Browsing by study line "Poliittinen historia"

Tämä maisterintutkielma tarkastelee Yhdysvaltojen intiaanipolitiikkaa ja sen vaikutuksia dakota-intiaaneille Minnesotassa 1850-luvulla. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, kuinka Yhdysvaltojen 1850-luvulla harjoittama intiaanipolitiikka on ollut keskeinen syy dakotojen aloittamalle sodalle elokuussa 1862. Yhdysvallat ei omalta osaltaan sitoutunut dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin, mikä aiheutti dakotojen keskuudessa syvää katkeruutta liittohallintoa kohtaan. Yhdysvaltojen roolia voidaan tarkastella tutkimalla dakotojen kanssa solmittuja sopimuksia sekä niiden täytäntöönpanon epäonnistumista. Dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin liitetty korruptio yhdistetään usein kauppiaisiin ja korruptoituneisiin virkamiehiin mutta tämä tutkielma pyrkii osoittamaan, että ongelmat olivat huomattavasti laajemmat: intiaanipolitiikka järjestelmänä oli rakenteellisesti korruptoitunut ja viallinen eikä liittovaltion hallinto tehnyt mitään tiedossa olevien ongelmien korjaamiseksi. Poliittisessa keskustelussa alkuperäiskansat nähtiin väliaikaisena esteenä Yhdysvaltojen läntiselle laajentumiselle, joka rakentui pitkälti alkuperäiskansojen kanssa neuvoteltujen sopimusten varaan. Näillä sopimuksilla Yhdysvallat otti haltuunsa valtavia maa-alueita, joista korvauksena alkuperäiskansat saivat vuotuismaksuina rahaa ja erilaisia tarvikkeita. Vuotuismaksujen johdosta alkuperäiskansat tulivat yhä riippuvaisemmiksi liittohallinnosta ja samaan aikaan sopimusten takaamat korvaukset houkuttelivat erilaisia keinottelijoita, jotka halusivat hyötyä sopimuksista rahallisesti. Tämän johdosta intiaanipolitiikan ympärille syntyi intiaanijärjestelmä – rakennelma, josta kehittyi merkittävä poliittisen sekä taloudellisen vaikutusvallan väline. Sopimukset olivat olennainen osa intiaanijärjestelmän toimintaa, koska niistä maksettavat korvaukset ylläpitivät järjestelmässä liikkuvia rahavirtoja. Useissa tapauksissa valtaosa korvauksista päätyi suoraan kauppiaille, jotka myivät tuotteitaan alkuperäiskansoille velaksi jopa nelinkertaisilla katteilla. Minnesotassa intiaanijärjestelmän toiminta voidaan liittää osavaltion alueelliseen kehitykseen 1800-luvun puolivälissä. Minnesotan nopea alueellinen kehitys territoriosta (v.1849) osavaltioksi (v. 1858) vain kymmenessä vuodessa vaikutti suoraan myös dakotojen olosuhteisiin. Uudisasukkaiden määrän moninkertainen kasvu 1850-luvulla yhdistettynä dakotoille tärkeiden turkiskaupan sekä saaliseläinten määrän romahtamiseen 1840-luvulla pakottivat dakotat allekirjoittamaan alueita koskevia sopimuksia Yhdysvaltojen kanssa. Dakotat luopuivat lähes kaikista maa-alueistaan vuosien 1851 ja 1858 sopimusten myötä ja etenkin vuoden 1851 sopimuksiin on liitetty suoranaista korruptiota sekä virkamiesten ja poliitikkojen kyseenalaista toimintaa. Dakotojen mukaan lopulliset sopimukset eivät vastanneet sisällöltään sitä, mitä neuvotteluissa oli sovittu. Vuoden 1851 sopimusten yhteydessä allekirjoitetut dakotojen velkoja koskevat paperit sekä niihin liitetty korruptio saivat Yhdysvaltain senaatin käynnistämään tutkinnan, joka lopulta vapautti syytetyt kaikista syytteistä, todisteista huolimatta. Dakotojen riippuvuus Yhdysvalloista kasvoi 1850-luvun aikana eikä liittohallinto ollut valmis puuttumaan tiedossa olleisiin intiaanijärjestelmän aiheuttamiin ongelmiin. Dakotoille kuuluneet vuotuismaksut maksettiin toistuvasti myöhässä, vaikka sopimuksissa maksun ajankohdasta määrättiin eksplisiittisesti. Kauppiaiden ylisuuret katteet söivät suurimman osan dakotoille kuuluneista vuotuismaksuista, mikä ylläpiti kärsimyksen, katkeruuden ja tyytymättömyyden kierrettä. Dakotojen aloittama sota elokuussa 1862 oli suoraa seurausta Yhdysvaltojen intiaanipolitiikasta ja intiaanijärjestelmän toiminnasta Minnesotassa 1850-luvulla.

