Browsing by study line "Sosiologia"

Tutkielmassa tarkastellaan sitä julkista kiistaa, joka on syntynyt ilmastoliike Elokapinan toiminnasta Suomessa. Elokapina on toiminut vuodesta 2018 Suomessa ja järjestänyt monia mielenosoituksia ja muuta toimintaa vaatiessaan päättäjiltä tehokkaita ilmastotoimia. Mielenosoituksissaan se on hyödyntänyt kansalaistottelemattomuutta ja silloin joutunut vastakkain poliisin kanssa. Tämän takia se on aiheuttanut julkisuudessa runsaasti keskustelua liikkeen toiminnan hyväksyttävyydestä, poliisin toimirajojen laajuudesta sekä oikeanlaisesta kansalaisaktivismista yleisesti. Tutkielmassa keskitytään kahden mielenosoitustapahtuman käsittelyyn julkisuudessa: lokakuussa 2020 ja syys-lokakuussa 2021 tapahtuneisiin kansalaistottelemattomuutta sisältäneisiin mielenilmauksiin. Tutkielman teoreettinen kehys on Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n kehittämä oikeuttamisteoria, ja tutkimusmetodina olen käyttänyt Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan oikeuttamisteorian pohjalta kehittämää julkisen oikeuttamisen analyysiä. Julkisen oikeuttamisen analyysilla analysoin millaisin yleiseen moraaliseen hyvään perustuvin oikeutuksin kiistan eri toimijat oikeuttavat omia kantojaan Elokapinan koskevassa kiistassa niin kuin ne julkisuudessa ilmenevät. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Mistä puhutaan, keihin vaateita kohdistetaan ja keiden ääni kuuluu Elokapinaa käsittelevissä kirjoituksissa Helsingin Sanomissa? ja 2. Mitä oikeuttamisen maailmoja käytetään Elokapinaa koskevassa julkisessa kiistassa Helsingin Sanomissa? Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin Sanomien kirjoituksista, jotka käsittelivät näitä kahta aiemmin mainittua tapahtumaa. Lokakuun 2020 tapahtumalle leimansa antoi se, että poliisi käytti OC-sumutetta kadulla istuvia Elokapinan mielenosoittajia kohtaan (käytän siitä nimitystä sumutustapaus) ja syksyn 2021 tapahtuma oli monipäiväinen mielenosoitus, jossa vallattiin myös katuja (käytän siitä nimitystä Syyskapina). Yhteensä aineisto koostuu 52 Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Analyysini perusteella suurin kiista lokakuun 2020 sumutustapauksen kohdalla on ollut poliisin voimankäytöstä. Eniten ääneen pääsivät Elokapina, poliitikot ja poliisi. Suurin osa puhujista tuomitsi poliisin voimankäytön, ja poliisi pyrki systemaattisesti oikeuttamaan omaa voimankäyttöään. Osa puhujista myös tuomitsi Elokapinan kadunvaltauksen, mutta kiistan keskiössä oli Elokapinan sijasta selkeästi poliisi. Syyskapinassa puolestaan kiista koski pääasiassa Elokapinan mielenosoituksia, mutta myös ilmastopoliittiset kysymykset saivat enemmän julkisuutta. Eniten äänessä olivat poliisi, Elokapina ja toimittajat. Suurin osa kritisoi Elokapinan mielenosoituksia, mutta Elokapinan aktivismi sai osakseen myös puoltavia kantoja. Molempien tapahtumien yhteydessä yleisimmin käytetyt oikeutuksien maailmat olivat kansalaisuuden, teollisuuden ja ekologian maailmat. Kansalaisuuden maailman oikeutuksissa tuomittiin poliisin voimankäyttö väkivallattomia elokapinalaisia kohtaan ja sekä puolustettiin että vastustettiin Elokapinan mielenosoitusoikeutta. Moni kansalaisuuden maailman oikeutus perustui erityisesti laillisuuteen, ja iso osa kiistasta liittyi siihen, oliko poliisi tai Elokapina toiminut laillisesti ja oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti. Teollisuuden maailmaan vetoamalla kritisoitiin poliisin toimia sumutustapauksessa taktisesti huonoina ratkaisuina. Syyskapinan aikaan Elokapinan häiriötä ja suurta julkisuutta saaneita mielenilmauksia kritisoitiin myös taktisesti huonona tapana saavuttaa muutosta ilmastopolitiikassa. Ekologian maailman oikeutukseen vetosi eniten Elokapina niin sumutustapauksen kuin Syyskapinankin aikana. Ekologian maailman oikeutukset liittyivät suurimmalta osin liikkeen vaatimuksiin hallitukselle eivätkä niinkään kiistoihin poliisin voimankäytöstä tai Elokapinan mielenosoituksista. Tutkielmassani osoitan, että Elokapinan julkisuus Helsingin Sanomissa on polarisoitunut, mutta kallistuu negatiivisen puolelle ja erityisesti häiriötä aiheuttavien mielenosoitusten paheksumiseen. Elokapina on saanut suomalaisessa julkisuudessa aikaan enemmän keskustelua mielenosoituksen oikeutuksesta ja poliisin toimintavaltuuksista kuin ilmastopoliittista kysymyksistä.

