Browsing by department "Avdelningen för klinisk häst- och smådjursmedicin"
Now showing items 41-60 of 153
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Epileptinen kohtaus voidaan luokitella idiopaattiseksi, sekundaariseksi (symptomaattiseksi), luultavasti sekundaariseksi (kryptogeeniseksi) ja reaktiiviseksi. Epilepsia voidaan todeta idiopaattiseksi, jos taustalla ei todeta rakenteellista vikaa aivoissa, muuta neurologista tai kliinistä oiretta ja epilepsian voidaan olettaa olevan perinnöllinen ja ikäriippuvainen. Idiopaattinen epilepsia todetaan yleensä koiran ollessa 1-5-vuotias. Se on tyypillisempi sairaus puhdasrotuisilla kuin monirotuisilla koirilla. Tarkka anamneesi sekä kattavat kliiniset ja neurologiset tutkimukset ovat tärkeimpiä diagnoosiin johtavia tekijöitä. Epileptinen kohtaus voidaan koirilla luokitella kohtauskuvan perusteella kahteen luokkaan, jotka ovat paikallinen kohtaus ja yleistynyt kohtaus. Paikallisessa kohtauksessa kliiniset oireet viittaavat vain yhden aivopuoliskon yhden osan osallistumiseen kohtaukseen. Paikallinen kohtaus jakaantuu vielä yksinkertaiseen paikalliseen kohtaukseen (tajunnantaso on säilynyt ennallaan) ja kompleksiseen paikalliseen kohtaukseen (tajunnantaso on alentunut). Paikallinen kohtaus voi laajentua yleistyneeksi kohtaukseksi, jolloin puhutaan sekundaarisesti yleistyneestä kohtauksesta. Yleistyneen kohtauksen kliiniset oireet antavat syytä epäillä molempien aivopuoliskojen osallistumista kohtauksen syntyyn. Mikäli kohtaus kestää 30 sekuntia tai pidempään, potilaan tulee menettää tajuntansa taso jollain tavalla kohtauksen aikana, jotta kohtaus voidaan luokitella yleistyneeksi. Epilepsiatyyppien luokittelu koirilla perustuu ILAE:n (International League Against Epilepsy) julkaisemaan epilepsiatyyppien luokitteluun ihmisillä. Kohtaustyyppien luokittelu on kuitenkin muuttunut ihmisillä vuosituhannen alussa ja enää tiukkaa jakoa paikalliseen ja yleistyneeseen kohtaukseen ei pidetä merkityksellisenä. Nykyisen luokittelun mukaan epilepsian alkuperä on joko perinnöllinen/idiopaattinen, metabolinen/rakenteellinen tai tuntematon. Tämän lisensiaatin tutkielman kokeellisessa osassa selvitettiin pitkäkarvaisen pyreneittenpaimenkoiran, schipperken ja kääpiöpinserin idiopaattisen epilepsian kliinistä kuvaa ja periytymismallia. Pitkäkarvaisilla pyreneittenpaimenkoirilla idiopaattinen epilepsia puhkeaa tyypillisesti melko vanhalla iällä ja kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi paikallisia. Schipperkeillä ja kääpiöpinsereillä idiopaattisen epilepsian puhkeamisikä on melko tyypillinen, noin 3 vuotta. Kohtaustyyppi näillä roduilla on paikallisalkuinen sekundaarisesti yleistyvä. Piirretyistä sukupuista havaitaan, että epilepsia toistuu kaikilla kolmella rodulla useissa sukupolvissa ja monissa pentueissa on useampi sairastunut yksilö. Näiden tietojen perusteella voidaan päätellä epilepsian olevan kyseisissä roduissa perinnöllinen. Sukupuissa on mukana vielä liian monia koiria, joiden terveystiedot ovat tuntemattomia. Perinnöllisyyden tarkempi selvitys vaatii lisätutkimuksia. Yhdellä rodulla voi esiintyä useita eri geenivirheitä epilepsian taustalla. Samanlainen kliininen kuva viittaa samaan geneettiseen taustatekijään ja näin ollen epilepsian kliinisen kuvan määrittäminen on ensiarvoisen tärkeää valittaessa yksilöitä geenitutkimuksiin.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttö koirilla ja kissoilla on lisääntynyt immuunivälitteisten sairauksien, eritoten allergisten ja atooppisten ihosairauksien, yleistyessä. Ihmisillä immunosuppressiivisia lääkkeitä käytetään paljon immuunivälitteisten sairauksien hoidon lisäksi elinsiirroissa. Tulevaisuudessa myös koirien ja kissojen elinsiirtokirurgia voi lisääntyä, jolloin myös immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttö lisääntyy. Tämä vaatii eläinlääkäreiltä perehtymistä erilaisiin lääkevaihtoehtoihin, lääkkeiden vaikutusmekanismeista sekä immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttöön liittyvistä haittavaikutuksista. Yleisimmin käytetty immunosuppressiivinen lääkeaineryhmä koirilla ja kissoilla on glukortikoidit, mutta niiden aiheuttamat haittavaikutukset ovat lisänneet tarvetta vaihtoehtoisille lääkkeille. Eläimille myyntiluvallisia immunosuppressiivisia lääkkeitä on vielä vähän, minkä vuoksi koirilla ja kissoilla joudutaan usein turvautumaan ihmisille myyntiluvallisiin valmisteisiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on auttaa eläinlääkäriä löytämään vaihtoehtoinen lääke, mikäli aiemmin käytetyllä lääkkellä esiintyy epätoivottuja haittavaikutuksia tai hoitotulos on ollut epätyydyttävä. Immunosuppressiivisilla lääkkeillä pyritään hillitsemään kehon väärin kohdistuvia reaktioita vaarattomia antigeeneja kohtaan. Lääkkeiden vaikutus pyritään kohdistamaan hankittuun immuniteettiin ja erityisesti T-solujen toimintaan, mutta usein vaikutukset ulottuvat muunkin immuunijärjestelmän toimintaan sekä nopeasti jakautuviin soluihin. Tämän seurauksena immunosuppressiivisilla lääkkeillä yleisimmin esiintyvät haittavaikutukset ovat infektioiden lisääntyminen, kasvainsairauksien riski, myelosuppressio, haavojen paranemisen hidastuminen ja elinsiirroissa siirrännäisen vaurioituminen. Haittavaikutuksia pyritään hillitsemään käyttämällä mahdollisimman selektiivisiä lääkeaineita ja yhdistämään eri lääkkeitä, jotta yksittäisen lääkkeen annosta voidaan pienentää. Eläinlääketieteessä immunosuppressiivisten lääkkeiden farmakologisia ominaisuuksia ja tehoa on tutkittu varsin vähän, minkä vuoksi käyttö koirilla ja kissoilla pohjautuu yksittäisiin kliinisiin käyttökokemuksiin ja sovellettuun tietoon ihmisten immuunivälitteisten sairauksien hoidosta. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottuna sellaiset immunosuppressiiviset lääkkeet, joista on tieteellistä tutkimusta tai julkaisuja käytöstä koirilla ja kissoilla. Glukokortikoidit on jätetty tämän kirjallisuuskatsauksen ulkopuolelle, sillä niitä käsitellään runsaasti muissa lähteissä. Glukokortikoidit on kuitenkin huomioitu vertailtaessa niiden tehoa muihin immunosuppressiivisiin lääkkeisiin.