Browsing by discipline "Dogmatiikka"
Now showing items 41-60 of 65
-
(2018)Tämä tutkimus esittelee Lutherin avioliittoteologian kokonaisrakennetta. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteenä käytetään Lutherin teosten tieteellistä julkaisua Weimarer Ausgabe. Lutherin avioliittoteologian omaleimaisuus perustuu luomisteologian vanhurskauttamisopilliseen tulkintaan. Sen tähden Lutherin avioliittoteologia on erottamattomasti kietoutunut yhteen hänen reformatorisen työnsä kanssa ja erottuu myöhäiskeskiajan katolisen kirkon taustaa vasten uutena. Evankelisen uskon myötä Luther tulkitsi Jumalan luomisjärjestyksen mukaan elämisen todelliseksi ja oikeaksi hengelliseksi elämäksi, johon Jumala kristittyä kutsui. Lutherin kokemuksen mukaan myöhäiskeskiajan katoliselta kirkolta oli pitkälti kadonnut Kristuksen evankeliumi ja sen mukana myös oikea kristillinen elämä Jumalan luomassa maailmassa. Hänen reformatoriseen työhönsä kuului näiden molempien uudelleen löytäminen ja palauttaminen kirkon elämään. Koska Luther ymmärsi, että avioliitto oli tämän Jumalan luomisjärjestyksen kulmakivi, hän käytti paljon voimavarojaan tämän kulmakiven tukevaan asettamiseen takaisin sen oikealle paikalleen. Lutherin mukaan avioliitto oli kirkon taimitarha ja yhteiskunnan lähde. Luther ymmärsi, että Jumalan lausuma hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaus (1. Moos. 1:28) oli avioliiton kulmakivi. Tämä siunaus selitti ihmisen luomisen sukupuoliseksi olennoksi, mieheksi ja naiseksi sekä sai aikaan heidän välisensä seksuaalisen vetovoiman. Tämä siunaus oli Lutherille kaikkivaltiaan Jumalan luomissana, joka sai aikaan sen, mitä se sanoi. Ihmisen tehtävä on antaa tämän Jumalan sanan ja luomistahdon päästä itsessään oikeuksiinsa, niin että hän on hedelmällinen ja lisääntyy. Siinä missä oikea seksuaalisuuden käyttö perustuu kuuliaisuuteen hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaukselle, tämän siunauksen halveksuminen on kaikkien seksuaalisten syntien juurisyy. Lutherille avioliitto oli mitä hengellisin kutsumus, sillä Jumala rakensi taivasten valtakunnan avioliiton päälle. Avioliitto oli kirkon taimitarha, jossa Jumala kasvatti itselleen ihmislasten paljouden taivasten valtakuntaa varten. Avioliitossa yhdistyi kaksi ihmiskunnan jalointa ja suurinta tehtävää: lisääntyminen ja Jumalan sanan saarnaaminen. Sen tähden avioliitolla on Jumalan pelastussuunnitelmassa ja kirkossa keskeisen tärkeä rooli. Tässä prosessissa vanhempien tuli myös kasvattaa lapsensa palvelemaan yhteiskunnallisessa elämässä kaikkia lähimmäisiään Jumalan tahdon mukaisissa kutsumuksissa. Yhteiskunnallisen elämän päätehtävä oli tukea ja palvella avioliittoa, johon koko yhteiskunnallinen elämäkin perustui ja josta se sai toimivaltansa. Yhteiskunnan hyvinvointi perustui vahvan ja hyvinvoivan avioliittoinstituution varaan, mutta avioliiton halveksuminen johti yhteiskunnan laajamittaiseen rappiotilaan ja laittomuuden valtaannousuun. Lutherin avioliittoteologiassa avioliiton eri tarkoituksilla on monisyinen ja syvällinen yhteys toisiinsa. Tässä verkostossa hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaus toimii ikään kuin solmukohtana, jossa avioliiton eri tarkoitukset punoutuvat yhteen. Täten lisääntymistä voidaan pitää avioliittoteologian päätarkoituksena, jonka kontekstissa avioliiton muut tarkoitukset toteutuvat. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että Lutherin uuden avioliittoteologian omalaatuisuus perustuu luomisteologian vanhurskauttamisopilliseen tulkintaan. Tämän tulkinnan jäsentävänä periaatteena toimii jumalallinen rakkauden järjestys. Tämä jäsentävä periaate löytyi analysoimalla Lutherin eskatologista käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana sekä suhteuttamalla tämä avioliiton kristologis-trinitaariseen ulottuvuuteen. Jumalallisen rakkauden järjestyksen selvempi tiedostaminen olisi auttanut Lutheria korjaamaan avioliittoteologiansa joitakin sisäisiä jännitteitä sekä näkemään eksplisiittiset yhteydet siellä, missä ne aiemmin olivat osittain tiedostamattomat vaikkakin läsnäolevat. Näin Lutherin avioliittoteologiaan sisältyvä potentiaali olisi tullut entistäkin paremmin aktiiviseen käyttöön.