Participatory budgeting is a democracy innovation that has become popular around the world during the past decades. The capital of Finland is one of the many actors running participatory budgeting. The Helsinki participatory budgeting initiative – called MyCity – defines equal opportunities for participation as one of the main principles and improving parity as one of the key goals for the initiative. This MA Thesis focuses on themes of parity in Helsinki participatory budgeting. The attention is on different parity goals set for the initiative as well as the realization of these principles. According to the literature, inclusion is vital for all democracy innovations, and can be approached in two ways: from equality and equity perspectives. The first emphasizes everyone’s right to be treated similarly in society. The latter one acknowledges that fairness in access and contributions can be achieved only when tuning into each individual’s background differences. The data for the study is twofold, it consists of public documents and interviews. Through document analysis of key policy documents, different equality and equity goals and actions are identified. Further analysis on how these goals complement and contradict is taken. In addition, five qualitative interviews of MyCity cooperation organization representatives were conducted. The methods used are qualitative. Both the policy documents and interviews are analyzed with content analysis. The analysis of the study demonstrates a harmony of equality and equity actions in the recruitment, ideation and co-creation phases of MyCity. In the latter two phases of the process, voting and implementation, equality and equity actions are contradictory. Equality holds the main emphasis in the cost of equity. The study discusses two scenarios for the result: firstly, dismissal of equity goals and the downsides of it: risking tokenism and increasing inequalities. And secondly, an alternative explanation is discussed: unintended lack of clarity in parity priorities. The cooperation organization interviews present the reality of participation for the least privileged citizens: participatory budgeting is largely inaccessible. Main themes identified from the interviews are: employee supported participation was possible for the least privileged, fears on majority citizen’s preferences surpassing the less privileged voices and superficial equality projects as hindrance. In the end, three recommendations to improve equity in MyCity are made: renewal of equity guidelines for the initiative; forming stronger cooperation alliances with the minority organizations; and adjusting the rules and scope of MyCity.