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Anestesian induktiolla tarkoitetaan anestesian alussa annettavaa lääkettä tai lääkkeiden yhdistelmää, joka/jotka johtavat yleisanestesiaan. Anestesian induktio voidaan koiralla suorittaa käyttämällä inhalaatio- tai injektioanesteetteja tai näiden yhdistelmiä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarjota ajantasaista tietoa koirien anestesian induktioon käytetyistä injektioanesteeteista. Tarkempaan tarkasteluun on valittu seuraavat injektioanesteetit: propofoli, ketamiini, fentanyyli, tiopentaali, etomidaatti ja alfaksaloni. Propofpoli saa aikaan nopean ja tasaisen induktion ja aiheutunut tajuttomuus on lyhytaikainen. Propofolin yleisin haittavaikutus on apnea. Propofoli soveltuu käytettäväksi anestesian induktiossa ainoana anesteettina. Ketamiini kuuluu dissosiatiivisiin anesteetteihin ja se aiheuttaa nk. kataleptisen tilan lamaamalla aivojen NMDA-reseptoreja. Ketamiini säilyttää spontaanihengityksen ja pitää sydän- ja verenkiertoelimistön suhteellisen vakaana. Ketamiinin kanssa tulee käyttää sopivaa esilääkitystä tai ko-induktiota. Fentanyyli on täysagonisti opioidi, jota käytetään pääasiassa kivunlievitykseen. Se sopii myös huonokuntoisen koiran anestesian induktioon. Fentanyylin vaikutukset voidaan kumota antagonistilla. Etomidaatti on imidatsoli-johdannainen, joka säilyttää verenkiertojärjestelmän toiminnan vakaana, joten se soveltuu hyvin sydämen vajaatoiminnasta kärsiville koirille. Etomidaatin kanssa tulee käyttää esilääkitystä tai ko-induktiota, sillä se aiheuttaa myokloniaa. Tiopentaali on barbituraattijohdannainen, joka soveltuu nopeisiin induktioihin ja pääntraumasta tai kohtauksista kärsiville potilaille. Alfaksaloni on uusi, neurosteroideihin kuuluva lääkeaine. Se saa aikaan hyvän ja tasaisen induktion myös ilman esilääkitystä ja sen on todettu soveltuvan hyvin sairaiden ja huonokuntoisten potilaiden induktioon.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)The aim of this study was to see if there is an association between nutrition at young age and the dog’s hip screening results of either severe canine hip dysplasia (CHD) or healthy hips at the age of 18 months. This study was part of a wider CHD study in Finland which aim is to locate genes affecting development of CHD in different breeds and to find environmental factors influencing the development and the clinical sings of CHD. The literature review consists of a general overview on canine hip dysplasia and an overview on nutritional substances that have or might have an influence on the development of CHD. The clinical study part was conducted as an epidemiological explorative case-control study. The hypothesis in this study was that feeding raw food could protect large-breed dogs from CHD. This hypothesis was based on results from a pilot questionnaire that was done earlier. Canine hip dysplasia is one of the most common orthopaedic problems seen in small animal practice. It is an inherited, developmental condition leading to osteoarthritis. Additionally to genetic factors, there is also evidence that several environmental factors such as nutrition are contributing to the development of the disease. Especially overfeeding has been shown to increase the risk for CHD. In general, the feeding of commercial food for growing large-breed puppies is advised, but there is only a minimal amount of information available about the influence of other feeding methods on developmental orthopaedic diseases, even though it nowadays is more common among dog owners to choose to feed their dogs with more unconventional diets such as the bone and raw food (BARF) and home prepared diets. The DOGRISK questionnaire database was used and all German Shepherd Dogs with official hip screening results and adequate reported diet data were eligible for the statistical analyses. The time windows of interest in this study were the feeding at the age of 2-6 and >6-18 months. Results were analyzed by cross tabulating using Pearson Chi-square test, Mann-Whitney U-test and the Principal component analysis. This study suggest that feeding a bone and raw food diet (BARF) or raw meat, raw offal, raw bone and raw cartilage, raw fish, raw egg and raw tripe as a supplementation to other diets or as a part of the BARF diet showed protective effect vis a vis CHD. The study also suggests that feeding cooked meat, bone and cartilage might increase the risk of CHD. Feeding of dry commercial food was common in both the case and control groups and did not show any association to CHD in this study. The proportion of BARF food fed in puppyhood, on the contrary, showed a significant difference between hip dysplastic and non-dysplastic dogs in both age groups, indicating that even if only a part of the dog’s diet is raw food, it could already help protect puppies from CHD. Further analyses as well as clinical trials should be done next to test these results.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti inhalaatiota hoitomuotona, ja sen haasteita eläinlääketieteessä, sekä siihen käytettävien glukokortikoidien farmakologisia ominaisuuksia, erityisesti budesonidin osalta. Glukokortikoideja käytetään yleisesti koirien pitkittyneen keuhkoputkentulehduksen ja kissan astman hoidossa. Ne toimivat oireenmukaisesti tulehdusta lievittäen. Perinteisiin injektio- ja tabletti -hoitomuotoihin liittyvät vakavatkin haittavaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta kehittää inhalaatio-hoitomuotoa myös eläinlääketieteessä. Inhalaatiota sekä siinä käytettäviä uuden polven glukokortikoideja, kuten budesonidia, on tutkittu laajasti ihmislääketieteessä, mutta julkaistuja tutkimuksia niiden farmakokineettisistä ominaisuuksista koiralla on vain yksi, eikä kontrolloituja pitkäaikaistutkimuksia inhalaatio-hoidoista ole. Perustutkimusta tarvitaan, jotta hoitomuotoa voidaan kehittää edelleen. Tässä pilottitutkimuksessa määritettiin budesonidin farmakokineettisiä arvoja terveellä koiralla kahdella antotavalla, suonensisäisesti sekä inhalaationa. Tämän tutkimuksen olettamuksena oli, että inhaloitavalla budesonidilla voidaan saada mitattavia plasmapitoisuuksia, ja että ainakin osa tästä lääkeaineesta on imeytynyt keuhkojen kautta. Terveet beagle-rotuiset koekoirat jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen (n = 7) sai budesonidia suonensisäisesti kerta-annoksena (20 μg kg-1), ja toinen (n = 8) inhalaationa (1000 μg per koira) yhdessä suun kautta annetun lääkehiilen (2,5 g kg-1 per os) kanssa kerta-annoksena. Plasmanäytteitä kerättiin kuuden tunnin ajan, ja budesonidipitoisuus määritettiin HPLC/massaspektrometrin avulla. Suonensisäisellä antotavalla budesonidin eliminaation puoliintumisaika (T1/2) oli 2,8 h, puhdistuma (CL) 1,5 l h-1 kg-1, jakautumistilavuus (Vd) 6,2 l kg-1 ja pitoisuus/aika-kuvaajan pinta-ala (AUC) 14 ng ml-1 h-1. Yhdessä lääkehiilen annon kanssa inhaloidun budesonidin huippupitoisuus plasmassa oli 0,6 ng ml-1 ja se saavutettiin nopeasti: Tmax oli 13 min. AUC tässä ryhmässä oli 0,55 ng ml-1 h-1. Hyötyosuus inhalaatioryhmässä jäi hyvin pieneksi ollen 1,1 %. Vastaavaa tutkimustietoa inhaloidun budesonidin farmakokinetiikasta koiralla ei ole julkaistu aikaisemmin. Tutkimus osoittaa, että inhalaatiolla on mahdollista saada lääkeainetta koiran keuhkoihin, ja että se näin ollen on mahdollinen hoitomuoto koiralla. Budesonidin myös havaittiin imeytyvän suhteellisen nopeasti keuhkoista verenkiertoon. Inhalaatio-annostelussa havaittiin merkittävää yksilöiden välistä vaihtelua budesonidin plasmapitoisuuksissa, joten tekniikkaan on syytä kiinnittää annostelussa huomiota. Saadut farmakokineettiset tulokset suonensisäisen annostelun osalta olivat linjassa aikaisemman julkaistun tutkimustiedon kanssa. Lisää tutkimusta tarvitaan vielä koskien muita budesonidin farmakokineettisiä ominaisuuksia sekä sen kliinistä käyttöä hengitystiesairauksien hoidossa.