-
(2009)Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää millainen suhde käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” välillä vallitsee 1200- ja 1300-lukujen taitteessa eläneen saksalaisen teologin Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa. Lisäksi on tarkoitus selvittää mitä tuon suhteen kautta on mahdollista paljastaa Eckhartin mystiikanteologiasta laajemmin. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteinä käytetään Eckhartin saksankielisiä saarnoja. Erityisesti analysoidaan Eckhartin Martta-Maria -perikooppia (Lk.10:38–42) käsitteleviä saarnoja Pr.86 ja Pr.2. Lisäksi lähteinä käytetään muita Eckhartin saksankielisiä saarnoja ja muuta tuotantoa siinä määrin kuin niiden mukaan ottaminen auttaa paremmin ymmärtämään saarnojen intentioita. Jo ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien Luukkaan evankeliumin kertomus Martasta ja Mariasta on ollut aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän locus classicus. Siksi tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on valittu juuri Eckhartin sitä käsittelevät saarnat. Itse tutkimuskysymyksen valintaan on vaikuttanut puolestaan se, että Eckhart tulkitsee perikooppia häntä edeltävästä tulkintatraditiosta selvästi poikkeavalla tavalla ja nostaa Martan sisaruksista edistyneemmäksi. Tutkimus etenee seuraavalla tavalla. Luvussa 2 avataan käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” sisältöä sekä käsitellään kysymystä siitä miten niiden välistä suhdetta on kirkon historiassa tulkittu. Se tapahtuu esittelemällä kolme keskeistä tulkintalinjaa: normaalikirkollinen, monastinen ja mendikanttisääntökuntien tulkinta. Luvussa 3 käydään läpi Eckhartin elämää, tuotantoa ja harhaoppisuustuomiota sekä hänen teologiansa keskeisiä jäsentäviä periaatteita. Koska Eckhart on suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon teologi, aihetta käsitellään hieman laajemmin kuin pro gradu -tukielmassa on yleensä tapana. Luvussa 4 perehdytään Martta-Maria -perikooppiin ja sen pitkään tulkintahistoriaan. Luvussa 5 analysoidaan Eckhartin saarna Pr.86, luvussa 6 Pr.2. Luvussa 7 tutkimuksen tulokset kootaan yhteen. Eckhartin saarnoja analysoimalla paljastuu, että hän tulkitsee aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän suhteen häntä edeltävästä traditiosta poikkeavalla tavalla. Eckhartia edeltävänä aikana kontemplatiivisia pyrkimyksiä ja Mariaa oli pidetty kristillisessä kirkossa aktiivista elämää ihailtavampana ja ansiollisempana jo tuhat vuotta. Siihen oli vaikuttanut erityisesti se, että 400-luvulta lähtien aina 1200-luvulle asti luostarit olivat Länsi-Euroopan sivistyksen ja teologian keskuksia. Sen vuoksi juuri monastisia ihanteita – erityisesti kontemplatiivisia pyrkimyksiä Jumalan välittömään katselemiseen – pidettiin pitkään kristillisen elämän ihanteina. Eckhart on kuitenkin osa uutta tulkintatraditiota jossa perinteisen klausuurin rajat pyrittiin laajentamaan luostarin muureista koskemaan koko maailmaa. Tämä uusi tulkintatraditio oli ominaista erityisesti mendikanttisääntökunnille (fransiskaanit ja dominikaanit) sekä begiiniyhteisöille, joissa kontemplatiivinen ja aktiivinen elämä pyrittiin yhdistämään yhdeksi kristilliseksi elämäksi. Tutkimuksessa käy ilmi, että suhteessa laajempiin tulkintatradition linjoihin, Eckhart voidaan liittää luontevasti osaksi näiden sääntökuntien uusia orastavia tulkintoja. Niiden mukaan kristillistä täydellisyyttä ei tavoiteta kääntymällä pois päin maailmasta vaan sitä kohti. Sen on kuitenkin tarkoitus tapahtua niin, että aktiivisuus maailmassa nousee kontemplatiivisesta elämänmuodosta käsin. Toisaalta tutkimuksessa paljastuu myös, että Eckhart menee vielä edellä mainittuja uusia tulkintojakin pidemmälle. Mendikanttisääntökunnissa kontemplatiivisuus säilytti yleensä vielä jonkinlaisen ensisijaisuuden aktiivisuuteen nähden, siihen valmistavana ja sen mahdollistavana vaiheena. Eckhart saarnaa kuitenkin niiden täydellisen ykseyden ja samanaikaisuuden puolesta. Hänelle täydellisyyttä edustaa Betanian sisaruksista Martta joka on ”neitsyt-vaimo”, koskematon ja puhdas, mutta joka kuitenkin samalla synnyttää. Neitsyyden ja vaimouden täydellisen samanaikaisuuden korostaminen nousee puolestaan Eckhartin voimakkaasta sitoutumisesta uusplatoniseen metafysiikkaan. Eckhartin ontologia on ”dynaamista ontologiaa”, jossa kaikki ymmärretään Jumalan yliajalliseksi emanaatioksi. Tulkitsemalla mm. Proklosta, Eckhart esittää, että kaikki luotu on olemassa ensisijaisesti ja täydellisenä ikuisuudessa syntyvässä Pojassa ja vain formaalisesti ja vajavaisella tavalla havaittavassa todellisuudessa. Kristillinen täydellisyys on Eckhartille paluuta tuohon varsinaiseen olemiseen ikuisuudessa syntyvässä Pojassa. Paluu tapahtuu irrottautumalla (abegescheiden) kuvista (bilde) eli hyväksymällä, että Jumala ei ole missään käsitteissä, eikä häntä tavoiteta samoin kuin olemassa olevat asiat tavoitetaan. Sikäli kun ihminen riisutaan riippuvuudestaan kuvista, sikäli hän murtautuu (durchbrechen) takaisin siihen perustaan (grunt) jossa Poika ikuisesti syntyy. Perustasta käsin ihmisen on puolestaan mahdollista synnyttää sellaista aktiivisuutta ja toimintaa, joka ei ole itsekkyyden ja egon tahraamaa suorittamista ja kaupankäyntiä. Tutkimuksessa käy ilmi myös se, kuinka keskeinen rooli ymmärryksen (intellectus) kategorialla on kuvista luopumisen prosessissa ja Jumalan kaltaisuuden realisoitumisessa ihmisessä. Juuri ymmärtämisaktin (intelligere) puolesta ihminen on Eckhartin mukaan eniten Jumalan kaltainen ja osa Jumalan ikuisuudessa tapahtuvaa emanaatiota.