The number of older migrants has been increasing in the world. Immigration to Finland has also been growing with Russia as one of the biggest nationalities. Older migrants are one of the most vulnerable groups since they might receive less attention than younger migrants, feel more insecure in a new environment, and deal with age-related processes, such as retirement, loss of a spouse, and declining health. Additionally, migration leads to relocation to a new society and adjustment to it, a language barrier, separation from family and friends, and other difficulties. A sense of belonging is crucial for migrants since it provides a feeling of comfort and affects their well-being, and negotiating cultural identity and belonging remains relevant even for those who lived in the country of settlement for decades. Creating a sense of belonging in the receiving society may be challenging for older people due to difficulties in learning a language, declining health, and socialization into origin ethnic culture long before migrating. That is why older migrants’ sense of belonging is a primary interest of this study. This thesis focuses on belonging through identity, which is defined as identification with a certain community, and on individual-level factors of belonging. In addition, the association between cultural orientations and types of belonging is examined. The thesis uses a quantitative approach and data from CHARM research. CATPCA is used to identify types of belonging and cultural orientations, and regression analysis is employed to examine the association between factors and types of belonging. Three types of belonging were found among older Russian-speaking migrants (50 years and above) in Finland : national belonging to Russians and Russian-speaking people in Finland, emotional belonging to communities of colleges, friends, neighbours in Finland, and belonging to Ingrian Finns. Worth noting that a core element of belonging to Ingrian Finns is a religion since it is one of the indicators of Ingrian Finns' identity. Similar to previous studies, local language may be one of the barriers to emotional belonging. However, “poor” Finnish or Swedish skills contribute to national belonging to Russians. Other significant predictors for all types of belonging health, religion, and economic situation. Additionally, orientations to Russian and Finnish culture are moderately and positively correlated, which indicates that migrants may orientate to both Finnish and Russian cultures simultaneously, and their cultural identities may be compatible. Orientation to Russian culture contributes to national belonging and belonging to Ingrian Finns. On the other hand, orientation to Finnish culture and belonging to Ingrian Finns are negatively associated. This thesis shows that older Russian-speaking migrants in Finland may have multiple types of belonging, and some of the most significant factors of national and emotional belonging as well as belonging to Ingrian Finns include language, health, and religion. Furthermore, the concept of cultural orientations is significant for migrants' sense of belonging, and the association between cultural orientations and a sense of belonging should be investigated in more detail

Huumausaineiksi Suomessa määriteltyjen psykedeelien, kuten LSD:n ja psilosybiinisienten, käyttöä mielenterveysongelmien ja addiktioiden kliinisessä hoidossa on tutkittu viime vuosina runsaasti. Lupaavat tutkimustulokset ja niistä julkaistut uutiset ovat avanneet julkiseen keskusteluun uudenlaisen diskurssin, jossa psykedeelit näyttäytyvät pikemminkin lääkkeinä kuin päihteinä. Samalla psykedeelien käyttö myös tutkimusolosuhteiden ulkopuolella on yleistynyt. Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että yksilöt jäsentävät tällaista psykedeelien käyttöä usein aineiden terapeuttisia ja kognitiivisia vaikutuksia korostaen. Käsittelen tässä maisterintutkielmassa psykedeelien käyttöä sekä siihen liittyvää itsekehittämisen ja -hoitamisen eetosta suomalaisen keskiluokan piirissä. Olen kiinnostunut kulttuurisesti rakentuneista rajanvedoista huumaus- ja lääkeaineiden välillä, sekä siitä, miten yhteiskuntaan tiiviisti integroituneet yksilöt perustelevat laittomiksi määriteltyjen substanssien käyttöään. Huumausaineiden käytön jäsentelyssä perinteisesti käytettävien ongelmakäytön ja viihdekäytön käsitteiden sijaan tarkastelen aineistossani esiintyvää psykedeelien käyttöä hyötykäytön näkökulmasta. Sovellan aineistoon teoriaohjaavaa diskurssianalyysia, johon ammennan Michel Foucault’n valtateorioista ja niihin sidoksissa olevasta terapeuttisen vallan ajatuksesta. Keräsin tutkielmani aineiston haastattelemalla seitsemää psykedeelejä käyttänyttä, kouluttautuneeseen keskiluokkaan kuuluvaa suomalaista. Aineistoni tukee aikaisempaa psykedeelitutkimusta monella tapaa. Haastateltavani perustelivat psykedeelien käyttöään tutkimuksista tutuilla, pitkälti terapeuttisia hyötyjä painottavilla puheenvuoroilla. Psykedeelit liitettiin aineistossani niin mielenterveysongelmien itsehoitoon kuin päihde- ja parisuhdeongelmien selvittämiseen. Aineistossani korostui myös eräänlainen psykedeelien normalisointipuhe, jossa käyttö yhdistettiin ensisijaisesti itsestään huolehtimiseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Psykedeelien hallussapito ja käyttö on useimmissa maissa, myös Suomessa, yhä rikolliseksi säädettyä ja raskaasti sanktioitua. Psykedeelien laittomuudesta osin kumpuavat tabut ja stigmat näyttävät aineistoni perusteella yhtäältä eristävän psykedeelien käyttäjiä ei-käyttäjistä, toisaalta ohjaavan heitä tietynlaiseen poliittisuuteen ja sitä myöten kohti voimaantumisen kokemuksia. Aineistoni ja teoreettisen viitekehykseni vuoropuhelusta syntyi terapeuttisen vallan jännitteisyyttä alleviivaava synteesi, jossa keskiluokkainen psykedeelien käyttö näyttäytyy yhtäaikaisesti yhteiskunnan normistoa mukailevana itsehoitona ja normistosta irtiottoja tekevänä vastarinnan keinona.