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2017)Inhaloitavia kortikosteroideja käytetään nykyisin erilaisten hengitystiesairauksien hoitoon usealla eläinlajilla. Hevosilla hengitystiesairaus kehittyy usein talliympäristössä asumisen ja sen aiheuttaman pölylle altistumisen seurauksena. Inhaloitavia kortikosteroideja käytetään etenkin vakavan astman eli RAO:n (recurrent airway obstruction) hoidossa. Hevosten lääkitykseen on saatavilla muutamaa erilaista lääkeainetta ja niiden antamisen helpottamiseksi on kehitetty erilaisia hevosille sopivia inhalaatiolaitteita. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen aiempia tutkimustuloksia näiden eri lääkeaineiden käytöstä ja vaikutuksista hevosten hoidossa, sekä selvittää tällä hetkellä markkinoilla olevien inhalaatiolaitteiden toimintaa ja käyttöä. Inhaloitavat kortikosteroidit ovat tutkimuksissa olleet tehokkaita RAO:n hoidossa. Ne vähentävät tehokkaasti hengitysteiden tulehdusta vaikuttamatta merkittävästi immuunijärjestelmän toimintaan. Niillä on todettu myös vähemmän haittavaikutuksia kuin systeemisesti käytetyillä kortikosteroideilla, minkä vuoksi pidempikin hoitojakso on todettu suhteellisen turvalliseksi. Pidemmät hoitojaksot ovat yleensä tarpeen, sillä RAO ei parane. Parhaan hoitotuloksen saavuttamiseksi lääkitykseen tulisi aina yhdistää ympäristöolosuhteiden muutos, jonka on todettu ilman lääkitystäkin lieventävän sairauden kliinisiä oireita. Inhalaatiolaitteet auttavat saavuttamaan suuremman lääkeainepitoisuuden hevosen alemmissa hengitysteissä kuin pelkkä lääkeaineen suihkuttaminen sieraimeen. Hevosilla käytettävät lääkeannokset perustuvat lähinnä tutkimuksiin ja niistä saatuihin kliinisiin vasteisiin. Tähän kirjallisuuskatsaukseen koottujen tutkimusten tulosten avulla voidaan arvioida, mitkä tällä hetkellä saatavilla olevista lääkeaineista ovat ominaisuuksiltaan parhaita hevosten hengitystiesairauksien hoidossa. Työ voi osaltaan toimia myös inhalaatiolaitteiden käyttöoppaana, sillä siihen on koottu tällä hetkellä markkinoilla olevien inhalaatiolaitteiden käyttöohjeet ja lisätty kuvasarja lääkityksen vaiheita selkeyttämään.
-
Intra-articular injections in the management of canine osteoarthritis : a review of the literature (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)The amount of information available on the use of intra-articular medications in the management of canine osteoarthritis is scarce. The purpose of the review was to investigate whether the scientific evidence on the use of intra-articular medications in veterinary and human medicine is strong enough to justify their use in the management of canine osteoarthritis. Corticosteroids and hyaluronic acid are the most commonly used intra-articular medications both in human and veterinary medicine. Corticosteroids are used because of their ability to suppress inflammation effectively. Long-acting corticosteroid preparations, such as methylprednisolone acetate and triamcinolone acetonide, are preferred for intra-articular use. In Finland methylprednisolone acetate is registered for dogs at a dose of 20 mg given in a large joint cavity. The approved dose of triamcinolone acetonide in the United States is 1,0-3,0 mg. The scientific evidence on the efficacy of intra-articular corticosteroids in the management of osteoarthritis is stronger in humans than in dogs. In humans they are mainly used in the acute inflammatory disease exacerbations. In horses corticosteroids are often administered together with hyaluronic acid. Hyaluronic acid is administered to restore the synovial fluid elastoviscosity and to reduce the pain caused by joint movement. Other potential effects are also being investigated. Hyaluronic acid preparations on the market in Finland or in the United States are not approved for intra-articular use in dogs. The dose of hyaluronic acid in the studies in dogs has ranged from 10 to 20 mg. The scientific proof of efficacy of hyaluronic acid is not strong in veterinary or human medicine. In human medicine the pain relieving-effect of hyaluronic acid has been suggested to be longer-lasting than that of corticosteroids. However, corticosteroids are preferred in states of acute inflammation. In horses hyaluronic acid is only rarely used as the only intra-articular medication. Other options for the intra-articular therapy of osteoarthritis include the mesenchymal stem cells, autologous conditioned serum, platelet-rich plasma and botulinum neurotoxin. Some of these are already in clinical use. None of the reviewed medications has a strong scientific evidence of efficacy. However, as the risks associated with intra-articular medications are in general rather small, intra-articular medications might in certain cases be worth trying. The review can be used when planning intra-articular corticosteroid or hyaluronic acid therapy for a canine patient.