Browsing by study line "Valtiosääntöoikeus"

Suomen valtiosääntöön lisättiin useita sosiaalisia perusoikeuksia vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten yhtä näistä, perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta, tulkitaan lainsäätämisvaiheessa. 2010-luvun sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistusten eduskuntakäsittelyssä säännös on noussut keskiöön. Syntynyttä tulkintakäytäntöä ei ole aiemmin tutkittu. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on turvattu terveyteen liittyviä oikeuksia. Perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitteen juuret ovat vahvemmin suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kuin ihmisoikeuksissa. Vaikkei Suomen voitaisi todeta loukanneen sopimusvelvoitteitaan, sopimusten tulkintakäytännöstä voidaan silti hakea yleisiä periaatteita siitä, miten terveydenhuolto tulee järjestää. Perustuslain 19.3 §:n sisältämä turvaamisvelvoite ei tehokkaasti velvoita lainsäädäntövallan käyttäjää antamaan perusoikeutta toteuttavaa lainsäädäntöä, mutta vaikuttaa tällaisen lainsäädännön sisältöön. Perusoikeus edellyttää terveydenhuollon lainsäädäntöä, mutta tuo lainsäädäntö ei tule sillä tavoin perusoikeuden osaksi, että perusoikeus estäisi sen muuttamisen. Turvaamisvelvoitteen, toimeksiantovaikutuksen ja sääntelyvarauksen kehittely on jäänyt suomalaisessa valtiosääntöoikeudellisessa tutkimuksessa vähäiseksi. Sosiaalisten perusoikeuksien rajoittamista on käsitelty kirjallisuudessa heikennyskieltovaikutuksen kautta, mutta perustuslakivaliokunnan heikennyksiä koskeva käytäntö on hajanaista. Heikennyskieltodoktriini ei näyttäisi kovin hyvin soveltuvan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta toteuttavan lainsäädännön arviointiin. Terveyspalveluiden erityispiirre on lääketieteellisen asiantuntemuksen itsenäisyys, jonka vuoksi hoitopäätöksiä ei pidetä hallintopäätöksinä, vaikka kyse on perusoikeuksien toteuttamisesta. Tämä rajoittaa lainsäätäjän liikkumavaraa: terveydenhuollon lainsäädäntö ei saa estää yksilöllistä lääketieteellistä arviota ja päätöstä potilaan hoidosta. Ihmisoikeussopimusten valvontakäytännössä huomiota on kiinnitetty terveydenhuoltopalveluiden saatavuuteen ja laatuun. Perustuslakivaliokunnan perustuslain 19.3 §:ää koskevassa käytännössä palveluiden laatu on jäänyt vähälle huomiolle. Sen sijaan valiokunta on asettanut palveluiden alueellisesti ja taloudellisesti yhdenvertaista saatavuutta koskevia vaatimuksia. Alueellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jota on punnittu vasten alueellisia eroja korostavia näkökohtia, erityisesti kunnallista itsehallintoa. Taloudellisen yhdenvertaisuuden minimivaatimuksena on ollut, etteivät palvelusta käyttäjälle aiheutuvat kustannukset saa siirtää palveluja niitä tarvitsevien ulottumattomiin. Tämän ohella taloudellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jonka mukaan maksukyvyn vaikutus palveluiden saatavuuteen ja laatuun tulisi minimoida. Perustuslakivaliokunta ei ole edellyttänyt terveyspalveluiden ulottamista yhdenvertaisesti kaikkiin maassa oleskeleviin, vaan muun kuin perustuslain 19.1 §:ää toteuttavan kiireellisen hoidon edellytykseksi on voitu asettaa laillinen ja vakituinen maassa asuminen tai työskentely. Perustuslain 19.3 §:stä on johdettavissa vaatimuksia terveydenhuoltojärjestelmän rakenteelle. Rakenteeseen ei saa sisältyä merkittäviä riskejä, jotka vaarantaisivat perusoikeuden toteutumisen. Perustuslakivaliokunta on viime aikoina tiukentanut suhtautumistaan terveyspalveluiden yksityistämiseen ja voidaan puoltaa tulkintaa, jonka mukaan julkisten toimijoiden tulisi tuottaa suurin osa terveydenhuollon palveluista. Perustuslakivaliokunnan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta koskeva käytäntö ilmentää oikeuden hyvinvointivaltiollista paradigmaa ja irtaantumista valtiosääntöisestä managerialismista.