-
(2020)Oskari Heikki (O.H.) Jussilan (1888–1955) vaikutus evankelisluterilaisen kirkon pappina, Kokoomus-puolueen kansanedustajana ja vanhoillislestadiolaisena seurapuhujana, hengellisten laulujen sanoittajana ja teologina 1900-luvun toiselta vuosikymmeneltä aina kuolemaan asti oli merkittävä niin yhteiskunnallisissa kuin hengellisissä asioissa. Tässä tutkimuksessa analysoidaan Jussilan käsitystä synnistä. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan vuosien 1921–1952 aikana Siionin Lähetyslehdissä julkaistut hengelliset kirjoitukset. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen Jussilan hamartiologia on. Jussilan teologia asettuu luterilaisen teologian kysymyksenasettelun mukaisesti siten että syntioppi tulee parhaiten esille lankeemuksen, lunastuksen, ja pyhityksen opinkohtien yhteydessä. Jussilan teologiassa keskeistä on hahmottaa syntikäsitteen merkitys lankeemuksen ja armon tilassa. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimus etenee käsite- ja väitelauseanalyysin kautta argumentaatioanalyysiin. Keskeiseksi analyysin kohteeksi tulee perisynnin käsite. Tutkimuskysymystäni taustoittavaksi tekijäksi on nostettu lestadiolaistutkimuksen analysoimat kaksi keskenään ristiriitaista perisyntikäsitystä, niin kutsutut ”vahva” ja ”ohut” perisyntikäsitys. Tutkimuksen hypoteesina on, että Jussilalla on ”vahva” perisyntikäsitys. Päätutkimustulokseni vahvisti tutkimushypoteesini oikeaksi: Jussila ymmärtää synnin lähtökohtaisesti perisyntinä. Painottamalla perisynnin luonnonturmelusta ja kadottavaa luonnetta Jussila allekirjoittaa teologiassaan Augustinuksen hamartiologian pääpiirteet ja CA:n perisyntiartiklan sisällön. Jussilan hamartiologian pohjalla on Paratiisin lankeemus, jonka seurauksena ihmisen kyvyt turmeltuivat ja yhteys Jumalaan katkesi kokonaan. Lankeemuksen seurauksena ihmisestä tuli luonnostaan kuollut, epäuskoinen ja tuomionalainen, kun synti turmeli ihmisen luonnon ja ihmisestä tuli lihallinen: synnin ja Saatanan hallitsema. Ihmisestä ei Jussilan mukaan tullut Saatanan kuva, mutta täydellisen kyvytön edes liikahtamaan kohti Jumalaa. Synti ilmeni ihmisessä vääränä rakkauden kohteena ja sydämen tilana, kun ihminen alkoi Jumalan sijaan rakastamaan Saatanan tarjoamia lahjoja. Lankeemuksen tilassa Jussilan hamartiologia sisältää kahdenlaista käsitystä ihmisestä: suruttomia ja heränneitä. Synti armon tilassa jäsentyy armon kääntöpuoleksi Jussilan soteriologiassa, jonka teologisena keskuksena ovat lunastus ja kristologia. Lunastuksessa synti merkitsee erityisesti (a) maailman syntiä, jonka Kristus kantaa ristille ihmisen sijasta ja edestä (satisfactio vicaria), sekä (b) tuhoavaa turmiovaltaa, jonka Kristus synnittömyydellään voittaa (Christus Victor). Uudestisyntyminen on Jussilan vanhurskauttamisen edellytys, koska synti luonnonturmeluksena on tehnyt ihmisen täysin kyvyttömäksi vanhurskauteen. Perisynti takia uudestisyntyneessä kristityssä oleva turmeltunut liha on edelleen kokonaan syntinen, jolloin pyhitys merkitsee Jussilalle armon ja synnin välistä hallintavaltojen taistelua. Kristityssä synti tarkoittaa perimmiltään väärää rakkauden kohdetta, johon Saatana pyrkii houkuttelemaan kristittyä lihan ja maailman avulla. Synti tekoina merkitsee lihassa olevan luonnonturmeluksen seurauksia. Synti kadottavana syntinä merkitsee kristityn lankeamista lihallisuuteen, mikä tarkoittaa armon tilan ja hallintavallan katoamista sekä Saatanan ja synnin hallintavaltaa sydämessä.
-
(2017)Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee pohjoissaamelaisen Tore Johnsenin (s. 1969) ajattelun pääpiirteitä ja erityiskorostuksia. Johnsen on työskennellyt Norjan evankelis-luterilaisen kirkon pappina Sisä-Ruijassa sekä Norjan saamelaisen kirkkoneuvoston pääsihteerinä. Tutkimuskysymyksiä ovat 1) minkälainen on Johnsenin kosmisen kristologian malli, 2) minkälainen on Johnsenin uskontoteologinen suhtautuminen saamelaiseen etniseen uskoon sekä 3) minkälainen on Johnsenin ihmis- ja jumalakäsitys. Lähdeaineistoni koostuu Johnsenin kirjallisista töistä, joista painottuu systemaattisteologinen aines. Työn varsinainen teologinen analyysi suoritetaan systemaattisen analyysin metodilla. Tämän lisäksi hyödynnän sekä uskontotieteellistä näkökulmaa että historiallista deskriptiota kontekstin valaisemiseksi. Tämä näkökulmien yhdistelmä on osoittautunut hedelmälliseksi työtavaksi, sillä sen avulla olen kyennyt tarkastelemaan Johnsenin moniulotteista teologiaa, joka pitää sisältää niin poetiikan, teorian kuin praksiksenkin. Analyysi on osoittanut, että Johnsenin teologian lähtökohtana on saamelainen identiteetti, johon historialliset kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Etnografinen ja uskontotieteellinen aines yhdessä Raamatun kanssa toimivat Johnsenilla rekonstruktion systemaattisteologisena lähteenä. Johnsen raamattuhermeneutiikassaan painottaa raamatunkohtia, joissa luonnonmystiikka ja kosminen kristologia korostuvat. Elämän kehä -ajatus toimii Johnsenin saamelaisen luonnonteologian strukturoivana prinsiippinä, joka selittää hänen muita systemaattisteologisia käsitteitään. Koska Johnsen ammentaa teologiaansa aineksia monesta eri kulttuurisuunnasta, kutsun hänen kontekstuaalisen teologian metodia synteettiseksi. Hänen uskonteologinen orientaationsa suhteessa etniseen uskoon on spirituaalinen, ja se edustaa täyttymysteologiaa. Syy sammuneiden etnisen uskon symbolien käytölle on nativistinen. Johnsen haastaa teo-antroposentrisen jumalasuhteen, ja ehdottaa kosmista laajennusta kristologiaan, joka paremmin ottaisi huomioon kärsivän luomakunnan, joka Johnsenin ymmärryksen mukaan tarvitsee ihmisen lailla lunastusta. Luomakunnalla on oma subjektius, ääni, jota kristityn on kuunneltava. Mikäli ihminen unohtaa yhteenkuulumisensa maahan ja Elämän kehään, tämä on matkalla sekä omaan että maan tuhoutumiseen, ja on näin erossa Elämän Jumalasta. Elämän kehä on kosmisen sovinnon malli, ja Johnsen ihmis- ja jumalakäsityksessään seuraa kirkon ja raamatun viisausteologisia äänenpainoja.