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa laktaattia kuljettavien proteiinien ilmentymisestä islanninhevosten punasoluissa. Laktaattia muodostuu kovan liikuntarasituksen aikana lihaksissa, josta se kulkeutuu plasmaan. Monokarboksylaattikuljettajat (MCT) ilmentyvät punasolun solukalvolla ja kuljettavat osan laktaatista punasolun sisään. Rasituksen jälkeen MCT –proteiinit kuljettavat laktaatin punasolujen sisältä takaisin plasmaan, mistä se kulkeutuu edelleen muiden kudosten käytettäväksi. Hevosen punasolusta on aikaisemmin löydetty kaksi MCT isoformia MCT1 ja MCT2, sekä MCT1 apuproteiinina toimiva CD147. Islanninhevoset ovat pitkään olleet eristäytyneitä muista hevosroduista, ja siksi geeniperimä on pysynyt rodun sisällä samana ainakin viimeisen tuhannen vuoden ajan. Muilla hevosroduilla on tunnistettu kaksi eri ilmenemistasoa punasolujen laktaattia kuljettavassa MCT1 (MCT1-proteiinissa. Korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on rasituksen aikana todettu jopa puolet laktaatista olevan punasolujen sisällä väliaikaisesti "varastoituna". Näin lihasten laktaatintuotanto voi jatkua pidempään ja korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on spekuloitu olevan parempi suorituskyky verrattuna matalan ilmenemistason hevosiin. Islanninhevosten punasolujen laktaattikuljettajista ei ole aikaisempaa tietoa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko myös islanninhevosella kaksi MCT1 ilmenemistasoa. Tämän tiedon avulla pystytään arvioimaan milloin hevosten geeniperimään on tullut laktaattikuljetusproteiinin ilmenemistasoon vaikuttava mutaatio. Mikäli myös islanninhevosilla on kaksi ryhmää, voitaisiin olettaa että hevoset ryhmiin jakava geeneettinen tekijä on syntynyt jo ennen kuin islanninhevoset ovat jääneet eristyksiin Islannin saarelle. Tässä tutkimuksessa oli mukana 29 Suomessa asuvaa islanninhevosta, joiden ikävaihtelu oli 4-24 vuotta. Mukana oli ruunia, tammoja ja yksi ori. Hevosista otettiin verinäytteet kaulalaskimosta. Punasolut eroteltiin plasmasta ja punasolumembraanit eristettiin. Membraaneista mitattiin MCT1-, MCT2- ja CD147-proteiinipitoisuudet hevosspesifisten vasta-aineiden avulla käyttämällä western blot -menetelmää. Tulokset olivat suurin piirtein samankaltaiset verrattuna muihin tutkimuksiin. Odotetusti todettiin korrelaatio MCT1 ja CD147 välillä. MCT1 ei jakaantunut yhtä kaksihuippuisesti verrattuna muihin tutkittuihin hevosrotuihin. CD147 kohdalla prosentuaalisesti enemmän hevosia asettui keskitasoryhmään. MCT2 oli sen sijaan jakautunut normaalisti, kuten myös muilla roduilla. MCT2 korreloi iän kanssa, mutta havainto on todennäköisesti harha, johtuen pienen otannan takia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2011)Nivelrikko aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita ja vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen ja hyvinvointiin. Hevosilla se on yleisin ontuman aiheuttaja, ja ontumat ovat yleisin syy hevosten poistamiseen harjoitus- ja kilpailukäytöstä. Nivelruston uusiutuminen on hyvin rajallista, ja sen vauriot johtavatkin usein nivelrikkoon. Nivelrikon etiologia ei ole vielä täysin selvillä, mutta sen kehittymiseen vaikuttavat ainakin nivelten kehityshäiriöt, niveliin kohdistuvat vammat, nivelruston alla olevan luun muutokset sekä nivelten löysyys. Nivelrikon kehittyessä ruston ulkonäkö ja koostumus muuttuvat. Rustovaurion seurauksena nivelnesteeseen vapautuu ruston hajoamistuotteita, jotka todennäköisesti saavat aikaan sytokiinien erittymisen. Sytokiineistä IL-1 (interleukiini-1) ja TNF-α (tumor necrosis factor-α) saavat aikaan NO (typpimonoksidi) –tuotannon rustosoluissa. NO vähentää rustosolujen kykyä syntetisoida soluväliaineen proteoglykaaneita. NO aiheuttaa PGE2 (prostaglandiini-E2) erityksen, mikä vähentää rustosolujen jakautumista. Alueilla, joilla on korkeat NO-pitoisuudet, on rustossa runsaasti apoptoottisia soluja. IL-1 aktivoi myös metalloproteinaaseja, jotka kiihdyttävät ruston proteoglykaanien katoa. Vaurioitunut rustokudos korvautuu pääosin tiiviillä sidekudoksella. Tämän vuoksi ruston alla olevan luun kuormitus muuttuu ja nivelruston reunoille muodostuu uudisluuta. Nivelrikon hoidon tavoitteena on hillitä tulehdusreaktiota nivelessä ja nivelkapselissa, jolloin myös nivelruston kato vähenee. Konservatiivisesti tähän tavoitteeseen pyritään akuutissa vaiheessa levon, sekä sitä seuraavan fysioterapian ja kontrolloidun liikunnan, tulehduskipulääkityksen, sekä tulehdusta hillitsevien ja nivelrustoa tukevien lääkkeiden ja ravintolisien avulla. Hevosilta kantasoluja voidaan eristää luuytimestä, rasvakudoksesta, aikuisen verestä, napanuoranverestä syntymän yhteydessä, sekä alkioista. Kantasolut saadaan in vitro kasvatusolosuhteita muokkaamalla erilaistumaan rustoksi. Kantasoluja on kokeiltu ihmisillä ja eläimillä (hiiri, kani, koira, sika, lammas) nivelrikon hoitoon. Tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Yksittäisen potilasselostuksen mukaan ihmisen polven nivelrikko-oireet helpottivat kantasolusiirrännäisen jälkeen. Toisessa ihmistutkimuksessa potilaiden oireet eivät lievittyneet. Hiirillä ihmisestä peräisin olevien kantasolujen todettiin hillitsevän reumaattisen nivelrikon aiheuttamaa tulehdusreaktiota. Koiratutkimuksessa potilaiden oireilu helpotti. Näissä tutkimuksissa ei selvitetty kantasolujen vaikutusta ruston rakenteeseen. Kaneilla uudiskudoksen todettiin alkavan muistuttaa ajan kuluessa ruston sijaan enemmän sidekudosta. Sioilla ja lampailla kantasolusiirrännäisten seurauksena muodostunut uudiskudos muistutti koostumukseltaan nivelrustoa. Kahdessa julkaistussa hevostutkimuksessa kantasolujen ei todettu parantavan uudiskudoksen rakennetta, eikä uudiskudos ollut rustoa. Kantasolut nopeuttivat alkuvaiheen paranemista. Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa on kantasoluilla hoidettu yksi nivelrikkoa sairastanut hevospotilas. Kantasolusiirrosta ei ollut apua tämän potilaan kohdalla, vaan toivottoman ennusteen vuoksi omistajat päätyivät eläinlääkäreiden suosituksesta eutanasiaan. Potilaasta ei saatu rustonäytteitä tutkittavaksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)Kesäihottuma on Culicoides-polttiaisiin kohdistuvan yliherkkyysreaktion aiheuttama hyvin kutiseva ihotulehdus hevosilla. Sairauden puhkeamiseen vaikuttavat myös sekä geneettiset että ympäristötekijät. Kutinan lisäksi tyypillisiä oireita ovat muun muassa hilseily, ihon paksuuntuminen sekä jouhien katkeilu. Kesäihottuman diagnosoiminen perustuu tyypillisiin oireisiin, jotka ilmenevät lämpimään vuodenaikaan, sekä oireiluhistoriaan. Allergeenien tarkempaan tunnistamiseen voidaan käyttää intradermaalitestausta, antigeenistimulaatiotestiä sekä allergeenispesifisen immunoglobuliini E:n mittaamista. Parantavaa hoitoa ei ole. Oireita voidaan pyrkiä lieventämään esimerkiksi loimituksella, lääkkeillä, siedätyshoidolla sekä pito-olosuhteiden muutoksilla. Suomenhevosia ja kesäihottumaa ei ole juuri tutkittu, vaikka moni suomenhevonen kärsii tästä sairaudesta. Tutkimuksen tarkoitus oli tehdä alustavaa kartoitusta suomenhevosten kesäihottumatilanteesta ja tarkastella, ovatko sairauden ominaispiirteet ja mekanismit samanlaisia kuin paljon tutkituilla islanninhevosilla. Työhypoteesina oli, että sairaus on hyvin samanlainen näillä kummallakin alkuperäisrodulla. Tutkimus suoritettiin keräämällä tietoja sairaista suomenhevosista omistajilta. Omistajat itse ilmoittivat hevosensa tutkimukseen puhelimitse, sähköpostitse tai lomakkeella kirjallisesti tai internetissä. Tutkimuksessa tarkasteltavia tietoja olivat hevosen sukupuoli, syntymävuosi, ikä oireiden alkaessa sekä oireiden alkamisvuosi, oireiden voimakkuusaste, hevosen väri, onko lähisukulaisilla oireita, asuinpaikkakunta ja käytetyt hoitomuodot sekä niiden teho. Tutkimukseen osallistui 253 suomenhevosta. Hevosista 43, 1 % oli oriita ja ruunia ja 56,9 % tammoja. Rautiaiden sekä ruunikoiden ja mustien hevosten osuuksien välillä ei ollut tilastollista merkitsevyyttä verrattaessa koko populaation värijakaumaan (p=0,096 ). Oireiden taso oli pääosalla hevosista (n=169) lieviä tai kohtalaisia. Hevosista 57,7 % oli syntynyt 2000-luvulla, 37,1 % 1990-luvulla ja 5,1 % 1980-luvulla. Vanhimmat tutkimukseen osallistuneet hevoset olivat syntyneet vuonna 1984, nuorin vuonna 2008. Tutkimukseen osallistuneista hevosista 51, 8% oli alkanut oireilemaan 1.