Browsing by study line "Utbildning i juridik, Helsinfors"
Now showing items 21-32 of 32
-
(2019)Lentokoneella matkustaminen muodostaa nykyään merkittävän osan eri maiden välisestä vapaa-ajan sekä liikematkailusta. Vuonna 2014, Komission pyynnöstä suoritetun Eurobarometri –kyselyn mukaan, 22 % lentokoneella matkaavista matkustajista oli kokenut häiriöitä lentoliikenteessä viimeisen 12 kuukauden aikana. Useimmiten matkustajien kohtaamat häiriötilanteet olivat lentojen pitkät viivästymiset. Matkustajien usein kokemista häiriötilanteista huolimatta, käy Euroopan tilintarkastustuomioistuimen vuonna 2018 julkaisemasta raportista ilmi, että unionin kansalaisten tietämys omista oikeuksistaan lentomatkustajana ovat hyvin heikot. Tämä johtuu unionin ilmailu-alan ennakkoratkaisukäytännön hajanaisuudesta ja asetuksen 261/2004/EY määritelmällisestä avoimuudesta. Työn tarkoituksena olikin selvittää tätä osin hajanaisella oikeuskäytännöllä ja osittain sekundaarinormistolla ja kansainvälisillä sopimuksilla luotua oikeustilaa koskien kiistanalaisimpia lentomatkustajien oikeuksien aspekteja. Tutkielman tutkimuskysymys on rajattu koskemaan niitä poikkeuksellisia olosuhteita, joiden perusteella lentomatkustamisen palveluita tarjoava yhtiö voi kieltäytyä maksamasta korvausta tavallisimmissa toissijaisissa korvaustapauksissa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, ovatko lentoyhtiölle mahdollisesti asetetut velvoitteet olleet oikeassa suhteessa unionin päämäärien kanssa. Asiaa tarkastellaan sekä kuluttajan, että elinkeinonharjoittajan näkökulmasta, ottaen huomioon mahdolliset kuluttajansuojan rajoitukset, sekä toisaalta mahdolliset elinkeinovapauden rajoitukset. Myös oikeusvarmuuden periaatteeseen ja erityisesti ennakoitavuuden vaatimuksen täyttymiseen on otettu kantaa tarkasteltaessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Lentoyhtiöiden useasti vetoama ”poikkeukselliset olosuhteet” –puolustus on asetuksen johdanto-osan 14 kappaleessa suppeasti määritelty koskemaan sellaisia olosuhteita, jotka saattavat syntyä ”poliittisesti epävakaissa oloissa, sääolosuhteiden ollessa kyseisen lennon suorittamiseen sopimattomat, turvallisuusriskien ja odottamattomien lentoturvallisuuteen vaikuttavien puutteiden ilmetessä ja lennosta vastaavan lentoliikenteen harjoittajan toimintaan vaikuttavissa työtaistelutilanteissa.” Listausta on sen tietyn epämääräisuuden ja suppeuden takia täydennetty yli kymmenellä yhteisön ja unionin tuomioistuimen ratkaisulla. Tärkeimmät koko unionin oikeustilaa merkittävästi muuttaneet ratkaisut ovat ns. Wallentin-Hermann ja Sturgeon –tapaukset. Näillä tapauksilla määriteltiin sellaiset tekniset viat, jotka konstituoivat poikkeuksellisen olosuhteen ja rinnastettiin viivästys peruutukseen, hyväksyen lentoyhtiöiden vakiokorvausvelvollisuus koskemaan myös viivästymistilanteita. Muita erityisesti suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta merkittäviä tapauksia olivat ns. McDonagh ja Van Der Lans –tapaukset, jotka vahvistivat matkustajan oikeuden huolenpitoon myös äärimmäisen poikkeuksellisissa olosuhteissa ja asettivat merkittäviä taloudellisia velvollisuuksia lentoyhtiöille. Suhteellisuusperiaatteen toteutumista on näissä tapauksissa tulkittu perinteisen eurooppalaisen suhteellisuusperiaate –teorian mukaisesti. Tutkielmassa analysoidaan myös muiden tapausten suhteellisuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen mukaisuutta. Työn lopussa esitetään myös de lege ferenda –tyyppisiä ehdotuksia mahdollisiksi asetuksen 261/2004/EY uudistuksiksi. Työssä pidättäydytään muilta osin liikaa tulevaisuuteen katsovalta lähestymistavalta.