Tutkielmassa identifioidaan Euroopan parlamentin täysistunnoissa käytettyjä argumentteja Turkin ja Euroopan unionin välisen pakolaissopimuksen puolustamiseksi ja vastustamiseksi vuosina 2015–2017. Taustalla on ajatus vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin vauhdittamasta muutoksesta Euroopan unionin ja Turkin välisissä suhteissa. Tavoitteena on hahmottaa vähän tutkittua Euroopan parlamentin suhtautumista Turkkiin unionin kumppanina muuttoliikkeen kontekstissa. Aiemman kirjallisuuden avulla Turkin ja Euroopan unionin yhteiseen historiaan syvennytään tarkastelemalla Turkin matkaa EU:n jäsenkandidaatiksi. Lisäksi hahmotetaan Euroopan unionin aiempaa muuttoliikepolitiikkaa, pakolaissopimuksen ympärille muotoutunutta yhteistyötä Turkin kanssa sekä Euroopan parlamentin suhtautumista muuttoliikekysymyksiin. Aineistona on käytetty kahtatoista Euroopan parlamentin täysistuntoa, joista on teemoiteltu laadullisen sisällönanalyysin avulla kuusi yleisimpien argumenttien kategoriaa. Kategorioiksi on määritelty Turkin kaksoisrooli, eurooppalaiset arvot, vaihtokauppanarratiivi, laillisuuskysymys, muukalaisvihamielisyys sekä geopolitiikka. Tulokset toisintavat aiemman tutkimuksen näkökulmia, mutta tuovat lisäksi uutta tietoa Euroopan parlamentissa käydyistä keskusteluista. Euroopan parlamentissa nationalistiset ja muukalaisvihamieliset kannanotot korostuvat. Lisäksi sopimuksen virallisen aseman julkilausumana nähdään olevan vain keino kiertää vaatimus parlamentin hyväksynnälle. Argumenteista voidaan tunnistaa myös Turkin sisäiseen kehityskulkuun liittyviä ajallisia muutoksia. Huolimatta pakolaissopimusta vastustavien argumenttien määrästä, sopimus nautti laajaa kannatusta välttämättömänä keinona pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Tarkastelujakson loppua kohden Turkin sisäiseen kehitykseen alettiin kuitenkin suhtautua yhä kriittisemmin. Tutkielma osoittaa tarpeen laajemmalle ja systemaattisemmalle tutkimukselle Euroopan parlamentin asennoitumisesta Turkkia ja pakolaissopimusta kohtaan.