-4. ikävuoden aikana, ja oireilu oli alkanut 68,0 %:lla hevosista 2000-luvulla. Hevosten asuinpaikkakunnat olivat sijoittuneet ympäri Suomea, vain Keski-Pohjanmaan hevosjalostusliiton alueelta ei ollut mukana yhtään hevosta. Useimmille hevosille oli käytetty enemmän kuin yhtä hoitokeinoa oireiden lievitykseen. Erilaiset voiteet ja loimitus olivat käytetyimpiä keinoja. Tutkimuksessa saadut tulokset olivat samansuuntaisia kuin islanninhevosella tehdyissä tutkimuksissa. Kesäihottuman tarkat patogeneesimekansimit erityisesti genetiikan osalta ovat edelleen epäselviä, ja asia vaatii lisäselvityksiä. Samoin tehokkaiden sairastumisen esto- ja hoitokeinojen etsintä jatkuu yhä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Oksentelu ja pahoinvointi ovat eräitä tavallisimmista syistä tuoda kissa eläinlääkärin vastaanotolle. Oksentelun taustalla voi olla useita eri sairauksia ja syy voi usein jäädä avoimeksi. Oksentelun ja pahoinvoinnin estäminen on tärkeä osa oireenmukaista hoitoa, koska se voi johtaa mm. anoreksiaan, laihtumiseen ja dehydraatioon sekä muihin systeemisiin häiriötiloihin. Mahahaavat ovat suhteellisen harvinaisia kissalla, mutta mahansuojalääkkeitä tarvitaan hoitamaan tiettyjä sairaustiloja sekä ehkäisemään mahahaavoja niille altistavien sairauksien yhteydessä. Lisäksi mahansuojalääkkeet ovat osa oksentelevan potilaan oireenmukaista hoitoa. Oksennuksenestolääkkeitä on tutkittu kissalla melko vähän ja niiden käyttö perustuu usein käytännön kokemukseen ja muilla eläinlajeilla saatujen tutkimustulosten soveltamiseen. Oikean lääkeaineen valinta potilaalle vaatii tietämystä lääkeaineiden vaikutusmekanismeista, oksentamisen fysiologiasta sekä kissan fysiologisista ominaispiirteistä. Tutkimukset on tehty aiheuttamalla koe-eläimille keinotekoisesti oksentelua ja pahoinvointia joko lääkeaineilla tai simuloimalla matkapahoinvointia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kartoittaa eri lääkevaihtoehtoja ja pohtia niiden tieteellistä perustaa. Kissalla tavallisesti käytettäviä pahoinvoinninestolääkkeitä ovat maropitantti, prokineettisesti vaikuttavat sisapridi ja metoklopramidi, serotoniiniantagonistit ondansetroni ja dolasetroni, fenotiatsiinit proklooriperatsiini ja klooripromatsiini sekä ruokahalua stimuloiva mirtatsapiini. Näistä maropitantilla on tutkittu teho antiemeettinä kissalla. Metoklopramini toimii prokineettinä, mutta sentraalisena antiemeettinä sen teho kissalla on heikko. Sisapridi stimuloi koko ruuansulatuskanavan motiliteettia, mutta sillä ei ole lainkaan sentraalista antiemeettistä tehoa. Serotoniiniantagonistit estävät todistetusti rauhoitteiden ja solusalpaajien aiheuttamaa oksentelua. Fenotiatsiinien tehosta kissalla ei ole tieteellisiä näyttöä. Mirtatsapiini lisää todistetusti kissan ruokahalua ja sillä on lisäksi antimeettistä vaikutusta. Mahansuojalääkkeistä kissalla käytetään histamiini-2-reseptorin antagonisteja famotidiinia, ranitidiinia ja simetidiiniä, protonipumppuinhibiittori omepratsolia sekä sukralfaattia. H2-antagonistit vähentävät mahanesteen erittymistä kissalla ja famotidiini on niistä tehokkain. H2-antagonistit sopivat esimerkiksi oksentelun tai pahoinvoinnin aiheuttamaan sekundaariseen mahanesteen liikatuotantoon. Omepratsoli vähentää mahanesteen happamuutta ja sopii mahalaukun liikahappoisuutta aiheuttavien sairauksien hoitoon. Sukralfaatti ei ehkäisee mahahaavoja, mutta se edistää niiden parantumista ja sitä on syytä käyttää myös profylaktisesti potilailla, jotka sairastavat mahahaavoille altistavia sairauksia. Kirjallisuuskatsauksessa kerrottujen tietojen perusteella voidaan käytännön praktiikassa valita todistetusti tehokas antiemeetti oksentelun ja pahoinvoinnin hoitoon. Mahansuojalääkkeistä voidaan valita tehokkain tai sopivin vaihtoehto käyttöindikaation mukaan. Kliinisiä tutkimuksia lääkkeiden tehosta ja käyttöturvallisuudesta potilaskissoilla tarvitaan lisää, jotta saadaan lisätietoa siitä, miten lääkkeet toimivat eri sairauksista johtuvan oksentelun estämisessä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Kissan injektiosarkooma, yleisimmin fibrosarkooma, on suhteellisen uusi ja harvinainen kasvainsairaus. Injektiosarkooman esiintyvyyden arvioidaan vaihtelevan välillä 0,32-3,6 : 10 000 jokaista rokotettu kissaa kohti. Patologi MJ Hendrick alkoi kiinnittää vuonna 1991 Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa huomiota kissoilla tyypillisten rokotuskohtien alueella todettuihin sarkoomiin. Myöhemmin injektiosarkoomien määrän todella todettiin kasvaneen Pennsylvaniassa ja sen epäiltiin liittyvän lainsäädännön muutokseen joka teki kissojen rokottamisen rabiesta vastaan pakolliseksi. Aluksi injektiosarkoomien epäiltiin johtuvan rokotteiden sisältämästä alumiinista jota löydettiin injektiosarkoomista histologisissa tutkimuksissa. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet että yksittäistä aiheuttajaa ei ole voitu nimetä. Injektiosarkooman käsite on myös laajentunut lisätutkimusten ansiosta, sillä muidenkin injektioiden on todettu voivan aiheuttaa injektiosarkoomaa, ei pelkästään rokotteiden. Yhteistä injektiosarkoomille on tulehdusreaktio pistokohdassa. Nykyään uskotaankin tulehdusreaktion aiheuttavan tuumorigeneesiä pistokohdassa. Tuumorigeneesin tarkkaa patogeneesiä ei vieläkään tiedetä ja aihetta tutkitaan edelleen. Sairastuneet kissat ovat tyypillisesti keski-ikäisiä. Riskiryhmiä sukupuolen, rodun tai maantieteellisen sijainnin suhteen ei ole voitu osoittaa. Koska injektiosarkoomat ovat tyypiltään invasiivisia ja ennuste elinajan odote injektiosarkoomaan sairastuneelle kissalle on enimmillään muutama vuosi hoidettunakin, on omistajan ja eläinlääkäreiden ohjeistaminen hyvin tärkeää jotta sairastunut eläin pääsee nopeasti hoitoon. Yhdysvalloissa perustettu The Vaccine-Associated Feline Sarcoma Task Force on tehnyt