This master’s thesis contributes to the limited research on gender equality discourses among elite occupational groups in Finland. The objective of the study is to examine how gender (in)equality is discursively constructed in the accounts of women middle managers. More specifically, it investigates which discourses are central in rationalizing gender (in)equality and analyses their implications on the visibility and legitimacy of gender inequalities. Theoretically, the study builds on feminist organizational sociology and especially on Joan Acker’s concept of ‘inequality regimes’. 8 semi-structured interviews with women middle managers form the material for the study. The interviewees work in the field of knowledge work in Finnish-based organizations. The interview data is constructed in interaction, with the researcher asking questions about gender and gender equality at work. Critical discourse analysis is used to understand how the discourses are used to resist or reproduce inequality. A meritocracy discourse and a diversity discourse emerged as central in rationalizing gender (in)equality, along with various postfeminist discursive moves. The meritocracy discourse drew from the rationale that skills and competence should be the basis of wages and advancement. The discourse was utilized to reveal gender-based discrimination or to counter affirmative action measures. The diversity discourse valued different social backgrounds as a business advantage. It was used to speak for the need to recruit people from different backgrounds and to emphasize the diversity of gender beyond a binary concept. The diversity discourse was also utilized to downplay gender equality as less important than other, more modern aspects of diversity. When diversity discourse was used to signify various personal differences, its potential impact on diversity or gender equality was lost. The postfeminist discursive moves, apparent throughout the data, minimized the significance of gender inequality in various ways, such as placing responsibility elsewhere or downplaying the relevance of gender in inequal situations. Overall, the postfeminist moves justified the existing situation. The results indicate how gender inequality is maintained discursively in organizations by legitimizing the status quo and not challenging systemic disadvantages. The role of women middle managers as proponents for gender equality is conflicted, as their position of relative power is constrained by managing gendered disadvantages in their career, the business-oriented logic of private sector organizations and by the difficult task of raising gender inequality as an issue in organizations where it is not deemed relevant. Change is possible if diversity is pursued by concrete actions and gender inequalities are not made light of, but raised as a significant topic in organizations, on its all levels.

Tässä tutkielmassa selvitetään, mistä kaskislaisuus koostuu paikallisten teollisuustyöntekijöiden kokemusten mukaan sekä miten he kokevat Kaskisten kaupungin muuttuneen ja millaisena he näkevät oman tulevaisuutensa teollisuudessa Kaskisissa. Kaskisissa suljettiin vuonna 2009 noin kolmesataa henkeä työllistänyt Metsä-Botnian selluloosatehdas. Tehtaan sulkeminen alle kahdentuhannen asukkaan teollisuuskaupungissa on aiheuttanut suuria muutoksia muun muassa elinkeinorakenteellisesti. Maailmanlaajuisen metsäteollisuuden murroksen myötä tehtaita sijoitetaan halvempien kustannusten maihin ja vanhat tehtaat länsimaissa