Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Sort by: Order: Results:

  • Riikonen, Sanni (2022)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan velvoitetta tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys erityisesti siitä näkökulmasta, jossa asiakas tekee vakuutussopimuksen vakuutusmeklarin kautta. Asiakkaan tunnistamisesta ja henkilöllisyyden todentamisesta säädetään laissa rahanpesun ja terrorismin rahoituksen estämisestä. Tarkasteltavana on erityisesti se, voiko vakuutuksenantaja vapautua rahanpesulain mukaisesta vastuusta tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys, mikäli vakuutusmeklari on jo tunnistanut asiakkaan. Tutkimuksen näkökulmasta on tärkeää ymmärtää ero asiakkaan tuntemisen ja asiakkaan tunnistamisen käsitteiden välillä. Asiakkaan tunteminen on koko asiakassuhteen ajan jatkuvaa tietojen hankkimista asiakkaan liiketoiminnasta, jonka tavoitteena on tunnistaa epäilyttäviä liiketoimia. Asiakkaan tunnistaminen puolestaan on yksi osa asiakkaan tuntemisvelvoitteita, ja sen avulla varmistutaan, että asiakas on se, kuka väittää olevansa ja tällä on oikeus tehdä kyseinen oikeustoimi. Rahanpesulain 3:2 mukaan vakuutuksenantajalla on velvollisuus tunnistaa asiakas ja todentaa asiakkaan henkilöllisyys asiakassuhdetta aloitettaessa. Asiakassuhteen aloittaminen tarkoittaa vakuutuksenantajan näkökulmasta vakuutussopimuksen solmimista. Tämä tarkoittaa, että vakuutuksenantajan tulee tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys ennen vakuutussopimuksen tekemistä. Myös vakuutusmeklari on rahanpesulain 3:2 mukaan velvollinen tunnistamaan asiakkaansa ja todentamaan asiakkaidensa henkilöllisyyden asiakassuhdetta aloitettaessa. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli vakuutusmeklari ei voi täyttää tunnistamis- ja todentamisvelvoitetta vakuutuksenantajan puolesta, johtaa tämä siihen, että asiakas joutuu tunnistautumaan kahteen kertaan hankkiessaan vakuutussopimusta vakuutusmeklarin kautta. Tutkimuksen aikana havaitaan, että rahanpesulain säännökset jättävät tutkimuksen aihepiirin osalta tulkinnan varaa, joten tämän vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä hallinnollisia seuraamuksia, joita Finanssivalvonta voi tarvittaessa määrätä vakuutuksenantajalle asiakkaan tunnistamis- ja todentamisvelvoitteen laiminlyönnistä. Mikäli vakuutuksenantaja lain säännösten tulkinnanvaraisuudesta huolimatta luottaa siihen, että vakuutusmeklari on jo tunnistanut asiakkaan, ottaa hän riskin hallinnollisten seuraamusten saamisesta. Kyseisiä hallinnollisia seuraamuksia ovat rikemaksu, seuraamusmaksu sekä julkinen varoitus. Hallinnollisista seuraamuksista on säädetty sekä rahanpesulaissa että Finanssivalvonnasta annetussa laissa. Tutkimuksessa nostetaan esille myös niitä periaatteita, joita Finanssivalvonta ottaa huomioon hallinnollisten seuraamusten ankaruutta arvioidessaan.
  • Byman, Mikael (2021)
    Tutkielmassa tutkimuskohteena ovat asianajajan velvollisuudet, joita asianajajan on neuvonantotilanteessa noudatettava suhteessa asiakkaaseensa. Asiakas hakeutuu asianajajan neuvojen piiriin usein tilanteissa, joissa on käsillä jokin hänelle merkityksellinen oikeudellinen kysymys. Asianajajan antamalla neuvolla voi siten olla suurta painoarvoa asiakkaalle. Asianajajalain mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa konkretisoi ammattieettisten sääntöjen kokoelma, hyvää asian-ajajatapaa koskevat ohjeet (jäljempänä ”tapaohjeet”), joissa asetetaan edellytykset ideaalityyppiselle asianajajalle. Tapaohjeiden mukaan asianajajan on pyrittävä neuvoa antaessaan toiminaan huolellisesti, riittävällä ammattitaidolla ja asiakkaan edut ja oikeudet huomioiden. Tutkielmassa selvitetään käytännön lainopin kautta, miten asianajajan on toimittava täyttääkseen tapaohjeiden asettamat vaatimukset. Asianajajan toiminta neuvonantotilanteissa voidaan jakaa asiaan liittyvien tosiseikkojen ja oikeusnormien riittävään selvittämiseen sekä neuvon muodostamiseen näiden pohjalta. Riittävät selvitykset edellyttävät asianajajalta aktiivista ja huolellista otetta toimeksiannon alusta lähtien. Asianajajan tulee osata hankkia ja seuloa kunkin kysymyksen kannalta oleelliset tosiseikat sekä suhteutettava niiden painoarvoa objektiivisesti käsillä olevaan kysymykseen. Lisäksi asianajajan on oltava selvillä lain ja ennakkotapausten sisällöstä sekä perehdyttävä vallitsevien olosuhteiden mukaan oikeuskirjallisuuteen ja oikeuskäytäntöön riittävällä huolellisuudella. Asianajajan ei tule ottaa vastaan toimeksiantoa, jonka suorittamiseen hänellä ei ole riittävää ammattitaitoa. Neuvoa muodostaessaan asianajajan on sovellettava oikeusnormeja selvittämiinsä tosiseikkoihin ja muotoiltava näistä lainopillista arviointia kestävä neuvo. Lisäksi asianajajan on lojaalisuusvelvollisuutensa mukaisesti pyrittävä suosittelemaan asiakkaallensa toimintavaihtoehtoa, jolla tämä pääsee tavoitteisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla huomioiden käsillä olevat olosuhteet. Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole saavutettu lopputulos, vaan asianajajan toiminnassaan osoittama huolellisuus ja lojaalisuus asiakastaan kohtaan.