merkittävää työtä injektiosarkooman tutkimuksen ja tiedon keräämisen eteen. Järjestö on mm. tehnyt uudet rokotussuositukset joissa ohjeistetaan mihin kohtaan tietyt rokotukset tulee antaa. Esimerkiksi niskaan ei suositella enää laitettavan mitään rokotteita. Ohjeistuksen tavoitteena on saada kerättyä enemmän tietoa eri rokotteiden aiheuttamista reaktioista. Toinen tavoite on mahdollisen muodostuvan injektiosarkooman helpompi poistaminen (niska vs. raaja). Injektiosarkooman hoidossa tehokkaimmaksi menetelmäksi on osoittautunut suurin marginaalein tehtävä kirurginen poisto. Kirurgian yhdistäminen sädehoitoon on parantanut hoitotulosta entisestään. Kemoterapiaakin on käytetty hoidossa mutta sen rooli on hoidon kannalta epäselvä, sillä se ei pysty parantamaan yksinään eläintä mutta yhdistettynä muihin hoitoihin sillä on saatu positiivisia tuloksia. Suomessa injektiosarkoomien hoidossa ainoat vaihtoehdot ovat valitettavasti vain kirurgia ja kemoterapia. Tutkimustyö injektiosarkooman kohdalla jatkuu edelleen ja uusia keinoja minimoida sairastumisen riski etsitään.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Työn tavoitteena oli koostaa opasmainen tutkielma saatavilla olevasta tutkimustiedosta koskien kissojen ja koirien parenteraalista nestehoitoa. Pieneläinten nesteytys on yleinen ja tavanomainen hoitotoimenpide, mutta ennen ei ole ollut olemassa suomenkielistä lisensiaatin tutkielmaa aiheesta. Tutkielmassa käydään läpi eri nestevaihtoehdot ja tärkeimmät nestehoitoa vaativat tilanteet. Työn alussa käydään läpi elimistön nestefysiologiaa, sillä tiettyjen perusasioiden ymmärtäminen on oleellista nestehoitoa suunniteltaessa. Lisäksi käsitellään elektrolyytti- ja happo-emästasapainon häiriöt, sillä niiden hoidossa oikeanlainen nestehoito on pääosassa. Vaarallisimmat elektrolyyttihäiriöt pieneläimillä ovat häiriöt kalium- ja natriumpitoisuuksissa. Muita mahdollisia elektrolyyttihäiriöitä ovat häiriöt kalsiumin, kloridin, magnesiumin ja fosforin tasapainossa. Happo-emästasapainon häiriöt ovat joko metabolisia tai respiratorisia. Metabolisissa häiriöissä muuttuu kehon bikarbonaattipitoisuus, respiratorisissa häiriöissä hiilidioksidin osapaine. Nestevalmisteet jaotellaan kristalloideihin ja kolloideihin. Kristalloidit ovat alhaisen molekyylipainon valmisteita, jotka jakautuvat nopeasti laskimosta verisuonitilan ja soluvälitilan välille. Kristalloidien käyttöaiheita ovat hypovolemia, dehydraatio, anestesian ja operaatioiden aikainen normaalin nestetasapainon ylläpitäminen sekä elektrolyytti- ja happo-emästasapainon häiriöt. Erilaisia kristalloideja ovat erivahvuiset natriumkloridi- ja glukoosiliuokset sekä tasapainotetut polyioniset liuokset, kuten Ringerin laktaatti ja asetaatti. Polyioniset tasapainotetut liuokset sisältävät natriumin ja kloridin lisäksi kalsiumia, kaliumia ja magnesiumia sekä puskurin, joka on tyypillisesti asetaatti tai laktaatti. Natriumkloridilla on lievästi elimistöä happamoittava ja asetaattia sekä laktaattia sisältävillä liuoksilla elimistöä alkalisoiva vaikutus. Kolloidit ovat suuremman molekyylipainon omaavia valmisteita, jotka pysyvät pääasiassa verisuonitilassa ja ylläpitävät verisuonitilan kolloidiosmoottista painetta. Kolloidien käyttöaiheita ovat hypovolemia ja hypoproteinemia. Tutkielmassa käsiteltyjä synteettisiä kolloideja ovat dekstraani-, gelatiini- ja hydroksietyylitärkkelysvalmisteet. Dehydraation hoidossa sopivin kristalloidi valitaan tilanteen mukaan, mikään valmiste ei ole ylivoimaisesti muita parempi tutkimusten perusteella. Kristalloidien ja kolloidien käytöstä hypovolemian ja sokin hoidossa löytyy suhteellisen paljon etenkin ihmisillä ja koe-eläimillä tehtyjä tutkimuksia. Yhteneväinen kanta on, että nestevalintaa tärkeämpää on tavoitteellinen ja riittävän aggressiivinen nestehoito. Verenvuotosokissa oleellista on ylläpitää riittävä kudosperfuusio, mutta minimoida nestehoidon verenvuotoa pahentava vaikutus. Pään- ja keuhkotraumojen hoidossa ei ole yhteneväistä kantaa tietyn nesteen paremmuudesta. Hypertonista natriumkloridia, kolloideja ja mannitolia suositellaan lähteestä riippuen. Nesteytyksen seuranta on tärkeää riittävän hoidon varmistamiseksi ja ylinesteytyksen välttämiseksi. Eri nestevalmisteiden haitta- ja hyötyvaikutuksista kissalla ja koiralla tarvitaan lisää yhteneväisiä ja vertailukelpoisia tutkimuksia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Kissan kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi on kissojen yleisin hormoniperäinen sairaus. Se on yleistynyt voimakkaasti 1970-luvun lopulta lähtien vanhoilla kissoilla. Ulkomailla (Yhdysvallat, UK, Hong-Kong, Uusi-Seelanti) on tehty hypertyreoosille altistavista tekijöistä tapaus-verrokki-kyselytutkimuksia. Niissä riskitekijöiksi ovat useimmiten nousseet ruokinnalliset asiat, etenkin purkkiruoka ja kala. Ruokien väärän jodipitoisuuden (liiallinen, liian vähäinen tai liian vaihteleva) epäillään olevan yksi syy purkkiruokien aiheuttamassa riskissä. Uudemmissa tutkimuksissa on myös löydetty kissoista huomattavia määriä erilaisia vierasaineita, kuten palontorjunta-aineita (PBDE). Tutkielman tavoitteena oli ensin kirjallisuuskatsauksen avulla selvittää riskitekijöitä ja sitten tutkia tapaus-verrokki-kyselytutkimuksilla suomalaiskissojen ruokavaliota, ympäristötekijöitä ja hoitokäytäntöjä. Hypoteesina oli saada samanlaisia tuloksia (esimerkiksi, että purkkiruoka on riskitekijä) kuin ulkomaalaistutkimuksissa mutta myös mahdollisesta saada uusia tuloksia. Kyselytutkimuksia tehtiin kaksi, joista toisessa kysyttiin tarkentavia asioita etenkin ruokavaliosta. Internettiin tehtiin sähköinen e-lomake, jota varten oli laitettu linkkejä kissa-aiheisille keskustelupalstoille ja eläinlääkäriasemien ja eläinkauppojen seinille. Osa vastauksista saatiin paperilomakkein, joita oli lähetetty klinikoille ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneiden vanhojen kissojen omistajille. Ensimmäiseen kyselyyn tuli vastauksia 236 kpl, joista hypertyreoottisia oli 61 kissaa. Kontrolleiksi valittiin tästä määrästä vähintään 8-vuotiaat muut kissat (126 kpl). Hypertyreoottisten kissojen ja kontrollikissojen omistajille lähetettiin linkki jatkokyselyyn (e-lomake). Jatkokyselyyn tuli vastauksia 89 kpl, joista hyväksyttiin 83 kpl (hypertyreoottisia 33 kpl, kontrolleja 50 kpl). Tutkimuksissa tarkasteltiin riskitekijöitä kahdessa ikäryhmässä: vähintään 8-vuotiaat ja vähintään 13-vuotiaat. Tutkimuksessa suurimmaksi riskitekijäksi molemmissa ikäryhmissä nousi purkkiruoka. Muut kosteat teolliset kissanruoat eivät vaikuttaneet sairastumisriskiin. Myös kalansyönti ja maitotuotteiden syöminen vaikuttivat