Browsing by master's degree program "Filosofian maisteriohjelma"

In this thesis, I discuss the interconnectedness between democracy, the state, and oppression. I compare Iris Marion Young’s theory of oppression and democracy with Carol Ehrlich’s social anarchist theory. Ehrlich in her theory opposes Marxist feminism and I apply this critique of Marxist feminism to Young’s theory. According to Young, social injustice is caused by oppression and domination. Oppression limits the possibilities for living a socially meaningful life. Domination refers to the act of limiting the possibilities of choosing one’s direction in life. Oppression and domination are structural which means that they manifest in everyday actions, and they are not caused by institutional state action. Young states that democracy must be deliberative. Deliberation signifies that decision-making is based on co-operative conversation. Everyone must be included in the deliberation, especially those in oppressed positions. Inclusion is the way of overcoming oppression and strengthening democracy. Young thinks that inclusion and democracy demand the state action. Young thinks that the state is an important means of achieving social justice since civil society is not strong enough to prevent oppression. The state prevents oppression and provides conditions for democracy. Ehrlich disagrees with Young. According to her, the state is always built on unjust power relations and thus causes oppression. Ehrlich thinks that coercion, domination, and oppression are all socially unjust. According to Ehrlich, the means by which social justice is achieved must be coherent with the end goal of a socially just society. Ehrlich has four arguments against Marxist feminism: (i) The plurality of oppressed identities is not considered. (ii) Class is always the main cause of oppression. (iii) Marxist feminism bases on authoritarian power structures. (iv) Marxist feminism bases on historical materialism. Young overcomes the first two critiques, but she does not oppose authoritarianism as she justifies coercion. She also has a materialist emphasis on her theory of oppression. In conclusion, in my view Young does not consider the possibility of state oppression and domination, like Ehrlich does. According to Young coercion is not inherently unjust, like domination and oppression are. As the state does not cause domination but rather coercion, Young claims that the state is a necessary institution.

Racism continues to be both a widely discussed topic and continuing problem within many of our societies. Yet, most of the mainstream discourse on race lacks any reference to the actual concept of race itself. This has led to a situation in which racism is understood as systematic discrimination but race itself is generally treated as a neutral and unproblematized identity category instead of a political system of oppression. In this master’s thesis I will examine the ontological relationship between the concept of race and power. The main goal is twofold. Firstly, I will show that the relationship between race and power is an inherent one. Secondly, I will show that it is not only possible but necessary to take Whiteness as a vantage point as we examine this relationship. For while we are generally accustomed to approach the topic of racism and racial injustice through the experiences of people of color, Whiteness continues to remain in the margins of our political, social, and theoretical conversations. This, I claim, results from the normalization of Whiteness that has rendered White people unable to see how race functions and affects their daily lives. I will begin by briefly examining how the ideas of race and Whiteness were historically constructed and implemented as oppressive systems. This will help us establish that race was never discovered but constructed to serve a specific purpose. From here I move onto examine the relationship between race and power through the frameworks of class and state power. First, I look at Charles Mills’ argument for why racial power relations are distinct from and transcend those of class. After this I examine how Michel Foucault conceptualizes race as a necessary technology of power to the modern state. Then I move onto examine George Yancy’s method that not only forces Whites to see the workings of race but allows us to comprehend that there is no sense in making a distinction between “good” and “bad” White people. Finally, I present my own method of asking the ethically laden question: “Is there anything good about Whiteness?” I argue that any meaningful discussions on racism must theoretically examine the historical construction of race and the purposes that it has been used. For this reveals the ontological relationship between race and power as an inherent one. In addition, it is also crucial to comprehend that race is first and foremost a lived experience that affects the daily lives of countless people before any of our conceptual analysis. Thus, examining both the theoretical and the empirical level of race is a necessity for us to have any change to move beyond race. And I suggest that we start by asking “Is there anything good about Whiteness?” For an adequate answer to this question requires an understanding of what it is to be White. Which then necessitates a thorough theoretical understanding of the construction, history and workings of race.