suljetaan, mikä aiheuttaa teollisuuden purkautumista. Teollisuudesta eläneet kaupungit kohtaavat tämän myötä monia haasteita ja paikallisten teollisuustyöntekijöiden on sopeuduttava uuteen tilanteeseen sekä rakennettava paikkaan kuulumistaan uudelleen. Tällaisen muutoksen vuoksi kaskislaisten teollisuustyöntekijöiden kokemusten tutkiminen on arvokasta. Tutkielmaa varten haastateltiin kymmentä Kaskisissa asuvaa teollisuustyöntekijää. Yksilöhaastattelut toteutettiin puolistrukturoituna teemahaastatteluna ja litteroitu laadullinen haastatteluaineisto analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä metodina käyttäen. Teollisuustyöntekijät kokevat kaskislaisuuden vahvasti Metsä-Botnian tehtaan kautta. Se on aiheuttanut kaupungin suurimmat muutokset, jotka tällä hetkellä ilmenevät Kaskisten kuntapoliittisina haasteina. Asuinpaikka koetaan silti hyväksi paikaksi elää ja kuuluminen sinne on vahvaa. Kaskislaisuus on rauhallisuuden ja merellisen ympäristön arvostamista sekä erilaisten ihmisten ja kaupungin väestön ikääntymisen hyväksymistä. Haastateltavia ei haittaa palveluiden puute ja tilanne omalla työpaikalla Metsä Boardin tehtaalla näyttää hyvältä. Teollisuustyöntekijät eivät kuitenkaan uskalla ennustaa tehtaan tilannetta tätä päivää pidemmälle, koska alan heilahtelut yllättivät jo Metsä-Botnian kohdalla. Metsä Boardin tehtaan ja Kaskisten kaupungin tulevaisuuden katsotaankin olevan vaakalaudalla ilman uusia teollisia investointeja tai alueen kehitystä. Teollisuustekijöiden luoman kuvan mukaan Kaskinen näyttäytyy kaupunkina, jonka historia, kehitys, muuttoliike ja elinkeinorakenne kulminoituvat vahvasti Metsä-Botnian tehtaaseen. Näille ihmisille Kaskista ei olisi ilman Metsä-Botniaa. Tehtaan lähdön aiheuttamien haasteiden myötä hiljainen pikkukaupunki on alkanut tuntua asukkaistaankin jo kuolevalta, eikä ratkaisuja muuttuneeseen tilanteeseen ole löytynyt. Haasteista huolimatta Kaskinen on kuitenkin vielä elossa teollisuustyöntekijöiden tarinoissa. Paikka on heille merkityksellinen, rauhallinen kotikaupunki, johon kiinnittää työ ja koko mennyt elämä. Epäluottamusta omaan tulevaisuuteen tuo kuitenkin metsäteollisen alan epävarmuus. Menneisyyden kokemus Metsä-Botnian lähdöstä luo varjon, jonka alta tulevaisuuteen ei uskalleta katsoa luottavaisesti, vaikka omalla työpaikalla menee hyvin. Teollisuustyöntekijät eivät siis kaipaisi Kaskisten rauhaan juuri muuta, kuin uusia teollisia toimijoita tai investointeja, jotka takaisivat niin tehtaan kuin kaupunginkin elinvoimaisen tulevaisuuden.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan kaupallista intiimiyttä osana ’sugar dating’ -suhteita. Työn taustalla vaikuttaa kansainvälinen ilmiö kahden henkilön välisistä, sisällöltään monimuotoisista suhteista, joihin sisältyy lähtökohtainen idea ja sopimus toisen osapuolen takaamasta rahoituksesta. Tutkielma jäsentyy intiimiyden erilaisten tulkintakehysten ympärille: intiimiyttä tarkastellaan subjektiivisesti koettuna sekä yhteiskunnallisten muutosten muovaamana, autenttista läheisyyttä peilaavana kaupallisena tuotteena. Tutkielmassa painottuvat työtä varten haastateltujen henkilöiden, ’seuralaisten’, kertomukset ja tulkinnat. Tutkielman aineisto koostuu viidestä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Haastatteluihin osallistuneet tavoitettiin SugarDaters.fi -sivustolta. Haastateltavat ovat 18–31-vuotiaita naispuolisiksi esittäytyneitä, pääkaupunkiseudulla asuvia henkilöitä. Haastateltavilla oli haastattelujen toteutuksen aikana kokemusta yhdestä tai useammasta