Browsing by study line "Rikosoikeus"

Kotimaisen kriminaalipolitiikkamme päätavoitteiksi on jo 1970-luvulta lähtien asetettu rikollisuuteen ja sen kontrolliin liittyvien haittojen minimointi ja kustannusten oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnan, rikoksentekijän ja uhrin välillä. Kriminaalipolitiikkamme on perustunut pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, jossa väestön hyvinvoinnista, koulutuksesta ja työllisyydestä huolehtiminen on katsottu osaksi järkevää kriminaalipolitiikkaa. Kriminaalipolitiikkaan laajasti ymmärrettynä on siten katsottu kuuluvan poliisin ja rikosoikeusjärjestelmän keinojen lisäksi myös sosiaalipoliittiset, terveyspoliittiset ja yhdyskuntasuunnitteluun liittyvät toimet. Huumausaineiden sääntelyn voidaan katsoa muodostavan poikkeuksen muiden päihdyttävien aineiden sääntelystä, koska se perustuu pitkälti rikosoikeudelliseen kontrolliin. Huumausainekauppaa on pidetty yhtenä järjestäytyneen rikollisuuden päätoimialoista ja huumeongelmalla on katsottu olevan merkittävä yhteys myös yhteiskunnalliseen vakauteen ja turvallisuuteen. Osin näistä syistä huumausaineita vastaan on pyritty taistelemaan laajoilla kriminalisoinneilla ja ankarilla rangaistusuhilla. Laajoihin kriminalisointeihin perustuvaa huumekontrollia on kuitenkin kritisoitu sen tehottomuudesta huumeongelmaan vastaamisessa, ja muutospaine on viime vuosina kohdistunut erityisesti huumausaineiden käytön rikosoikeudelliseen sääntelyyn. Tutkielmassa tarkastellaan huumausainerikollisuuden torjunnassa omaksuttujen keinojen suhteutumista yleiseen kriminaalipoliittiseen tavoitteenasetteluumme. Tarkoituksena on selvittää, ovatko valitut sääntelyratkaisut onnistuneita tavoitteeseensa ja tarkoitukseensa nähden, ja ovatko rangaistukselliset painotukset johtaneet lopulta siihen, ettei valittu linja tältä osin noudata humaaniksi ja rationaaliksi luonnehdittua kriminaalipoliittista peruslinjaamme. Vaikuttaa selvältä, että lähitulevaisuudessa keskustelu huumausainepolitiikastamme tulee jatkumaan. Yhteiskunnan tulee kyetä vastaamaan yhä nopeammin kansainvälistyvän huumausainekaupan ja rajat ylittävän järjestäytyneen rikollisuuden asettamiin haasteisiin. Samalla on kuitenkin syytä tarkastella kriittisesti myös rikosoikeuden käytön rajoja ja sille asetettavia tavoitteita.

Hyväksikäyttörikokset ja seksuaalilainsäädäntö ylipäänsä on viime vuosien aikana herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua niin mediassa kuin oikeusoppineidenkin kesken. Erityisesti nuoriin kohdistuvat ja nuorten väliset seksuaalirikokset jäävät kuitenkin usein vähemmälle huomiolle kuin laadultaan huomattavasti vakavammat ja laajemmat, selvästi aikuisen toimesta tehdyt hyväksikäyttökokonaisuudet. Lainsäädännön kiristämistä vaadittaessa ei näin ollen välttämättä kiinnitetä huomiota siihen, mitä esimerkiksi rangaistusten ankaroittaminen tarkoittaisi nuorten rikostentekijöiden tai rikoksesta epäiltyjen osalta. Tutkimuksen keskeisenä kysymyksenä on nk. rajoitussäännöksen soveltamisala, eli milloin kyseessä katsotaan olevan nuorten välinen seksuaalinen kanssakäyminen, toisaalta milloin vanhemman