  • Pietilä, Sara (2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.
  • Hoppu, Katja (2021)
    Asianajajan salassapitovelvollisuutta koskevan oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoitus on selvittää asianajajan salassapitovelvollisuuden sisältö ja laajuus. Tämän osalta keskiössä on sen selvittäminen, mitkä seikat kuuluvat asianajajan salassapitovelvollisuuden piiriin, eli mikä on asianajajalain mukainen asianajosalaisuus, mihin tahoihin sen suoja ulottuu, ja miten sen kesto määritellään. Suojan piiriä ei tule määrittää suppeasti minkään edellä mainitun seikan osalta. Asianajajan salassapitovelvollisuuden suojan laajuudessa tapahtui merkittävä muutos vuonna 2016, kun oikeudenkäymiskaaren 17 lukua koskeva uudistus tuli voimaan, ja salassapitovelvollisuutta tehostava asianajajan todistamiskielto sai uuden, Suomea koskevien ihmisoikeusvelvoitteiden näkökulmasta aikaisempaa mielekkäämmän laajuuden. Todistamiskieltoa koskevan säännöksen uudistaminen vaikuttaa ratkaisevasti asianajajalain salassapitovelvollisuutta koskevan säännöksen tulkintaan, käytännössä kumoten korkeimman oikeuden 2000-luvun alussa päätöksenteossaan muodostamia tulkintakannanottoja. Oikeustilaa asianajajan salassapitovelvollisuuden ja todistamiskiellon laajuuden suhteen ei kuitenkaan pidetä edelleenkään selkeänä tai ongelmattomana, mikä ilmenee oikeuskirjallisuudessa esitetyistä lukuisista erilaisista tulkintakannanotoista asian tiimoilta. Asianajajan salassapitovelvollisuuden sisällön ja laajuuden osalta keskeistä on myös, mihin seikkoihin se ei ulotu, eli milloin se voidaan murtaa jonkin tärkeämmän intressin vuoksi. Tutkielma erittelee asianajajan salassapitovelvollisuuden murtamistilanteita pääasiassa oikeudenkäymiskaaren ja rikoslain sääntelyn osalta. Lisäksi murtamistilanteiden osalta tutkitaan joitakin ongelmia, joita kohdataan salaisuuden omistajan antaman suostumuksen suhteen, ja laajennetaan analyysia eräisiin laissa sääntelemättömiin tilanteisiin, kuten suostumuksen antamiseen oikeushenkilön lakkaamisen tai omistusrakenteen muuttumisen jälkeen. Muista murtamistilanteena erillisenä tilanteena tutkielmassa käsitellään lyhyesti myös asianajajan salassapitovelvollisuuden murtumista Asianajajaliiton valvontamenettelyssä.
  • Heinämä, Henry (2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää yksilöiden oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon asianajajansa kanssa sekä mahdollisuudet saada asianajosalaisuuksien suojan alaiset tiedot salatuiksi. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, missä tilanteissa luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua ja milloin toimivaltaisella viranomaisella on oikeus hankkia luottamukselliseen yhteydenpitoon pääsy. Asianajajan asianajosalaisuudet perustuvat välittömästi asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojaamiseen. Luottamuksellisen yhteydenpidon suoja ei lähtökohdiltaan eroa sen mukaan, onko kysymys riita- vai rikosasiasta. Yhteiskunnan vastuulla on kuitenkin varmistaa se, että on olemassa riittävät keinot ja säännöt, joilla varmistetaan kummassakin prosessissa asianajajan ja päämiehen välisen yhteydenpidon ja asianajosalaisuuksien pysyminen salassa vastapuolelta. Yleisesti asianajosalaisuuksien suoja ja luottamuksellinen yhteydenpito asianajajan kanssa ovat tärkeitä suojan kohtia. Suojat ovat kuitenkin olleet vuosikymmenten aikana puutteellisia, mistä osoituksena ovat tutkielmassa esitellyt lukuisat oikeustapaukset. Luottamuksellisten tietojen pysyminen luottamuksellisina edellyttää sitä, että asianajosalaisuuksien suojasta ja niihin liittyvien rikkomusten sanktioista säädetään erikseen. Asianajotoimeksianto ja asianajotyö perustuvat omaksuttuun luottamussuhteeseen. Siten se, missä määrin asianajajalle suodaan vapausoikeuksia yhteiskunnassa, riippuu siitä, miten tärkeää asianajajan ja oikeudellista apua tarvitsevan päämiehen välisen luottamussuhteen turvaaminen on. Lähtökohtaisesti luottamuksellisen yhteydenpidon tulee olla absoluuttista. Asianajosalaisuuksien suojan murtuminen on mahdollista erityisesti silloin, kun yhteydenpitoa salaisuuksista käydään tai yhteydenpidon tallennetta käsitellään. Myös viranomaisten toiminnan aikana salaisuudet voivat paljastua tarkoitukseltaan jopa lainvastaisiksi. Myös asianajajan ja päämiehen välinen luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua viranomaisten tekemän kotietsinnän aikana tai silloin, kun asianajaja on osallistunut päämiehen kanssa rikokseen tai kun päämies erehtyy tai häntä erehdytetään henkilön ammatista. Vaikka tutkielman perusteella voisi päätellä, että oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon on nyt hyvällä tasolla, se ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa tulisi kiinnittää huomiota luottamuksen tosiasialliseen tilaan ja toteutumiseen. Yhteiskuntaan kohdistuvat uhat ovat mahdollistaneet yhteiskunnissa yksilön tarkemman valvomisen. Luottamuksellinen yhteydenpito on syytä asettaa ja suojella tasolle, joka tosiasiallisesti ja yksiselitteisesti turvaa eri tilanteissa päämiehen kertomukset asianajajalleen. Mikäli luottamuksellisen yhteydenpidon suojaa kavennetaan nykyisestä, on mahdollista, että tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeudellisia palveluja kapenee. Tärkeätä on, että päämies uskaltaa käyttää lainopillisia palveluita riittävän varhaisessa vaiheessa, viivytyksettä ja matalla kynnyksellä, ilman että hänen tarvitsee punnita oikeuksien käyttämisen seurauksia, kuten luottamuksellisen yhteydenpidon mahdollista murtumista. Viranomaisten yhteydenpidon murtamiset eivät ole olleet historiassa harvinaisia. Toisaalta on huomattava, että viestinnän luottamuksellisuus ja salaisuuksien suoja voi myös joutua murtamisen kohteeksi ilman viranomaisten rikosoikeudellista epäilyä. Kyse voi olla esimerkiksi massavalvonnasta, jonka sivutuotteena kertyy merkityksellistä todistusaineistoa. Vaikka tämän tyyppinen todisteiden kerääminen on yksityisyyden ja perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamista ja kiellettyä erityisesti vertikaalisessa ulottuvuudessa, on väistämätön tosiasia, että tämän tyyppistä todisteiden keräämistä tapahtuu. Se, ulottuvatko tällaiset tapahtumat päämiehen ja asianajajan väliseen yhteydenpitoon, jää vain arvailun ja muiden jatkotutkimusten varaan.