-
(2018)Tässä tutkielmassa tarkastelen ehtoollisen metafysiikan ja ehtoollisspiritualiteetin välistä suhdetta läntisen kristinuskon kolmessa suuressa perinteessä: roomalaiskatolisessa, luterilaisessa ja reformoidussa perinteessä. Lähtökohdan tähän tutkimukseen antaa saksalaisen filosofin Erwin Metzken teos Jumala ja materia, jossa Metzke tarkastelee Lutherin ehtoollisteologiaa metafysiikan ja spiritualiteetin tasoilla. Tarkastelen sitä, miten Metzke näkee ehtoollisen metafysiikan ja spiritualiteetin suhteen Lutherin ehtoollisteologiassa ja vertaan hänen näkemyksiään kristinuskon kolmen eri perinteen näkemyksiin ehtoollisen metafysiikasta ja spiritualiteetista. Tarkastellessani ehtoollisen metafysiikkaa läntisessä kristikunnassa hyödynnän James Arcadin ehtoollisteologisia malleja, jossa hän jaottelee erilaiset ehtoolliskäsitykset sen perusteella, miten Kristuksen nähdään olevan läsnä ehtoollisessa. Arcadin jaottelun pohjalta läntinen kristikunta voidaan jakaa joko korporaaliseen tai pneumaattiseen ehtoollismalliin. Korporaalisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään olevan ruumiillista, materiaalista. Pneumaattisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisainessa nähdään olevan hengellistä. Korporaalisen mallin mukaista ehtoollisteologiaa nähdään roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa perinteessä ja tämän mallin sisällä vaikuttaa erilaisia tulkintoja kuten transsubstantiaatio, konsubstantiaatio ja impanaatio. Pneumaattinen malli taas vaikuttaa erityisesti reformoiduissa perinteissä, joissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään tapahtuvan symbolisesti, merkitysten tasoilla. Reformoitu kristillisyys on kuitenkin hyvin jakautunutta ehtoollisteologiassaan. Ehtoollisspiritualiteettia tarkastellessani hyödynnän laajasti spiritualiteetin teologian kirjallisuutta jokaisesta käsiteltävästä kristillisestä perinteestä. Roomalaiskatolisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus eukaristisesta uhrista, johon kirkko osallistuu. Luterilaisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus yhdistymisestä Kristukseen ehtoollisen kautta. Reformoidussa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus ehtoollisesta Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa muistoateriana, mutta reformoidussa perinteessä on useita ehtoollisspiritualiteetin painotuksia. Kaikki tarkastellut kristilliset perinteet näkevät jonkinlaisen yhteyden ehtoolliselle osallistumisen ja syntien anteeksi antamisen välillä. Metzken tekstistä nousevat ajatukset Jumalan läsnäolosta konkreettisessa todellisuudessa luovat siltaa ehtoollisen metafyysisen ja spirituaalisen tarkastelun välille. Erityisesti Metzken ajatukset Lutherin ubikviteettiopista tuovat esille näkökulmia, jossa Jumala voi olla kaikkialla läsnä, mutta ehtoollisessa hän on erityisesti läsnä ihmistä varten. Ehtoollisessa Jumala on yhteydessä ihmisiin ja lahjoittaa heille syntien anteeksi antamisen.
-
(2020)Tässä tutkielmassa pohditaan C.S. Lewisin myyttikäsitystä ja tarkastellaan siitä nousevia vaikutuksia hänen teologiaansa. Myytit ja mielikuvitus olivat Lewisille tärkeitä läpi hänen elämänsä ja siitä syystä niillä on ollut merkittävää vaikutusta hänen ajatteluunsa. Myytit olivat keskiössä Lewisin kääntymyksessä. Siitä syystä tutkimuksessa käydään myös läpi Lewisin ajattelun kehitystä pitkin hänen elämäänsä. Myyttitutkimus on laajalle levinnyttä. Tässä tutkielmassa keskitytään lähinnä Lewisin ympärillä pyörineeseen myyttitutkimukseen, eikä oteta laajasti kantaa suurempaan myyttitutkimuksen kenttään. Myyttiä käsitellään Richard Purtillin mallinnoksen perusteella, joka mukailee Lewisin ja tälle läheisen J.R.R. Tolkienin linjauksia. Lewis pyrkii olemaan määrittelemättä myyttiä liian kliinisesti. Hän mieltää myytin tarinaksi (jonka ei tarvitse olla tarinamuotoinen), joka käsittelee elämän suurimpia kysymyksiä ja teemoja. Yliluonnollinen on usein myytin keskiössä ja myytti välittää kuulijalleen kokemusta jostain suuremmasta – jumalallisesta. Tutkimuksessa analysoidaan Lewisin ajatuksia oikeasta suhtautumisesta pakanallisiin myytteihin. Myytit toimivat Lewisin mukaan mielikuvituksen alaisuudessa. Luovan Jumalan kuvaksi luotuna ihminenkin kykenee luomaan mielikuvituksellaan tarinoita. Näihin tarinoihin ihminen ammentaa Jumalan todellisuudesta ja näin ollen kaikenlaisissa myyteissä voi olla hiven Jumalallista todellisuutta havaittavissa. Lewis myös toteaa, että Jumala ilmoittaa itsensä pakanoillekin heidän myyttien kautta. Ei kirkkaasti ja suoraan vaan välillisesti. Lewis näkee, että ympäri maailmaa esiintyvät kuolevien ja ylösnousevien jumalten myytti on esikuvaa kristillisestä myytistä, joka kuitenkin on todellinen myytti. Myytti todeksi tulleena. Lewis näkee, että Jumala ilmaisee itsensä ihmiskunnalle kristillisen myytin kautta. Myytti puhuttelee ihmistä kokonaisvaltaisesti; järjen, tunteiden ja mielikuvituksen kautta. Tutkimuksessa analysoidaan Lewisin esittämää kritiikkiä Rudolf Bultmannia vastaan, joka on tunnettu myyteistäriisumisen mallistaan. Lewis toteaa, että kristillistä myyttiä on pyritty aikaisemminkin poistamaan, mutta myytti on se, mikä kristinuskossa on säilynyt läpi vuosisatojen. Lewisille kristillinen myytti on tosi tarina inkarnoituneesta Jumalan pojasta, joka kuolee ja nousee kuolleista ihmiskunnan puolesta. Myytti murtautuu historiaan ajassa ja paikassa ja tulee osaksi aikaamme. Jeesuksen todellinen ylösnousemus toimii kristillisen myytin sinettinä.