Miltä tuntuu olla kansanedustaja? Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansanedustajuuden kokemuksellisen puolen tutkimukseen. Kokemuksellinen näkökulma kansanedustajuuteen on kiinnostava, sillä työn julkisuuden määrä ja laatu, olennaiset sosiaaliset suhteet, työtä säätelevä toimintakulttuuri ja työtavat poikkeavat mistä vain muusta työstä. Tarkastelun kohteena ovat vihreiden kansanedustajien kokemukset. Vihreiden kokemuksia tutkimalla etsitään vihreän kansanedustajakokemuksen ominaispiirteitä, mutta myös pohditaan kansanedustajuuden kokemusta yleisemmin erityisesti vertaamalla löydöksiä aiempaan tutkimukseen, erityisesti Anne Ollilan ja Anna Kontulan tutkimuksiin. Vihreästä kansanedustajakokemuksesta tekevät mielenkiintoisen puolueen poikkeuksellinen syntytausta ja alkuperäinen halu myllätä eduskunnan käytänteitä uusiksi, kuten jättämällä noudattamatta senioriteettiperiaatetta tai pukukoodia. Uudenlainen puolue myös toi Arkadianmäelle edustajia uudenlaisista taustoista, kuten ennen näkemättömiä vähemmistöjä, joiden kokemuksiin perehdytään. Tässä tutkielmassa kokemusta tutkitaan lähdeaineistona Eduskunnan muistitietoarkiston vihreiden kansanedustajien haastattelut, tutkielmaa varten tehdyt muistitietohaastattelut ja täydentävänä lähteenä kokemuksellisesti kiinnostavat elämäkerrat. Menetelmänä hyödynnetään ymmärtävää muistitietotutkimusta ja keskeisin tutkimuskysymys on, että miten vihreät kansanedustajat työnsä kokivat. Kokemuksia eritellään kolmen kategorian alle: identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja toimintakulttuurin. Identiteettiin liittyvässä luvussa käsitellään kaikkia edustajan itseensä liittyviä luonnehdintoja ja kokemuksia kansanedustajuudesta, sosiaalisten suhteiden luvussa eritellään keskeisimpiä sosiaalisia kokemuksia eduskunnasta ja toimintakulttuuria käsittelevässä luvussa käsitellään edustajan kokemusta hallitus- ja oppositiotyöskentelystä, julkisuudesta ja vihreistä poikkeuksista totuttuihin toimintatapoihin. Identiteettiin liittyvissä kokemuksissa vihreillä korostuivat kokemukset erilaisuudesta. Aineistossa erilaisuutta muihin ja erityisesti muiden puolueiden kansanedustajiin peilattiin esimerkiksi poikkeavan taustan, ajattelutavan, työmotivaation, akateemisuuden ja rahattomuuden kautta. Erilaisuutta vihreiden eduskuntaryhmän sisälläkin koettiin ja se linkittyi usein itsensä asemoimiseen suhteessa alkuvihreään vaihtoehtokulttuuriin. Sosiaalisissa kokemuksissa korostuivat vihreiden eduskuntaryhmien sisäiset monipuoliset kokemukset aina tiukoista riidoista suuriin ystävyyksiin. Jokainen kausi oli korostetun erilainen, mutta useimmiten ryhmän ollessa kiireinen esimerkiksi hallituksessa oli riitoja vähemmän, rauhallisina aikoina enemmän. Parhaimmat ystävät ja pahimmat vihamiehet löydettiin yleensä muista puolueista erityisesti tiiviin valiokuntatyön kautta. Eduskunnan puhemiehen merkitys kansanedustajakokemukseen olennaisesti vaikuttavana vaikuttajana korostui. Työn ja perheen yhdistäminen koettiin usein hankalaksi. Toimintakulttuurikokemuksissa hallituskansanedustajuus koettiin usein mielekkäänä, oppositiossa olo epäkiinnostavana. Julkisuus koettiin usein epäreiluksi ja kohut ylimitoitetuiksi ja jopa turvallisuusuhkiksi. Vihreä käytäntö senioriteettiperiaatteen puuttumisesta koettiin yleisesti toimivaksi erityisesti ensimmäisen kauden kansanedustajien kiinnostavan kansanedustajakokemuksen takaajana. Pukeutumisen suhteen kokemusta määrittivät kuuluisat skandaalit, joista moni halusi erottautua. Kansanedustajakokemukseen linkittyi monella vahva tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Median koettiin katsovan kansanedustajia yksipuolisesti, vaikka edustajat eivät usein itse kokeneetkaan työnsä pelkistyvän esimerkiksi valtapeleiksi.