-
(2019)Avioehtosopimusta on alkujaan luonnehdittu tiukan sisältöpakon alaiseksi perhevarallisuusoikeudelliseksi sopimukseksi, jonka mahdollinen sisältö on yksiselitteisesti määritelty avioliittolain 41 §:ssä. Lainsäädäntöympäristön muutosten ja oikeudellisen ajattelun vapautumisen myötä on oikeuskirjallisuudessa kuitenkin viime vuosikymmeninä esitetty hyväksyttäviksi myös uudenlaisia ehtoja. Vuonna 2000 korkein oikeus antoi ratkaisun KKO 2000:100, jossa päteväksi todettiin avioehtosopimukseen otettu määräys, jolla avio-oikeutta oli rajoitettu ainoastaan avioeron varalta. Ratkaisun antamisen jälkeen on ollut selvää, että avioehtosopimusmääräyksen sitominen mahdollisista ositusperusteista avioeroon on sallittua. Sen sijaan ongelmallisempi on kysymys siitä, voidaanko määräystä sitoa toiseen mahdolliseen ositusperusteeseen eli puolison kuolemaan. Tässä tutkimuksessa onkin pyritty selvittämään, voivatko puolisot pätevästi rajoittaa avio-oikeuttaan vain jäämistöositukseen kohdistuvalla määräyksellä. Aihetta koskevat oikeuslähteet ovat vähissä oikeuskäytännön puuttuessa täysin, esityöaineiston ollessa kysymyksen suhteen vanhentunutta ja oikeuskirjallisuuden kannanottojen harvalukuisia. Kysymystä on tästä syystä tarkasteltu lähinnä perintökaaren perintösopimukset kieltävän säännöksen (PK 17:1.1) soveltumisen, perintökaaren ja avioliittolain tavoitteiden sekä lainsäädännön systematiikan näkökulmista. Kuolemaan sidottujen määräysten yleistarkastelun lisäksi tutkimuksessa on erikseen arvioitu erästä kuolemaan sidottujen avioehtosopimusten tyyppiä: leskeä suosivia avioehtosopimuksia. Leskeä suosivalla avioehtosopimuksella on tutkimuksessa tarkoitettu avioehtoa, jonka mukaan toisen puolison kuollessa eloon jääneellä, nimeämättömällä puolisolla on avio-oikeus ensiksi kuolleen puolison omaisuuteen, mutta kuolleen puolison avio-oikeutta on rajoitettu. Leskeä suosivien määräykset ovat viime vuosina yleistyneet. Määräysten suosiota selittää se, että tällaisella ehdolla leskelle on mahdollista siirtää jopa puolet kuolleen puolison nettovarallisuudesta jo osituksessa. Leskeä suosivien määräystä on tutkimuksessa tarkasteltu edellä mainittujen seikkojen lisäksi muun muassa rintaperillisten lakiosasuojan, lesken aseman ja perintöverotuksen näkökulmista. Tutkimuksessa on päädytty pitämään kuolemaan sidottuja avioehtosopimusmääräyksiä lähtökohtaisesti pätevinä. Pätevyyttä on tutkimuksessa perusteltu muun muassa avioehtosopimusten erityisluonteella sekä sen tarjoamien mahdollisuuksien ennallaan säilymisellä. Avioehtosopimuksella on nimittäin aina voitu pätevästi vaikuttaa myös jäämistöositukseen, eivätkä kuolemaan sidotut määräykset erityisesti heikennä perillisten tai muiden kolmansien asemaa taikka jäämistöoikeudellisen sääntelyn yhtenäisyyttä. Pätevyyden epääminen ei myöskään olisi tehokas ratkaisu, sillä puolisot voisivat päästä vastaavaan lopputulokseen käyttämällä yleisesti hyväksytyn osituksen esisopimuksen ja avioehtosopimuksen yhdistelmää. Leskeä suosivien määräysten osalta tutkimuksessa on päädytty päinvastaiseen lopputulokseen. Leskeä suosivia määräyksiä tulisi siis pitää pätemättöminä. Syynä pätemättömyydelle on tutkimuksessa esitetty erityisesti mahdollisuudet rintaperillisen lakiosasuojan olennaiseen ja automaattiseen kaventamiseen sekä testamenttisääntelyn kiertämiseen. Leskeä suosivien määräysten pätemättömyyttä ei ole myöskään mahdollista sivuuttaa osituksen esisopimuksen avulla toisin kuin tavanomaisten kuolemaan sidottujen määräysten kohdalla.
-
(2019)Tutkielmassa keskitytään tutkimaan ensinnäkin sitä, miten rikoksen tekopaikka määritellään Suomen lainsäädännössä silloin, kun kyse on tietoverkossa tapahtuvasta rikoksesta. Keskiössä on rikoksen tekopaikkasääntely ja sen vertaaminen verkossa tapahtuvien rikosten erityispiirteisiin. Tutkielmassa verkossa tapahtuvalla rikoksella tarkoitetaan ensinnäkin rikoksia, jotka kohdistuvat tietoverkkoympäristöön ja toiseksi rikoksia, jotka tehdään tietoverkkoympäristöä hyödyntäen. Tutkielmassa pyritään lisäksi vastaamaan siihen, milloin Suomella on rikosoikeudellinen toimivalta verkossa tapahtuvaan rikokseen, jonka tekopaikka on Suomen lisäksi määriteltävissä myös toiseen valtioon. Tutkimus on pääasiassa lainopillinen tutkimus, mutta suomalaista rikoksen tekopaikkaa koskevaa lainsäädäntöä verrataan myös erityisesti Ruotsin ja Saksan tekopaikkasääntelyyn sekä muihin relevantteihin EU- ja kansainvälisen rikosoikeuden lähteisiin. Rikoksen tekopaikkaa koskevat säännökset ovat valtion rikosoikeudellista toimivaltaa koskevan alueperiaatteen olennainen osa, mutta ne voidaan nähdä myös muiden toimivaltaperiaatteiden esikysymyksenä. Rikoksella voi olla yhtä aikaa monta tekopaikkaa. Tämän mahdollistaa ubikviteettiperiaate, jonka mukaan rikoksen tekopaikkana voidaan pitää varsinaisen tekijän tekopaikan lisäksi paikkaa, jossa teon seuraus ilmeni. Verkossa tapahtuville rikoksille on tyypillistä, joskaan ei välttämätöntä, että rikoksella voidaan katsoa olevan samanaikaisesti tekopaikka eri valtioissa ja että näillä valtioilla on samanaikainen rikosoikeudellinen toimivalta kyseiseen tekoon. Tämä oikeus ei ole rajoittamaton, vaan sitä rajoittaa ennen kaikkea ne bis in idem -kielto, joka estää syytteen nostamisen tai tuomitsemisen asiasta, josta jossain toisessa maassa on jo annettu lainvoimainen tuomio. Valtion rikosoikeudellisen toimivallan laajuuteen vaikuttaa se, onko kyseisen valtion alueelle paikannettu teko osa kokonaisuutta mutta silti jo itsenäisesti rangaistava, vai onko kyse osateosta, joka ei ole irrallaan tekokokonaisuudesta rangaistava. On katsottava, että jos Suomessa tehty teko ei ole