-
(2015)Målet för avhandlingen är att granska den brittiske exegeten Nicholas Thomas Wrights kritik av Sankt Augustinus syn på rättfärdiggörelsen. Frågeställningen är intressant av flera orsaker. För det första finns det för den västra kristenheten knappast någon mera inflytelserik teolog utanför Bibelns kanon än Augustinus. Den Katolska kyrkans lära, såväl som de protestantiska kyrkornas lära är mer eller mindre Augustinska i bemärkelsen att han åberopas som en understödjande auktoritet inom samtliga trossamfund. N.T. Wrights kritik av Augustinus är därför av särskilt intresse eftersom, ifall han har rätt i sin kritik och hans egen presentation håller måttet, den skulle innebära att kyrkan haft fel i sin syn på rättfärdiggörelsen de senaste 1500 åren. I min avhandling använder jag mig primärt av argumentationsanalys för att fastställa vad Augustinus och N.T. Wright lär angående rättfärdiggörelsen och för att kunna jämföra deras syner sinsemellan. Eftersom båda tar sitt avstamp mot, vad i teologin ofta kallas för, den bibliska uppenbarelsen analyserar jag också rättfärdiggörelsens rötter i den judiska världsbilden och hur Paulus använder begreppen rättfärdighet och rättfärdiggörelse. Eftersom de två teologerna är placerade i fullständigt olika tidsepoker analyserar jag också deras kontext och bakgrund som teologer för att avgöra i vilken mån deras respektive syner är oundvikliga konsekvenser av deras samtid. Wrights kritik av Augustinus kan summers i tre huvudpunkter. För det första använder Augustinus begreppet rättfärdiggörelse i en nära på heltäckande mening. I Augustinus syn ingår allt från tro och omvändelse till slutgiltigt förhärligande av den enskilde kristne. Wright menar att även om alla dessa element ingår i Guds frälsningsplan använder Paulus begreppet rättfärdiggörelse långt mera precist än så. För det andra menar Wright att Augustinus, trots hans generösa användning av rättfärdiggörelse, missar att ta upp flera teman som enligt Wright hör nära ihop med rättfärdiggörelse såsom till exempel det centrala temat förbund och förenandet av Judar och Hedningar till ett Gudsfolk. För det tredje lyfter Wright fram att en stor del av Augustinus problem bottnar i ett rent språkligt fel Augustinus begick i och med att han tolkade latinets iustifcare som iustum facere det vill säga: ’göra rättfärdig’ snarare än det mera korrekta ’förklara rättfärdig’. Den centrala skillnaden är att det föregående antyder en konkret förändring i den åtalade medan det senare endast syftar på ett förklarande, som i alla fall i teorin kan vara oberoende av den åtalades verkliga rättfärdighet. Min hypotes är att Wright i sin kritik lyfter fram flera viktiga aspekter av rättfärdiggörelsen som under långa perioder varit försummade i kyrkan. Wrights kritik träffar delvis rätt, men felet är måhända inte så stort som han gör gällande. Wrights eget förslag har egna utmaningar men hans egna interna logik är hållbar. Huruvida den motsvarar det som Paulus och de övriga Nya Testamentliga hade i tankarna då de skrev om rättfärdiggörelsen är en fråga för en annan avhandling. Augustinus syn, trots allt gott den bidrog med, cementerade en syn på rättfärdiggörelsen som var bunden dels till den latinska världens merit-teologi och dels utgick ifrån att i rättfärdiggörelsen förändras människan konkret som en följd av att hon ’görs rättfärdig’. Dessa två faktorer i kombination hade långtgående konsekvenser för de diskussioner som först i väst under de senaste 1500 åren, inte minst under reformationen.
-
(2012)Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä on paavalilainen ristinteologia, ja kuinka Jürgen Moltmann tulkitsee sitä. Moltmannilla on ollut suuri vaikutus moderniin ristinteologiaan. Tästä syystä on hyvin kiinnostavaa ja aiheellista tutkia, kuinka raamatullista Moltmannin ristinteologia on ja kuinka paavalilaisena sitä voidaan pitää. Tutkimus on myös siitä syystä erityisen mielenkiintoinen, että Moltmannin ja Paavalin ristinteologiaa ei olla tutkimuksissa aiemmin vertailtu keskenään. Tämän tutkielman erityisarvo on myös siinä, että tässä Uuden testamentin eksegetiikka, sekä dogmatiikka yhdistyvät. Tämän tutkimuksen päälähteinä ovat Jürgen Moltmannin teos The Crucified God, alkukielinen Uusi testamentti, sekä kirkkoraamattu. Tutkimuksen metodeina ovat systemaattinen ja eksegeettinen analyysi. Tutkielma jakautuu viiteen pälukuun. Ensimmäisessä luvussa johdannon jälkeen (luku 2) selvitän Moltmannin ristiteologiaa. Moltmannin teologiassa Kristuksen risti on erittäin tärkeässä roolissa. Risti saa kuitenkin todellisen pelastavan merkityksensä vasta Kristuksen ylösnousemuksen kautta. Kristuksen ylösnousemus on voitto synnin ja kuoleman vallasta. Moltmann puhuu paljon Jumalan kärsimyksestä. Hänen mukaansa Jumala kärsii ristillä sekä Isänä Poikansa kuoleman että Poikana tullessaan Isänsä hylkäämäksi. Mikäli Jumala ei voi kärsiä, hän on vajavaisempi kuin ihmiset, sillä hän, joka rakastaa, kykenee myös kärsimään, ja Jumala on rakkaus. Ristillä tapahtuu kuolema Jumalassa, mutta ei voida kuitenkaan puhua Jumalan kuolemasta. Moltmann myös korostaa, että ristintapahtumissa on läsnä koko trinitaarinen Jumala. Ristinteologian on Moltmannin mukaan oltava yhteiskunnallisesti merkittävää ja sillä on oltava vaikutusta jopa politiikkaan asti. Ristin syvin merkitys on siinä, että ristillä Jumala osoittaa rakkaudessaan, että hän on siellä, missä on hätää ja kärsimystä. Toisessa pääluvussa (luku 3) tutkin Paavalin ristinteologiaa. Paavalin ristinteologisena perustekstinä voidaan pitää Ensimmäisen korinttilaiskirjeen kohtaa 1. Kor. 1:18-31. Teen työssäni tästä käännöksen ja eksegeettisen analyysin. Lisäksi nostan esille muita mielestäni Paavalin ristinteologian kannalta oleellisia kohtia, joita ovat: Room. 5:6 21; 2. Kor. 5:19 21; Gal. 3:13; Fil. 2:6-11. Teen työssäni myös näistä suppean eksegeettisen analyysin. Vertailen Moltmannin ajatuksia siihen mitä Paavali näissä kohdissa sanoo. Kolmannessa pääluvussa (luku 4) tarkastelen paavalilaista ristinteologiaa laajemmassa näkökulmassa. Paavalin ajattelu nousee Vanhasta testamentista, joten selvitän millä tavalla VT:n uhriajattelu on vaikuttanut käsitykseen Kristuksesta sovitusuhrina. Moltmannille koko sovitusuhriajattelu on melko vieras, joten tämä on myös siltä kannalta oleellinen teema, että se tuo hyvin esiin Paavalin ja Moltmannin ajattelun eroja. Lisäksi selvitän mitä Kristuksen risti merkitsee Paavalille. Miksi Kristus on täytynyt nimenomaan ristiinnaulita ja mitä tämä merkitsee Jumalan ja ihmisten kannalta? Tämä on toinen asia, jossa Moltmann eroaa Paavalin ajattelusta, sillä hänen ajattelussaan Kristuksen ristillä ei loppujen lopuksi ole sovittavaa merkitystä. Luvun lopussa selvitän vielä Lutherin ristinteologiaa ja vertailen sitä Moltmannin ajatteluun. Moltmann on saanut paljon vaikutteita Lutherilta, mutta hänen ajattelunsa eroaa Lutherin ajattelusta hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Paavalinkin. Neljännessä pääluvussa (luku 5) teen loppukatsauksen, jossa tulen siihen tulokseen, että Moltmannin ristinteologia on joiltakin osin paavalilaista, mutta hän sivuuttaa valitettavasti niin monia Paavalille tärkeitä asioita, ettei hänen ristinteologiaansa voida mielestäni pitää täysin paavalilaisena.
