Browsing by study line "Utbildning i juridik, Helsinfors"

Lentokoneella matkustaminen muodostaa nykyään merkittävän osan eri maiden välisestä vapaa-ajan sekä liikematkailusta. Vuonna 2014, Komission pyynnöstä suoritetun Eurobarometri –kyselyn mukaan, 22 % lentokoneella matkaavista matkustajista oli kokenut häiriöitä lentoliikenteessä viimeisen 12 kuukauden aikana. Useimmiten matkustajien kohtaamat häiriötilanteet olivat lentojen pitkät viivästymiset. Matkustajien usein kokemista häiriötilanteista huolimatta, käy Euroopan tilintarkastustuomioistuimen vuonna 2018 julkaisemasta raportista ilmi, että unionin kansalaisten tietämys omista oikeuksistaan lentomatkustajana ovat hyvin heikot. Tämä johtuu unionin ilmailu-alan ennakkoratkaisukäytännön hajanaisuudesta ja asetuksen 261/2004/EY määritelmällisestä avoimuudesta. Työn tarkoituksena olikin selvittää tätä osin hajanaisella oikeuskäytännöllä ja osittain sekundaarinormistolla ja kansainvälisillä sopimuksilla luotua oikeustilaa koskien kiistanalaisimpia lentomatkustajien oikeuksien aspekteja. Tutkielman tutkimuskysymys on rajattu koskemaan niitä poikkeuksellisia olosuhteita, joiden perusteella lentomatkustamisen palveluita tarjoava yhtiö voi kieltäytyä maksamasta korvausta tavallisimmissa toissijaisissa korvaustapauksissa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, ovatko lentoyhtiölle mahdollisesti asetetut velvoitteet olleet oikeassa suhteessa unionin päämäärien kanssa. Asiaa tarkastellaan sekä kuluttajan, että elinkeinonharjoittajan näkökulmasta, ottaen huomioon mahdolliset kuluttajansuojan rajoitukset, sekä toisaalta mahdolliset elinkeinovapauden rajoitukset. Myös oikeusvarmuuden periaatteeseen ja erityisesti ennakoitavuuden vaatimuksen täyttymiseen on otettu kantaa tarkasteltaessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Lentoyhtiöiden useasti vetoama ”poikkeukselliset olosuhteet” –puolustus on asetuksen johdanto-osan 14 kappaleessa suppeasti määritelty koskemaan sellaisia olosuhteita, jotka saattavat syntyä ”poliittisesti epävakaissa oloissa, sääolosuhteiden ollessa kyseisen lennon suorittamiseen sopimattomat, turvallisuusriskien ja odottamattomien lentoturvallisuuteen vaikuttavien puutteiden ilmetessä ja lennosta vastaavan lentoliikenteen harjoittajan toimintaan vaikuttavissa työtaistelutilanteissa.” Listausta on sen tietyn epämääräisuuden ja suppeuden takia täydennetty yli kymmenellä yhteisön ja unionin tuomioistuimen ratkaisulla. Tärkeimmät koko unionin oikeustilaa merkittävästi muuttaneet ratkaisut ovat ns. Wallentin-Hermann ja Sturgeon –tapaukset. Näillä tapauksilla määriteltiin sellaiset tekniset viat, jotka konstituoivat poikkeuksellisen olosuhteen ja rinnastettiin viivästys peruutukseen, hyväksyen lentoyhtiöiden vakiokorvausvelvollisuus koskemaan myös viivästymistilanteita. Muita erityisesti suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta merkittäviä tapauksia olivat ns. McDonagh ja Van Der Lans –tapaukset, jotka vahvistivat matkustajan oikeuden huolenpitoon myös äärimmäisen poikkeuksellisissa olosuhteissa ja asettivat merkittäviä taloudellisia velvollisuuksia lentoyhtiöille. Suhteellisuusperiaatteen toteutumista on näissä tapauksissa tulkittu perinteisen eurooppalaisen suhteellisuusperiaate –teorian mukaisesti. Tutkielmassa analysoidaan myös muiden tapausten suhteellisuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen mukaisuutta. Työn lopussa esitetään myös de lege ferenda –tyyppisiä ehdotuksia mahdollisiksi asetuksen 261/2004/EY uudistuksiksi. Työssä pidättäydytään muilta osin liikaa tulevaisuuteen katsovalta lähestymistavalta.