  • Hakala, Lucia (2021)
    Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.
  • Westerlund, Suvi-Maaria (2022)
    Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.
  • Mantere, Saara (2022)
    Kunnossapitoa koskevat riidat ovat asunto-osakeyhtiön riidoista kaikista tyypillisimpiä. Niillä on myös merkitystä yksityisille talouksille, sillä suuri osa yksityishenkilöiden varallisuudesta on sidottu asumiseen. Täten asunto-osakeyhtiöihin liittyvällä oikeudellisella sääntelykehyksellä on merkitystä. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan perustuu asunto-osakeyhtiölakiin (1599/2009). Tutkielma käsittelee asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuuta osakkeenomistajaa kohtaan vahingosta, jonka aiheuttaja on yhtiön sopimuskumppani yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä. Asunto-osakeyhtiö voi tuottamuksensa perusteella olla vahingonkorvausvastuussa itsenäisen suoritusapulaisensa aiheuttamasta vahingosta. Asunto-osakeyhtiön vastuu on luonteeltaan yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. Asunto-osakeyhtiön on huolehdittava, että rakennustyö suunnitellaan, sovitaan, toteutetaan ja valvotaan siten, ettei työstä aiheudu vahinkoa osakkeenomistajille. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuteen ja huolellisuusvaatimukseen kuuluu huolehtia, että työ toteutetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu voi perustua paitsi asunto- osakeyhtiölakiin, myös vahingonkorvauslakiin (412/1974). Tätä mahdollisuutta tarkastellaan tutkielmassa vahingonkorvauslain väistymis- ja rinnakkaisperiaatteen kautta. Tutkielmassa perehdytään myös erilaisiin vastuun identifikaatiota koskeviin periaatteisiin. Asunto-osakeyhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu syntyy yhtiöoikeudellista normia, kuten asunto-osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestystä rikkomalla. Asunto-osakeyhtiön kunnossapito- tai muutostöitä koskeva vahingonkorvausvastuu syntyy silloin, kun asunto-osakeyhtiö rikkoo kunnossapitoa tai muutostöitä koskevia säännöksiä asunto-osakeyhtiölain 4 tai 5 luvussa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin näiden säädösten ydinsisältöön. Tarkasteluun sisältyy kunnossapitovelvollisuuden jakautumisen arviointi asunto- osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä sekä kunnossapitotöiltä vaaditun tason arviointi. Tästä seuraa asunto-osakeyhtiön kunnossapitovelvollisuuden ja yhtiön vahingonkorvausvelvollisuuden yhteispelin tarkastelu. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuden suhtautumista asunto-osakkeen myyjän kaupanvastuuseen ostajaa kohtaan käsitellään omana kokonaisuutenaan. Tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä käsitellään asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuun laajuutta sopimuskumppanin aiheuttamasta vahingosta. Tässä yhteydessä perustellaan, miksi asunto- osakeyhtiön tulee vastata tuottamuksensa perusteella sopimuskumppaninsa virheestä osakkeenomistajaa kohtaan. Arviointi kohdistuu niihin asunto-osakeyhtiön toimiin, jonka perusteella yhtiön huolellisuutta arvioidaan ja millaista huolellisuutta yhtiöltä vaaditaan kunnossapito- ja muutostöiden yhteydessä. Näitä kysymyksiä käsitellään lähinnä oikeuskäytännön nojalla. Lisäksi tuottamusarviointia asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan vastuun välillä tarkastellaan. Tarkastelun pohjalta esitän, että asunto-osakeyhtiön huolellisuusvaatimus sen toteuttaman kunnossapitotyön suorittamisessa on nykypäivänä asetettu korkealle. Korkea huolellisuusvaatimuksen taso on perusteltua yhtiön osakkeenomistajien taloudellisen aseman ja huoneistoon liittyvän hallintaoikeuden turvaamiseksi.