Populismi on 2020-luvulle tultaessa erittäin suosittu tutkimuskohde akateemisessa maailmassa. Terminä populismia kuitenkin sovelletaan jatkuvasti useissa eri yhteyksissä tuntematta sen tarkkaa teoreettista taustaa tai määritelmää. Siksi populismiteorioiden analysointi on tärkeää myös filosofisessa kontekstissa. Teoriat eliittiä vastustavasta 'kansasta' ovat merkittävässä osassa myös populismin filosofisissa teorioissa, mutta populismin luomat ja etenkin Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oikeistopopulismiin viittaavat mielikuvat ovat usein tehneet populismiteorioiden käsittelystä vähintäänkin haastavaa. Tässä työssä puolustetaan populismi-termin käyttöä poliittisen filosofian kontekstissa ja osoitetaan, miten Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen vuonna 1985 muotoilemalla populismiteorialla voidaan selittää politiikan ontologiaa, 'kansan' hegemoniaa ja jälkiperustahakuisuutta. Työssä käsitellään Ernesto Laclaun omintakeista jälkimarxilaista populismiteoriaa ja verrataan sitä Slavoj Žižekin ideologiakäsitykseen. Työssä hyödynnetään muun muassa Oliver Marchartin vakiinnuttamaa jälkiperustahakuista filosofiaa, joka kyseenalaistaa essentialistisen käsityksen politiikasta. Työn tavoitteena on löytää Laclaun ja Žižekin teorioista vasemmistopopulistisia piirteitä. Laclaun omintakeisessa populismiteoriassa populismi kuvaillaan artikulaation logiikkana, jossa tyhjillä merkitsijöillä ja ekvivalenssin ketjulla on merkittävä rooli. Žižekin ideologiakäsityksessä puolestaan ideologisen fantasian käsite on tärkeässä roolissa. Molempien teorioita yhdistää niiden lacanilainen perintö, jossa muun muassa point de capitonit, antiessentialismi ja merkitsijät ovat tärkeässä osassa. Työssä todetaan, että Laclaun populismiteoriassa on vasemmistopopulistisia piirteitä, mutta ne eivät ole yksinomaan vasemmistopopulistisia. Kuitenkin Laclaun synnyinmaassa vaikuttanut ja vasemmistopopulistisia elementtejä sisältänyt peronismi on vaikuttanut hänen teoriaansa. Erityisesti Chantal Mouffen radikaalin demokratian projekti on saanut vaikutteita Laclaulta, ja siinä vasemmistopopulistiset piirteet ovat korostuneita ja postmoderneja identiteettipoliittisia elementtejä hyödyntäviä. Myös Žižekin ideologiakäsityksestä on löydettävissä vasemmistopopulistisia piirteitä muun muassa kapitalismikritiikin muodossa, mutta Žižek itse ei määrittele teoriaansa populistiseksi. Kuitenkin Laclaun ja Žižekin teorioita leimaa vahva lacanilais-marxilainen ja antagonistinen perintö, joka näkyy heidän teorioissaan monella tavalla.

Mooren mukaan etiikan peruskysymys on "mitä hyvä on?", johon vastaaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Mooren mukaan hyvä on yksinkertainen käsite aivan samoin kuin keltainen. Tästä Moore tekee johtopäätöksen, ettei hyvää voi määritellä. Hyvän määrittely on osoittautunut laajemminkin vaikeaksi. Tarkastelemme filosofiassa käytyä keskustelua määriteltävyydestä. Näin keskustelu rinnastuu kiinnostavalla tavalla tieteenfilosofiassa käytyyn keskusteluun. Tämä samalla syventää ymmärrystämme etiikassa tarkastelluista kysymyksistä. Tutkielmassa teoreettisesti keskeinen ajatus on tarkastella rinnakkain tieteenfilosofiassa, matematiikan filosofiassa ja etiikassa käytyä keskustelua. Näin voimme valottaa tiettyjä tieto-opin kannalta keskeisiä kysymyksenasetteluja moraalitietoon liittyen. Tieteenfilosofiassa eräs keskeinen kysymys liittyy tieteellisen kokeen rooliin tiedon rakentumisessa. Tieteellisen kokeen taustalla on antiikin geometrinen analyysi, tai yleisemmin analyysin ja synteesin menetelmä. Siten kokeellisen tieteen ja matematiikan tiedonhankintaprosessien välillä on kiinnostava metodinen yhteys, joka osoittautuu hedelmälliseksi myös moraalitiedon hankinnassa käytetyn ajatuskoemenetelmän analyysissa. Moraalifilosofiassa ajatuskoemenetelmän avulla generoidaan esimerkkitapauksia, joissa tiettyjä asioita tuodaan yksityiskohtaisen analyysin kohteiksi. Tällainen analyysi on keskeinen metodinen keino moraalitiedon hankinnassa ja täsmentämisessä. Ajatuskoemenetelmä samoin kuin kokeellisen tieteen menetelmä on askeleittain etenevää ja lokaalia. Moraalitiedon perustana on moraali-intuitio, jonka ei katsota olevan erehtymätöntä. Moraali-intuitiolla ei myöskään viitata mihinkään yliluonnolliseen kykyyn. Moraali-intuition rooli moraalitiedon perustana on samanlainen kuin havainnon rooli kokeellisessa tieteessä. Tarkemman ymmärryksen saamme moraali-intuitiosta, kun rinnastamme sen intuitioon matematiikassa. Siten tässä tutkielmassa ei tarvitse tarkemmin ottaa kantaa moraalirealismin kysymykseen.