olevan riskitekijöitä. Kuivaruoan runsas osuus ruokavaliosta oli suojaava tekijä. Puhdasrotuiset olivat vähemmän riskialttiita verrattuna maatiaiskissoihin. Esimerkiksi sukupuolella, hoitokäytännöillä (mm. rokotukset, loishäädöt), ulkoilulla tai elinympäristöllä ei ollut merkittävää vaikutusta. Tulokset olivat osittain samoja ja osittain erilaisia kuin aikaisemmissa vastaavissa ulkomaalaistutkimuksissa. Purkkiruoan, kalan ja rodun osallisuus ovat yhteneviä ulkomaalaistutkimuksien kanssa. Maitotuotteilla ei sen sijaan ole ulkomailla ollut merkitystä sairastumisriskin kannalta, mikä voi olla sattumaa tai johtua todellisesta altistavista komponenteista maitotuotteissa. Tutkimuksen virhelähteitä ovat takautuvan kyselytutkimuksen heikkoudet. Omistaja ei esimerkiksi useinkaan muista ruokintaa jopa parinkymmenen vuoden takaa. Lisäksi aineiston analysoinnissa ja muokkaamisessa on voinut tulla virheitä. Seuraavaksi olisi hyödyllistä vertailla sairaiden ja kontrollikissojen välillä ainakin ruokien jodipitoisuuksia ja myrkkyjen määriä sekä sisätilojen pölyn PBDE-pitoisuuksia. Kaikkein hyödyllisimpiä olisivat vuosia kestävät satunnaistetut kontrolloidut ruokintakokeet.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Lymfooma on kissoilla yleisimmin esiintyvä kasvainsairaus. Aiemmin kissan leukemiavirus (FeLV) oli tärkein altistava tekijä lymfoomaan sairastumiselle. Diagnoosimenetelmien kehityksen ja leukemiavirusrokotteen markkinoille tulon myötä infektiot ovat vähentyneet, ja samalla erilaisten lymfoomamuotojen esiintyvyys on muuttunut. Leukemiainfektioiden selvästä vähenemisestä huolimatta, lymfooman esiintyvyys on lisääntynyt. Kissan lymfoomasta on tällä hetkellä saatavissa erittäin vähän suomenkielistä tietoa. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kertoa kissojen lymfooman esiintyvyydestä, riskitekijöistä, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoidosta ja ennusteesta. Lymfooma esiintyy kissoilla monessa eri anatomisessa muodossa ja toisin kuin koirilla, lymfooma esiintyy usein myös sisäelimissä. Lymfooman kliininen kuva, oireet ja niiden voimakkuus vaihtelevat riippuen siitä, missä kudoksessa lymfooma esiintyy ja kuinka laajalle se on levinnyt. Yleisin kissoilla esiintyvä anatominen lymfooman muoto on ruoansulatuskanavan lymfooma. Muita muotoja ovat mediastinumin eli välikarsinan lymfooma, multisentrinen eli yleistynyt lymfooma, imusolmukelymfooma, leukeeminen lymfooma sekä lymfaattisen järjestelmän ulkopuolella esiintyvät lymfoomat. Tyypillisimmät oireet lymfoomaa sairastavilla kissoilla ovat apaattisuus tai voimattomuus, ruokahaluttomuus, suurentuneet imusolmukkeet tai imusolmukkeiden ulkopuolinen massa, laihtuminen, vaikeutunut hengitys, oksentelu ja anoreksia. Lymfooman monimuotoisuus ja epäspesifiset oireet tekevät lymfooman diagnosoinnista haastavaa, ja diagnoosin määrittämiseksi on välttämätöntä tutkia sytologisia ja histologisia näytteitä. Verinäytteiden sekä diagnostisen kuvantamisen avulla voidaan selvittää sairauden laajuutta, potilaan yleiskuntoa ja vastetta hoitoon. Lymfooman ensisijainen hoito kissoilla on solunsalpaajahoito. Yleisimmin hoitoprotokollissa käytettyjä lääkeaineita ovat vinkristiini, syklofosfamidi, doksorubisiini ja prednisoloni. Toisin kuin koirilla, kissojen hoitokäytännöt ovat vähemmän vakiintuneita, ja hoidon teho vaikeammin ennustettavissa johtuen suuremmasta histologisen tyypin sekä anatomisen esiintymismuodon vaihtelusta. Täydellisesti solunsalpaajayhdistelmähoitoon vastaa arviolta 50 -70 % lymfoomaa sairastavista kissoista, ja keskimääräinen elinikä hoitoon vastaamisen jälkeen on arvioilta 4-6 kuukautta. Paras ennuste on ruoansulatuskanavan lymfaattista lymfoomaa sairastavilla, joilla keskimääräinen remissio kestää jopa 2 vuotta. Käytössä olevat solunsalpaajat ja hoitoprotokollat ovat pääasiassa hyvin siedettyjä ja elämänlaatu on yleensä hoitojen aikana hyvää.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Kardiomyopatiat ovat parantumattomia, sydänlihaksen ei-synnynnäisiä sairauksia. Kissoilla on tunnistettu neljä primaarista kardiomyopatiaa: hypertrofinen kardiomyopatia, restriktiivinen kardiomyopatia, dilatoiva kardiomyopatia ja oikean kammion arytmogeeninen kardiomyopatia. Näistä hypertrofinen kardiomyopatia on yleisin. Se on myös yleisin kissoilla esiintyvä sydänsairaus. Hypertrofisen kardiomyopatian esiintyvyydeksi eri kissaroduissa on arvioitu 2,9-26,2 %. Restriktiivistä kardiomyopatiaa tavataan kissoilla satunnaisesti, kun taas dilatoiva ja oikean kammion arytmogeeninen kardiomyopatia ovat harvinaisia kissoilla. Kardiomyopatioiden erottaminen toisistaan on tärkeää erilaisen hoidon ja ennusteen takia. Kardiomyopatioiden etiologia tunnetaan huonosti. Hypertrofinen kardiomyopatia on osoitettu perinnölliseksi maine coonilla ja ragdollilla. Lisäksi näillä roduilla sairauden syntyyn vaikuttavat mutaatiot on tunnistettu. Myös muilla roduilla hypertrofisen kardiomyopatian perinnöllisyydestä on saatu viitteitä. Periytyvyys on kuitenkin epätäydellistä eikä välttämättä yksin selitä kissan sairastumista. Muita kardiomyopatian kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ei tiedetä. Kardiomyopatia muuttaa sydämen rakennetta sekä toimintaa ja voi johtaa sydämen vajaatoiminnan kehittymiseen. Kardiomyopatian etenemisnopeus vaihtelee eikä kissalle välttämättä kehity sydämen vajaatoiminnan oireita sen elinaikana. Kardiomyopatia voidaankin jakaa etenemisen suhteen oireettomaan ja oireilevaan vaiheeseen. Sydämen vajaatoiminta aiheuttaa sairaudelle tyypilliset oireet, kuten suorituskyvyn alentumisen ja hengitysvaikeuden. Oireeton kardiomyopatia havaitaan tavallisesti sivuäänilöydöksen perusteella tehtyjen jatkotutkimusten avulla. Kardiomyopatia on yleisin syy valtimoveritulpan kehittymiseen kissoilla, ja joskus valtimoveritulpan aiheuttamat oireet on ensimmäinen merkki kardiomyopatiasta. Kardiomyopatian varma diagnosointi edellyttää sydämen ultraäänitutkimusta. Käytössä on myös ensivaiheen diagnostiikkaan tarkoitettuja biomarkkereihin perustuvia pikatestejä, mutta niiden tulokset ovat vain suuntaa-antavia. Kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa. Minkään lääkityksen ei ole osoitettu vaikuttavan kissan elinajanennusteeseen tai sairauden etenemiseen oireettomassa vaiheessa. Oireilevassa vaiheessa oireita pyritään vähentämään nesteenpoistolääkityksellä ja angiotensiiniä muuttavan entsyymin estäjillä, jotka vähentävät sydämen vajaatoiminnasta johtuvaa neurohumoraalisen järjestelmän aktivaatiota. Tarvittaessa käytetään myös rytmihäiriölääkitystä ja sydämen supistuvuutta parantavaa lääkitystä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen ajantasainen tutkimustieto kissan primaarisista kardiomyopatioista tietopaketiksi niin eläinlääkäreille kuin lemmikinomistajille.