yksinään rangaistava, on Suomella toimivalta käsitellä teko kokonaisuudessaan, vaikka osa siitä olisi tapahtunut ulkomailla. Vaikka teko katsottaisiin tehdyksi Suomessa, ei tekijä välttämättä ole toiminut Suomessa. Jos teon tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmenee Suomessa, voidaan katsoa, että rikoksen tekopaikka on Suomessa. Mikä tahansa seuraus teosta ei siis käy rikoksen tekopaikan määräytymiseen sen perusteella. Toisaalta myös tunnusmerkistön mukaisella teolla täytyy olla riittävä liittymä rikosoikeudellista toimivaltaa käyttävään valtioon, jotta toimivallan käyttö ei loukkaa toisen valtion suvereniteettia. Verkossa tapahtuvien rikosten osalta voitaisiin katsoa, että tekopaikka määräytyisi myös palvelimen sijaintipaikan mukaan silloin, kun tekijä tarkoitti hyödyntää kyseistä palvelinta, vaikka oikeuskäytännössä tälle ei olekaan annettu ratkaisevaa merkitystä. Verkossa tapahtuville rikoksille ei ole joka tapauksessa ole omia tekopaikkasäännöksiä. Nykyiset säännökset soveltuvat verkossa tapahtuviin rikoksiin, mutta monet tulkintatilanteet ovat epäselviä. Rikoksen tekopaikkasääntelyn voidaan katsoa olevan huomattavasti tarkempi sellaisten verkossa tapahtuvien rikosten osalta, joista on sääntelyä esimerkiksi EU:n tasolla. Muutoin nykyinen rikoslaki ei tunnu huomioivan riittävästi verkossa tapahtuvien rikosten erityispiirteitä, vaikka lainsäätäjä onkin toistuvasti katsonut rikoslain tekopaikkasääntelyn vastaavan esimerkiksi direktiivien vaatimuksia. Nykyisen tekopaikkasääntelyn riskinä on esimerkiksi valtion rikosoikeudellisen toimivallan ulottaminen rikoksen tekopaikkasääntelyn varjolla pidemmälle, kuin mitä lainsäätäjä on tarkoittanut ja mahdollisuus liian herkästi ohittaa kaksoisrangaistavuuden vaatimus, jonka toteutumista edellytetään monen muun toimivaltanormin soveltamiseksi.
-
Sammanläggning av skiljeförfaranden : borde vi följa Sverige eller implementera UNCITRAL:s modellag? (2019)Det är aktuellt med en förnyelse av den finska lagen om skiljeförfarande (1992/967) och det pågår en aktiv diskussion om Finland borde implementera UNCITRAL:s modellag eller inte. Implementerande av modellagen har ansetts vara ett attraktivt val för Finland för att bli ett internationellt säte för skiljeförfarande. I och med att ämnet är aktuellt så kommer den här forskningen att handla om sammanläggning av skiljeförfaranden. Eftersom det i den finska lagen om skiljeförfarande saknas bestämmelser om sammanläggning, kommer det i studien att forskas om Finland borde inta en sådan bestämmelse och i så fall på vilket sätt en sådan bestämmelse borde intas. Borde Finland reglera på samma sätt som Sverige har gjort eller vad som reglerats i modellagen om sammanläggning av skiljeförfaranden. Forskningen är rättsdogmatisk men även rättskomparativ då bestämmelserna om sammanläggning i de nationella bestämmelserna i Sverige, England, Schweiz och Tyskland kommer att studeras. Både likheter och skillnader mellan regelverken kommer att redogöras för. Förutom de nationella bestämmelserna så kommer även respektive länders skiljeinstituts regler att studeras för att få en bättre bild av vad som råder på det aktuella området. Utöver FAI i Finland så kommer institutens bestämmelser i LCIA i England, SCAI i Schweiz, DIS i Tyskland och SCC i Stockholm att studeras. ICC som har varit det främsta institutet i Schweiz innan SCAI kommer också att behandlas. I studien kommer även modellagen att presenteras. Syftet med att studera länders och instituts bestämmelser är för att få mer material till hur den finska lagen borde inta en bestämmelse om sammanläggning. Av de länder som presenteras i forskningen så är Tyskland det enda land som har implementerat modellagen. De övriga länderna har beaktat modellagens bestämmelser väldigt noggrant men valt att inte implementera den och har därför inte status som ett modellagsland. Den främsta orsaken till det här kan anses bero på att dessa länder redan från tidigare är kända säten för skiljeförfarande och behöver inte implementera modellagen för att få ”modellagsstatus”. Modellagen som anses vara ett regelverk som ska fungera som förebild för stater som önskar modernisera sina skiljemannaregler innehåller inga bestämmelser om sammanläggning. Sverige som har en lång historia om skiljeförfarande har reviderat den svenska lagen om skiljeförfarande och den kommer att träda i kraft 1.3.2019. Lagen innehåller en bestämmelse om sammanläggning, vilket inte tidigare har reglerats i svensk lag. Många verksamma aktörer i Finland anser att modellagen borde implementeras för att Finland ska bli ett attraktivt säte för internationella skiljeförfaranden. Eftersom För att Finland ska bli ett attraktivt forum för internationellt skiljeförfarande så skulle en lösning vara att Finland implementerar modellagen men gör en tilläggsbestämmelse om sammanläggning. I kapitel 5 kommer att föras en diskussion om hur Finland borde göra på basen av det som kommit fram tidigare i forskningen. Alternativ I: Finland reglerar om sammanläggning på samma sätt som Sverige, eller alternativ II: Finland implementerar modellagen eller alternativ III: Finland implementerar modellagen och gör tillägg om sammanläggning av skiljeförfaranden. Alternativ III anser forskningen att vore det bästa alternativet för Finland, eftersom majoriteten av ländernas nationella skiljemannalagar som presenterats innehåller bestämmelser om sammanläggning. Det vore inte till Finlands fördel att inte inta en motsvarande bestämmelse om sammanläggning. En tilläggsbestämmelse om sammanläggning skulle kunna motsvara den svenska bestämmelse som träder i kraft i mars 2019.