Soran Reader (1963-2012) oli moraalifilosofiaan perehtynyt filosofi. Tutkielmassa esitellään Readerin tarpeiden normatiiviseen perustavanlaatuisuuteen perustuva tarve-eettinen teoria ohitettuna feministisen etiikan teoriana. Readerin tarve-etiikka asettaa kohdellun näkökulman moraalisen ongelmanratkaisun keskiöön. Tarpeen ja kohdellun näkökulman korostamisesta huolimatta Readerin tarve-etiikka ei ole uhriutuvaa tai poliittisesti passivoivaa, paternalistista moraalifilosofiaa, eikä myöskään hoivaa tai hyvinvointia ylikorostavaa filosofiaa. Tarvitseminen on tila, joka ontologisesti määrittää kaikkea olevaa. Tarve viittaa yksinkertaisesti siihen tosiasiaan, että maailma on yhteenkietoutuneiden relaatioiden dynaaminen verkosto – kaikki täällä tarvitsevat toisiaan. Tässä tutkielmassa esitetään Readerin tarve-eettisen teorian peruskäsitteet: tarve, kohdeltu ja uutena selventävänä käsitteenä teoriaan esitetty avuntarve. Lisäksi tutkielmassa esitetään tarve-etiikan perusprinsiipit ja puolustetaan Readerin ei-ihmiskeskeistä näkemystä tarpeen perustavanlaatuisuudesta. Esitän, millaisiin perusteisiin Readerin näkemys tarpeesta normatiivisesti perustavanlaatuisena käsitteenä nojaa, sekä mitä seurauksia tällä normatiivisella perustalla on Readerin näkemykselle etiikasta käytännöllisenä toimintana eli praktiikkana. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan Readerin tarve-eettistä teoriaa feministisenä tarveteoriana feministisiin hoivaetiikoihin, joissa tarpeeseen vastaaminen on myös keskiössä. Tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voida pitää ominaispiirteiltään hoivaeettisenä teoriana. Tutkielman päälähde on Soran Readerin pääteos “Needs and Moral Necessity” vuodelta 2007. Tutkielmassa tulkitaan myös muuta Readerin tuotantoa suhteessa tarve-etiikkaan. Muina merkittävinä lähteinä tutkielmassa käytetään keskeisiä tarve-teorioita, sekä keskeisiä hoivaeettisiä teorioita. Tutkielmassa avuntarpeen käsite esitetään Readerin tarve-etiikkaa selkeyttävänä käsitteellisenä lisäyksenä. Erona välttämättömään tarpeeseen avuntarpeen käsite alleviivaa moraalitoimijan ja välttämättömän tarpeen välistä vuorovaikutussuhteita avuntarpeita ja vastuuta konstituoivana seikkana: Ilman moraalisesti vastuuttavaa vuorovaikutussuhdetta ei ole myöskään avuntarpeita. Siinä missä välttämätön tarve ja kohdeltu ovat ontologisia käsitteitä ja voivat ilmetä myös sellaisissa vuorovaikutussuhteissa, joissa ei ole mukana yhtäkään moraalitoimijaa, avuntarve on olemuksellisesti moraalipraktinen käsite, joka pitää sisällään erityisen moraalisen tietotaidon näkökulman. Avuntarve määräytyy moraalitoimijan moraalipraktisen tietotaidon ja tarvitsijan vuorovaikutuksessa ja luo vuorovaikutussuhteesta moraalisesti kiitettävä-moitittava -skaaloilla arvioitavissa olevan asiantilan. Tutkielmassa esitetään, että tarpeen normatiivinen perustavanlaatuisuus perustuu ensisijaisesti siihen, että nimenomaan tarve antaa moraalitoimijalle mahdollisuuden erotella toisistaan normatiivisesti vastuuttavat avuntarpeet normatiivisesti neutraaleista asiantiloista. Tarve on siis tarve-etiikan näkökulmasta käsite ja asiantila, joka perustavalla tavalla rajaa moraalin alan. Tarve-eettisesti moraalin ala rajoittuu avuntarpeiden tunnistamisen ja avuntarpeisiin vastaamisen käytännöllisiin toimintoihin. Hyvän elämän kysymykset eivät ole tarve-eettisesti normatiivisesti merkittäviä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voi tulkita ominaispiirteiltään hoivaeettiseksi teoriaksi, mutta teoria on mahdollista tulkita feministiseksi teoriaksi huolimatta siitä, että sukupuolenkysymykset eivät ole tarve-etiikassa merkityksellisiä.