Tutkielmassa keskitytään tutkimaan ensinnäkin sitä, miten rikoksen tekopaikka määritellään Suomen lainsäädännössä silloin, kun kyse on tietoverkossa tapahtuvasta rikoksesta. Keskiössä on rikoksen tekopaikkasääntely ja sen vertaaminen verkossa tapahtuvien rikosten erityispiirteisiin. Tutkielmassa verkossa tapahtuvalla rikoksella tarkoitetaan ensinnäkin rikoksia, jotka kohdistuvat tietoverkkoympäristöön ja toiseksi rikoksia, jotka tehdään tietoverkkoympäristöä hyödyntäen. Tutkielmassa pyritään lisäksi vastaamaan siihen, milloin Suomella on rikosoikeudellinen toimivalta verkossa tapahtuvaan rikokseen, jonka tekopaikka on Suomen lisäksi määriteltävissä myös toiseen valtioon. Tutkimus on pääasiassa lainopillinen tutkimus, mutta suomalaista rikoksen tekopaikkaa koskevaa lainsäädäntöä verrataan myös erityisesti Ruotsin ja Saksan tekopaikkasääntelyyn sekä muihin relevantteihin EU- ja kansainvälisen rikosoikeuden lähteisiin. Rikoksen tekopaikkaa koskevat säännökset ovat valtion rikosoikeudellista toimivaltaa koskevan alueperiaatteen olennainen osa, mutta ne voidaan nähdä myös muiden toimivaltaperiaatteiden esikysymyksenä. Rikoksella voi olla yhtä aikaa monta tekopaikkaa. Tämän mahdollistaa ubikviteettiperiaate, jonka mukaan rikoksen tekopaikkana voidaan pitää varsinaisen tekijän tekopaikan lisäksi paikkaa, jossa teon seuraus ilmeni. Verkossa tapahtuville rikoksille on tyypillistä, joskaan ei välttämätöntä, että rikoksella voidaan katsoa olevan samanaikaisesti tekopaikka eri valtioissa ja että näillä valtioilla on samanaikainen rikosoikeudellinen toimivalta kyseiseen tekoon. Tämä oikeus ei ole rajoittamaton, vaan sitä rajoittaa ennen kaikkea ne bis in idem -kielto, joka estää syytteen nostamisen tai tuomitsemisen asiasta, josta jossain toisessa maassa on jo annettu lainvoimainen tuomio. Valtion rikosoikeudellisen toimivallan laajuuteen vaikuttaa se, onko kyseisen valtion alueelle paikannettu teko osa kokonaisuutta mutta silti jo itsenäisesti rangaistava, vai onko kyse osateosta, joka ei ole irrallaan tekokokonaisuudesta rangaistava. On katsottava, että jos Suomessa tehty teko ei ole yksinään rangaistava, on Suomella toimivalta käsitellä teko kokonaisuudessaan, vaikka osa siitä olisi tapahtunut ulkomailla. Vaikka teko katsottaisiin tehdyksi Suomessa, ei tekijä välttämättä ole toiminut Suomessa. Jos teon tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmenee Suomessa, voidaan katsoa, että rikoksen tekopaikka on Suomessa. Mikä tahansa seuraus teosta ei siis käy rikoksen tekopaikan määräytymiseen sen perusteella. Toisaalta myös tunnusmerkistön mukaisella teolla täytyy olla riittävä liittymä rikosoikeudellista toimivaltaa käyttävään valtioon, jotta toimivallan käyttö ei loukkaa toisen valtion suvereniteettia. Verkossa tapahtuvien rikosten osalta voitaisiin katsoa, että tekopaikka määräytyisi myös palvelimen sijaintipaikan mukaan silloin, kun tekijä tarkoitti hyödyntää kyseistä palvelinta, vaikka oikeuskäytännössä tälle ei olekaan annettu ratkaisevaa merkitystä. Verkossa tapahtuville rikoksille ei ole joka tapauksessa ole omia tekopaikkasäännöksiä. Nykyiset säännökset soveltuvat verkossa tapahtuviin rikoksiin, mutta monet tulkintatilanteet ovat epäselviä. Rikoksen tekopaikkasääntelyn voidaan katsoa olevan huomattavasti tarkempi sellaisten verkossa tapahtuvien rikosten osalta, joista on sääntelyä esimerkiksi EU:n tasolla. Muutoin nykyinen rikoslaki ei tunnu huomioivan riittävästi verkossa tapahtuvien rikosten erityispiirteitä, vaikka lainsäätäjä onkin toistuvasti katsonut rikoslain tekopaikkasääntelyn vastaavan esimerkiksi direktiivien vaatimuksia. Nykyisen tekopaikkasääntelyn riskinä on esimerkiksi valtion rikosoikeudellisen toimivallan ulottaminen rikoksen tekopaikkasääntelyn varjolla pidemmälle, kuin mitä lainsäätäjä on tarkoittanut ja mahdollisuus liian herkästi ohittaa kaksoisrangaistavuuden vaatimus, jonka toteutumista edellytetään monen muun toimivaltanormin soveltamiseksi.