sugar dating -suhteesta. Aineiston luokittelu ja teemoittelu toteutettiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä. Aineiston analyysissa hyödynnettiin useita sosiologisia teorioita, jotka käsittelevät intiimiyttä ja sen kaupallistumista osana yhteiskunnallisia muutoksia. Keskeisimmät teoreetikot ovat Elizabeth Bernstein, Anthony Giddens, Eva Illouz sekä Vivian Zelizer. Teoreettista kirjallisuutta täydentävät seksityötä ja kaupallisia suhteita käsittelevät tutkimukset. Analyysin tuottamien tulosten perusteella suhteista on löydettävissä intiimiyden erilaisia ilmentymiä, joita haastateltavat rajaavat ja kontrolloivat. Tämä ilmenee kiintymyksen, tiedon jakamisen ja yhteisen toiminnan ulottuvuuksissa. Haastateltavat kontrolloivat subjektiivista emotionaalisuutta sekä vuorovaikutuksellista tiedon jakamista tai kieltäytyvät joistakin intiimiyden muodoista lähtökohtaisesti kokonaan. Kaupallinen intiimiys ilmenee haastateltavien kertomuksissa taloudellisina tavoitteina sekä autenttisen intiimiyden kaupallisen arvon tiedostamisena ja hyödyntämisenä. Haastateltavat tarkkailevat suhteidensa kaupallisten käytäntöjen sujuvuutta ja selkeyttävät rajaviivaa kaupallisen ja emotionaalisen intiimiyden välillä. Lisäksi haastateltavat yhdistävät kaupalliset ja intiimit elementit suhteita selkeyttävillä määritelmillä ja niihin sopivilla käytännöillä. Edellä esitettyjen havaintojen lisäksi tulokset ilmentävät erilaisia haasteita, jotka liittyvät osapuolten erilaisiin käsityksiin intiimiyteen liittyvistä rajanvedoista sekä suhteen sisäisistä toimintatavoista. Osapuolten näkemykselliset erot ja rajoja rikkovat tilanteet tulivat esiin sekä suhteissa että alkuvaiheen neuvotteluissa, jotka eivät johtaneet suhteisiin. Tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että haastateltavat tasapainoilevat kaupallisen intressin ja intiimin suojelun välillä. Esille nousee paradoksaalinen päätelmä: siinä missä rahoittava osapuoli saattaa tavoitella intiimiyden kokemusta, pyrkivät seuralaiset rajoittamaan suhteiden intiimiyttä.

Koronaviruspandemian johdosta monet tieto- ja asiantuntijatyötä tekevät siirtyivät etätöihin keväällä 2020. Mediassa käsiteltiin tuolloin paljon etätyötä ja annettiin neuvoja etätyötä tekeville. Tämä tutkielma käsittelee etätyöhön liittyviä normeja mediassa tarkastelemalla, miten etätyötä käsittelevissä Helsingin Sanomien artikkeleissa rakennetaan diskursiivisesti yhteiskuntaluokkaa ja hyvää kansalaisuutta. Luokka määritellään Pierre Bourdieun ja Beverley Skeggsin ajatuksia mukaillen symbolisten ja kulttuuristen käytäntöjen tuotteena sekä erontekojen ja arvottamisen mekanismina. Tutkielmassa tarkastellaan luokkaa erityisesti keskiluokkaisuuden näkökulmasta ja lähdetään oletuksesta, että keskiluokkaisuus on laajasti normi suomalaisessa yhteiskunnassa. Kansalaisuutta käsitteellistetään ihmisiin kohdistuvina ideaaleina ja niihin vastaamisena sekä määrittelyinä hyvästä ja huonosta kansalaisuudesta. Kansalaisuutta tarkastellaan erityisesti uusliberaalia kansalaisuutta käsittelevän tutkimuksen näkökulmasta, jossa hyvän kansalaisuuden nähdään olevan yksilöllistä, vastuullista, itseään kehittävää ja joustavaa. Tutkielman aineistona on 33 Helsingin Sanomien etätyötä käsittelevää verkkoartikkelia, jotka on julkaistu keväällä 2020. Menetelmänä on kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla analysoidaan luokkaan ja hyvään kansalaisuuteen liittyviä normeja ja valtadiskursseja. Menetelmä on teoriasidonnainen, eli analyysi on vuoropuhelua aineiston sekä luokkaa