Tutkielma tarkastelee kansallisen intressin ilmenemistä Euroopan unionin ympäristölainsäädännön osalta suomalaisten europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisessä Euroopan parlamentissa kaudella 2009–2014 sekä kansallisen intressin heijastumista erityistapauksena erottuvasta rikkidirektiivistä ja siitä käydystä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma keskittyy lainsäädännön osalta EU:n ympäristölainsäädäntöön, sillä se on laaja ja koherentti kokonaisuus, hyvin ajankohtainen ja sen merkityksen voi odottaa kasvavan tulevaisuudessa. Euroopan parlamentti on taas kansallisen intressin näkökulmasta kiinnostava tarkastelukohde, sillä se on ylikansallinen toimija, joka on poliittisesti järjestäytynyt ylikansallisiin ryhmiin, vaikka europarlamentaarikot ovat kansallisesti valittuja. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa syksyllä 2022 EU:n ennallistamisasetuksesta käydyn julkisen keskustelun valossa. Tutkielma tarkastelee kansallista intressiä kahden lähestymistavan kautta. Se perustuu mekaaniseen äänestyskäyttäytymisen määritelmään havainnoidessa kansallisen intressin ilmentymistä Euroopan parlamentissa sekä rikkidirektiivin kautta sisällölliseen kansallisen intressin analyysiin. Äänestyskäyttäytymisen analyysissä hyödynnetään Wojciech Słomczyńskin ja Dariusz Stolickin, Christel Koopin, Christine Rehin ja Edoardo Bressanellin sekä Tapani Raunion ja Wolfgang Wagnerin menetelmiä kansallisen intressin tunnistamisessa. Rikkidirektiivin laadullisen tarkastelun menetelmällinen lähtökohta on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Viitekehyksenä kansallisen intressin laadulliselle määritelmälle hyödynnetään David W. Clintonin ja Scott Burchillin kansallisen intressin käsitteitä kansainvälisessä politiikassa. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta osasta. Europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisen osalta aineistona toimivat Euroopan parlamentin täysistuntojen äänestyslistat ympäristölainsäädännön äänestyksissä kaudella 2009–2014. Rikkidirektiivistä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun osalta aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisarkiston rikkidirektiiviä käsittelevistä artikkeleista aikavälillä 2009–2022 sekä suomalaisten europarlamentaarikoiden puheenvuoroista rikkidirektiivin täysistunnossa. Keskeisenä ensimmäisenä tuloksena aineistosta erottuu pieni kansallisen intressin merkitys Euroopan parlamentissa ympäristölainsäädännön osalta: on harvinaista, että suomalaiset europarlamentaarikot äänestävät joukkona omaa ylikansallista ryhmäänsä vastaan. Tutkielman toisena keskeisenä tuloksena erottuu vahva kansallisen intressin ilmeneminen rikkidirektiivin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Rikkidirektiivi nähdään pääosin erittäin haitallisena Suomelle ja sen hyötyjä korostavat näkemykset ovat vähemmistössä. Rikkidirektiivin haitallisuuden näkemyksessä ilmenee erityisesti Clintonin näkemys kansallisesta intressistä ulkoisten uhkien torjumisena. Kansallisen intressin käsitteen täydellisen vangitsemisen haastavuus voidaan havaita myös aineistosta, jota tukee Burchillin ajatus kansallisesta intressistä sosiaalisena konstruktiona. Kansallinen intressi rikkidirektiivin keskustelussa ilmenee aineistosta nousseiden teemojen avulla, joita ovat huoli teollisuuden kustannusvaikutuksista, huoli Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö, työllisyysvaikutukset, hallituksen tuki- ja kompensaatiotoimet, Suomen maantieteellinen erityisasema, direktiivin terveys- ja ympäristöhyödyt, hyödyt suomalaisille yrityksille ja liiketoiminnalle sekä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuus. Rikkidirektiivi toimii myös laajempana esimerkkinä Suomen EU- vaikuttamisen onnistumisesta ja toimintatavoista: aineistossa havaitaan kritiikkiä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuudesta, mikä noudattaa samaa linjaa esillä olleen viitekehyksen kanssa. Rikkidirektiivi näyttäytyy poikkeuksellisena ympäristölainsäädäntönä Suomessa siitä käydyn julkisen keskustelun erityisen laajuuden ja kansallisen intressin ilmenevyyden vuoksi, mutta se on myös linjassa parlamentin äänestyskäyttäytymistä käsittelevän aiemman tutkimuksen kanssa. Kymmenen vuoden takainen rikkidirektiivin keskustelu tarjoaa perspektiiviä lähihistoriasta ja tutkielma pyrkii tuomaan näkökulmaa kansallisen intressin käsitteen näkymiseen ja sen ilmenemismuotoihin käytännössä.