Syrjintä etnisyyden perusteella on kielletty kansallisessa ja kansainvälisessä oikeudessa. Muodollisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta eri etniset vähemmistöt eivät ole tosiasiallisesti yhdenvertaisessa asemassa ja kohtaavat erityisesti rakenteellista rasismia. Positiivinen erityiskohtelu on sellaista sallittua erilaista kohtelua, jonka tarkoituksena on tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistäminen. Positiivista erityiskohtelua on käytetty ja tutkittu melko vähän etnisen syrjinnän yhteydessä. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin positiivista erityiskohtelua on mahdollista käyttää rakenteelliseen rasismiin puuttumisen keinona ja voiko siihen olla velvollisuus. Tutkielman metodina käytetään yhtäältä lainoppia ja toisaalta empiiristä oikeustutkimusta. Lähdeaineisto koostuu oikeuslähteistä sekä yhteiskuntatieteellisestä kirjallisuudesta ja yhteiskuntatieteellisistä empiirisistä tutkimusaineistoista. Positiivinen erityiskohtelu on sallittua, kun se täyttää tietyt edellytykset. Jotta etnisyyteen perustuva positiivinen erityiskohtelu olisi sallittua, tulee sen olla hyväksyttävään tavoitteeseen pyrkivää, oikeasuhtaista, kestoltaan oikein mitoitettua, johdonmukaista ja lakiperustaan nojaavaa. Viranomaisella, koulutuksen järjestäjällä ja työnantajalla on velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta. Positiivinen erityiskohtelu on yksi mahdollinen tapa toteuttaa tätä velvollisuutta. Johtopäätöksenä todetaan, että positiivisella erityiskohtelulla näyttäisi olevan tosiasiallista etnistä yhdenvertaisuutta voimistava ja rakenteellista rasismia vähentävä vaikutus. Rakenteellisen rasismin esiintyminen ja positiivisen erityiskohtelun oletettu tosiasiallista yhdenvertaisuutta lisäävä vaikutus muodostavat lähtökohtaisesti sallitut olosuhteet etnisten vähemmistöjen positiiviselle erityiskohtelulle. Joissakin konkreettisissa tilanteissa positiiviseen erityiskohteluun voitaneen katsoa olevan velvollisuus.

Tutkielmassa tarkastellaan sijaissynnytystä koskevaa lainsäädäntöä ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt yhteensovitettavissa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa. Sijaissynnytykseen ihmisoikeuskysymyksenä liittyy ratkaisemattomia teoriatason kysymyksiä arvioitaessa sitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt perus- ja ihmisoikeuksien kanssa yhteensovitettavissa. Tämä käy ilmi sekä suomalaisista että kansainvälisistä lainvalmisteluaineistoista. Tarkastelu rajautuu sijaissynnyttäjänä toimivan naisen osalta ihmisarvon loukkaamattomuuden vaatimukseen, ja järjestelyn tuloksena syntyvän lapsen osalta lapsen yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä lapsen etuun. Ihmisarvo-osio kytkeytyy kotimaassa käynnissä olevaan keskusteluun altruististen sijaissynnytysjärjestelyiden sallittavuuden edellytysten selvittämisestä, ja on luonteeltaan teoreettinen. Ihmisarvokeskustelun kanssa erottamattomalla tavalla rinnakkaisena tutkielmassa nostetaan esiin lapsen oikeudet, erityisesti sijaissynnytysjärjestelyn tuloksena syntyvän lapsen näkökulmasta. Myös lapsen osalta pohdittavaksi nousee ihmiskauppaan ja ihmisarvoon liittyvät kysymykset, mutta tutkielman rajallisuuden vuoksi tutkielmassa keskitytään lapsen oikeuksien osalta tilanteisiin, joissa Suomeen tuodaan sijaissynnytettyjä lapsia ulkomailta. Tällaisessa tilanteessa tarkastelun keskiköön nousee lapsen oikeus vanhempiin ja identiteettiin. Tutkielmassa esitetään yksi tapa systematisoida ihmisarvon ja lapsen oikeuksien suhdetta sijaissynnytystä koskevissa tapauksissa. Ratkaisevaan asemaan nousee ihmisarvon määrittelykysymyksen lisäksi ordre public -ehdottomuusperiaate. Lopuksi esitetään, että perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien huomioiminen voi vaatia muutoksia sijaissynnytystä koskevaan sääntelyyn.