-
(2019)E-handeln har under senaste tiden gång på gång attraherat uppmärksamheten inom konkurrensregleringen. Inom loppet av de senaste tio åren har internet och online försäljning drastiskt förändrat sättet hur varor och tjänster distribueras. Tillverkare och företag har större möjligheter att marknadsföra och sälja sina produkter åt en större kundkrets än tidigare. Konsumenterna har också ett synnerligen bredare urval av distributörer till bruk. Denna ut-veckling har skapat frågor och utmaningar gällande konkurrenslagstiftningen som är utvecklad under en tid då varor ännu såldes i stenfotsaffärer. Den växande e-handelsbranschen har skapat enorma möjligheter vid sidan om stora utmaningar från konkurrensregleringens synpunkt. Mer specifikt kan online försäljning äventyra kontrollen av distributionen och upprätthållandet av brandade produkters image. Tillverkare av lyxprodukter har genom tiderna varit väldigt selektiva angående vilka typer av distributörer de litar på och som får tillåtelse att sälja sina produkter. Tillverkarna än måna om att skapa en exklusiv shopping upplevelse där produkterna blir extra önskvärda. Genom att begränsa antalet affärer där produkterna kan köpas känner sig konsumenterna luxuösa i och med att de har tillgång och möjlighet att köpa produkterna från dessa luxuösa och exceptionella affärer. Tillåtelsen att sälja produkterna har blivit beroende av olika kvalitativa krav som ställs på distri-butörerna. I och med e-handelns utvecklande och allt större betydelse har tillverkarna blivit ivriga att även kontrollera distribu-törernas virtuella säljkanaler. I syfte att skydda produkternas image och sättet produkterna blir presenterade har tillverkarna utsatt olika typer av restriktioner gällande online försäljning. Restriktionerna har varierat från ett totalt förbud mot online försäljning till restriktioner som helt och hållet exkluderar distributörer så som till exempel Amazon från distributionsnätverken. Marknadsplatser så som Amazon och Ebay ses i samband med selektiva distributionssystem som tredje parts platt-formar. En tredje parts plattform är en mellanhand mellan tillverkaren och slutkonsumenten. Vid användningen av en tredje parts plattform står distributören i kontraktsförhållande på ena sidan men tillverkaren och på andra sidan med tredje parts plattformen. Tillverkaren kan välja och kontrollera hur distributörerna säljer produkterna men kontrakts-förhållandet utsträcker sig inte till tredje parts plattformarna. På grund av denna omständighet är tillverkare av lyx-produkter ivriga att helt och hållet förbjuda användningen av online försäljning samt tredje parts plattformarna i samband med distributionen av sina produkter. EU domstolens senaste avgörande gällande selektiv distribution av lyxprodukter i målet Coty Prestige, förväntades forma framtiden för e-handeln inom den Europeiska Unionen. Coty Prestige klargjorde flera öppna frågor men till fleras besvikelse kvarstod vissa osäkerheter. Sammanfattningsvis är konklusionen av Coty Prestige för det första att bevarandet av lyxprodukternas image och aura av lyx berättigar selektiv distribution. För det andra att tredje parts restriktioner i samband med selektiv distribution av lyxprodukter är tillåtna och står i proportion med att bevara pro-dukternas luxuösa image förutsatt att restriktionerna är av objektiv och kvalitativ natur som fastställs på ett enhetligt sätt gentemot alla återförsäljare och tillämpas utan diskriminering. Och för det tredje att tredje parts plattform restrikt-ioner inte begränsar passiv försäljning till en viss konsumentgrupp. Osäkerheter som fortfarande står kvar efter Coty Prestige gäller proportionalitetstestet, avsaknaden av definitionen på termen lyxprodukt samt ifall avgörandet Coty Prestige är tillämpligt på selektiv distribution av andra produkter utanför lyxindustrin.