E-handeln har under senaste tiden gång på gång attraherat uppmärksamheten inom konkurrensregleringen. Inom loppet av de senaste tio åren har internet och online försäljning drastiskt förändrat sättet hur varor och tjänster distribueras. Tillverkare och företag har större möjligheter att marknadsföra och sälja sina produkter åt en större kundkrets än tidigare. Konsumenterna har också ett synnerligen bredare urval av distributörer till bruk. Denna ut-veckling har skapat frågor och utmaningar gällande konkurrenslagstiftningen som är utvecklad under en tid då varor ännu såldes i stenfotsaffärer. Den växande e-handelsbranschen har skapat enorma möjligheter vid sidan om stora utmaningar från konkurrensregleringens synpunkt. Mer specifikt kan online försäljning äventyra kontrollen av distributionen och upprätthållandet av brandade produkters image. Tillverkare av lyxprodukter har genom tiderna varit väldigt selektiva angående vilka typer av distributörer de litar på och som får tillåtelse att sälja sina produkter. Tillverkarna än måna om att skapa en exklusiv shopping upplevelse där produkterna blir extra önskvärda. Genom att begränsa antalet affärer där produkterna kan köpas känner sig konsumenterna luxuösa i och med att de har tillgång och möjlighet att köpa produkterna från dessa luxuösa och exceptionella affärer. Tillåtelsen att sälja produkterna har blivit beroende av olika kvalitativa krav som ställs på distri-butörerna. I och med e-handelns utvecklande och allt större betydelse har tillverkarna blivit ivriga att även kontrollera distribu-törernas virtuella säljkanaler. I syfte att skydda produkternas image och sättet produkterna blir presenterade har tillverkarna utsatt olika typer av restriktioner gällande online försäljning. Restriktionerna har varierat från ett totalt förbud mot online försäljning till restriktioner som helt och hållet exkluderar distributörer så som till exempel Amazon från distributionsnätverken. Marknadsplatser så som Amazon och Ebay ses i samband med selektiva distributionssystem som tredje parts platt-formar. En tredje parts plattform är en mellanhand mellan tillverkaren och slutkonsumenten. Vid användningen av en tredje parts plattform står distributören i kontraktsförhållande på ena sidan men tillverkaren och på andra sidan med tredje parts plattformen. Tillverkaren kan välja och kontrollera hur distributörerna säljer produkterna men kontrakts-förhållandet utsträcker sig inte till tredje parts plattformarna. På grund av denna omständighet är tillverkare av lyx-produkter ivriga att helt och hållet förbjuda användningen av online försäljning samt tredje parts plattformarna i samband med distributionen av sina produkter. EU domstolens senaste avgörande gällande selektiv distribution av lyxprodukter i målet Coty Prestige, förväntades forma framtiden för e-handeln inom den Europeiska Unionen. Coty Prestige klargjorde flera öppna frågor men till fleras besvikelse kvarstod vissa osäkerheter. Sammanfattningsvis är konklusionen av Coty