölaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamisesta, eivätkä harhaanjohtavaa markkinointia koskevat arvopaperimarkkinalain säännökset koske yksityisiä osakeyhtiöitä. Toisaalta sijoittaminen ei kuitenkaan painotu enää pelkästään esimerkiksi julkisiin pörssinoteerattuihin yhtiöihin. Tavoitteena on selvittää, minkä vahingonkorvausjärjestelmän perusteella johdon vastuuta voidaan arvioida ja miten eri korvausjärjestelmiä voidaan sovittaa yhteen. Tutkimus osoittaa haastavuuden johdon vastuuta koskevien eri säännösten päällekkäisessä soveltamisessa. Lisäksi arvioitavana on se, miten kriisiyhtiön johdon huolellisuuden tasoa tulisi arvioida, ja mikä yhtiön sidosryhmä on johdon fidusiaaristen velvollisuuksien suojakohteena. Näkökulmalla on ratkaiseva merkitys sen osalta, kuka voi vedota mahdolliseen johdon esittämään virheelliseen sijoitusinformaatioon ja millä kriteereillä johdon huolellisuutta arvioidaan. Vaikka sijoittajalle aiheutuu vahinkoa ja johdon vahingonkorvausvastuu informaatiovirheen osalta tulisi arvioitavaksi, johto ei kuitenkaan vastaa sijoittajan vastuulle kuuluvasta normaalista sijoittamiseen liittyvästä riskistä. Tutkimuksen lopussa arvioidaankin sitä, minkälainen optimismi johdolle sallitaan tietoja luovutettaessa. Tällöin on otettava huomioon myös sijoittajan oma tietämisvelvollisuus. Tutkimuksessa esitetään näkökulmia, joista voi olla hyötyä muodostettaessa kokonaisarviota johdon antaman sijoitusinformaation virheellisyydestä ja johdon henkilökohtaisesta vastuusta.

Kuluttajasopimuksissa sopijapuolia – kuluttajaa ja elinkeinonharjoittajaa – ei ole katsottu olevan keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Kuluttajaa pidetään sopimussuhteessa heikompana osapuolena, jota tulee suo-jata. Tämän vuoksi kuluttajansuojalaissa (38/1978, ”KSL”) sekä muussa kuluttajalainsäädännössä on pa-kottavalla sääntelyllä rajoitettu osapuolten sopimusvapautta kuluttajan eduksi. Tarpeelliseksi on katsottu mm. kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan oikeuksien ja velvollisuuksien sääntely sopimuksen viivästys- ja virhetilanteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan KSL:n sekä eräiden muiden kuluttajasopimuksia koskevien lakien va-hingonkorvaussääntelyä siltä osin, kuin se poikkeaa vahingonkorvausoikeudellisista yleisistä opeista. Tar-koitus ei näin ollen ole tehdä tyhjentävää katsausta kaikkiin kuluttajasopimuksia koskeviin vahingonkor-vaussäännöksiin, vaan esitellä muutamia kuluttajasääntelylle ominaisia mutta vahingonkorvausoikeuden yleisistä opeista poikkeavia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan mm. KSL:n mukaista elinkeinonharjoittajan vahingonkorvausvastuun edellytyk-siä; sekä eräitä kaksiosaissuhteen ylittävistä vastuita, kuten aikaisemman suoritusportaan vastuuta ja toi-saalta kuluttajan perheenjäsenen oikeutta korvaukseen. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi eräitä aineetto-mia vahinkoja, jotka voivat tulla kuluttajalainsäädännön perusteella korvattaviksi sekä erilaisia kuluttajalle sopimusrikkomuksen vuoksi maksettavia lakisääteisiä vakiokorvauksia.