Tutkielma tarkastelee James Woodwardin kausaaliselityksen manipulaatioteoriaa ja sen soveltamista taloustieteessä. Se keskittyy luomaan filosofisesti perustellun ja käytäntöä lähellä olevan tulkinnan kausaalisesta selittämisestä taloustieteen alalla. Kausaatiolla ja selityksellä on keskeinen rooli ymmärryksen tuottamisessa. Niillä on lisäksi korvaamatonta käytännöllistä merkitystä, sillä tieto kausaalisuhteista mahdollistaa tapahtumien kontrolloinnin. Tästä syystä suuri osa tieteellisestä toiminnasta keskittyy kausaalisuhteiden löytämiseen, ja niiden laajuuden arviointiin. Tieteellisen työn tarkkuuden takaamiseksi kausaatio, ja sen varaan pohjautuvat selitykset, vaativat tarkan määritelmän. Tutkielma esittelee Woodwardin manipulaatiosuhteisiin perustuvan määritelmän ja selvittää, miten tästä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä. Tähän esitykseen perustuen tutkielma tarkastelee lisäksi Woodwardin teorian käyttökelpoisuutta taloustieteen metodologian tulkitsemisessa. Yhtymäpinnan Woodwardin teorian ja taloustieteen metodologian välille luo Uskali Mäen eristyksiin perustuva näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta. Ensimmäinen luku esittelee keskeiset rajaukset ja lähtökohdat tutkimukselle. Toinen luku käsittelee Woodwardin näkemystä kausaatiosta ja antaa tarkan määritelmän kausaatiolle tapahtumien välisten kontrafaktuaalisten riippuvuussuhteiden kautta. Kolmas luku selvittää, miten edellä määritellystä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä, ja perustelee, miksi esiteltävä kausaaliselityksen teoria on ratkaisevilta osin parempi kuin useat historialliset selitysteoriat. Neljäs luku esittelee Mäen näkemyksen malleista sijaissysteemeinä ja argumentoi, että esiteltävä näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta voidaan nähdä taloustieteen tarkoituksiin sopivana käytännön sovelluksena Woodwardin teoriasta. Luvun lopussa tarkastellaan konkreettisia esimerkkejä taloustieteen alalta. Viides luku päättää. Tutkielma esittää, että kausaatio tulee ymmärtää kuvauksena manipulaatioiden vaikutuksesta: kahden tapahtuman välillä on kausaalinen suhde, jos tiettyjen ehtojen vallitessa yhtä manipuloimalla voidaan vaikuttaa toiseen. Selitykset puolestaan rakentuvat näin määriteltyjen kausaalisten suhteiden varaan: ne kertovat, miten selitettävä tapahtuma riippuu johdonmukaisesti selittävistä syistä kertoen samalla, miten selitettävään tapahtumaan olisi voinut vaikuttaa. Tutkielman keskeinen havainto on, että taloustieteelliset mallit pyrkivät kuvaamaan keskeisiä selitettävään tapahtumaan vaikuttavia kausaalisuhteita, ja täten luomaan selityksiä manipulaatioteoriaa vastaavalla tavalla. Manipulaatioteorian mukaiset intuitiot vaikuttavat implisiittisesti taloustieteen metodologian taustalla, ja taloustieteellisen mallintamisen tulkitseminen tässä viitekehyksessä auttaa tarkentamaan kausaation käsitettä ja kausaaliselitysten merkitystä taloustieteessä.