Prestige för det första att bevarandet av lyxprodukternas image och aura av lyx berättigar selektiv distribution. För det andra att tredje parts restriktioner i samband med selektiv distribution av lyxprodukter är tillåtna och står i proportion med att bevara pro-dukternas luxuösa image förutsatt att restriktionerna är av objektiv och kvalitativ natur som fastställs på ett enhetligt sätt gentemot alla återförsäljare och tillämpas utan diskriminering. Och för det tredje att tredje parts plattform restrikt-ioner inte begränsar passiv försäljning till en viss konsumentgrupp. Osäkerheter som fortfarande står kvar efter Coty Prestige gäller proportionalitetstestet, avsaknaden av definitionen på termen lyxprodukt samt ifall avgörandet Coty Prestige är tillämpligt på selektiv distribution av andra produkter utanför lyxindustrin.

I ett fungerande demokratiskt samhälle är tillgång till juridisk information en hörnsten. Verklig tillgång till rättvisa (access to justice) kräver ofta att en person själv är aktiv och har en viss bakgrundskunskap om hur han eller hon ska göra för att bevaka sina rättigheter. Ett hinder kan då vara att personen saknar juridisk kunskap. Därför kräver effektiv tillgång till rättvisa att det finns tillgång till juridisk information om lagstiftningens innehåll. Till detta hör författningarnas offentlighet och möjligheten att kunna ta reda på författningarnas innehåll och de förmåner, rättigheter och skyldigheter som de medför. Stöd för en rätt till juridisk information hittas i internationella konventioner, i grundlagen och genom förvaltningsrättsliga principer. I avhandling behandlas begreppet tillgång till lagstiftningens innehåll i ljuset av gällande rättsnormer och i samband med det diskuteras vad som ingår i statens skyldighet att erbjuda medborgarna tillgång till lagstiftningen. En central fråga i avhandlingen är förhållandet mellan å ena sidan statens skyldighet att erbjuda individerna tillgång till juridisk information samt å andra sidan medborgarens ansvar att själv anstränga sig för att leta upp och behandla informationen. Avhandlingen granskar enbart tillgång till information på internet. I avhandlingen diskuteras den juridiska grundkunskapsresursens innehåll. Medborgarna i Finland har en subjektiv rätt att få ta del av lagstiftningens innehåll. Denna kan uppfyllas på olika sätt. Det kan konstateras att staten uppfyller sin grundläggande skyldighet att erbjuda juridisk information när staten upprätthåller en grundläggande juridisk kunskapsresurs och innehållet är gratis tillgängligt för alla utan hinder och ändamålsenligt ordnat så att innehållet är förståeligt. Statens skyldighet kan även anses innehålla en skyldighet att upprätthålla så kallad uppdaterad lagstiftning, som innehåller författningar där senare ändringar är införda. I avhandling diskuteras även Finlexs användarvillkor i ljuset av statens skyldighet att hålla juridisk information tillgänglig för medborgarna. I avhandlingens fjärde kapitel diskuteras myndigheternas skyldighet att producera informationsmaterial om den gällande lagstiftningen som en del av rätten till tillgång till lagstiftningens innehåll och god förvaltning. Jag går igenom och bedömer hur denna skyldighet kunde passa in under rådgivningsplikten, skyldigheten att informera om myndigheternas verksamhet enligt offentlighetslagen 20 § och serviceprincipen. Till sist görs en överblick över vilka normer som reglerar rätten till juridisk information på internet.