-
(2019)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan arvopaperimarkkinaoikeudellista sisäpiirintietoa ja immateriaalioikeudellista liikesalaisuutta. Eurooppalainen lainsäädäntö on viime vuosina ollut murroksessa molemmilla edellä mainituilla oikeudenaloilla: sääntelyn määrä on kasvanut ja sääntelyä on pyritty yhdenmukaistamaan Euroopan Unionin sisämarkkinoilla. Tutkielmassa selvitetään 1) tarkoitetaanko markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (”MAR”) mukaisella sisäpiirintiedon käsitteeseen kuuluvalla luottamuksellisella tiedolla samaa asiaa kuin liikesalaisuuslain alaisella luottamuksellisella tiedolla, liikesalaisuudella, ja 2) mikäli kyse on kaksoisluonnetilanteesta, millä edellytyksillä sisäpiirintiedoksi luokiteltava tieto voi säilyttää liikesalaisuusluontoisuutensa sisäpiirintiedon julkistamisen jälkeen. Tutkielma jakautuu rakenteellisesti kolmeen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan arvopaperimarkkinaoikeudellisen sisäpiirintiedon ja immateriaalioikeudellisen liikesalaisuuden määritelmiä tiedon luottamuksellisuuden näkökulmasta. Hypoteesina pidetään käsitteellisestä samankaltaisuudesta johtuvaa käsitteiden yhteneväisyyttä, mikä ilmenee käytännössä luottamuksellisen tiedon kaksoisluonteena. Luottamuksellisen tiedon kaksoisluonteella tarkoitetaan tilannetta, jossa sama tieto voidaan yhtäaikaisesti luokitella sekä sisäpiirintiedoksi että liikesalaisuudeksi. Käsitteiden tarkastelu on systematisoitu lainsäädännöllisteknisen ja funktionaalisen tason tarkasteluun. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vertailevasti niitä lainsäädännöllisiä tavoitteita, jotka vaikuttavat vuonna 2016 voimaan tulleen markkinoiden väärinkäyttöasetuksen ja vuonna 2018 voimaan tulleen liikesalaisuuslain taustalla. MAR:n lähtökohtana on sisäpiirintiedon mahdollisimman pian tapahtuva yleisölle julkistaminen tietoasymmetriatilanteen välttämiseksi. Tutkielman toisessa osassa selvitetään edellytyksiä, joiden avulla on mahdollista pysyttää liikesalaisuuden luottamuksellinen luonne MAR 17 artiklan 1 kohdan mukaisen sisäpiirintiedon julkistamisen yhteydessä. Edellä mainitun artiklakohdan mukaan julkistamisen on tapahduttava siten, että tietoa voidaan arvioida ”perusteellisesti, asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti”. Artiklan asettamia kriteereitä pidetään vertailukohtana tutkittaessa vaihtoehtoja tiedon täydelliselle julkistamiselle. Julkistamisen pääsääntöisyydestä voidaan poiketa, mikäli julkistamisen lykkäämisperusteet soveltuvat käsillä olevaan tapaukseen. Lykkäämisellä voidaan viivästyttää kaksoisluonteen omaavan tiedon julkituloa. Toisena luottamuksellisuuden säilyttävänä keinona tarkastellaan sisäpiirintiedon osittaisjulkistamista, jonka toteuttamisen keskeisiksi uhkiksi identifioidaan markkinoiden harhaanjohtaminen ja komission asetuksellaan (EU) 2016/1055 asettaman tiedon täydellisen julkistamisen vaatimus. Myös ilmiannon ja liiketoimintapäätöksen merkitystä tiedon luottamuksellisuudelle tarkastellaan tutkielman toisen osan lopussa. Tutkimuksessa hyödynnetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia, sillä tutkielmassa tarkastellaan voimassaolevaa lainsäädäntöä. Pääasiallisena tutkimusmateriaalina on hyödynnetty oikeuskirjallisuuden lisäksi lainvalmistelumateriaaleja. Lisäksi paikoittain hyödynnetään oikeusvertailevaa metodia oikeudenalarajat ylittävissä tilanteissa. Vertailevan metodin avulla voidaan tuoda esille lainsäädännöllisten tavoitteiden eroavaisuuksia. Tutkielma on siten metodeiltaan pluralistinen. Tutkielman viimeisessä osassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan sisäpiirintiedon ja liikesalaisuuden käsitteellinen yhteneväisyys on riittävä tiedon kaksoisluonnetilanteen aktualisoitumiseksi, vaikka lainsäädännölliset tavoitteet ja oikeussuojan kohteet havaitaan toisistaan poikkeaviksi. Sekä sisäpiirintiedon julkistamisen lykkääminen että osittaisjulkistaminen voivat tulla kyseeseen kaksoisluonteisen tiedon luottamuksellisuuden säilyttämiseksi, mutta soveltumisen tulkinnanvaraisuus ja menetelmien riskialttius ovat omiaan heikentämään niiden käytännön soveltuvuutta.
-
(2020)I ett fungerande demokratiskt samhälle är tillgång till juridisk information en hörnsten. Verklig tillgång till rättvisa (access to justice) kräver ofta att en person själv är aktiv och har en viss bakgrundskunskap om hur han eller hon ska göra för att bevaka sina rättigheter. Ett hinder kan då vara att personen saknar juridisk kunskap. Därför kräver effektiv tillgång till rättvisa att det finns tillgång till juridisk information om lagstiftningens innehåll. Till detta hör författningarnas offentlighet och möjligheten att kunna ta reda på författningarnas innehåll och de förmåner, rättigheter och skyldigheter som de medför. Stöd för en rätt till juridisk information hittas i internationella konventioner, i grundlagen och genom förvaltningsrättsliga principer. I avhandling behandlas begreppet tillgång till lagstiftningens innehåll i ljuset av gällande rättsnormer och i samband med det diskuteras vad som ingår i statens skyldighet att erbjuda medborgarna tillgång till lagstiftningen. En central fråga i avhandlingen är förhållandet mellan å ena sidan statens skyldighet att erbjuda individerna tillgång till juridisk information samt å andra sidan medborgarens ansvar att själv anstränga sig för att leta upp och behandla informationen. Avhandlingen granskar enbart tillgång till information på internet. I avhandlingen diskuteras den juridiska grundkunskapsresursens innehåll. Medborgarna i Finland har en subjektiv rätt att få ta del av lagstiftningens innehåll. Denna kan uppfyllas på olika sätt. Det kan konstateras att staten uppfyller sin grundläggande skyldighet att erbjuda juridisk information när staten upprätthåller en grundläggande juridisk kunskapsresurs och innehållet är gratis tillgängligt för alla utan hinder och ändamålsenligt ordnat så att innehållet är förståeligt. Statens skyldighet kan även anses innehålla en skyldighet att upprätthålla så kallad uppdaterad lagstiftning, som innehåller författningar där senare ändringar är införda. I avhandling diskuteras även Finlexs användarvillkor i ljuset av statens skyldighet att hålla juridisk information tillgänglig för medborgarna. I avhandlingens fjärde kapitel diskuteras myndigheternas skyldighet att producera informationsmaterial om den gällande lagstiftningen som en del av rätten till tillgång till lagstiftningens innehåll och god förvaltning. Jag går igenom och bedömer hur denna skyldighet kunde passa in under rådgivningsplikten, skyldigheten att informera om myndigheternas verksamhet enligt offentlighetslagen 20 § och serviceprincipen. Till sist görs en överblick över vilka normer som reglerar rätten till juridisk information på internet.