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Kissojen diabeettinen ketoasidoosi on vakava diabetes mellituksen komplikaatio. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kissan selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä ja vertailla diabeettisen ketoasidoosin hoitoprotokollia kirjallisuuden ja Yliopistollisen Eläinsairaalan välillä. Tavoitteena oli saada tutkimustietoa DKA-kissojen ennusteesta. Työhypoteesi oli se, että vanhoilla kissoilla on huonompi ennuste kuin nuorilla kissoilla. Retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodostivat kissat, jotka tulivat Yliopistolliseen Eläinsairaalaan potilaiksi ensimmäistä kertaa diabeettisen ketoasidoosin takia 01.01.2010-31.12.2011 välisenä aikana. Hakukriteeri oli Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-ohjelmiston potilasyhteenvedosta löytyvä termi "diabeettinen ketoasidoosi". Kriteerit täyttäviä kissoja löytyi 29 kpl. Kustakin kissasta kirjattiin ylös nimi, potilasnumero, rotu, sukupuoli, ikä ja paino. Kissojen sairaalassa saamat lääkkeet ja ensimmäisten verinäytteiden löydökset taulukoitiin. Kissojen diabeettista ketoasidoosia hoidettiin sairaalassa suonensisäisellä nesteytyksellä. Nesteinä käytettiin keittosuolaliuosta, Ringerin asetaattia tai molempia nesteitä. Kissat saivat tarvittaessa glukoosia ja insuliinia. Kissat saivat myös suonensisäisesti kalium- ja fosfaattilisiä tarpeen mukaan. Osalle kissoista annettiin bikarbonaattia. Tarvittaessa kissat saivat muita lääkityksiä taustalla olevan syyn perusteella. Kissojen selviytymistä tarkasteltiin jakamalla kissat neljään ryhmään: heti kotiutetut, heti lopetetut, teho-osastolta selviytyneet ja teho-osastolla lopetetut tai kuolleet kissat. Kissojen tiedoista kirjattiin ylös oliko diabetes diagnosoitu niillä jo aiemmin. Kissojen verinäytetuloksia vertailtiin selviytyneiden ja kuolleiden kissojen välillä. Lisäksi tutkittiin kissan iän vaikutusta selviytymiseen teho-osastolla ja iän vaikutusta hoitopäätökseen. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin PASW Statistics 18-ohjelmalla. Tutkimuksen kissoista 24,1 % selviytyi diabeettisesta ketoasidoosista. Selviytymiseksi määriteltiin se, että kissa lähti kyseisen sairaalajakson päätteeksi elävänä kotiin. Tehohoidossa olleista kissoista selviytyi 50 %. Sairaalaan tullessa otetuista verinäytetuloksista ainoastaan veren pH:lla todettiin olevan tilastollisesti merkitsevä yhteys kissan selviytymisennusteeseen. Veren pH oli 7,24 ± 0,12 selvinneillä ja 7,12 ± 0,13 kuolleilla tai lopetetuilla kissoilla. Tehohoidettujen kissojen iällä ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä selviytymisennusteeseen. Tulos ei ollut hypoteesin mukainen. Tehohoidettujen kissojen ikä ei näyttänyt vaikuttavan selviytymiseen. Mitä matalampi veren pH oli, sitä huonompi oli kissan ennuste. Tämä tulos on tärkeä, sillä ennustetta voidaan arvioida, vaikkei omistaja olisi heti halukas kalliisiin ja laajoihin jatkotutkimuksiin taustasyyn selvittämiseksi. Tämän tutkimuksen myötä eläinlääkärit voivat kertoa omistajille tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kissan ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä kliinisessä työssä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2017)Aiempien tutkimusten mukaan jopa 60–80 %:lle yli 4-vuotiaista kaninaaraista kehittyy kohtumuutos, joka on useimmiten adenokarsinooma tai endometriumin hyperplasia. Kohtumuutoksia voidaan ennaltaehkäistä kohdunpoisto- eli sterilisaatioleikkauksella. Suomalaisten kaninaaraiden kohtumuutoksia ei ole tutkittu aiemmin kattavasti. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia kohtumuutoksia eri-ikäisillä, erirotuisilla ja eri jalostuskäyttöisillä suomalaisilla kaninaarailla esiintyy, ja verrata tuloksia kirjallisuuteen. Hypoteesina oli, että kohtumuutokset ovat yleisiä suomalaisilla kaninaarailla ja yleisimmät kohtumuutokset ovat adenokarsinooma ja endometriumin hyperplasia. Kyseessä oli sokkoutettu poikittaistutkimus, jonka aineistoksi kerättiin 01.09.2014–30.11.2015 välisenä aikana 125 kaninaaraan kohtunäytettä suomalaisilta eläinlääkäreiltä, tuotantokanikasvattajilta ja yksityishenkilöiltä kanin sterilisaatioleikkauksen tai eutanasian yhteydessä. Kaninomistajilta kerättiin esitietolomakkeella tietoa kanin iästä, rodusta ja jalostuskäytöstä. Kohtunäyte fiksoitiin heti näytteenoton jälkeen 10-prosenttiseen formaliiniin ja toimitettiin Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian osastolle. Kohtu tutkittiin ensin makroskooppisesti. Sitten siitä leikattiin näytteet kudoskasetteihin, jotka valettiin parafiiniin. Parafiiniblokista leikattiin neljän mikrometrin paksuinen leike, joka värjättiin hematoksyliini-eosiini (HE) -värjäyksellä ja mikroskopoitiin. Lopuksi patologiset tutkimustulokset ja esitietolomakedata yhdistettiin. Aineistoa käsiteltiin Microsoft Excel -taulukkolaskentaohjelmalla ja IBM SPSS Statistics 23 -ohjelmalla. Yhteensä 125 kaninaaraasta 55 kanilla (44 %) todettiin 94 kohtumuutosta. Kanilla oli samanaikaisesti 1–4 kohtumuutosta. Kasvainmuutoksia esiintyi 24 kanilla (24/55 = 44 %). Yleisin kohtukasvain oli adenokarsinooma (n = 20; 36 %). Muita kasvaimia olivat adenooma (n = 4), karsinooma in situ (n = 1), leiomyooma (n = 1) ja leiomyosarkooma (n = 1). Ei-kasvainmaisia muutoksia esiintyi 52 kanilla (52/55 = 95 %). Yleisin ei-kasvainmainen muutos oli endometriumin hyperplasia (n = 42; 76 %). Muita ei-kasvainmaisia muutoksia olivat polyyppi (n = 7), adenomyoosi (n = 6), hydrometra (n = 5), seroosakysta (n = 3), granulomatoottinen tulehdus (n = 1), osseus metaplasia (n = 1), pyometra (n = 1) ja Wolffin tiehyen kysta (n = 1). Jopa 70–100 %:lla yli 4–6-vuotiaista kaninaaraista todettiin tässä tutkimuksessa kohtukasvain. Ei-kasvainmainen muutos todettiin ainakin joka toisella yli 1-vuotiaalla kaninaaraalla. Kohtumuutoksia todettiin sekä risteytyskaneilla että rotukaneilla 14 eri rodussa. Kohtumuutosten esiintyvyys oli jalostuskäyttöisillä kaneilla noin kaksinkertainen ei-jalostuskäyttöisiin kaneihin verrattuna. Tulos oli hypoteesien ja kirjallisuuden mukainen. Näin ollen kohtumuutokset ovat yleisiä suomalaisilla kaninaarailla. Tämän tutkielman myötä Suomessa otettaneen käyttöön uusi hoitosuositus ovariohysterektomian käyttämisestä kaninaaraiden kohtumuutosten ennaltaehkäisynä. Ovariektomia saattaa olla riittävä kohtumuutosten ennaltaehkäisykeino vain alle 6,5-kuisille kaninaaraille.
Now showing items 41-60 of 153