osapuolen katsotaan teollaan syyllistyvän nuoremman osapuolen hyväksikäyttöön. Soveltamisalan arviointi on ongelmallista ensinnäkin seksuaalirikoksille tyypillisen välittömän näytön puuttumisen takia. Näyttö perustuu pääosin osapuolten kokemuksiin ja kertomuksiin. Lisäksi arvioitavat kvalifiointiperusteet eli tuomitsemisen kannalta merkitykselliset seikat ovat (laskennallinen ikäero poislukien) laadultaan hyvin abstrakteja: seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sen loukkaaminen sekä henkinen ja ruumiillinen kypsyys ja siinä havaittavat eroavaisuudet osapuolten välillä. Lainsäädäntö itsessään sisältää myös kahden oikeushyvän osittaisen ristiriidan: lapsen etu ja yleinen suojeluntarve sekä yksilön seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Kysymyksen ongelmallisuutta lisää entisestään se, että Korkeimman oikeuden kannanottoja on vähän. Lainsäädäntö on rajoitussäännöksenkin osalta muuttunut viime vuosikymmenen aikana, minkä lisäksi oikeuskäytäntö on muokannut sen soveltamisalaa ja seksuaalirikoksiin suhtautumista ylipäänsä. Muutoksia on tullut esimerkiksi näyttökysymysten ratkaisemiseen ja vastaajan vaihtoehtoisen tapahtumakulun esittämiseen ja alle kahden vuoden rangaistusten määräämiseen ehdottomana ehdollisen sijaan. Lisäksi seurustelusuhteen vaikutus arvioinnin kannalta on hämärtynyt ja selvästi murroksessa. Tutkielmaa varten on käyty läpi hovioikeuskäytäntöä vuosilta 2016-2019 ja pääpaino on niissä nuortenvälisissä suhteissa, joissa osapuolten tasavertaisuus on kriittisen arvioinnin kestävä. Tutkielmassa esitetään, että ratkaisukäytäntö on osittain ristiriitaista sekä eri kvalifiointiperusteiden sisällön ja itsenäisen arvioimisen kannalta että kvalifiointiperusteiden keskinäisen suhteen ja arvioinnin kannalta. Rajoitussäännöksen soveltumisen arvioinnin painopiste on vahvasti ikäerossa, vaikka lainsäädäntö perustuukin seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Myös lain tarkoittamalla tavalla suuri ikäero jää verrattain ristiriitaiseksi, minkä voidaan katsoa johtuvan suojeltavan oikeushyvän epäselvyydestä sekä osapuolten väliselle suhteelle annettavan merkityksen epävarmuudesta. Oikeushyväongelmallisuus vaikeuttaa myös seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisen arvioimista. Itsemääräämisoikeuden loukatuksi tulemisen arvioimista vaikuttaa toisaalta myös se, ettei tilanteissa välttämättä käytetä objektiivisesti havaittavaa pakottamista tai painostamista. Tutkielmassa havaitaan myös, ettei henkistä ja ruumiillista kypsyyttä pääsääntöisesti eroteta toisistaan, vaan kypsyyttä arvioidaan ”yhtenä”. Kypsyyttä koskevaa keskustelua ei pääsääntöisesti myöskään käydä, minkä katsotaan heikentävän sen asemaa muihin kvalifiointiperusteisiin verrattuna. Tutkielmassa esitetään, että ratkaisujen perusteluissa kiinnitettäisiin entistä näkyvämmin huomiota tasavertaisuuskriteeriin ja sen moninaisuuteen suhteessa ikään, kypsyyteen ja yleiseen elämänkokemukseen. Näin edistettäisiin soveltamisalan yhteneväisyyttä ja johdonmukaisuutta sekä turvattaisiin myös usein nuoren vastaajan asema.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.