-
(2019)Tässä tutkielmassa on kolme keskeistä kysymystä. Ensimmäiseksi tarkastelen, miten kansainvälisluonteisia adoptioita ja ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista on säännelty Suomessa. Yleisen tilanteen hahmottamiseksi avaan ensin kansainvälistä adoptiojärjestelmää ja Suomen kansainvälistä adoptiota koskevaa lainsäädäntöä. Tämän jälkeen selvitän, mitä ulkomaisen adoptiota koskevan päätöksen vahvistaminen Suomessa lähtökohtaisesti edellyttää ja millaisissa tilanteissa päätöksen vahvistamisesta voidaan kieltäytyä. Toiseksi tarkastelen Suomen ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista koskevia ihmisoikeusvelvoitteita. Kiinnitän huomiota erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllään tekemiin linjauksiin, jotka koskevat perhe-elämän ja yksityisyyden suojaa. Pohdinnassani hyödynnän erityisesti ihmisoikeustuomioistuimen sijaissynnytysjärjestelyjä koskevaa ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi pohdin mahdollisuutta tunnustaa ulkomainen adoptiojärjestely lapsen huoltoa koskevana päätöksenä. Jotta näiden kysymysten mielekkyys nousisi paremmin esiin, käsittelen tutkielman loppupuolella erikseen ulkomaisen adoption tunnustamatta jättämisen vaikutuksia lapsen Suomessa oleskelun näkökulmasta. Lopulta keskeiseen asemaan nousee se, miten meidän tulee ja miten haluamme ymmärtää lapsen edun kansainvälisissä adoptiotilanteissa.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan urakoitsijan vastuun muodostumista räjäytys- ja louhintatöissä syntyvistä vahingoista sekä sopimus- että deliktivastuun osalta keskittyen erityisesti ankaran vastuun mukaan arvioitaviin tilanteisiin. Tutkimuksen metodina on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Tarkoituksena on siten voimassa olevaan oikeuteen tukeutuvan argumentaation keinoin esittää tulkintakannanottoja liittyen urakoitsijan vastuuaseman muodostumiseen räjäytys- ja louhintatöissä sekä pyrkiä löytämään toimivat keinot vastuusta vapautumiseksi tai sen rajoittamiseksi. Aiheen rajauksesta johtuen oikeuskäytäntö ja Rakennusurakan yleiset sopimusehdot YSE 1998 muodostavat olennaisen osan tutkielman oikeuslähdepohjasta. Urakoitsijan korvausvastuu muodostuu lähtökohtaisesti urakkasopimuksen perusteella, jolloin kysymys on pääsääntöisesti tuottamukseen perustuvasta sopimusvastuusta. Sitä vastoin korvausvastuun aktualisoituessa räjäytysvahingoista sopimuksenulkoisen vastuun tilanteissa synnyttää toiminnan luonne itsessään korvausvastuun pääsääntöisesti tuottamuksen olemassaolosta riippumatta. Koska urakoitsijan vastuun tarkempi sisältö riippuu olennaisesti vastuuperusteesta, muodostaa näiden vertailu lähtökohdan tutkimuskysymysten tarkastelulle. Vastuuperusteena ankara vastuu on kehittynyt vahvasti oikeuskäytännössä, eikä kirjoitetun lain tasolla ole tyhjentävästi säännelty sen soveltamisalaa. Edelleen ankara vastuu voi aktualisoitua sopimukseen perustuen. Räjäytys- ja louhintatyöt niissä syntyvine vahinkoineen ilmentävät yhtä vakiintuneimmista oikeuskäytäntöön perustuvista ankaran vastuun soveltamisaloista. Johtuen sopimusvastuun ominaispiirteistä vastuunrajoitusehtoineen ja räjäytys- ja louhintavahinkojen ankaran vastuun pääsääntöisestä luonteesta, aktualisoituu urakoitsijan ankaran vastuun mukainen korvausvastuu räjäytys- ja louhintavahingoista lähtökohtaisesti nimenomaan juuri suhteessa kolmanteen. Kolmannelle aiheutunut ja urakoitsijan ankaran vastuun perusteena oleva räjäytysvahinko kuitenkin usein synnyttää korvausvastuun myös sopimussuhteessa. Korvausvastuun lopullista muodostumista usein monimutkaistaa lisäksi erilaiset rakennusalalle tyypilliset sopimusketjutilanteet. Näin ollen olennaisen osan tutkielmaa muodostaa myös tarkastelu vastuun muodostumisesta sopimusketjussa. Räjäytysvahinkojen olennaisimpina vaikutuksina urakoitsijalle näyttää olevan niiden aiheuttamat välittömät ja välilliset taloudelliset menetykset sekä mahdolliset imagotappiot. Seuraten räjäytysvahinkojen pääsääntöistä ankaran vastuun luonnetta ja verrattain harvoin ilmenevää mahdollisuutta vedota erinäisiin vapautumisperusteisiin, nousee urakoitsijan riskienhallinta olennaiseen rooliin. Tehokkaaseen riskienhallintaan voidaan katsoa kuuluvan niin ennakkovarautumiseen ja suunnitteluun liittyvät kuin jo syntyneiden vahinkojen selvittämiseen kytkeytyvät prosessit mukaan lukien puolustusstrategiat vastuusta vapautumiseksi tai korvausvastuun pienentämiseksi. Ennakkovarautumisen tärkeimpinä yksittäisinä keinoina esille nousevat jo tarjousvaiheessa tapahtuva urakkakohtaisten riskien kartoitus, etu- ja jälkikäteiskatselmukset, työntekijöiden riittävä perehdytys, urakkasuorituksen valvonta sekä korvausvastuun rajoittaminen ja hajauttaminen erilaisin sopimus- ja vakuutusjärjestelyin. Urakoitsijan jälkikäteinen riskienhallinta nousee kuitenkin ennakkovarautumisen ohella merkitykselliseen rooliin, mikä on looginen seuraus räjäytys- ja louhintatöiden luonteeseen kytkeytyvästä vahinkoriskin realisoitumisen verrattain suuresta todennäköisyydestä. Oikeuskirjallisuus ja -käytäntö antavat viitteitä ankaran vastuun käyttöalan laajentumisesta tulevaisuudessa. Koska räjäytys- ja louhintatöiden ja niissä sattuvien vahinkojen osalta oikeustila on nykyisellään varsin vakiintunut ja selkeä, mielenkiintoiseksi nousee kysymys niihin liittyvän ankaran vastuun kehityssuunnasta ja sen vaikutuksista urakoitsijan vastuuasemaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että käytännössä tärkeimmiksi urakoitsijan korvausvastuun muodostumisen hallintakeinoiksi nousevat korvausmaksuvelvollisuuden hallinta sopimus- ja vakuutusjärjestelyin sekä vahingonkärsijän syy-yhteys -näytön taklaaminen, jonka onnistumisessa katselmuksien ja erinäisten tutkimusten asema on merkittävä. Oikeusvarmuuden sekä räjäytys- ja louhintatöiden toteuttamisen luonteen vuoksi nykyisen oikeustilan säilyttäminen osoittautuu merkitykselliseksi, eikä vastuuta tulisi ainakaan ankaroittaa nykyisestä esimerkiksi poikkeuksettoman vastuun suuntaan.