Tutkielmassa tarkastellaan urakoitsijan vastuun muodostumista räjäytys- ja louhintatöissä syntyvistä vahingoista sekä sopimus- että deliktivastuun osalta keskittyen erityisesti ankaran vastuun mukaan arvioitaviin tilanteisiin. Tutkimuksen metodina on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Tarkoituksena on siten voimassa olevaan oikeuteen tukeutuvan argumentaation keinoin esittää tulkintakannanottoja liittyen urakoitsijan vastuuaseman muodostumiseen räjäytys- ja louhintatöissä sekä pyrkiä löytämään toimivat keinot vastuusta vapautumiseksi tai sen rajoittamiseksi. Aiheen rajauksesta johtuen oikeuskäytäntö ja Rakennusurakan yleiset sopimusehdot YSE 1998 muodostavat olennaisen osan tutkielman oikeuslähdepohjasta. Urakoitsijan korvausvastuu muodostuu lähtökohtaisesti urakkasopimuksen perusteella, jolloin kysymys on pääsääntöisesti tuottamukseen perustuvasta sopimusvastuusta. Sitä vastoin korvausvastuun aktualisoituessa räjäytysvahingoista sopimuksenulkoisen vastuun tilanteissa synnyttää toiminnan luonne itsessään korvausvastuun pääsääntöisesti tuottamuksen olemassaolosta riippumatta. Koska urakoitsijan vastuun tarkempi sisältö riippuu olennaisesti vastuuperusteesta, muodostaa näiden vertailu lähtökohdan tutkimuskysymysten tarkastelulle. Vastuuperusteena ankara vastuu on kehittynyt vahvasti oikeuskäytännössä, eikä kirjoitetun lain tasolla ole tyhjentävästi säännelty sen soveltamisalaa. Edelleen ankara vastuu voi aktualisoitua sopimukseen perustuen. Räjäytys- ja louhintatyöt niissä syntyvine vahinkoineen ilmentävät yhtä vakiintuneimmista oikeuskäytäntöön perustuvista ankaran vastuun soveltamisaloista. Johtuen sopimusvastuun ominaispiirteistä vastuunrajoitusehtoineen ja räjäytys- ja louhintavahinkojen ankaran vastuun pääsääntöisestä luonteesta, aktualisoituu urakoitsijan ankaran vastuun mukainen korvausvastuu räjäytys- ja louhintavahingoista lähtökohtaisesti nimenomaan juuri suhteessa kolmanteen. Kolmannelle aiheutunut ja urakoitsijan ankaran vastuun perusteena oleva räjäytysvahinko kuitenkin usein synnyttää korvausvastuun myös sopimussuhteessa. Korvausvastuun lopullista muodostumista usein monimutkaistaa lisäksi erilaiset rakennusalalle tyypilliset sopimusketjutilanteet. Näin ollen olennaisen osan tutkielmaa muodostaa myös tarkastelu vastuun muodostumisesta sopimusketjussa. Räjäytysvahinkojen olennaisimpina vaikutuksina urakoitsijalle näyttää olevan niiden aiheuttamat välittömät ja välilliset taloudelliset menetykset sekä mahdolliset imagotappiot. Seuraten räjäytysvahinkojen pääsääntöistä ankaran vastuun luonnetta ja verrattain harvoin ilmenevää mahdollisuutta vedota erinäisiin vapautumisperusteisiin, nousee urakoitsijan riskienhallinta olennaiseen rooliin. Tehokkaaseen riskienhallintaan voidaan katsoa kuuluvan niin ennakkovarautumiseen ja suunnitteluun liittyvät kuin jo syntyneiden vahinkojen selvittämiseen kytkeytyvät prosessit mukaan lukien puolustusstrategiat vastuusta vapautumiseksi tai korvausvastuun pienentämiseksi. Ennakkovarautumisen tärkeimpinä yksittäisinä keinoina esille nousevat jo tarjousvaiheessa tapahtuva urakkakohtaisten riskien kartoitus, etu- ja jälkikäteiskatselmukset, työntekijöiden riittävä perehdytys, urakkasuorituksen