ja kansalaisuutta käsittelevän teorian ja aiemman tutkimuksen välillä. Analyysissä etätyötä tekevät hyvät kansalaiset määrittyvät hyvin keskiluokkaisiksi. Keskiluokkaisuutta rakennetaan sekä etätyöläisten kuvaamisen kautta että erilaisten etätyöhön liittyvien normien ja oletusten luomisen kautta. Ensinnäkin etätyöläisillä kuvataan ja oletetaan olevan keskiluokkaiset resurssit ja elämät, jolloin etätyöstä luodaan keskiluokkaisia normeja. Lisäksi etätyöläisten perhe-elämä näyttäytyy keskiluokkaisena. Luokkaa myös häivytetään sivuuttamalla pandemiaan ja etätyöhön liittyvää eriarvoisuutta sekä luomalla keskiluokkaisuudesta normia. Toiseksi etätyötä tekevän kansalaisen ideaaliksi rakentuu kunnollinen kansalainen, jolla on kunnollisuutta noudattavat elämäntavat ja joka hallitsee itseään sekä elämäänsä tehokkaasti. Nämä piirteet näyttäytyvät myös keskiluokkaisina ideaaleina sekä mahdollisina vain keski- ja yläluokkaisille. Lisäksi hyvään kansalaisuuteen liitetään neuvotteluja armollisuuden diskurssin avulla, jolloin luodaan rajanvetoja ideaalin, hyväksytyn ja huonon kansalaisuuden välillä. Tutkielma vahvistaa käsitystä keskiluokkaisuudesta normina sekä keskiluokkaisesta kunnollisuudesta hyvän kansalaisuuden mallina suomalaisessa yhteiskunnassa. Johtopäätöksissä pohditaan myös median roolia diskurssien tuottajana sekä hyvän kansalaisuuden ja keskiluokkaisuuden ideaalien potentiaalisia vaihtoehtoja.

Tutkielmassa pyritään vastaamaan ensinnäkin kysymykseen siitä, onko kokemus luokkatovereiden ja opettajien sosiaalisen tuen puutteesta yhteydessä koulukiusaamisen kohteena olemiseen. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, voidaanko koulujen välisiä eroja kiusaamisen yleisyydessä selittää koulujen eroilla oppilaiden kokeman keskimääräisen luokkatovereiden ja opettajien sosiaalisen tuen suhteen. Tutkielma kytkeytyy sosiaalista tukea ja kiusaamista koskevan tutkimuskirjallisuuden lisäksi sosiaalista pääomaa käsitteleviin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu paikallisyhteisöjen sosiaalisen pääoman merkitystä. Aineistona tutkielmassa käytettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toteuttamasta vuoden 2017 Kouluterveyskyselystä (8.- ja 9.-luokkalaiset) rajattua osa-aineistoa, jossa oli yhteensä 51 619 vastaajaa jakautuneena 399 yksittäiseen kouluun. Analyysimenetelmänä toimi kaksitasoinen logistinen regressio (satunnaisvakiomalli, random intercept model). Tutkielmassa käytetyt keskeisimmät selittävät muuttujat luokiteltiin yksilötason selittäviin muuttujiin (oppilaan kokemus luokkatovereiden ja opettajien sosiaalisesta tuesta) sekä koulutason selittäviin muuttujiin (luokkatovereiden sekä opettajien tuen koulukohtainen keskiarvo ja keskihajonta). Lisäksi analyyseissa otettiin huomioon muita aiempien tutkimusten perusteella relevantteja yksilötason selittäviä muuttujia (sukupuoli, luokka-aste, perhetekijät, vertaissuhteet ja mielenterveys). Tutkielman keskeinen tulos on, että mitä vähemmän oppilas koki saaneensa luokkatovereiltaan sosiaalista tukea, sitä suurempi oli oppilaan kiusaamisen kohteena olemisen veto (odds). Esimerkiksi niiden oppilaiden, jotka eivät kokeneet koskaan saaneensa luokkatovereiltaan sosiaalista tukea, kiusaamisen kohteena olemisen veto oli noin viisinkertainen luokkatovereiden tukea aina saaneisiin verrattuna, kun kaikki selittävät muuttujat otettiin huomioon. Sen sijaan kokemus opettajien sosiaalisen tuen puutteesta ei kasvattanut kiusattuna olemisen vetoa, kun kaikki selittävät muuttujat huomioitiin: opettajien