Komissio teki vuonna 2012 ehdotuksen Euroopan Parlamentin ja Neuvoston direktiiviksi unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin. Direktiiviä koskeneet neuvottelut saatiin päätökseen 2016 ja direktiivin oli määrä tulla voimaan viimeistään 2019, mutta useat jäsenmaat laiminlöivät täytäntöönpanoa kunnes ko-missio aloitti rikkomusmenettelyn niiden jäsenmaiden kohdalla, jotka eivät olleet saattaneet direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöä. Direktiivin voimaantulo ja samanaikainen Euroopan syyttäjänviraston perustaminen johtivat petoksien vastaisen taistelun kannalta huomattavaan edistysaskeleeseen. Tässä tutkielmassa käsitellään kyseisen direktiivin kansallista voimaansaattamista ja direktiivin valmisteluun liittyneitä debatteja usean eri aiheen ympäriltä. Direktiivin valmistelussa kesti kauan näiden aiheiden johdosta, sillä neuvottelu-osapuolet eivät päässeet sopimukseen ennen kuin Unionin tuomioistuin teki päätöksen asiassa Taricco (C-105/14). Taricco ratkaisua seurasi niin kutsuttu ”Taricco II” tapaus, eli M.S.A. ja M.B. T-42/17. Tässä tutkielmassa käydään läpi Taricco -oikeuskäytäntö ja joitakin samaan teemaan kuuluvia ratkaisuja. Viimeaikainen tapaus Eurobox (C-357/19) ote-taan myös käsittelyyn. Oikeuskäytäntökatsauksen jälkeen arvioidaan direktiiviä ja puutteita sen täytäntöönpanossa komission raportin valossa. Tutkielma jatkaa käsittelemällä teorioita kriminologian teorioita valkokaulusrikollisuudesta ja petoksista. Teoriat pohjau-tuvat pitkälti Cresseyn petoskolmioon. Tutkielma käsittelee useita eri petostyyppejä ja pyrkii rakentamaan mahdollisim-man kattavan kuvan tyypillisen EU-petostehtailijan modus operandista. Petoksia käsitellään kolmena ryhmänä; ALV-petokset, petokset Unionin talousarvion tulopuolta vastaan ja petokset Unionin talousarvion menopuolta vastaan. Lopuksi tutkielma kokoaa yhteen käsiteltyjä teemoja ja pyrkii asettamaan EU-petoksen tekijän jonkin käsitellyn krimino-logian teorian muottiin. Tutkielma tunnistaa eroja petosten tekijöiden välillä riippuen siitä, toimiiko petoksentekijä orga-nisaation ulkopuolelta vai organisaation sisäpuolella. Tutkielma pyrkii arvioimaan PIF direktiivin täytäntöönpanon on-nistuneisuutta ja täytäntöönpanon implikaatioita unionin rikoslain ulottuvuuden harmonisoinnin näkökulmasta.

Yhdenvertaisuus on perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattu keskeinen perus- ja ihmisoikeus. Yhdenvertaisuusperiaatteen asettamista vaatimuksista johtuen rangaistuskäytännön on oltava yhtenäistä. Rangaistuksen määräämisessä yhdenvertaisuuden vaatimus linkittyy kiinteällä tavalla suhteellisuuden vaatimukseen. Rangaistusten on oltava sekä yhdenvertaisuusperiaatteen että suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Tästä seuraa, että rangaistuksen mittaamisen on perustuttava tekojen vertailulle. Rangaistuksen mittaaminen on toisaalta luonteeltaan sen kaltaista toimintaa, että sitä on mahdollista säännellä lähinnä periaateluonteisilla normeilla. Rangaistuksen mittaamisessa on perinteisesti käytetty apuna normaalirangaistusajattelun nimellä tunnettua päätöksentekomallia, jossa mittaaminen perustuu oikeuskäytännössä muotoutuneeseen kuvaan rikosten tyypillisistä ilmenemis-muodoista ja niitä vastaavista rangaistuksista sekä käsillä olevan rikoksen vertailuun kyseisen rikos-tyypin ilmenemismuotoihin. Vastaavasti korkeimman oikeuden ennakkopäätösten merkitys rangaistuksen mittaamisessa on perinteisesti ollut pieni. Ratkaisussa KKO 2011:102 korkein oikeus kuitenkin linjasi mittaamisessa huomioon otettavia oikeuslähteitä osin perinteisen normaalirangaistusajattelun kanssa ristiriitaisella tavalla korostaen omien ennakkopäätöstensä merkitystä. Ratkaisun antamisen jälkeen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä on annettu aiempaa enemmän. Tutkielman tarkoituksena on hahmottaa kokonaiskuva tapahtuneesta muutoksesta ja selvittää, mikä merkitys korkeimman oikeuden linjauksella on. Lisäksi tavoitteena on tutkia, minkälainen rooli