  • Steen, Iida (2021)
    Digitalisaation myötä rahoituspalvelut tulevat yhä suuremman joukon saataville. Palvelujen digitaalinen käyttö lisääntyy jatkuvasti, ja markkinatoimijat innovoivat uusia liiketoimintamalleja. Digitaaliset palvelut lisäävät mittakaavaetuja, jolloin yhä laadukkaampia palveluja on saatavilla edullisemmin. EU:n tavoitteena on edistää digitaalisten palvelujen käyttöönottoa kuluttajien ja yritysten eduksi ja tulla johtajaksi digitaaliseksi toimijaksi. Samalla muutokseen liittyviä riskejä on pyrittävä hallinnoimaan sijoittajansuoja varmistaen. Digitalisaation myötä myös sijoitusneuvonta on alkanut automatisoitua. Automatisoidussa sijoitusneuvonnassa sijoitussuosituksen tuottaa algoritmi, eikä ihmisten välistä vuorovaikutusta ole välttämättä ollenkaan. Automatisaatio demokratisoi sijoituspalveluja ja siihen liittyy huomattavia tehokkuusetuja palvelun edullisuuden ansiosta. Toisaalta uudenlainen liiketoimintamalli saattaa tuoda mukanaan sijoittajansuojaa vaarantavia riskejä. Tutkielmassa on pyritty hahmottamaan automatisoitua sijoitusneuvontaa koskeva eurooppaoikeudellinen sääntelykehys, jolloin keskeiseen asemaan nousee rahoitusvälineiden markkinoista annettu direktiivi (MiFID II). Sama sääntely kattaa niin perinteisen kuin automatisoidunkin sijoitusneuvonnan, minkä vuoksi tutkielmassa on pyritty luomaan digitaalisten palveluiden erityispiirteet huomioon ottavia tulkintasuosituksia. Tutkielman ollessa eurooppaoikeudellinen, tulkinnassa korostuvat EU-oikeuden tavoitteet, periaatteet ja EU-oikeudelle tyypillinen tulkintametodiikka, erityisesti teleologinen tulkinta. EU-oikeuden tavoitteiden taloudellisen luonteen vuoksi tutkielmassa painottuu oikeustaloustiede sekä paikoin myös oikeustaloustieteellisesti orientoitunut sääntelyteoria. Sijoituspalvelun tarjoajaan kohdistuvien MiFID II -direktiivin mukaisten velvoitteiden lisäksi tutkielmassa tarkastellaan relevantin sääntelyn roolia kansallisessa täytäntöönpanossa. Automatisoitua sijoitusneuvontaa rasittaa palvelun rajat ylittävän luonteen vuoksi korostunut sääntelyarbitraasin riski, joka johtuu kansallisen täytäntöönpanon eriävyydestä jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi oikeuksien täytäntöönpanoon liittyy tiettyjä teknologian käytöstä johtuvia ongelmia, kuten uudenlaisia vastuukysymyksiä ja algoritmin läpinäkymättömyydestä johtuvia ongelmia näytön esittämisessä. Tältä osin tutkielma esittelee MiFID II -direktiiville tulkintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman yhdenmukaiseen oikeuksien täytäntöönpanoon. Tutkielmassa päädytään esittämään, että teleologisesti tulkiten sama sääntely voi onnistuneesti olla sovellettavissa niin perinteiseen kuin automatisoituun sijoitusneuvontaan. Tulkinta ei kaikissa tapauksissa ole ongelmatonta, mutta uutta EU-sääntelyä on aiheen tiimoilta jo tulossa. Tuleva sääntely saattaa vähentää niin tutkielmassa havaittuja tulkintaongelmia kuin sääntelyarbitraasin riskiä.
  • Kellokoski, Roosa (2020)
    Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.
  • Aallas, Susanna (2022)
    Avioehtosopimus on avioliittolain mukainen aviopuolisoiden välinen sopimus aviovarallisuussuhteista. Avioliitolain mukaan avioehtosopimus tulee tehdä kirjallisesti, päivätä ja allekirjoittaa. Lisäksi kahden esteettömän todistajan on todistettava allekirjoitukset. Muotovaatimukset täyttävä avioehto on vielä rekisteröitävä. Avioehdon sitovuus edellyttää kaikkien edellä esitettyjen vaatimusten täyttämistä. Avioliittolaissa ei aseteta rekisteröinnille muotovaatimusten täyttymistä koskevia edellytyksiä. Lainsäädännön puitteissa on siis mahdollista rekisteröidä muotovirheellinen avioehtosopimus. Rekisteröinti ei toisaalta korjaa avioehtosopimuksessa olevaa muotovirhettä, joten avioehtosopimusta voi jäädä rasittamaan puolisoiden kannalta yllättävä pätemättömyysriski. Tutkielmassa selvitetään, miten voitaisiin ehkäistä tällaista rekisteröinnin jälkeistä yllättävää muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä ja avioehtosopimuksen tehottomuutta. Tarkastelukohteita on kolme: muotovaatimusten välttämättömyys, rekisteröinnin välttämättömyys sekä rekisteriviranomaisen mahdollisuudet reagoida muotovirheisiin. Muotovaatimusten osalta voidaan todeta, ettei niistä luopumista voida pitää hyvänä ratkaisuna edellä esitettyyn pätemättömyysriskin ongelmaan. Avioehtosopimuksen muotovaatimuksia voidaan pitää perusteltuina ottaen huomioon niillä tavoitellut päämäärät, sekä puolisoiden mahdollisuus käyttää myös muita sopimustyyppejä varallisuussuhteistansa sopimiseen. Rekisteröintivaatimuksen säilyttämisen puolesta eivät puhu yhtä painavat perusteet, mutta siitäkään kokonaan luopumista ei voitane pitää todennäköisenä. Oikeustieteessä vakiintuneena kantana on ollut, ettei rekisteriviranomaisella ole rekisteröinnin oikeudellisesta luonteesta ja lainsäädännöllisen tuen puutteesta johtuen velvollisuutta tutkia avioehtosopimuksia muotovirheiden varalta. Tutkielmassa selvitetään tällaisen tutkimisvelvollisuuden mahdollisuutta de lege ferenda. Johtopäätöksenä tältä osin on, että tutkimisvelvollisuuden laajuuteen liittyvän ongelman vuoksi tehokkaasti muotovirheitä ehkäisevän tutkimisvelvollisuuden säätäminen voisi osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi nykyiset muotovaatimukset huomioiden. Osana tutkimusta on myös selvitetty, voisiko tutkimisvelvollisuus perustua jo voimassa oleviin hallinto-oikeudellisiin hyvän hallinnon perusteisiin. Vastauksen on oltava kieltävä. Yllättävää, muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä vähentää kuitenkin tosiasiassa se seikka, että Digi- ja väestötietovirasto tutkii ilman varsinaista tutkimisvelvollisuuttakin avioehtosopimukset muotovirheiden varalta. DVV:n menettely poikkeaakin siitä oikeustieteessä vallinneesta oletuksesta, jonka mukaan muotovirheitä ei tutkita rekisteröinnin yhteydessä.