valvonta sekä korvausvastuun rajoittaminen ja hajauttaminen erilaisin sopimus- ja vakuutusjärjestelyin. Urakoitsijan jälkikäteinen riskienhallinta nousee kuitenkin ennakkovarautumisen ohella merkitykselliseen rooliin, mikä on looginen seuraus räjäytys- ja louhintatöiden luonteeseen kytkeytyvästä vahinkoriskin realisoitumisen verrattain suuresta todennäköisyydestä. Oikeuskirjallisuus ja -käytäntö antavat viitteitä ankaran vastuun käyttöalan laajentumisesta tulevaisuudessa. Koska räjäytys- ja louhintatöiden ja niissä sattuvien vahinkojen osalta oikeustila on nykyisellään varsin vakiintunut ja selkeä, mielenkiintoiseksi nousee kysymys niihin liittyvän ankaran vastuun kehityssuunnasta ja sen vaikutuksista urakoitsijan vastuuasemaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että käytännössä tärkeimmiksi urakoitsijan korvausvastuun muodostumisen hallintakeinoiksi nousevat korvausmaksuvelvollisuuden hallinta sopimus- ja vakuutusjärjestelyin sekä vahingonkärsijän syy-yhteys -näytön taklaaminen, jonka onnistumisessa katselmuksien ja erinäisten tutkimusten asema on merkittävä. Oikeusvarmuuden sekä räjäytys- ja louhintatöiden toteuttamisen luonteen vuoksi nykyisen oikeustilan säilyttäminen osoittautuu merkitykselliseksi, eikä vastuuta tulisi ainakaan ankaroittaa nykyisestä esimerkiksi poikkeuksettoman vastuun suuntaan.

Tutkielman pääkysymyksenä on, miten yksityiselämää suojataan tietoliikennetiedustelussa. Yksityiselämän suoja on perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattu oikeus, jota on mahdollisuus rajoittaa tietyin edellytyksin. Tutkielma liittyy uuteen tiedustelua koskevaan lakihankkeeseen, jossa suojelupoliisille on annettu uutena toimivaltuutena suorittaa tietoliikennetiedustelua kansallista turvallisuutta uhkaavan toiminnan perusteella. Tietoliikennetiedustelua suoritetaan kohteelta salassa. Siten kohde voi saada tiedon häneen kohdistetusta tiedustelusta vasta jälkeenpäin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käytännössään asettanut tiettyjä kriteereitä tiedustelun hyväksyttävyydelle. Velvollisuus ilmoittaa tietoliikennetiedustelusta sen kohteelle on yksi keskeinen keino suojata yksityiselämää, sillä ilmoituksella kohde saa tiedon häneen kohdistetusta tietoliikennetiedustelusta. Kyseessä on tärkeä oikeusturvan tae, sillä näin kohde voi saat-taa toimenpiteen laillisuuden riippumattoman viranomaisen arvioitavaksi. Yksityiselämän suojan kannalta ongelmallista on, että ilmoitusvelvollisuus koskee kohdehenkilöitä vain rajallisesti, eikä sivullisia lainkaan. Tilanne olisi sekä perusoikeuksien että ihmisoikeuksien näkökulmasta kestämätön, joten ilmoitusvelvollisuutta on täydennetty hävittämisvelvollisuudella sekä tietojen hyödyntämiskiellolla. Viranomaisen tulee lähtökohtaisesti hävittää tiedot siten, että niitä ei saa hyödyntää ennen hävittämistä. Tutkimuksessa havaitaan, että yksityiselämän suoja on otettu uudessa tiedustelulainsäädännössä huomioon kattavasti tietoliikennetiedustelun eri vaiheissa. Silti yksityiselämää loukataan tiedustelullisin keinoin. Toisaalta tämä on hyväksyttävää, koska tiedustelulla mahdollistetaan kansallisen turvallisuuden suojaaminen ja kollektiivinen turvallisuus.