nor-maalirangaistusajattelulla on uudessa muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma piirtää kuvan rangaistuksen mittaamisesta ja siinä noudatettavista keskeisistä periaatteista sekä normaalirangaistusajattelusta. Tutkielmassa on läsnä historiallinen tulokulma, jossa tapahtunutta muutosta ja nykytilannetta suhteutetaan menneeseen. Tutkielmassa havaitaan, että tapahtunut muutos ei ehkä lopulta olekaan niin dramaattinen normaali-rangaistusajattelun kannalta. Normaalirangaistusajattelu on vain päivitettävä vastaamaan muuttunutta tilannetta. Keskeistä on ennen kaikkea yhdenvertaisuuden ja suhteellisuuden toteuttaminen rangaistuksen määräämisessä parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielmassa havaitaan lisäksi, että korkeimman oikeuden roolin vahvistuminen rangaistuksen mittaamiseen liittyen näkyy ennen kaikkea mahdollisuutena linjata uudelleen vakiintunutta rangaistuskäytäntöä. Konkreettisessa rangaistuksen mittaamistilanteessa alemmassa tuomioistuimessa mittaamista koskevien ennakkopäätösten merkitys sen sijaan jää pitkälti riippumaan kyseistä rikostyyppiä koskevien mittaamisratkaisujen määrästä sekä niiden tarjoamasta vertailumahdollisuudesta käsillä olevan tapauksen kannalta.

Den organiserade brottsligheten inom kriminella nätverk är i dagens läge ett växande samhällsproblem i Finland. Brotten som begås inom ramen för organiserad brottslighet är dessutom både grova och svårutredda, vilket till största del grundar sig i en väletablerad tystnadskultur samt en ovilja att samarbeta med de brottsutredande myndigheterna. I diskussionen beträffande kampen mot organiserad brottslighet betonas ofta möjligheten att använda kronvittnen, det vill säga en misstänkt eller tilltalad som i utbyte mot strafflindring medverkar till utredningen av någon annans brott. Erfarenhet från länder som tillåter användningen av kronvittnen, exempelvis Norge och Danmark, visar att införandet av en bestämmelse om strafflindring för kronvittnen har haft en positiv inverkan på möjligheten att lagföra medlemmar av kriminella nätverk och möjligheten att klara upp brott. I Finland är det möjligt att i enlighet med 6 kap. 6 § strafflagen ta i beaktande att en gärningsperson har strävat efter att främja utredningen av sin egen brottslighet. Den nuvarande lagstiftningen tillåter dock inte strafflindring till följd av medverkan vid utredningen av en tredje persons brottslighet. Syftet med denna juris magisteravhandling är därför att analysera möjligheten att i Finland införa en bestämmelse som möjliggör strafflindring för kronvittnen som medverkar till utredningen av andra personers brottslighet. Avhandlingen analyserar och jämför även hur våra nordiska grannländer Sverige, Norge och Danmark har valt att förhålla sig till denna typ av strafflindringsgrund. Avhandlingen resulterar i den slutsatsen att det finns både för- och nackdelar med kronvittnessystem. Förutom att kronvittnessystem har ansetts fungera som ett incitament för att få kriminella att samarbeta med de brottsutredande myndigheterna är ett kronvittnessystem även fördelaktigt ur ett effektivitetsperspektiv. Användningen av kronvittnen har dessutom framförallt ansetts vara effektivt i utredningar av brott som har begåtts av fler än en person, vilket ofta är fallet då det handlar om brott som begås av kriminella nätverk. Den främsta nackdelen som lyfts fram med kronvittnen berör rättssäkerhetsaspekter, och mer specifikt bevisvärdering och rätten till en rättvis rättegång. Europadomstolen har dock framhållit att kronvittnessystem inte är ett hot mot rättssäkerhet förutsatt att kronvittnesutsagan får stöd av annan bevisning och att det i slutändan är upp till domstolen att ta ett beslut kring huruvida strafflindring ska beviljas på basen av de uppgifter som kronvittnet lämnat. Slutligen konstateras i avhandlingen att det i detta skede finns skäl att i Finland utreda huruvida en bestämmelse om strafflindring vid medverkan till utredningen av annans brottslighet bör inkluderas i strafflagen.