Tutkielmassa tarkastellaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) vuorovaikutusta Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa vuosina 1975–1979. Aineistolähtöisen historiantutkimuksen menetelmin tutkielmassa käydään läpi EVA:n yhteydenpito SDP:hen tutkimusjaksolla ja tehdään tulkintoja ja johtopäätöksiä sen merkityksestä. Tärkeimpänä alkuperäisaineistona on EVA:n kirjeenvaihto vuosilta 1974– 1979, jota täydentävät valtuuskunnan elinten pöytäkirjat sekä arkistossa säilyneet muistiot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään muun muassa Kalevi Sorsan ja Päiviö Hetemäen arkistoja, ja taustoittavaa aikalaisnäkökulmaa saadaan kolmesta haastattelusta. Alkuperäislähteistä tehdyt havainnot suhteutetaan aiempaan EVA:a ja SDP:tä käsittelevään tutkimukseen. EVA perustettiin 1974 ajamaan suomalaisen elinkeinoelämän etuja yleisen vasemmistolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa SDP nousi keskeiseksi vallankäyttäjäksi Suomen poliittisella kentällä. EVA aiheutti alkuun hämmennystä yhteiskunnan molemmilla laidoilla, sillä uudenlaisena organisaationa se näyttäytyi epämääräisenä ja hahmottomana. Jälkikäteen ajatuspajan käsitteen alle määriteltävissä oleva EVA tarkkaili SDP:n ja kommunistien toimintaa ja muodosti politiikan tilannekuvaa jäsenjärjestöilleen. Se lobbasi sosiaalidemokraatteja markkinatalousmyönteisemmän politiikan puolelle, mutta edisti myös elinkeinoelämän omien piirien myönteisempää suhtautumista SDP:n kanssa tehtävään yhteistyöhön. EVA näyttäytyy tutkielmassa keskeisenä suomalaisen konsensuksen rakentajana yhdessä SDP:n kanssa. Konsensuksen symboliksi nousseen Korpilammen konferenssin yhteydessä EVA:n vaikutus piilotettiin julkisuudelta, mutta jälkikäteen sen rooli on selvästi nähtävissä. Tutkielmassa todetaan EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobsonin pitäneen SDP:tä keskeisenä elinkeinoelämän yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiselle ja ottaneen luottamuksellisen yhteyden rakentamisen SDP:n johtoon toimistonsa ydintehtäväksi. SDP puolestaan hyötyi EVA:sta päästessään keskustelemaan suoraan elinkeino-elämän edustajien kanssa. 1970-luvun politiikalle tyypillisesti yhteydet tapahtuivat julkisuuden ulkopuolella, ja ideologisten vastustajien keskinäinen kanssakäyminen koettiin molemmin puolin arkaluontoisena. Vuosien 1975–1977 aikana tapahtuneen varoivaisen alun jälkeen yhteys kuitenkin tiivistyi, ja vuonna 1978 EVA:n ja SDP:n suhde oli läheisimmillään. SDP:n edustajat esiintyivät säännöllisesti EVA:n järjestämissä tilaisuuksissa ja Kalevi Sorsan johtama puolue suostui myös käymään EVA:n kanssa järjestelmällisiä, valmisteltuja keskusteluja politiikan sisällöistä. Sorsaan kohdistuneet skandaalit, eduskuntavaalit ja pääministerin vaihtuminen Mauno Koivistoon hiljensivät EVA–SDP-yhteyttä vuoden 1979 aikana, mutta se ei katkennut kokonaan.

Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajien liennytys- ja aseidenriisuntapolitiikkaan keskittynyttä toimintaa sosiaalidemokraattisten ja demokraattissosialististen puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön Sosialistisen internationaalin piirissä vuosina 1976–1983. SDP:llä oli tällöin merkittävä rooli tässä Willy Brandtin puheenjohtamassa järjestössä, erityisesti Kalevi Sorsan johtaman aseidenriisuntaryhmän kautta. Keskeisimpiä tutkielmassa käytettyjä alkuperäislähteitä ovat syyskuuhun 2022 asti salattuna olleeseen Kalevi Sorsan arkistoon sekä SDP:n arkistoon sisältyvät Sosialistista internationaalia koskevat aineistot. Tutkielma kommentoi aiempaa Suomen sisä- ja ulkopolitiikan tutkimusta, sosialistisen internationalismin tutkimusta sekä laajempaa ”eurooppalaisen liennytyksen” tutkimusta, johon Brandt ja internationaali on usein kansainvälisessä tutkimuksessa liitetty. Pohjoiseurooppalaiset sosiaalidemokraatit pyrkivät jatkamaan supervaltojen välisen liennytyksen kariuduttua eurooppalaista liennytystä, jota Brandt tuki erityisen vahvasti, mutta tässä selvitettävää SDP:n roolia ei ole aiemmin kattavasti käsitelty. Kotimaisen ulottuvuuden osalta tutkielmassa avataan ”virallisen ulkopolitiikan” ja puoluetason kansainvälisen toiminnan suhdetta sekä sisäpolitiikan vaikutusta SDP:n kantoihin. Toimintaa ylipäätään pyritään arvioimaan sekä sen aatteellisten että reaali- tai valtapoliittisten perusteiden osalta. Tutkielmassa todetaan, että SDP tuki vakaasti Willy Brandtin liennytyslinjaa, mikä nosti puolueen asemaa internationaalissa. Myös kansainvälinen tilanne toimi SDP:n eduksi ja teki siitä juuri läntisten yhteyksien vuoksi muita suomalaispuolueita kiinnostavamman keskustelukumppanin Neuvostoliitolle. Hallitusvastuussa ollut SDP pyrki pysymään myös internationaalissa Suomen ”virallisen ulkopolitiikan” linjoilla, ja joskus roolit saattoivat sekoittua. Suomettumissyytteistä huolimatta SDP onnistui pitämään hyvät suhteet myös läntisiin veljespuolueisiinsa. SDP pyrki myös kehittämään internationaalin suhteita Neuvostoliittoon, mutta lisäksi piti kiinni tasapainottavista yhteyksistä Yhdysvaltojen hallitukseen jopa Ronald Reaganin kaudella, kun Washingtonin ja monien eurooppalaisten sosiaalidemokraattien suhteet olivat heikolla tasolla. Kun muilla puolueilla oli tarve arvostella kovin sanoin itäblokin ihmisoikeusloukkauksia tai Neuvostoliiton toimintaa Afganistanin ja Puolan tilanteiden suhteen Suomen linjan vastaisesti, ei SDP voinut tätä estää. Aseidenriisunnan suhteen puolue toimi eräänlaisena sovittelijana internationaalin erimielisten jäsenpuolueiden välillä. Paine asettua Naton euro-ohjuspäätöstä vastaan tuli vahvimmin Nato-maiden oppositiopuolueiden suunnalta, jolloin suomalaiset kuitenkin pyrkivät yleensä konsensuksellisiin kompromissiratkaisuihin. Korkean luokan valtiovierailuista huolimatta suurin merkitys tällä toiminnalla oli todennäköisesti SDP:lle itselleen. Joka tapauksessa aihe tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Suomen ulkopolitiikan, kansainvälisen puoluetason toiminnan sekä laajemman kylmän sodan aikaisen kansainvälisen politiikan risteyskohtaan.