-
(2015)Tutkimukseni käsittelee Paavo Ruotsalasen Ikävöivän uskon luomisteologisia näkemyksiä. Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää ja analysoida Paavo Ruotsalaisen ikävöivän uskon käsitettä ja sen luomisteologian antropologistta näkökulmaa ja edellytyksiä.Aikaisemmissa Paavo Ruotsalaisesta tehdyissä tutkimuksissa mielestäni tähän ei ole kiinnitetty huomiota. Tutkimuksen lähtökohtana on selvittää Paavo Ruotsalaisen näkemystä tarkastelemalla hänen kirjeissään ja erityisesti ylioppilas Dahlbergin matkaraportissa olleita keskusteluja,ja verrata niitä pietismin ajan teologien erityiseti Anders Nohrborgin ja Johann Arndtin teksteihin. Miksi Aadam kuitenkin vastasi Jumalalle? Vaikuttiko syntiinlankeemus ihmisen tilaan niin järisyttävästi ja totaaliseti, että ihminen menetti ja kadotti kaiken luomispohjaisen kontaktin Luojaansa? Tutkimuksessani käytän käsite-, väite-, argumentaatio- ja edellytysanalyysejä, joiden avulla tulkitsen Paavo Ruotsalaisen teologiaa konstruktiivisesti Raamatuntekstien ja hänen kirjoituttamien kirjeiden valossa. Aadamin vastaus jumalan kutsuun oli Paavon mukaan edellytys sille, että ihmiskunta voi pelastua ja saavuttaa uudellen yhteyden Jumalaan. Tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen kysymys on se, oliko syniinlankeemkusen jälkeen ihmisen ja Jumalan suhde koknaan särkynyt. Paavo ei kyseenalaistanut teologiassaan sitä, oliko Aadamissa Jumalan kuva imago Dei jäljellä vielä, kun hän vastasi: "Tässä olen". Koska Aadam vastasi Jumalalle heidänvälillään täytyi olla vuorovaikutusta. Ilman tätä yhteyttä Aadam ei olisi kuullut, kun Jumala kutsui häntä. Kirkkoisä Origenes lähtee siitä ajatuksesta, että koskä Jumala oli luomisessa luonut oman kuvansa ihmiseen, imago Dei, kuva on ja pysyy.
-
(2020)Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustama usko on ilmaistu Yksimielisyyden kirjaan (Liber Concordiae, LC, 1580) kootuissa tunnustuskirjoissa. Ne koottiin Martin Lutherin aikaansaaman reformaation seurauksena selittämään Raamattua ja sen evankelista tulkintaa. Lutherin teologian ytimessä on puolestaan käsitys Jumalan absoluuttisesta eli ulkoisista ehdoista riippumattomasta hyvyydestä. Tämä oletus vaikuttaa kuitenkin johtavan loogisesti suoraan pahan ongelmaan. Koska absoluuttinen hyvyys tulisi maksimoida, Jumalan kaikkivoipuus ja hyvyys eivät vaikuta sopivan yhteen pahuuden olemassaolon kanssa. Näin uskon ja järjen suhde ongelman ratkaisemisessa nousee keskeiseen asemaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin, miten luterilainen teologia ja erityisesti kirkon tunnustuskirjat käsittävät pahuuden uskon ja järjen ongelmana. Systemaattisen analyysin perusteella tunnustuskirjojen pahuustulkintaa ohjaa Lutherin ja sittemmin myös Wittenbergin yliopiston painottama Jumalan Sanan teologia. Sen mukaan Jumalan toiminta maailmassa on puhetta, jonka sisältönä on Jumalan ikuinen Sana eli Jeesus Kristus. Sanallaan hyvä Jumala luo ja ylläpitää kaiken näkyvän ja näkymättömän. Kaikki luotu on siten ollut alun perin hyvää. Pahuus on siis jumalattomuuden ja ei-olemisen alakäsite. Se on hyvyyden puutetta. Pahuuden tunnistamista tunnustuskirjoissa kuvataan taas Lutherin ristin teologialla. Sen mukaan Jumalan Sana kohtaa ihmisen inkarnoituessaan eli lihaksi tullessaan. Tämä tapahtuu Jeesuksen Kristuksen elämässä ja sovitustyössä, sakramenteissa sekä Raamatun sanan saarnassa. Näin Jumala ilmoittaa ihmiselle pahuudelta pelastumisesta vain ulkoisen, objektiivisesti havaittavan sanan kautta. Pelastussanoma on kuitenkin otettava vastaan sisäisesti, sanan Pyhän Hengen voimalla synnyttämän omakohtaisen katumuksen ja uskon kautta. Jumalan Sanan ja ristin teologiat kohtaavat tunnustuskirjoissa kielen tasolla. Pyhän Hengen ilmoituksena Raamattu on Jumalan Sanan kieltä, joka kuvaa Jumalan paradoksaalista ja logiikan tuonpuoleista todellisuutta. Vastaavasti Raamattua tutkiva teologia on uskon kautta Jumalan Sanan jumalalliseksi avartamaa ihmiskieltä. Filosofia ja siten myös inhimillistä järkeä hyödyntävä logiikka sen sijaan määritellään vain maalliseksi ihmiskieleksi. Lutheria seuraten tunnustuskirjat siis erottavat uskon ja järjen toisistaan. Tämä fideistinen tulkinta purkaa pahan ongelman rajoittamalla logiikan käyttöalaa. Samalla tosin rajoitetaan myös uskontokeskustelua, sillä teologista kokonaissanomaa ei voida perustella ulkopuolisille.