Pääkaupunkiseudulla toimivat katujengit ovat yleistyneet viime vuosina. Mahdollisuus siitä, että Suomi on ajautumassa samankaltaiseen jengitilanteeseen kuin Ruotsi on antanut syytä pohtia lainopillisesta näkökulmasta, miten katujengit soveltuvat nykyiseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvään lainsäädäntöön. Tarkemmin on siis aiheellista pohtia, mikäli katujengit kuuluvat järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmäsäännöksen soveltamispiiriin, ja näin ollen myös mikäli rikoslain 6:5 järjestäytynyttä rikollisuutta koskeva koventamisperuste soveltuisi. Järjestäytynyt rikollisuus on mielletty hierarkkisena ja jäykkärakenteisena, mutta viime aikoina rikollisryhmät ovat muuttuneet dynaamisimmiksi sekä rakenteeltaan löyhemmiksi. Muuttunut ryhmärakenne kytkeytyy myös katujengeihin ja näin ollen pohdinta järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmäsäännöksen soveltamisesta on aiheellinen. Koska määritelmäsäännös rajaa rikoksia tekevät ryhmät joko järjestäytyneiksi rikollisryhmiksi taikka rikosoikeuden yleisten osallisuusoppien mukaisesti nousee kysymys, mikäli katujengit istuvat määritelmäsäännöksen kriteereihin. Vertailu katujengi-ilmiön sekä järjestäytyneen rikollisryhmän välillä mahdollistaa katujengien asettamisen oikeudelliseen kontekstiin. Katujengien jäsenprofiili tuo rajanvetotilanteen, mikäli katujengit ovat nuorisorikollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden välimalli. Tuoretta oikeuskäytäntöä on niukasti, mutta oikeuskäytäntö on kuitenkin osoittanut kulkusuunnan katujengien istuvuuteen nykyiseen lainsäädäntöön. Koska tuomiot eivät ole lainvoimaisia, voi hovioikeuden ratkaisut vaikuttaa käsitykseen siihen, mikäli katujengeihin sovelletaan järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmäsäännöstä.

Poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia suoritetaan uskonnollisista ja kulttuurisista syistä erityisesti juutalaisten ja muslimien keskuudessa. Poikien ei-lääketieteellisten ympärileikkausten oikeustila Suomessa on edelleen jokseenkin epäselvä, sillä asiasta ei ole saatu aikaan lainsäädäntöä 2000-luvun sääntelypyrkimyksistä huolimatta. Korkein oikeus on antanut kolme ratkaisua vuosina 2008 ja 2016 poikien uskonnollisista ja kulttuurisista syistä suoritetuista ympärileikkauksista. Oikeuskäytännön mukaan pojan ei-lääketieteellinen ympärileikkaus täyttää lähtökohtaisesti pahoinpitelyn tunnusmerkistön, sillä kyse on lapsen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttumisesta, mutta tapauskohtaisen arvioinnin perusteella toimenpide voi olla oikeutettu lapsen kokonaisedun kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan lääkärin vastuuta pääosin korkeimman oikeuden ympärileikkauksia koskevien ratkaisujen valossa sekä ammattieettisten velvollisuuksien perusteella. Lääkärin rikosvastuu on tällaisissa ympärileikkauksissa vahvasti sidoksissa siihen, katsotaanko toimenpiteen olevan yksittäistapauksessa lapsen edun mukainen. Lapsen etu saa sisältönsä tapaukseen soveltuvista perus- ja ihmisoikeuksista. Siten lääkärin rikosvastuun ennakointi voi olla haastavaa. Koska poikien ei-lääketieteellisten ympärileikkausten ei katsota kuuluvan terveyden- ja sairaanhoidon toimenpiteisiin, niihin ei sovelleta terveydenhuoltoa koskevaa lainsäädäntöä. Lisäksi STM on antanut vuonna 2015 ohjeen poikien ei-lääketieteellisistä ympärileikkauksista, mutta kyse on kuitenkin vain suosituksesta. Sen sijaan ammattieettisestä näkökulmasta lääkärien ei pitäisi suorittaa poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia, kun lapsi ei kykene antamaan siihen itse tietoon perustuvaa suostumustaan eikä toimenpiteellä ole terveydellistä tai lääketieteellistä perustetta. Lisäksi tutkielmassa selvitetään aiheesta käytyä kansainvälistä keskustelua, sillä kyse on maailmanlaajuisesta ilmiöstä, jota ei voi erottaa globaalista kontekstista. Poikien uskonnollisista ja kulttuurisista syistä suoritettavista ympärileikkauksista ei vallitse yhdenmukaista mielipidettä kansainvälisesti. Osa pitää niitä kiellettyinä pojan ihmisoikeuksien rikkomisena, sillä toimenpiteellä puututaan pojan ruumiilliseen koskemattomuuteen ilman pojan omaa suostumusta. Toisaalta osa puolustaa poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia erityisesti uskonnonvapauden ja perheelämän suojan perusteella. Sen sijaan tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan kansainvälisesti nykyään kielteisesti, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO tekee aktiivisesti silpomista vastustavaa työtä. Suomessa tyttöjen sukuelinten silpominen on rangaistavaa törkeänä pahoinpitelynä, jota ei voi poikien ympärileikkausten tapaan oikeuttaa lapsen edulla.