Tässä maisterintutkielmassa pyritään tuomaan näkökulmaa siihen, minkälainen Suomi–Neuvostoliitto-seuran rooli oli kulttuurivaihdossa vuosina 1960–1969, ja vaikuttiko vuonna 1960 solmittu kulttuurivaihtosopimus Suomen roolin muuttumiseen kulttuurivaihdon osapuolena passiivisesta aktiivisemmaksi. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihtoa tarkastellaan pehmeän vallan teoreettisesta viitekehyksestä. Kulttuurivaihtoa tarkastelen nimenomaan aikakauden musiikkivaihdon avulla. Ennen musiikin ajateltiin olevan absoluuttista, johon maalliset asiat eivät pystyneet vaikuttamaan. Nykyisin musikologisen tutkimuksen myötä on ymmärretty, että musiikki taidemuotona resonoi ympäröivänsä kanssa. Musiikin tulkitseminenkin on riippuvaista siitä, kuka sitä tulkitsee ja missä. Musiikkia on hyödynnetty politiikan välineenä, sekä käytetty yhteisöjen mobilisoinnissa ja pehmeän vallan välineenä. Musiikkia jaotellaan taidemusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Tämän eron määritteleminen on merkittävä osa tutkielmaani, sillä se selittää kulttuurivaihdossa ilmenevää musiikkia, ja yhteisöjen ja valtioiden asenteita erilaisia musiikin muotoja kohtaan. Miksi taide- ja kansanmusiikki korostuivat 1960-luvun musiikkivaihdossa, kun taas populaarimusiikki loisti poissaolollaan. Musiikkivalintoihin liittyy poliittisia valintoja, ja ne näkyivät etenkin Neuvostoliiton kulttuurivaihdossa esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa. Neuvostoliiton johto määritteli, minkälaisen taiteen kuluttaminen maassa oli hyväksyttävää. Tämä näkyi siinä, minkälaisia taiteilijaryhmiä Neuvostoliitto lähetti maastaan ulos, ja vastavuoroisesti vastaanotti sisään. Suomi–Neuvostoliitto-seuran historian eritteleminen ja kuljettaminen mukana läpi Suomen kylmän sodan historian tärkeimpien vaiheiden on tässäkin tutkimuksessa tärkeää. SNS oli organisaationa suurin kulttuurivaihdon toimija suomalaisella kentällä, ja sen rooli vain vahvistui kulttuurivaihtosopimuksen myötä. Käyn tutkielmassani läpi SNS:n arkistoja, tutkien etenkin taiteilijavaihtoa, kirjeenvaihtoa, sekä erilaisia sopimuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkielman johtopäätöksinä esittelen, että kulttuurivaihtosopimuksella voidaan väittää olleen kulttuurivaihtoa valtiollistava rooli, ja musiikkia hyödynnettiin julkisuusdiplomatiassa, pehmeän vallankäytön välineenä. 1970-luvulla suomalaisten yleinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli myötämielinen, johon SNS:llä saattoi olla osavaikutuksensa. Suomen vaikutusta Neuvostoliittoon 1960-luvun kulttuurivaihdossa ei pystytä tässä tutkielmassa erittelemään, mutta se voisi olla varteenotettava tutkimuskysymys jatkotutkimusta ajatellen.

Violent radicalization is a process in which proponents of an ideology become convinced that the use of violence is necessary to bring about societal change. In this master's thesis, I examine how the Finnish red's party press contributed to the process of violent radicalization in 1917. The data consists of 1025 articles from the Työmies newspaper throughout the year. I have analyzed the radicalism and persuasion tactics of the articles using a method based on extremist core frames. I have developed the method by combining the diagnostic, prognostic, and motivational core frame model with modern conception on the communication of extremist movements. My analysis confirms that Työmies' writing emphasizing radicalism and societal crisis increased during the year 1917. Työmies' writing evolved into fear-mongering and intensified social division. In the early year Työmies had hopeful perceptions of the future and the perception of the enemy was based on proponents of the tsarist regime. In the later year this shifted into fear-inducing crisis consciousness and contemptuous attitude towards domestic political enemies. My work demonstrates that the method based on the utilization of extremist core frames is well-suited for studying the radicalization of text-based materials.