  • Uoti, Ida (2022)
    Tutkielman keskiössä ovat aviovarallisuusasetuksen ja perintöasetuksen sovellettavaa lakia, lainvalintaa ja toimivaltaa koskevien säännösten systematisointi ja yhteensopivuus keskenään. Aihetta tarkastellaan kansainvälisen yksityisoikeuden, EU-oikeuden sekä Suomen lainsäädännön näkökulmasta. Tutkielman keskiöön asettuu asetusten säännösten systematisointi ja vertailu toisiinsa nähden. Toimivallan osalta keskitytään toimivaltaa koskeviin pääsääntöihin ja yhdyskohtiin asetusten välillä ja kysymykseen tulevat myös aviovarallisuusoikeuden ja perintöoikeuden kategorioiden yhdistämisen ongelmakohdat. Aviovarallisuusoikeus ja perintöoikeus ovat usein yhteydessä toisiinsa ja niitä sovelletaan aina yhdessä esimerkiksi avioliitossa kuolleen henkilön perintöä ja avio-oikeuden alaisen omaisuuden jakamista koskevassa asiassa. EU:ssa ovat tulleet voimaan perintö- ja aviovarallisuusasetus, joiden mukaan määräytyy muun muassa perimykseen tai aviovarallisuussuhteisiin soveltuva laki tai asian toimivaltainen tuomioistuin. Asetusten soveltamisen kohdalla on unionin jäsenvaltioiden kohdalla eroja, koska aviovarallisuusasetusta sovelletaan vain osassa EU-maita. Molemmat asetukset ovat voimassa Suomessa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ennen kaikkea kysymyksiin, millaisiin ratkaisuihin asetuksissa on toimivallan ja sovellettavan lain osalta päädytty? Kun asetuksia sovelletaan yhdessä, mitä ongelmia siitä voi seurata? Millaisia mahdollisuuksia kansainvälisen liittymän sisältävässä avioliitossa puolisoilla on suunnitellessaan perimystä tai aviovarallisuussuhteita? Kansainvälisen yksityisoikeuden tavoitteena voidaan lähtökohtaisesti nähdä, että jokainen asia ratkaistaisiin yhden normiston nojalla samassa tuomioistuimessa, ja asian tultua ratkaistuksi ratkaisu tunnustettaisiin päteväksi ja täytäntöönpanokelpoiseksi kaikkialla. Tutkielmassa huomataan, että kun näitä kahta asetusta sovelletaan yhdessä, on hyvinkin mahdollista, että asiaa ei ratkaista vain yhden normiston nojalla. Myöskään lakiviittausta koskevat säännöt eivät mahdollista asetuksien mukaisen täyden potentiaalin toteuttamista perintöasetuksen mahdollistaman tahdonautonomian suppeuden vuoksi. Tutkielmassa käydään läpi asiaan liittyvät merkittävimmät EUT:n tapaukset. Koska perintöasetus on tullut voimaan vuonna 2015 ja aviovarallisuusasetus 2019, ei näiden kahden asetuksen sovellettavuudesta yhdessä ole vielä tullut oikeustapauksia. Asetusten yhteensovittaminen ja yhdessä soveltaminen voivat aiheuttaa luonnehtimisen ja asian lopputuloksen kannalta hankalia tilanteita, joihin mitä todennäköisimmin tullaan vielä saamaan vastaukset EUT:n ennakkoratkaisumenettelyllä.
  • Mikkola, Vivian (2022)
    Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.
  • Grahn, Sofie (2021)
    Ur internationella människorättskonventioner kan utläsas positiva människorättsförpliktelser som ställer krav på lagstiftning och förfarande i konventionsstaterna. De positiva människorättsförpliktelserna uttrycker statens aktiva roll som upprätthållare av mänskliga rättigheter och med begreppet avses situationer där en konventionsenlig rättighet inte kan förverkligas utan statligt ingripande. I straffrättsligt hänseende omfattar förpliktelserna skyldighet att införa nödvändiga kriminaliseringar och sörja för att det straffrättsliga systemet som helhet kan tillgodose brottsoffrets behov av skydd. I avhandlingen granskas på vilket sätt den finska lagstiftningen på straffrättens område, både ifråga om materiell och processuell lagstiftning, kan utvecklas för att bättre svara mot de positiva människorättsförpliktelser som är förenade med barn som upplever våld i familjen. I avhandlingen systematiseras begreppet positiva människorättsförpliktelser, sammanfattas vilka de relevanta positiva människorättsförpliktelserna är och vad de ger uttryck för, analyseras hur det förpliktelserna ger uttryck för framträder på nationell nivå och synliggörs varför det förpliktelserna ger uttryck för framträder eller inte framträder samt föreslås hur det förpliktelserna ger uttryck för bättre kunde framträda. Granskningen görs med utgångspunkt i ett barnperspektiv där syftet är att utmana den gällande straffrättsliga regleringens gränser och föra ett resonemang de lege ferenda kring hur straffrätten kunde förändras för att omfatta barnperspektivet. Granskningen visar på förpliktelser att genom straffrättsliga åtgärder skydda barnet från alla former av våld medan det är i sina föräldrars eller någon annan vårdnadshavares vård och förpliktelser att anpassa straffrättsliga förfaranden så att de är tillgängliga för barnet och respekterar barnets särskilda utgångsläge. Ytterst är förpliktelserna i anslutning till barn och familjevåld ett uttryck för barnets rätt till liv, överlevnad och utveckling. Den gällande lagstiftningen konstateras motsvara de positiva människorättsförpliktelsernas krav såtillvida att våld som riktas mot barn i uppfostringssyfte uttryckligen är förbjudet. Rekvisiten för misshandel förmår däremot inte fånga upp den kontext inom vilken familjevåld sker och är inte heller utformade för att täcka det våld barn upplever som betraktare. De bestämmelser som reglerar straffprocessen är väl utformade för att skydda barnet, men åtgärder krävs för att främja barnets rätt att ta del i processen som en aktiv aktör. I avhandlingen relateras straffrättens tillkortakommanden till rättens framväxt i en verklighet som genom skeva neutrala perspektiv har fokuserat mera på förövare än på offer och till det faktum att barnet traditionellt har betraktats uteslutande ur ett skyddsperspektiv. Det föreslås att strafflagen kunde utvecklas genom särskilda brottsrekvisit som fångar kontexten kring familjevåld och att det särskilt klandervärda i den här typen av våld kunde framhävas genom särskilda straffskärpningsgrunder och kvalifikationsgrunder. I anslutning till processen föreslås en konfliktbearbetande funktion och ett förfaringssätt som beaktar både ett objektivt och ett subjektivt förhållningssätt till barnet som processaktör samt konstateras att vissa straffprocessuella förfaranden antar särdrag i relation till barnet.