Uhkailu on erityinen vuorovaikutuksellinen vallankäytön muoto, joka mielletään usein jonkinlaisena väkivallan esiasteena tai sen lievempänä muotona. Rikoslain (39/1889) 25 luvun 7 §:n (21.4.1995/578) mukaan laittomasta uhkauksesta on tuomittava se, joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Kriminalisoinnin tarkoituksena on henkilökohtaisen turvallisuudentunteen suojaaminen henkilön ja omaisuuden suhteen. Laittoman uhkauksen tunnusmerkistö on pysynyt asiasisällöltään samana 14.7.1969 asti, joten sen tunnusmerkistö on vanhahko. Laittoman uhkauksen toimintaympäristö on kuitenkin tämän jälkeen muuttunut, ja uhkaavaa kielenkäyttöä esiintyy enenevissä määrin internetissä. Laittoman uhkauksen kaltainen väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaaminen on koventuneen keskusteluilmapiirin ääri-ilmiö, joka ei nauti sananvapauden suojaa. Tutkielmassa tarkastellaan ensisijaisesti rikoslain 25 luvun 7 §:n laitonta uhkausta itsenäisenä kriminalisointina, ja tunnistetaan sekä systematisoidaan laittoman uhkauksen tunnusmerkistön täyttymistä edellyttävät tekijät. Oikeuskäytännön rajanvetotapausten kautta myös hahmotetaan laittoman uhkauksen paikkaa uhkaamisrikosten kentällä ja sitä osaa uhkailusta, jota voidaan rangaista laittomana uhkauksena. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan laittoman uhkauksen tunnusmerkistötekijöiden ajankohtaisuutta. Tunnusmerkistö koostuu oikeushyviin kohdistuvalla rikoksella uhkaamisen tunnusmerkistä, subjektiivisväritteisestä perustellusta syystä pelätä oikeushyvien olevan vakavassa vaarassa sekä lainkonkurrenssikysymyksestä. Aseella uhkaaminen on tyyppiesimerkki rikoksella uhkaamisesta, mutta tämän lisäksi voidaan uhata muulla tavoin, kuten sanallisesti ja elein. Uhkaamistunnusmerkin voi täyttää suorien väkivallalla tai muulla rikoksella uhkausten lisäksi epäsuorat uhkaukset, kuten verhotut ja ehdolliset uhkaukset. Oikeuskäytännön mukaan tunnusmerkistön soveltamisalan ulkopuolelle jää ainakin sellainen uhkauksenomainen menettely, joka ei saa uhkaukselta vaadittavaa objektiivista ilmiasua sekä sellaiset vakavallakin väkivallalla uhkaavat ilmaisut, jotka jäävät toivomukseksi. Laittoman uhkauksen subjektiivisväritteiset edellytykset saavat ratkaisevan aseman sen soveltamisalaa rajattaessa. Uhkaajan ei ole tarvinnut menettelyllään tarkoittaa uhata, vaan uhkaamista arvioidaan uhatun henkilön näkökulmasta. Oikeushyvien abstraktisen vaarantumisen vuoksi riittävää on, että uhatulla on pelkäämiseen perusteltu syy. Vakavan vaaran -vaatimuksesta johtuen vähäisinä pidetyt, erityisesti omaisuuteen kohdistuvat rikosuhkaukset eivät välttämättä täytä tunnusmerkistöä. Internetissä tapahtuvan uhkailun erityispiirteiden vuoksi tieto monesta oikeuskäytännön valossa rangaistavuuden kannalta merkittävästä seikasta voi jäädä puuttumaan. Rangaistava uhkaus edellyttää, että uhattu saa tietää uhkauksesta, joten tunnusmerkistössä on selvä aukko siltä osin, kun uhkaaja ei ole saattanut uhkausta loppuun asti. Laiton uhkaus on vakavan väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaamisen yleissäännös, joka perustuu uhkauksen aiheuttamaan pakottavaan kontrolliin. Säännös syrjäytyy toissijaisuuslausekkeen vuoksi, jos teko täyttää sellaisen rikoksen tunnusmerkistön, josta rangaistaan ankarammin tai johon laiton uhkaaminen sisältyy jonkin tavoitteen toteuttamiseksi. Laiton uhkaus on klassinen rikossäännös, joka on saanut siinä määrin vakiintuneen sisällön oikeudenkäytössä, että tunnusmerkistön muuttamisen tueksi tulisi olla erittäin painavat perusteet.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää liiketoimintakiellon valvonnan nykytilaa. Liiketoimintakielto on luonteeltaan elinkeino-oikeudellinen turvaamistoimenpide, jolla pyritään estämään sopimatonta ja vahingollista liiketoimintaa sekä ylläpitämään liiketoimintaan kohdistuvaa luottamusta. Liiketoimintakielto voidaan määrätä liiketoimintaan kohdistuneiden olennaisten laiminlyöntien tai liiketoiminnan yhteydessä tehtyjen rikosten seurauksena. Liiketoimintakielto ei itsessään estä kieltoon määrättyä harjoittamasta liiketoimintaa, mutta liiketoimintakiellon rikkominen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 11 §:ssä, ja tästä syystä kiellon noudattamista on myös valvottava. Liiketoimintakiellon valvonta on liiketoimintakieltolaissa uskottu poliisin tehtäväksi. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin poliisin liiketoimintakiellon valvonnassa hyödyntämiä valvontamekanismeja. Tutkielmassa selvitettiin, että valvontaa suoritetaan pääasiassa vuosittaisten haastattelujen ja rekisteriselvitysten muodossa. Valvonnassa hyödynnettävien valvontamekanismien tehokkuutta arvioidaan erityisesti Helsingin hovioikeuden liiketoimintakiellon rikkomistapauksia koskevan ratkaisukäytännön valossa. Tutkielmassa selvitetään, millaisia rikkomistapauksia liiketoimintakiellon valvonnalla pystytään paljastamaan ja toisaalta millaiset rikkomistapaukset mahdollisesti jäävät valvonnassa havaitsematta. Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännön valossa nykyisillä liiketoimintakiellon valvontamekanismeilla ei pystytä tehokkaasti paljastamaan liiketoimintakiellon rikkomistapauksia, eikä liiketoimintakieltojärjestelmällä näin ollen ole päästy täysin tavoiteltuun rikoksia paljastavaan ja ennaltaehkäisevään vaikutukseen. Liiketoimintakiellon valvonnassa kohdattuja haasteita tarkastellaan Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännön ja liiketoimintakiellon valvontaa käsittelevän aiemman tutkimuksen pohjalta. Suurimpina haasteina liiketoimintakiellon valvonnassa pidetään bulvaanien käyttämistä, vähäisiä resursseja, rajanveto-ongelmia ja näyttökynnyksen ylittymistä. Tutkielmassa selvitetään, miten nämä haasteet vaikuttavat liiketoimintakiellon valvontaan ja millä keinoilla haasteisiin voitaisiin puuttua. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan liiketoimintakiellon valvonnan tulevaisuutta ja sitä, miten valvontaa voitaisiin tehostaa, jotta liiketoimintakieltojärjestelmällä saavutettaisiin sille asetetut tavoitteet.