Tämän tutkielman aiheena on John Deweyn kasvatusfilosofian tulkinta ympäristökasvatuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi sitä, miltä osin modernin ympäristökasvatuksen teemat esiintyvät Deweyn kasvatusfilosofiassa. Tämän jälkeen toteutetaan Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio analysoimalla erityisesti siihen sisältyvää taidenäkökulmaa. Lopuksi käsitellään Deweyn kasvatusfilosofian ekologisiin tulkintoihin kohdistettuja kritiikkejä ja vastataan näihin tämän rekonstruktion pohjalta. Tutkielma perustuu Deweyn argumenttien filosofiseen analyysiin sekä hänen kasvatusfilosofiansa ekologisia kytköksiä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden tarkasteluun. Tutkielmassa osoitetaan ensinnäkin, miltä osin Dewey käsittelee modernin ympäristökasvatuksen teemoja kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Democracy and Education. Ne näkyvät teoksessa kahdella tapaa. Yhtäältä Dewey esittää ihmisen ja luonnon välisten molemminpuolisten vuorovaikutussuhteiden olevan kasvatuksen tärkein yleinen asiasisältö. Toisaalta Dewey ajattelee kasvatuksen tapahtuvan ensisijaisesti oppijoiden ja heidän kasvatusympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa, jossa heidän biofyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristönsä toimii kasvattavassa roolissa. Näiden käsitysten perusta löytyy Deweyn transaktionaalisesta naturalismista, jonka mukaan ihminen on osa luontoa ja kulttuurilliset ilmiöt ovat luonnon emergenttejä ominaisuuksia. Toiseksi tutkielmassa argumentoidaan, että Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio voidaan toteuttaa analysoimalla siihen sisältyvää taiteenfilosofista näkökulmaa. Rekonstruktion toisena päälähteenä onkin Deweyn taiteenfilosofinen pääteos Art as Experience. Deweyn mukaan taiteen ensisijainen kasvatuksellinen tarkoitus on arkisten kokemusten merkityksellisyyden ja arvostuksen voimistaminen. Hänen mukaansa taide on kehittynyt ihmisten pyrkimyksistä tavoitella esteettisiä kokemuksia, joille on ominaista erikoislaatuinen eheys, merkityksellisyys ja kokemus itsen ja ympäristön välisestä yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Taiteellisessa ilmaisussa ihminen kehittää itsessään viriäviä yllykkeitä, emootioita ja ideoita ympäristön materiaalien työstämisen kautta. Taideteos on ilmaus ihmisen ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta parhaimmillaan ja syvimmillään. Se on myös ilmaus kulttuurillisten merkitysten ja arvojen emergoitumisesta ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Kolmanneksi tutkielmassa vastataan Deweyn kasvatusfilosofian ekologisia tulkintoja vastaan esitettyihin kritiikkeihin. Nämä kritiikit kytkeytyvät ympäristökasvatuksen filosofiassa keskeisiin keskusteluihin luonnon olemassaolon tavasta ja ihmisen tiedollisesta suhteesta luontoon sekä kysymykseen ihmisen ja luonnon arvon suhteesta ja luonnon itseisarvosta. Kritiikit voidaan kiteyttää kysymykseen, onko Deweyn filosofia antroposentristista. Tähän näyttäisi viittaavan Deweyn instrumentalismi, tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon kohteet muovautuvat tutkimisen prosessissa. Instrumentalismissa tietoa ei voida saada ”olioista sinänsä”, vaan tutkittavien olioiden ja tutkivien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Osassa tutkimuskirjallisuutta kritisoidaan Deweyn kasvatusfilosofiaa liiallisesta yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä painotuksesta sekä biofyysisen luonnon merkityksen ja arvon häivyttämisestä. Tutkielmassa näihin kritiikkeihin vastataan analysoimalla edellä mainituissa tulkinnoissa sivuutettua yhteyttä Deweyn kasvatusfilosofian ja taiteenfilosofian välillä. Sen kautta voidaan osoittaa, että luonnolla on itseisarvoinen asema Deweyn koko filosofian viitekehyksessä. Luonto ei ole vain välineellinen suhteessa inhimillisiin arvoihin, koska luonto itsessään on se perusta, jolta nämä arvot nousevat ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat.