Tutkielman aiheena on Britanniassa vuosien 2020–2021 Black Lives Matter -protestien yhteydessä käyty, julkisia monumentteja koskeva yhteiskunnallinen keskustelu, sekä siihen välittyvä ja sen tuottama ymmärrys Britannian modernin historian merkityksestä. Protesteissa ilmennyttä halua poistaa tai siirtää tiettyjä, imperialistiseen historiaan assosioituvia monumentteja käsitellään vaatimuksena arvioida uudelleen näiden symbolien tuottamia ja ylläpitämiä historiallisia käsityksiä sekä narratiiveja, joihin monumentit kutsuvat identifioitumaan. Tarkastelun keskiössä ovat eri hallinnollisten toimijoiden vastaukset tällaiseen haasteeseen. Tutkielmassa britannialaisen historiakulttuurin kenttää lähestytään jälkikoloniaalisen uudelleenneuvottelun tilana, jossa esiintyvät monet jälkikoloniaalisen eurooppalaisen historiakulttuurin taipumukset. Erityisesti huomiota kiinnitetään kahteen tällaiseen virtaukseen: vaikean historian käsittelyyn ja kulttuuriperintöön, sekä näiden toimintaan institutionaalisten tahojen työkaluina. Tutkielman aineisto koostuu Britannian parlamentin keskusteluista, mediakeskustelusta sekä institutionaalisten tahojen aiheen tiimoilta tuottamista materiaaleista. Tarkastelujakson ajallinen kaari kulkee protestien kiivaimmasta vaiheesta kesällä 2020 aina tässä epätavallisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa alulle pantujen institutionaalisten prosessien päättymiseen pääasiassa vuoden 2021 aikana. Protestien huomataan synnyttäneen hallinnollisissa toimijoissa tarpeen ilmaista kyvykkyyttä tarkastella Britannian modernin ajan historiaa kriittistä etäisyyttä ottavalla, tutkijanomaisella otteella. Tämä ilmeni uusien merkitysten liittämisenä tiettyihin monumentteihin, mikä vuorostaan mahdollisti epäsuorasti instituutioille viestimisen omasta luotettavuudestaan ja kypsyydestään. Tämä itsetutkiskeleva taipumus yhdisti muutoin erilaisia lähestymistapoja, kuten konservatiivihallituksen ja perintösektorin organisaatioiden muotoilemaa perintöpolitiikkaa, monumenttien poistamiseen optimistisemmin suhtautunutta Bristolin komissiota, sekä Oriel Collegen komissiota, jonka merkitys Collegen toimintaa ohjaavana työryhmänä jäi vähäiseksi. Esitellylle taipumukselle huomataan myös vastaesimerkkejä, jotka viittaavat ristiriitaisiin narratiiveihin Britannian historian merkityksestä. Johtopäätöksissä perintöä ja vaikean historian käsittelyä analysoidaan syvemmin työkaluina, jotka mahdollistivat tällaisen itsetutkiskelun ilmaisemisen. Tämä taipumus yhdistetään erityisesti imperialismin aikaan assosioituviin monumentteihin, mitä vastoin Britannian uudempaa historiaa kansallisvaltiona käsiteltiin aineistossa eri painotuksin. Samalla pohditaan myös näiden työkalujen rajoitteita historiallisten käsitysten neuvottelussa. Juontaen niiden suosiosta hallinnollisten tahojen käytössä tällaiset kehykset yhdistetään identiteettipoliittisiin päämääriin, jotka asettivat britannialaiselle poliittiselle yhteisölle tiettyjä rajoja.