  • Thodén, Johan (2022)
    I denna magisteravhandling har jag granskat hur privata personer beskattas då de är verksamma med virtuella valutor. Syftet med denna avhandling har därmed varit att granska hurdana praktiska hinder de skattskyldiga stöter på då de är verksamma med virtuella valutor. I arbetet har jag även kortfattat granskat hur virtuella valutor beskattas i Sverige samt i vilka situationer som virtuella valutorna anses överlåtna. Den huvudsakliga forskningsfrågan i avhandlingen är om den gällande lagstiftningen är för begränsande i förhållande till användningen av virtuella valutor. Därtill har jag även granskat vad man kunde göra med den finska beskattningslagstiftningen för att tillgodose användningen av virtuella valutor i praktiska sammanhang bättre. Avhandlingen har huvudsakligen baserat sig på rättsdogmatisk forskning. I avhandlingen har jag använt mig av de lege feranda metoden för att diskutera hur lagen kunde ändras och om det partiskt taget är möjligt. Genom denna metod har jag granskat de huvudsakliga forskningsfrågorna för denna avhandling Inkomstskattelagen tar inte direkt ställning till hur virtuella valutor skall beskattas. De noggrannare riktlinjerna har därmed givit i Skatteförvaltningens anvisningar. Som en huvudregel för beskattningen av virtuella valutor kan man konstatera att beskattningen realiseras då den skattskyldiga på ett slutligt sätt överlåter äganderätten av den specifika virtuella valutan till någon annan. Som svar på mina forskningsfrågor har jag konstaterat att den gällande lagstiftningen inte är för begränsande vad gäller beskattningen av virtuella valutor. Hur lagen eventuellt borde ändras beror i stor på hur användningen av virtuella valutor kommer att utvecklas med tiden. Förtillfället tillgodoser därmed den nuvarande lagstiftningen de behov som användningen av virtuella valutor kräver.
  • Björkman, Emma (2022)
    Sexualbrott mot barn är en av de svåraste brottstyperna i vårt samhälle. Inte sällan är barnets utsaga om händelsen det enda beviset i fallet. Det blir därmed upp till domstolen att i sin bevisvärdering bedöma trovärdigheten av barnets utsaga. Vid bevisvärderingen bör flera aspekter tas i beaktan, och en av dessa är felkällors påverkan på utsagan. Flera felkällor kan påverka barnets utsaga om sexuella övergrepp och dessa felkällor påverkar ofta barnets utsaga i annan omfattning jämfört med vuxnas utsagor. Målet med avhandlingen är därmed att studera hur olika felkällor påverkar barns utsagor om sexuella övergrepp. Vidare kommer studeras hur dessa utsagor som påverkats av någon felkälla bör värderas som bevis. Avslutningsvis kommer även en del förslag ges gällande processer kring barn som misstänks blivit utsatta för sexuella övergrepp. I avhandlingen behandlas som felkällor: iakttagelse, tolkning, minne, förmåga att återberätta, lögner, suggestion och ledande frågor, hörsägen och användningen av video- och ljudupptagningar. Som huvudsaklig metod används den rättsdogmatiska metoden. Avhandlingen kommer även långt vara tvärvetenskaplig, där tillgängliga rättspsykologiska forskningsresultat tillämpas som stöd för den rättsdogmatiska metoden. I avhandlingen kan vi konstatera att alla fall är enskilda och att barnets utsaga kan påverkas på flera olika sätt. En del typsituationer kan dock uppmärksammas för de olika felkällorna och deras påverkan på barns utsagor. Det är dock viktigt att en enskild undersökning av påverkan genomförs. Som en följd är det naturligt att samma gäller bevisvärderingen av dessa utsagor. En enskild värdering måste alltid utföras. I analysen av påverkan av felkällor och vid bevisvärderingen kan dock trovärdighetskriterier, forskningsresultat och olika metoder användas vägledande. Avslutningsvis kan poängteras att det finns flera åtgärder som kan och bör vidtas för att minska risken för felkällor, vilket skulle underlätta beslutsfattarens bedömning.