-
(2016)Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Paul Tillichin käsitystä ahdistuksesta. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Lähdeaineistona toimii erityisesti Tillichin Amerikan kaudella syntynyt tuotanto, mutta mukana on myös muutamia saksankielisiä tekstejä. Tutkielman päälähteitä ovat Courage to be ja Systematic Theology I-II. Tutkielma jakautuu kolmeen päälukuun, joissa ensimmäisessä kartoitetaan Tillichin teologian peruskäsitteitä oleminen, Jumala, ei-oleminen, essenssi ja eksistenssi. Toisessa pääluvussa käsitellään ahdistusta ontologisena käsitteenä. Liikkeelle lähdetään ei-olemisen uhkasta, itse-affirmaatiosta ja rohkeudesta, josta siirrytään ahdistuksen ja pelon käsitteelliseen erotteluun ja edelleen jatketaan eksistentiaalisen ahdistuksen kolmeen eri lajiin: kohtalon ja kuoleman ahdistukseen, merkityksettömyyden ja tyhjyyden ahdistukseen sekä syyllisyyden ja tuomionalaisuuden ahdistukseen. Tämän jälkeen tarkastellaan lyhyesti epätoivoa, joka seuraa käsittelemättömästä eksistentiaalisesta ahdistuksesta. Luvun lopuksi tutustutaan vielä essentiaalisen ahdistuksen käsityksen. Viimeisessä pääluvussa ahdistusta tarkastellaan psykologisen merkityksen näkökulmasta, ja selvitetään, mitä Tillich tarkoittaa patologisella ahdistuksella ja sen lajeilla. Viimeiseksi luodaan katsaus psykologiseen tutkimukseen, jota on tehty Tillichin eksistentiaalisen ahdistuskäsityksen pohjalta. Tutkimuksessa esitetään, että Tillichin ahdistuskäsitys voidaan jakaa ontologiseen ja psykologiseen käsitykseen. Tavoitteena on myös selvittää yleisesti Tillichin käsitystä ahdistuksesta. Keskiössä on luonnollisesti eksistentiaalinen ahdistus, josta Tillich näkee tarpeelliseksi kirjoittaa paljon. Koska ahdistukseen liittyy olemisen ja ei-olemisen, kuin myös essenssi ja eksistenssin välinen suhde, on ollut tarpeellista selvittää myös nämä käsitteet ja niiden taustat Tillichin ajattelussa. Itsessään ne avaavat paljon etenkin eksistentiaalisen ahdistuksen merkitystä. Tutkimuksessa on varmistunut se käsitys, että Tillichille ahdistus on suorassa suhteessa ihmisen rajallisuuden kanssa, sillä ahdistus on tietoisuutta rajallisuudesta eli ei-olemisen läsnäolosta. Tästä seuraa se, että koska Tillichin mukaan ihmisen rajallisuus on essentiaalista, on myös ahdistuksen oltava essentiaalista. Kuitenkin, koska eksistenssi on vääristymää ja ihmisen eroa Jumalasta, eksistenssin alaisena rajallisuus ja tätä kautta ahdistus ovat saaneet ristiriitaisen elementin. Essentiaalisena ahdistus on luotua hyvää ja ei siksi itsessään pahaa, mutta eksistenssissä se on kokemusta ei-olemisen uhkasta ja ajaa ihmistä kohti epätoivon tilaa, jossa ei-oleminen koetaan voittoisana. Tämä voitto on kuitenkin vain näennäistä, sillä oleminen-itse eli Jumala on läsnä myös siellä, missä hitunenkin olemista on vielä jäljellä. Nykyajan tehokkuutta korostavassa ympäristössä ihminen tarvitsee kokemuksen siitä, että hän saa olla rajallinen. Kuten tutkimuksessa käytetty psykologinen tutkimus Paul Tillich's theory of existential anxiety: A preliminary conceptual and empirical examination esittää, eksistentiaalinen ahdistus on universaali ilmiö ja se on usein kytköksissä kliinisiin masennuksen ja ahdistuksen oireisiin. Tillichin eksistentiaalisen ahdistuksen käsitys on osoitettu siten hyväksyttäväksi jopa psykologian tieteenalan piirissä. Täten eksistentiaalisen ja patologisen, ja siten ontologisen ja psykologisen ahdistuksen välinen raja on häilyvä. Tarvetta syvemmälle, erityisesti eksistentiaalisen ahdistuksen tutkimukselle on, sillä tämä voi auttaa paremmin ymmärtämään ihmisten kokemaa olemassaolon ahdistusta ja siihen liittyvää ihmisen emotionaalista toimintaa.