sosiaalista tukea aina kokeneiden oppilaiden veto oli suurempi kuin niiden, jotka eivät kokeneet saaneensa opettajilta lainkaan tukea tai jotka kokivat saaneensa opettajien tukea usein tai joskus. Tähän tulokseen liittyy kuitenkin merkittäviä epävarmuustekijöitä. Lisäksi tulokset antavat ainoastaan viitteitä siitä, että koulujen erot luokkatovereiden ja opettajien keskimääräisen sosiaalisen tuen suhteen saattavat selittää koulujen välisiä eroja kiusaamisen yleisyydessä. Tulosten mukaan luokkatovereiden sosiaalisen tuen puute on merkittävä kiusattuna olemisen riskitekijä, ja tämä havainto vastaa aikaisemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia. Sen sijaan opettajien sosiaalista tukea koskevat tulokset ovat osittain ristiriidassa aiemman tutkimustiedon kanssa, joten erityisesti opettajien sosiaalisen tuen yhteyttä kiusaamiseen tulisi tutkia lisää. Aineiston koulut olivat myös hyvin samankaltaisia keskimääräisen sosiaalisen tuen tason suhteen, joten jatkotutkimuksissa saattaisi olla tarpeen käyttää tarkempia sosiaalisen tuen mittareita ja ottaa tarkasteluihin mukaan koulutason lisäksi myös luokkataso.

Uni on yksi hyvinvoinnin tärkeimmistä kulmakivistä ja sen puutteella on merkittäviä vaikutuksia paitsi yksilön omaan elämään myös yhteiskunnalle. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia ovat suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden kokemukset unettomuudesta ja miten he itse määrittävät unettomuutensa syytekijöitä. Tutkimuskysymykset olivat seuraavat: 1. millainen kokemus unettomuus on opiskelijalle, 2. millaisia syy-seuraussuhteita opiskelijat unettomuudelle antavat ja miten ne jakautuvat yksilöllisiin ja ympäristöllisiin tekijöihin, sekä 3. millaisin toimin opiskelijat pyrkivät hallitsemaan ja ehkäisemään uniongelmiaan. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella. Kyselylomake jaettiin Facebookissa opiskelijoiden sisäisissä kanavissa. Vastaajilta ei vaadittu lääkärin diagnoosia uniongelmista, vaan riittävää oli, jos vastaaja subjektiivisesti koki unettomuutta. Kokemusta unettomuudesta pyrittiin ymmärtämään muutaman tarkkaan harkitun avoimen kysymyksen avulla, joiden tarkoitus oli saada vastaajat kuvaamaan omia kokemuksiaan uniongelmista. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Opiskelijoiden unettomuuden selitysmalleissa korostui kokemus stressistä, johon linkittyivät opiskelut, työt, ihmissuhteet ja elämäntapahtumat. Unettomuuden koettiin sen lisäksi johtuvan unen kannalta haitallisista käyttäytymismalleista tai persoonallisuuspiirteistä (ahdistusherkkyys, asioista huolehtiminen, älypuhelimen käyttö, ylivireys) ennemmin kuin ympäristöstä johtuvista tekijöistä. Ympäristöstä johtuvina syinä mainittiin muun muassa yhteiskunnan normit, jotka eivät tukeneet elämistä poikkeavassa rytmissä. Unettomuus oli kaiken kaikkiaan epämiellyttävä kokemus, joka aiheutti paljon negatiivisia tuntemuksia, kuten turhautuneisuutta ja epätoivoa. Opiskelijat olivat ylivirittyneitä, mikä näyttäytyi suurimman osan kohdalla vaikeutena saada mieli rauhoitettua iltaisin. Unettomuuden lääkkeettömissä hallintakeinoissa korostui oma asenne, terapia ja mielekkäiden asioiden tekeminen päivisin. Tulosten perusteella opiskelijat olivat varsin yksin uniongelmiensa kanssa. Korkeakouluissa voisi olla syytä tarjota opiskelijoille ohjeistusta elämänhallintaan, matalan kynnyksen keskusteluapua ja vertaistukea. Nämä keinot voisivat ehkäistä ylikierroksilla käymistä, jos mielen päällä olevia asioita olisi mahdollista käsitellä päiväsaikaan.