  • Lampela, Iris (2021)
    The thesis explores bifurcation and its impact on allocation of costs in investor-State arbitration. Bifurcation refers to the splitting of issues into two or more separate phases in the course of the proceedings. In the context of investment arbitration, bifurcation typically concerns the split between jurisdiction and merits. On one hand, separate determination might narrow the scope of the dispute or lead to the dismissal of the case in its entirety. On the other hand, unsuccessful bifurcation adds significantly to the time and costs of the proceedings. Because of this dilemma, bifurcation has been characterized as one of the most important procedural questions an investment tribunal can make. Firstly, the thesis aims to answer how bifurcation can be used as a procedural tool in investor-State arbitration. Bifurcation is examined within the normative framework of the ICSID Convention, the ICSID Arbitration (Additional Facility) Rules and the UNCITRAL Arbitration Rules. In addition, the problems related to partial awards on bifurcated issues regarding their possible challenges and res judicata effects are presented. The strategic use of bifurcation by the parties in order to advance their positions in the course of the proceedings is also explored. Secondly, the thesis analyzes what the tribunal has to take into account in its assessment when deciding whether to bifurcate the proceedings. In the absence of a legal test in the chosen arbitration rules, the tribunal has to base its assessment on broad legal principles such as efficiency, equality of the parties as well as the reasonable opportunity to present one’s case. The legal test on bifurcation developed by the tribunal in Glamis Gold v. U.S. is also examined. In order to grasp the procedural and financial dimensions of bifurcation more profoundly, the third research question seeks answers to the impact bifurcation has on the allocation of costs. The cost allocation regime in investment arbitration, in turn, is rather inconsistent and the tribunal has a wide discretion in allocating the costs. Special attention is given to two ICSID cases where bifurcation has played a role in cost allocation: Caratube v. Kazakhstan and Iberdrola v. Guatemala. The underlying motivation for the thesis is tripartite: it aims to contribute to the somewhat lacking research of procedural questions in investment arbitration, create solutions to the reduced cost-effectiveness of ISDS as well as to clarify the doctrine regarding allocation of costs. These objectives are pursued by utilizing the legal dogmatic method. Contextual background for the research of investor-State arbitration is also provided, namely by addressing the peculiar nature of investment arbitration as a hybrid between international law and commercial arbitration as well as the critique ISDS continues to face. The thesis concludes that while bifurcation may be an apt procedural vehicle to cut time and costs, it should be applied with due consideration and with a high certainty that splitting the proceedings will discard some or all of the claims. The impact of bifurcation on cost allocation should not be exaggerated, as it is merely one factor the tribunal may take into account when allocating the costs. It is suggested that the tribunal should not automatically burden either of the parties due to unsuccessful bifurcation in its award on costs, as the ex ante evaluation of the likelihood of the success of splitting the proceedings is rather difficult. When allocating the costs of unsuccessful bifurcation, the tribunal should assess the reasonableness of the request or objection to bifurcation as at the time it was made, not merely with the insight gained in retrospect.
  • Björkenheim, Linda (2021)
    Avhandlingen behandlar blockkedjans eventuella ställning som ett transnationellt rättssystem. Syftet är att undersöka huruvida blockkedjor och dess applikationer bör betraktas som rättssubjekt som faller under statlig jurisdiktion eller om de utgör självständiga rättssystem med jurisdiktion över sin egen verksamhet. Forskningen följer en rättsteoretisk samt rättssociologisk metod. Materialet består i huvudsak av rätts- och andra samhällsvetenskapliga artiklar samt tekniska och empiriska data angående blockkedjan Ethereums funktion och användning. I avhandlingen diskuteras statens suveränitet som koncept samt blockkedjeteknologins hot mot statens suveränitet. Det konstateras att blockkedjan och staten möjligtvis kommer att fungera som konkurrerande eller parallella normativa system i framtiden. Rättspluralismen presenteras därmed som ett fungerande ramverk för identifierandet och utvärderandet av icke-statliga rättssystem såsom blockkedjan. Avhandlingens forskningsfråga är huruvida blockkedjor kan betraktas som rättssystem. Luhmanns systemteori används som det främsta verktyget för besvarandet av forskningsfrågan. Blockkedjan Ethereum fungerar som föremål för analysen. Avhandlingen reflekterar även kring interna och externa rättsliga utmaningar som uppstår till följd av blockkedjans ställning som ett (framväxande) rättssystem
  • Häggblom, Isabella (2022)
    Anglo-amerikansk avtalsrätt och -praxis har länge haft en dominerande ställning på den internationella handelns område, och till följd av detta har anglo-amerikansk avtalspraxis och -modeller spridits till rättstraditioner utanför common law-länder. Avtal som är uppgjorda enligt anglo-amerikanska modeller utformas generellt utan hänsyn till den på avtalet tillämpade lagen: de är så kallade självförsörjande avtal som försöker minimera nationella lagarnas effekt på avtalet. Dessa avtal innehåller oftast en omfattande användning av boilerplate-klausuler. Med ”boilerplate-klausuler” avses avtalsklausuler som är utformade på ett standardiserat sätt som används i en stor omfattning i olika former av avtal. Eftersom boilerplate-klausuler härstammar från common law-länder så är klausulerna oftast baserade på ett anglo-amerikanskt begreppsbruk. Detta leder till att den faktiska betydelsen av klausulerna kan variera i länder utanför common law-systemet. Anglo-amerikansk avtalsrätt som i grunden är common law, skiljer sig i många hänseenden från nordisk och finsk avtalsrätt. Skillnaderna mellan common law och nordisk avtalsrätt uppträder exempelvis med avseende till avtalsrättens källor, utvecklingen av avtalsrätten och tolkningen av avtal i