-
(2019)Avioliittolaki muuttui 1.3.2017 siten, että myös samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon tuli mahdolliseksi. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vastusti avioliittolain muutosta ja on sen muutoksen jälkeen ilmoittanut kantanaan, ettei kirkon sisäinen lainsäädäntö mahdollista samaa sukupuolta olevien vihkimistä tai siunaamista kirkollisesti avioliittoon. Kirkon sisällä kuitenkin osa papistosta on kirkon virallisesta kannasta huolimatta vihkinyt samaa sukupuolta olevia avioliittoon ja siunannut niitä. Tähän kirkon johto on reagoinut rangaistustoimenpiteillä. Tutkimuksessa selvitetään lainopillisesti, miten kirkon sisäistä lainsäädäntöä pitäisi muuttuneessa tilanteessa tulkita; salliiko vai kieltääkö kirkkolaki ja -järjestys samaa sukupuolta olevien avioliiton ja kuinka selvää tällainen sääntely on? Edelleen tutkimuksessa selvitetään lainopillisesti, mikä on kirkon papiston virkamiesoikeudellinen asema ja vastuu muuttuneessa tilanteessa; mitä papisto saa tai sen pitää tehdä, mitä se puolestaan ei saa tehdä ja mitkä ovat kirkon mahdollisuudet puuttua papiston toimintaan. Lopuksi tutkimuksessa selvitetään myös empiirisen oikeustutkimuksen avulla, minkälaisen ratkaisukäytännön samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien ja siunaavien pappien osalta tuomiokapitulit ovat 1.3.2017-31.1.2019 ottaneet. Tutkimuksen keskeisenä tutkimustuloksena on, ettei kirkon johdon esittämä tulkinta avioliittolain muutoksen vaikutuksista kirkon sisäiseen oikeuteen voida pitää kestävänä ja että ylipäätänsä tälle tulkinnalle on löydettävissä vain vähän oikeudellisia perusteita. Tämä vaikuttaa myös siihen, mitkä ovat edellytykset rangaista niitä pappeja, jotka vihkivät ja siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja. Empiirisessä tutkimuksessa keskeinen havainto on, että vain pieni osa vihkimisistä ja siunaamisista on edennyt tuomiokapitulien käsittelyyn ja että muodollisesta tiukkuudestaan huolimatta kurinpitolinja vaikuttaa passiiviselta ja välttelevältä.
-
(2018)Tutkielman pääkysymyksenä on, miten yksityiselämää suojataan tietoliikennetiedustelussa. Yksityiselämän suoja on perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattu oikeus, jota on mahdollisuus rajoittaa tietyin edellytyksin. Tutkielma liittyy uuteen tiedustelua koskevaan lakihankkeeseen, jossa suojelupoliisille on annettu uutena toimivaltuutena suorittaa tietoliikennetiedustelua kansallista turvallisuutta uhkaavan toiminnan perusteella. Tietoliikennetiedustelua suoritetaan kohteelta salassa. Siten kohde voi saada tiedon häneen kohdistetusta tiedustelusta vasta jälkeenpäin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käytännössään asettanut tiettyjä kriteereitä tiedustelun hyväksyttävyydelle. Velvollisuus ilmoittaa tietoliikennetiedustelusta sen kohteelle on yksi keskeinen keino suojata yksityiselämää, sillä ilmoituksella kohde saa tiedon häneen kohdistetusta tietoliikennetiedustelusta. Kyseessä on tärkeä oikeusturvan tae, sillä näin kohde voi saat-taa toimenpiteen laillisuuden riippumattoman viranomaisen arvioitavaksi. Yksityiselämän suojan kannalta ongelmallista on, että ilmoitusvelvollisuus koskee kohdehenkilöitä vain rajallisesti, eikä sivullisia lainkaan. Tilanne olisi sekä perusoikeuksien että ihmisoikeuksien näkökulmasta kestämätön, joten ilmoitusvelvollisuutta on täydennetty hävittämisvelvollisuudella sekä tietojen hyödyntämiskiellolla. Viranomaisen tulee lähtökohtaisesti hävittää tiedot siten, että niitä ei saa hyödyntää ennen hävittämistä. Tutkimuksessa havaitaan, että yksityiselämän suoja on otettu uudessa tiedustelulainsäädännössä huomioon kattavasti tietoliikennetiedustelun eri vaiheissa. Silti yksityiselämää loukataan tiedustelullisin keinoin. Toisaalta tämä on hyväksyttävää, koska tiedustelulla mahdollistetaan kansallisen turvallisuuden suojaaminen ja kollektiivinen turvallisuus.