Tutkielmassa tarkastellaan suvaitsevaisuuden käsitteen monimutkaista luonnetta ja pyritään hahmottelemaan mallia, jonka avulla käsitettä olisi helpompi lähestyä. Ensimmäisessä luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden historiaan ja luodaan kuva niistä lähtökohdista, jotka ovat nostaneet tarpeen suvaitsevaisuudelle. Toisessa luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden yleiseen käsitteeseen ja sitä määritteleviin kriteereihin. Kolmannessa luvussa havainnollistetaan kolmen erilaisen suvaitsevaisuusnäkemyksen kautta, miten erilaisilla tavoilla suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määrittelevät kriteerit voidaan täyttää. Kolmas luku toimii myös pohjustuksena seuraavassa kappaleessa esiin nousevalle asenne – käytäntö erottelulle. Neljännessä luvussa tarkastellaan asenne – käytäntö erottelua ja ongelmia, joita se ratkaisee sekä epäselvyyksiä, joita se kohtaa. Lisäksi neljännessä kappaleessa kysytään, kuinka mielekästä tämänlaisen erottelun tekeminen on. Viimeisessä luvussa pohditaan asenteellisen suvaitsevaisuuden mahdollista haitallista luonnetta. Länsimaisen suvaitsevaisuuden historian voi katsoa alkaneen uskonpuhdistuksesta ja sen synnyttämästä yhteiskunnallisesta epätasapainosta. Suvaitsevaisuuden käsite on saavuttanut nykyisen merkityksensä muutosten kautta. Vaikkakin suvaitsevaisuuden käsite on muuttunut, sen määrittävät kriteerit ovat pysyneet samoina. Suvaitsemiseksi kutsutaan toimintaa, jossa toimija A pidättäytyy puuttumasta kielteisesti toimijan B käytäntöön x tai uskomukseen y, vaikka A vastustaa B:n käytäntöä x tai uskomusta y. Tämän lisäksi A ajattelee olevansa itse asemassa, jossa hän omaisi voimat ja resurssit puuttua B:n käytäntöön x tai uskomukseen y. Jean Bodin, John Stuart Mill, sekä John Rawls pohtivat kukin omana aikanaan suvaitsevaisuutta ja rakensivat sille tietynlaiset käyttötarkoitukset. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jokainen näistä käyttötarkoituksista eroaa toisistaan, niin ne täyttävät silti suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määritelmät. Kyseisten ajattelijoiden suvaitsevaisuusnäkemykset mallintavat myös erottelua asenteellisen ja käytännöllisen suvaitsevaisuuden välillä. Käytännöllinen suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa suvaitseminen toimii työkaluna tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Asenteellisessa suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuus taas on asenne, jonka suvaitseva omaa suhteessa suvaitsevaisuuden kohteeseen ilman minkäänlaista päämäärän tavoittelua tai henkilökohtaisia intressejä. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen asenne – käytäntö erottelun mielekkyyttä ja mahdollisia seurauksia.