allmänhet. Den nordiska och därmed även den finska avtalsrätten har sina särdrag som common law inte känner till. Ett exempel på detta är den omfattande förekomsten av allmänna avtalsrättsliga principer i nordisk avtalsrätt, t.ex. lojalitetsprincipen. Numera förekommer självförsörjande kontraktsformulering som är baserad på anglo-amerikansk avtalspraxis även i avtal mellan nordiska parter varpå nordisk rätt tillämpas. Detta för med sig utmaningar som diskuteras i denna avhandling. Några avtalsklausuler som traditionellt ansetts höra till kategorin boilerplate-klausuler är integrationsklausuler, no-waiver-klausuler och severability-klausuler. Integrationsklausuler ämnar att förstärka effekten av det skriftliga avtalet och lämna utanför det slutliga avtalet olika muntliga och skriftliga åtaganden som uppstått före uppkomsten av det slutliga avtalet. No-waiver-klausuler föreskriver att en avtalsparts passivitet inte ska anses ge avkall på de rättigheter som han har enligt avtalet. Severability-klausuler föreskriver om ifall en avtalsklausul skulle anses ogiltig, olaglig eller overställbar, så ska detta inte påverka de övriga avtalsklausulerna eller avtalet i sin helhet. Syftet med denna avhandling är att undersöka om integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas bakomliggande, ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt uppfylls då finsk rätt tillämpas på klausulerna. Dessa tre boilerplate-klausuler har valts eftersom de ämnar att frigöra avtalet från en påverkan av den på avtalet tillämpade lagen. Det sekundära syftet med avhandlingen är att baserat på slutsatserna från tolkningen av de tre boilerplate-klausulerna, utreda och analysera de bakomliggande orsakerna till att ifrågavarande boilerplate-klausuler och självförsörjande kontraktsformulering används i kommersiella avtal i Finland. Avhandlingens slutsatser är att integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt inte uppfylls i alla fall då finsk avtalsrätt tillämpas på de ifrågavarande klausulerna. De tre boilerplate-klausulerna kan dock ha en viss reell funktion, även om den kanske inte fullt motsvarar den verkan som klausulerna skulle tillmätas enligt anglo-amerikansk rätt. Exempelvis kan integrationsklausuler ha en inverkan på hur avtalsinnehållet och avtalsförhållandet som helhet bör ses på, medan no-waiver-klausuler kan förutsätta att en del civilrättsliga principer ska följas. Det konstateras även att avtal mellan finska kommersiella parter generellt kunde uppgöras mera kortfattat, och behovet av självförsörjande avtalsformulering inklusive en omfattande användning av boilerplate-klausuler skulle inte alltid vara nödvändigt i avtal mellan finska kommersiella parter. Påverkan av internationell och branschspecifik praxis samt kostnads- och effektivitetsfrågor styr företagens val då det gäller deras tillämpning och preferens av avtalspraxis. Trots att det finns en del osäkerheter vad gäller den på avtalet tillämpade lagens (dvs. finsk rätt) effekt på boilerplate-klausuler, så anser ändå företag att det är värt att ta den juridiska risken, eftersom den juridiska risken avvägs mot övriga risker som generellt följer av avtal.
  • Segercrantz, Theresa (2022)
    Ett specialförvärvsbolag, eller ett SPAC-bolag, är ett bolag som genom en börsnotering samlar kapital för att kunna bekosta ett eller fler företagsförvärv. Bolaget har i sig ingen verksamhet före sin börsnotering, och är således endast ett skal före de förvärvar en verksamhet genom uppköp eller sammanslagning med ett annat bolag. SPAC-bolag blev aktuella i Finland och Norden under 2021, då de första finska SPAC-bolagen såg dagens ljus. Som fenomen har det existerat i drygt 40 år, fastän de blivit extremt populära först under de senaste åren. I Finland regleras SPAC-bolagen endast av Nasdaqs allmänna regler som primärt gäller tidsrymd för företagsförvärvet och mängd kapital som skall förvaras på ett separat escrow-konto. ESMA har också utfärdat riktlinjer om vad de europeiska SPAC-bolagen borde utfärda i sina prospekt, utöver det som stadgas i prospektförordningen, men i övrigt lämnat det åt varje land att själva välja hur man reglerar bolagen vidare. I dagsläget är inte SPAC-bolagen desto mer reglerade i Finland, varken i lag eller i bolagsstyrningskoden. SPAC-bolagen har bidragit till delade åsikter gällande huruvida de är ett bra eller dåligt tillägg på marknaden. Kritik har riktats bland annat mot de så kallade sponsorerna, vilka är de aktieägare som grundar och finansierar själva skalbolaget till en början. Dessa har kritiserats eftersom de, speciellt i USA, ansetts oförutsebara och att de har en möjlighet att göra enorm vinst, delvis på de andra aktieägarnas bekostnad. Ett resultat av denna oförutsebarhet har varit diskussion gällande en reglering av sponsorernas rättigheter, för att göra SPAC-konstellationen säkrare. Denna avhandlings syfte är att analysera ifall problemen som uppstår i SPAC-bolagen kan lösas med reglering i antingen lagen eller bolagsstyrningskoden. De första två finska SPAC-bolagen har i sig inte gett någon orsak till en starkare reglering. Tvärtom, har de i sina bolagsordningar reglerat strängare än vad de skulle behöva i enlighet med existerande rättsregler. Vidare, skall aktiebolagslagen till sin natur vara allmän och dispositiv, så ett införande av SPAC-reglering i denna skulle strida mot lagens natur. I detta skede bildar SPAC-bolagen heller inget hot mot den finska värdepappersmarknaden och är i övrigt en mycket marginell del av den, vilket leder till att det heller inte är relevant att införa en SPAC-reglering i värdepappersmarknadslagen. För att stärka SPAC-bolagens ställning inom de finska regelverken, kunde ett erkännande av dem som fenomen införas i nästa upplaga av bolagsstyrningskoden. Vidare reglering krävs inte för tillfället, men då bolagsformen blir mer välkänd, skulle det vara på sin plats att den erkänns. Vidare, kunde i nästa upplaga också införas ett erkännande av begreppet stewardship, för att motivera majoritetsaktieägare och institutionella aktieägare till ett aktivare deltagande i upprätthållandet av god bolagsstyrning. Stärkandet av stewardship i Finland skulle indirekt gynna SPAC-bolagen, eftersom sponsorn kan tänkas jämställas med en majoritetsaktieägare. För tillfället finns inte behov för strängare reglering för SPAC-bolagen, men ett erkännande av dem som en del av den finska värdepappersmarknaden vore på sin plats.