Tutkielmassa on tarkasteltu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ja Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) tietoliikennetiedustelua koskevaa viimeaikaista oikeuskäytäntöä ja eroavaisuuksia näiden oikeuskäytäntöjen välillä. Tarkastelun kohteena on erityisesti ollut viesti- ja tietoliikenteen niin sanottu massavalvonta, jossa tiettynä hetkenä kaikki tietyssä tietoliikenteen solmukohdassa kulkeva tietoliikenne talletetaan tiedustelu- ja/tai lainvalvontaorganisaatioiden myöhempää tarkastelua varten. Massavalvonta eroaa tästä syystä huomattavasti luonteeltaan perinteisemmästä tiettyyn henkilöön tai henkilöjoukkoon kohdistuvasta tarkkailusta ja televalvonnasta. Tuomioistuinten oikeuskäytännöt eroavat jonkin verran toisistaan ja niiden välillä on havaittavissa jopa ristiriitaisuuksia. Toisekseen tässä tutkielmassa on tarkasteltu tuoretta kotimaista tiedustelulainsäädäntöämme ja sen suhdetta edellä mainittujen tuomioistuinten oikeuskäytäntöön. Tutkielma on laadittu käyttämällä niin sanottua oikeusdogmaattista, eli lainopillista tutkimusmetodia. Lainopillisen tutkimuksen tarkoituksena on jäsennellä ja selventää lainsäädännön, oikeuskäytännön ja oikeustieteen muodostamaa kokonaisuutta, jotka yhdessä muodostavat oikeusjärjestyksen. Tutkielman tapauksessa tämä on tarkoittanut sen selventämistä, miten edellä mainitut tuomioistuimet suhtautuvat tietoliikennetiedusteluun. Tuomioistuimista EIT suhtautuu massavalvontaan konseptina suvaitsevaisemmin kuin EUT. EIT on katsonut ettei massavalvonta itsessään konseptina ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) vastainen. Se on katsonut, että nykyisessä monimutkaisessa ja proaktiivisia toimia vaativassa turvallisuustilanteessa massavalvonnan kaltainen tiedustelumenetelmä voi olla tarpeellinen sekä perus- ja ihmisoikeuksien mukainen toimi. Se on toisaalta edellyttänyt EIS:n mukaiselta massavalvontajärjestelmältä tarkkarajaisuutta, oikeusturvatakeita sekä muiden EIS:n oikeuskäytännössä kehitettyjen oikeusperiaatteiden kunnioittamista. EUT on sen sijaan oikeuskäytännössään suhtautunut lähtökohtaisesti kielteisesti massavalvonnan hyväksymiseen tiedustelumenetelmänä. Oikeustieteen piirissä tuomioistuinten eroavaa linjaa on perusteltu sillä, että EIS ja EIT:n oikeuskäytäntö muodostavat perus- ja ihmisoikeuksien minimitason Euroopassa, minkä lisäksi EU:n perusoikeuskirja ja EUT:n sitä koskeva oikeuskäytäntö voivat taata vielä korkeamman ihmisoikeuksien suojan tason kuin EIS. Molempien tuomioistuinten oikeuskäytännössä on myös käsitelty niin sanottuja viestinnän metatietoja verrattuina itse viestinnän sisältöön. Perinteisesti on ajateltu, että viestinnän sisältö on perusoikeuksien kannalta kaikkein arinta viestinnän aluetta ja kuuluu tästä syystä yksityisyyden suojan perusoikeuden ydinalueeseen. Metatietojen ei taas perinteisesti ole katsottu kuuluvan tämän ydinalueen piiriin. Molempien tuomioistuinten uudemmassa oikeuskäytännössä metatietojen on kuitenkin katsottu voivan olla aivan yhtä arkaluontoisia tietoja kuin viestinnän sisältö. Tämä johtuu siitä, että modernin tietojenkäsittelyn keinoin on metatietoja analysoimalla mahdollista muodostaa hyvin kattava kuva yksilön elämästä liikkumisineen, työpaikkoineen ja sosiaalisine suhteineen. EIT:n molemmat käsiteltävinä olleet oikeustapaukset tulevat päätymään vielä EIT:n suuren jaoston käsiteltäviksi, minkä lisäksi EUT:lla on käsiteltävänä uusi aihealuetta koskeva ennakkoratkaisukysymys, mistä syistä minkään lopullisen näkökannan esittäminen koskien näiden tuomioistuinten suhtautumista tietoliikennetiedusteluun ja massavalvontaan on vielä ennenaikaista. Kotimainen tiedustelulainsäädäntömme on eurooppalaisittain laadittu hyvin myöhään ja se on tuoretta. Tästä syytä lainvalmistelijat ja lainsäätäjät eduskunnassa ovat voineet huomioida pääosan tutkielman kohteena olleesta oikeuskäytännöstä työskentelyssään. Tietoliikennetiedustelumme ei ole kohdentamatonta, vaan edellyttää aina tarkkarajaisia seulontakriteereitä, .Toisaalta jokainen valvontajärjestelmä on yhtä hyvä kuin sen valvojat. Tästä syystä kotimaisenkin tietoliikennetiedustelun perus- ja ihmisoikeuksien mukaisuus edellyttää toimivaa ulkoista ja sisäistä lainvalvontaa sekä ajoittaista uudelleentarkastelua.

Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista uhista, josta tulevat kärsimään erityisesti lapset ja tulevat sukupolvet. Vireillä olevat ilmastokanteet ovat herättäneet kysymyksen ihmisoikeustuomioistuinten roolista suhteessa hallitusten tekemiin päästövähennyksiin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan lasten oikeuksien toteutumista ilmastonmuutoksessa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen positiivisia toimintavelvoitteita. Tutkielman aiheena on Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) valtioille asettamat toimintavelvoitteet ilmastonmuutoksessa artiklan 8 valossa ottaen huomioon lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) velvoitteet. Tutkielmani rajauksen ulkopuolelle jäävät muiden kuin artiklan 8 syvällinen tarkastelu. Keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä pyritään selvittämään, millaisia positiivisia toimintavelvoitteita EIS:n artikla 8 luo Pariisin ilmastosopimuksen valossa. Toisekseen tutkielmassa pohditaan, millaisia haasteita näiden positiivisten velvoitteiden täytäntöönpanossa on löydettävissä. Tutkimusmetodeina tutkielmassa käytetään lainoppia ja myös oikeuspoliittista metodia. Tämän avulla pyritään löytämään tutkielmassa vaikuttavan oikeuden yhteiskunnallista ulottuvuutta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa EIT:n oikeuskäytännöstä, kansallisista ja kansainvälisistä lainvalmisteluasiakirjoista sekä oikeuskirjallisuudesta. Tutkimuksessa esitetään, että artiklan 8 oikeuskäytännön avulla on voitu eritellä valtioiden positiivisia velvoitteita tuomioistuimille, viranomaisille ja lainsäätäjille ilmastonmuutoksessa. Tutkimuksen mukaan lapsen haavoittuvaisuudelle ja lapsen edun huomioon ottamiselle tulee antaa nimenomaisesti painoarvoa positiivisten toimintavelvoitteiden asettamisessa. Kuitenkin kanteiden muodolliset edellytykset, vallan kolmijako ja taloudellisten intressien painottaminen voidaan katsoa ilmastonmuutosta koskevien positiivisten toimintavelvoitteiden esteiksi. Tutkielman alussa aihetta pohjustetaan tutustuttamalla lukija ilmasto-oikeuden periaatteisiin ja Pariisin ilmastosopimukseen sekä ihmisoikeuksien ja ilmasto-oikeuden päällekkäisyyteen. Tämän jälkeen käsitellään EIS:n negatiivisia ja positiivisia toimintavelvoitteita sekä EIS:n yleisiä tulkintaperiaatteita. Seuraavaksi keskitytään artiklan 8 oikeuskäytäntöön ja sen luomiin ympäristöoikeuksiin. Tämän yhteydessä käsitellään myös LOS:n yhteyttä positiivisiin toimintavelvoitteisiin ja lapsen haavoittuvaisuuden teemaan. Lopuksi pohditaan näiden velvoitteiden asettamisen haasteita. Johtopäätöksissä tehdään arvio EIS:n mahdollisuuksista vastata ilmastonmuutoksen luomaan uhkaan sekä järjestelmän toimivuudesta tulevaisuudessa.

Tutkielman kohteena on Suomen perustuslain 20 §:ssä säädetty vastuu ympäristöstä eli ympäristöperusoikeus. Ympäristöperusoikeus on aiheena ajankohtainen ja tärkeä, sillä ilmastonmuutos ja erilaiset ympäristöongelmat ovat erittäin ajankohtaisia ilmiöitä. Tätä osoittaa muun muassa se, että eri Euroopan valtioiden tuomioistuimissa on käyty erilaisia ilmasto-oikeudenkäyntejä. Suomessakin korkein hallinto-oikeus ratkaissut tapauksen, jota voi pitää Suomen ensimmäisenä ilmasto- oikeudenkäyntinä. Tutkimuksen tarkoituksena on käsitellä ympäristöperusoikeuden merkitystä Suomessa erityisesti lainkäytössä sekä tähän vaikuttavia seikkoja. Tutkielmassa tarkastellaan myös ympäristöperusoikeuden vaikutusta KHO:n oikeuskäytännössä sekä sitä, miten ympäristöperusoikeuteen viitataan näissä ratkaisuissa. Tutkielmassa käydään läpi KHO:n oikeuskäytäntöä kirjallisuuden valossa sekä KHO:n viimeaikaisia vuosikirjajulkaisuja liittyen ympäristöperusoikeuteen. Tutkielmassa havaitaan, että ympäristöperusoikeudella on ollut vaikutusta valitusoikeuden tulkintaan oikeuskäytännössä. Tarkasteltujen ratkaisujen perusteella viittauksia ympäristöperusoikeuteen ei ole kuitenkaan kovin paljoa. Kokoavasti voidaan todeta, että ympäristöperusoikeudella on lainkäytössä vain suhteellisen vähäinen merkitys.