-
(2019)Yksityisten tahojen oikeus vaatia vahingonkorvausta kilpailunrikkomisesta aiheutuneesta vahingosta vahvistettiin jo 70-luvulla. Siitä huolimatta kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden tila Euroopassa oli vielä vuonna 2004 täysin kehittymätön. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen alan harmonisoimiseksi komissio antoi pitkällisen valmistelun jälkeen 25.12.2014 voimaan tulleen kilpailuvahinkodirektiivin (2014/104/EU), joka implementoitiin Suomessa laiksi kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista (1077/2016). Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen perinteisiä kysymyksiä on, miten jakeluketjussa eteenpäin siirrettyyn ylihintaan tulisi suhtautua. Ylihinnan siirtämistä voidaan yleensä arvioida kahdessa tilanteessa: rikkomiseen syyllistynyt voi vedota ylihinnan siirtämiseen puolustuksenaan (”kilpi”, passing-on-puolustus) tai välillinen ostaja voi vaatia rikkomiseen syyllistyneeltä vahingonkorvausta väitetystä ylihinnan siirtämisestä (”miekka”). Passing-on-puolustus tarkoittaa sitä, että vastaaja vetoaa puolustuksenaan siihen, että kantaja ei ole oikeutettu saamaan korvausta, sillä vahinko on siirretty eteenpäin ja korvaus tarkoittaisi ansiotonta voittoa. Ylihinnan siirtämisen käyttö miekkana tarkoittaa sitä, että kantaja voi edukseen vedota siihen, että ylihinta on siirretty hänelle ja hän on tästä johtuen kärsinyt vahinkoa, vaikka ei ole suoranaisessa sopimussuhteessa vastaajaan. Keskustelu passing-on-puolustuksen sallittavuudesta ja välillisen ostajan asemasta on lähtöisin Yhdysvalloista ja sittemmin sitä on jatkettu myös Euroopassa. Vaikka kilpailuvahinkodirektiivi sallii ylihinnan siirtämiseen vetoamisen sekä kantajalle että vastaajalle, erityisesti passing-on-puolustuksen käyttöä koskeva sääntely on jätetty monitulkintaiseksi. Tutkimus on käytännöllisesti suuntautunut lainopillinen tutkimus, jonka kohteena on ylihinnan siirtämiseen ja erityisesti passing-on-puolustukseen liittyvät oikeudelliset kysymykset. Se keskittyy tarkastelemaan passing-on-puolustuksen käyttöä ennen kaikkea suomalaisen oikeusperinteen ja yksityisoikeudellisen täytäntöönpanon tavoitteiden näkökulmista. Tutkimuksessa keskeiseen asemaan nouseekin oikeusperiaatteiden, tavoitteiden ja reaalisten argumenttien hyödyntäminen. Tutkimuksessa on hyödynnetty myös oikeusvertailevaa materiaalia erityisesti argumentaation rikastuttamiseksi, vaikka tutkimuksen tavoitteet eivät olekaan varsinaisesti oikeusvertailevia. Tutkimus pyrkii tarjoamaan argumentteja erityisesti rikastumiskieltoa, moninkertaista vastuuta ja vastuun puuttumista silmällä pitäen. Yksi tutkielman keskeisiä tarkastelun kohteita on myös tehokkuusperiaatteen ja ennalta ehkäisevän vaikutuksen (pelotevaikutus) sekä eurooppalaisen oikeusperinteen ja rikastumiskiellon välinen jännite. Osana näitä kysymyksiä tutkimus tarkastelee kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausoikeuden taustaa ja kehittymistä Suomessa sekä Euroopassa ja käsittelee kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausoikeuden taustalla vaikuttavia tavoitteita. Tutkimus pyrkii myös avaamaan kartellien aiheuttamaa ylihintaa käsitteenä ja vastaamaan siihen, mitä ylihinnan siirtämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Lisäksi tutkimuksessa käsitellään lyhyesti ylihinnan siirtämisen talousteoriaa sekä ylihinnan ja sen siirtämisestä aiheutuvien vahinkojen määrän arviointia tuomioistuimissa erilaisten taloustieteellisten menetelmien avulla. Tutkimuksen loppuosassa pyritään antamaan erilaisia ehdotuksia sille, miten tuomioistuin voisi vaihtelevissa tilanteissa arvioida passing-on-puolustuksen käyttöä. Tutkimuksen loppuosassa voidaankin havaita de sententia ferenda -tutkimustavalle tyypillisiä kannanottoja, jotka eivät varsinaisesti pyri oikeustilan muuttamiseen vaan joiden merkitys vahvistuu tai väistyy tulevassa soveltamistilanteessa. Näissä kannanotoissa on hyödynnetty viimeaikaista eurooppalaista oikeuskäytäntöä, vaikka niihin on sovellettu aiempaa lainsäädäntöä. Koska passing-on-puolustuksen käyttö jää direktiivin ja kansallisen lainsäädännön näkökulmista avoimeksi eikä kilpailuvahinkodirektiiviä olla vielä sovellettu unionin tuomioistuimessa tai jäsenvaltioiden kansallisissa tuomioistuimissa, tutkimus pyrkii osaltaan avaamaan keskustelua aiheesta erityisesti suomalaisesta näkökulmasta.
Now showing items 21-32 of 32