IT-alan kasvanut merkitys on tuonut myös sopimusoikeuteen uuden kasvavan alan. IT-sopimuksissa yhdistyy laitteita, ohjelmistoja, käyttöjärjestelmiä, immateriaalioikeuksia, ja ylläpito- ja asennuspalveluita, jotka muodostavat monimutkaisen sopimuskokonaisuuden, johon joudutaan tapauskohtaisesti soveltamaan useita eri normeja. Lisäksi IT-alaa leimaa jatkuva muutos, virheettömyyden mahdottomuus, ja sopimusten tekninen sisältö. Yhdysvalloissa on jo 1990-luvulla aloitettu pohtimaan ratkaisuja IT-alan erityispiirteiden kattamiseksi, jonka johdosta luonnosteltiin pelkästään IT-sopimuksia koskeva erityislaki UCITA. Myöhemmin on myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa mietitty, soveltuuko kauppalaki IT-sopimuksiin, ja mikäli ei, olisiko erityislaille tarvetta, vai riittävätkö yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet vastaamaan IT-alan ongelmiin. Tutkielmassa keskitytään kahteen kysymykseen lainopillisesti, mutta myös oikeusvertailevin keinoin. Ensin tutkitaan kauppalain soveltamisalasäännöksiä, ja sitä millä edellytyksin kauppalaki voisi soveltua myös IT-sopimuksiin. Kauppalaki on elinkeinonharjoittajien välistä kauppaa sääntelevä yleislaki, joten on luonnollista aloittaa IT-sopimusten käsittely siitä lähtökohdasta. Ennen kauppalain käsittelyä käydään läpi yleisellä tasolla sopimustyyppijaottelua ja sekatyyppisiä sopimuksia, jotta voidaan hahmottaa, miten IT-sopimukset istuvat tähän jaotteluun. Toisena kysytään, mitä kauppalain virhesäännös pitää sisällään ja miten säännöstä tulkitaan IT-oikeuden kontekstissa. Esimerkiksi lojaliteettiperiaatetta käsitellään tässä yhteydessä muiden IT-alalle olennaisten tulkintaperiaatteiden ohella. Periaatteilla pyritään löytämään ratkaisu siihen, miten ohjelmistosopimuksen virhettä tulisi tulkita, kun kyse on erityislaatuisesta sopimustyypistä. Yhteenvedossa pyritään löytämään näkökulmia siihen, millainen IT-sopimusten rooli on tällä hetkellä lainsäädännön valossa, ja millaisia ratkaisuja tulevaisuutta varten on olemassa.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä seikoilla voidaan nähdä olevan merkitystä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, ”OikTL”) 36 §:n mukaisen yleisen sovitteluharkinnan yhteydessä liikesopimusten vastuunrajoituslausekkeiden osalta. Lisäksi tarkastellaan sitä, mikä on oikeustila vastuunrajoituslausekkeiden sitovuuden kannalta kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomustilanteiden yhteydessä, ja arvioidaan tulisiko näitä tilanteita lähestyä OikTL 36 §:n mukaisen yleisen kohtuullistamisharkinnan kautta. Liike-elämässä sopimussitovuuteen nojaudutaan vahvemmin, mutta toisaalta vastuunrajoitusehdot on nähty kohtuuttomiksi muodostumiselle varsin alttiina ehtoluokkana. Vaikka sovittelu on korostuneen tapauskohtaista sekä tosiseikastosidonnaista, ja huomioon tulee OikTL 36 §:n muotoilun nojalla ottaa kaikki arviointiin vaikuttavat seikat, on suuntaa antavilla painotuksilla ja argumentaatiomalleilla keskeinen merkitys OikTL 36 §:ää sovellettaessa. Tutkielmassa pyritäänkin paikantamaan juridisesta aineistosta kohtuullistamisargumentaation suuntaviivoja. Vastuunrajoitusehdon sovittelu edellyttää sitä enemmän perusteita, mitä vähemmän sillä tahdonvaltaisesta lähtökohdasta on poikettu. Tutkielmassa käydään läpi OikTL 36 §:n 1 momentin rakennetta seuraten kohtuuttomuusarvioinnissa huomioon otettavia seikkoja lopulta päätyen siihen, että kohtuullistamispunninta palaa aina tilanteen arviointiin in casu, mutta apuna voidaan harkinnassa käyttää ainakin tutkielmassa esiin nostettuja argumentteja. Tosiseikastosidonnaisuudesta johtuen ei yleisiä lopputuloksia tulisikaan voida esittää. Osapuolten aseman merkitys kuitenkin korostuu, ja tasavertaisten liikekumppanien välisten sopimusten kohtuullistaminen alkuperäisen kohtuuttomuuden perusteella vaikuttaa olevan harvinaista verrattuna jälkiperäisestä kohtuuttomuudesta kumpuavaan sovitteluun. Myös liike-elämän osapuolien välillä voi kuitenkin olla merkittävä aseman epäsuhta. Kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomusten osalta voidaan tietyllä tapaa epäselvyyden nähdä vallitsevan sen suhteen, minkä opin kautta vastuunrajoituksen sitovuutta tai syrjäytymistä tulisi tarkastella. Vaihtoehdoiksi on esitetty syrjäytymistä yleisen lakiin kirjaamattoman periaatteen nojalla, tyyppikohtuuttomuutta sekä OikTL 36 §:n nojalla toteutettavaa yleistä kohtuullistamisharkintaa. Ruotsissa on päädytty tuoreessa oikeuskäytännössä yleisen kohtuullistamisharkinnan kannalle. Virallislähteet Suomessa muodostavat risteäviä tulkintoja, ja oikeuskirjallisuudessakin näkemyksiä on esitetty kunkin vaihtoehdon puolesta. Tutkielmassa päädytään siihen, että oikeuslähteet vaikuttaisivat kuitenkin osoittavan tietyllä tapaa vahvemmin kategorisen syrjäytymisen suuntaan. Argumentteja voidaan de lege ferenda -tarkastelun pohjalta tunnistaa niin kategorisen syrjäytymisen kuin yleisen kohtuullistamisharkinnankin puolesta. Täyden selvyyden saamisen tilanteeseen katsotaan kuitenkin edellyttävän lainsoveltajan kannanottoa.