Utgångspunkten för denna uppsats är Walter Kaufmanns syn på Nietzsches uppfattning om Sokrates. Jag inleder uppsatsen med att presentera några biografiska fakta om Nietzsche, med fokus på de omständigheter som kan ha haft inverkan på hans intresse för, och uppfattning om, Sokrates. Även de böcker som Nietzsche hann färdigställa före sitt psykiska sammanbrott, och den vedertagna indelningen av hans produktion i tre perioder, presenteras i avsnittet. Det andra kapitlet inleds med en beskrivning av Kaufmanns motivation för att behandla frågan om Nietzsches förhållande till Sokrates. Enligt Kaufmann blir uppfattningen om Nietzsches filosofiska verksamhet felaktig om hans förhållande till Sokrates inte förstås rätt. I avsnittet om Nietzsches stil och metod redovisas hur Nietzsche, enligt Kaufmann, hanterar vissa av de utmaningar som kunde sägas känneteckna den moderna epoken. Nietzsches misstänksamhet mot filosofiska system och hans metod för att hantera de utmaningar som präglar hans, enligt sin diagnos, décadenta samtid, kan, i Kaufmanns tolkning, ses som jämförbar med den syn på filosofi som den platonska Sokrates uttryckte i Sokrates’ Försvarstal och Gästabudet. I den avslutande delen av det andra kapitlet presenteras Kaufmanns argument för att Nietzsches förhållande till Sokrates är en relation präglad av beundran, med andra ord, att Nietzsche formade sin uppfattning om filosofens uppgift med Sokrates som förebild. I det tredje kapitlet jämförs Kaufmanns uppfattning om Nietzsches uppfattning om Sokrates med tolkningar som framförts av tre andra författare. Först presenteras James Porters argument för hans åsikt att Nietzsches uppfattning om Sokrates är en mera komplicerad fråga än vad Kaufmann förstår den som. Porter hävdar att Nietzsches Sokrates är en mångfacetterad och mångskiftande helhet som Nietzsche delvis skapat och delvis ärvt av den tradition som befattat sig med att diskutera den historiska Sokrates identitet. I det därpå följande delkapitlet diskuteras både Kaufmanns begränsade behandling av betydelsen av begreppet décadence för Nietzsche, och Daniel Conways tolkning av begreppets betydelse för Nietzsche. Efter att Conways tolkning av begreppet décadence redogjorts för, diskuteras hans uppfattning om Nietzsches uppfattning om Sokrates. Conway anser i likhet med Kaufmann att Nietzsche identifierar sig med Sokrates, men genom att betona décadencens fysiologiska betingelser blir förståelsen av likheten mellan Nietzsche och Sokrates olik från den som Kaufmann presenterat. Den tredje och sista tolkningen av Nietzsches uppfattning om Sokrates som behandlas i denna uppsats har framförts av Werner J. Dannhauser. Dannhauser kan anses företräda det, från Kaufmanns tolkning, motsatta perspektivet. Enligt Dannhauser var Sokrates Nietzsches motståndare. Uppsatsen avslutas med att skribenten reflekterar över de framställningar av Nietzsches uppfattning om Sokrates som diskuterats.

This thesis deals with Kant’s doctrine of apperception, as presented in the Transcendental Deduction, in the second edition of the Critique of Pure Reason. The research question examined in the thesis is to what extent and how the doctrine of apperception can be interpreted as analytic, and to what extent and how it can be interpreted as synthetic. The aim of the thesis is to show that the doctrine can be interpreted as inherently ambiguous, between an analytic account which presents a conceptual analysis of a unified subject’s activities of cognition, and a synthetic account which explains how the subject’s unity of consciousness, or the identity of apperception, is possible in the first place. This is achieved through (1) an examination of Allison’s interpretation of apperception, (2) close readings of the relevant passages in the Critique of Pure Reason, and (3) an interpretation of Hegel’s reading of Kant in Faith & Knowledge. It is argued in the thesis that an accurate interpretation of the doctrine of apperception must include accounts of both its analytic and synthetic dimensions. The proposed view is that the synthetic account explains how the analytic account is itself possible. So, on the one hand, it follows analytically from the thought of a single subject’s thinking an object, as containing diverse representations, that the subject synthesizes those diverse representations as an identical subject. On the other hand, Kant sometimes seems to think that the identity of apperception must itself be produced by synthesis and consciousness of it. This provides the basis for a synthetic account of apperception, expressed by Hegel’s view that the doctrine of apperception implies an identity of subject and object. In the thesis, Hegel’s view is interpreted to mean that insofar as the identity of apperception must be produced through synthesis and consciousness of synthesis, the distinction of subject and object cannot be justified, when it comes to that synthesis and consciousness of it. The view advanced in the thesis is that the process through which consciousness becomes unified, relative to synthesis, is a necessary condition of the analysis of the unified subject’s activities of cognition. Moreover, it is held that the ambiguity which gives rise to this view is inherent to the doctrine of apperception. So, although Allison’s analytic interpretation presents a generally plausible and internally consistent account of apperception, it is not fully supported by the text. Consequently, to avoid begging the question, a synthetic interpretation must also be given. In this thesis, such an interpretation is formulated on the basis of an interpretation of Hegel’s reading of Kant.