-
(2017)Tämän tutkielman aiheena on persoonallinen paha Augustinuksesta 1900-luvulle. Tutkimuskysymyksiä ovat: miten paholainen on syntynyt, mikä on paholaisen ja Jumalan välinen suhde sekä miten paholainen toimii tai vaikuttaa tämänpuoleisessa todellisuudessa?. Tutkielman päälähteinä ovat kirkkoisä Augustinuksen De civitate dei sekä Genensiskommentaari, Tuomas Akvinolaisen Summa theologiaen kvestiot Ia 49–63, IaIIae 80, IIaIIae 165 sekä IIIa 49 , Martti Lutherin Genesiskommentaari sekä yhdysvaltalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin Systematic Theology. Tutkielma jakautuu johdannon ja loppupäätelmien lisäksi neljään päälukuun. Johdannossa esitellään tutkimuskysymykset sekä lähdekirjallisuus. Näiden lisäksi esitellään myös paholaista koskevia näkemyksiä Raamatussa, kristillisessä dogmatiikassa ja keskiajan maailmankuvassa. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan Augustinuksen paholaista koskevia käsityksiä. Hänen mukaansa paha ei ole tosiolevaista. Siksipä ei ole mahdollista, että olisi olemassa Jumalan veroinen pahan prinsiippi. Augustinuksen mukaan paholainen oli ensimmäinen langennut olento, se lankesi omasta vapaasta tahdostaan. Paholainen luotiin alkujaan korkea-arvoiseksi enkeliksi. Paholaisen synti oli ahneus, joka johtui tyytymättömyydestä omaan asemaan taivaallisessa hierarkiassa. Paholainen voi houkutella ihmistä tekemään syntiä, mutta paholainen ei voi vaikuttaa ihmisen vapaaseen tahtoon. Toisessa pääluvussa tarkastellaan Tuomas Akvinolaisen käsitystä paholaisesta. Hänen mukaansa paha on hyvän puutetta. Paha siis on väärällä tavalla toteutettua hyvää. Augustinuksen käsitystä seuraten myös Tuomaan mukaan paholainen oli ensimmäinen langennut olento ja syynä sen lankeamiseen oli ylpeys. Tuomaan mukaan paholainen on Jumalan luoma enkeli, joka lankesi heti luomisen ensihetkillä, omasta vapaasta tahdostaan. Myös Tuomaan mukaan paholaisella ei ole valtaa ihmisen vapaaseen tahtoon, vaan paholaisen rooli synnin syntymisessä on nimenomaan houkuttelijan rooli. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan reformaattori Martti Lutherin paholaista koskevia käsityksiä. Lutherille paholainen oli jatkuvasti läsnäoleva uhka ihmisille. Paholainen vaikutti oikeastaan kaikessa ja se oli Lutherin mukaan pesiytynyt myös kirkkoon, paavin hahmossa. Lutherin paholainen oli varsin fyysinen toimija, joka saattoi aiheuttaa ihmiselle esimerkiksi ruumiillisia vaivoja, kuten ummetusta ja raivotiloja. Luther näki, että paavi oli antikristus ja näin ollen katolinen kirkko oli itseasiassa paholaisen hallussa. Erityisesti tähän näkemykseen vaikuttivat Lutherin näkemykset anekaupasta, paavin asemasta ja pelastusopista. Lutherin mukaan paholaista vastaan oli mahdollista taistella hengellisin asein, kuten rukouksen ja sakramenttien keinoin. Neljännessä pääluvussa tarkastellaan modernimpia näkemyksiä paholaisesta. Muutokset maailmankuvassa ja lisääntynyt tieto esimerkiksi mikrobiologian alalla ovat tehneet osaltaan paholaista tarpeettomaksi, sillä sitä ei enää tarvita selittämään sairauksia tai luonnonmullistuksia. Yhdysvaltalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin mukaan Raamatullisella teologialla on kuitenkin edelleenkin osa maailmassa. Grudemin mukaan luonnontieteet tarjoavat keinoja Raamatun parempaan ymmärtämiseen, mutta tieteen ollessa Raamatun sanaa vastaan, on Raamattu asetettava etusijalle. Näin myös paholaista koskevissa kysymyksissä. Grudem liittyy näkemyksellään samaan perinteeseen kuin edellä tutkitut ajattelijat.
-
(2018)Tutkimuksen aihe on Philip Melanchthonin käsitys sielusta. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan kokonaiskäsitys Melanchthonin sieluopista, tarkemmin perehdytään Melanchthonin käsitykseen siitä, mikä sielu on ja miten sielu toimii todisteena Jumalan olemassaolosta, sekä siihen millaisia skeptisismin vastaisia argumentteja Melanchthon käyttää. Lähteinä on käytetty Melanchthonin myöhemmän tuotannon teoksia Liber de anima vuodelta 1553 sekä Loci communes vuodelta 1555. Menetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen ulkopuolelle rajattiin tahtoa käsittelevät kiistakysymykset sekä vanhurskauttamiseen liittyvät seikat, Lutherin ihmiskäsitykseen vertaaminen, sekä affektioppi. Skeptisismin nousu oli seurausta reformaation kiistoista koskien uskonnollisen totuuden kriteereitä. Samalla lääketieteen kehitys anatomian tuntemuksen osalta lisäsi ihmisen tietoisuutta itsestään. Melanchthon käytti sieluoppiaan laatiessaan sekä Galenoksen vanhempia että Vesaliuksen uusia anatomiaa koskevia teoksia. Melanchthon vastustaa niin Liber de anima-teoksen kuin Loci communes-teoksen teksteissä skeptisismiä. Melanchthonin näkemys sielusta on hylomorfistinen ja se pyrkii yhdistämään sekä fyysisen ruumiin että ajattelun prosessit. Keskeinen Melanchthonin sielukäsitykselle on endelechia, joka merkitsee jatkuvaa pysähtymätöntä liikettä. Melanchthonin mukaan sielu on sellaisen orgaanisen fyysisen ruumiin jatkuva liike (endelechia), jolla on elämän kyky. Käsitys perustuu virheelliseen Aristoteleen tulkintaan, jonka Melanchthon lainaa Cicerolta ja Boethiukselta. Sielulla on erilaisia kykyjä, jotka Melanchthon jakaa alempiin ja ylempiin sielun kykyihin sen mukaan ovatko ne kuolemattomia vai eivät. Alempia sielun kykyjä ovat yleisaisti, mielikuvitus ja muisti. Ylempiä sielun kykyjä ovat järki ja tahto, jotka ovat kuolemattomia. Tärkeimpänä todisteena Jumalan olemassaolosta Melanchthon pitää järjen ja havaitsemisen prosesseja. Melanchthonin näkemyksessä korostuvat hänen luomis- ja syntikäsityksensä. Ihmisen sielu turmeltui perisynnin seurauksena, mutta kristityn ihmisen sielulle on mahdollista palautua aikaisempaan tilaan kuoleman jälkeisessä elämässä. Sielu on Melanchthonille Jumalan kuva (imago Dei) ja tietyt sielun kyvyt heijastavat Jumalan valoa. Sielu on heijastus siitä millainen Jumala mahdollisesti on, sekä siitä millainen ihmisen tila oli ennen syntiinlankeemusta. Melanchthonin mukaan ajattelun prosesseissa voidaan edelleen havaita jäänteitä tästä yhteydestä, vaikka syntiinlankeemus heikensi ihmisen tilaa monin tavoin. Illuminaatioteologiansa osalta Melanchthon tukeutuu Augustinukseen. Melanchthonin sieluoppi on synteesi, joka pyrkii yhdistelemään aristoteelista perinnettä, anatomiaa ja teologiaa.
-
(2017)This thesis is an analysys of the concepts of the ecclesiology of Joseph Shulam (1946–), and the ways how it seeks to transform Christian theology and praxis as it is shown in his published writings. In the first chapter, I present an introduction to Messianic Judaism, its history and core theological issues. Messianic Judaism is a form of Judaism that holds that Jesus of Nazareth is the Messiah, standing in the middle ground between Judaism and Christianity. Its core theological issues revolve around negotiating and reconciling between the theological priorities of Judaism and Christianity. In ecclesiology, this is shown in the different models of conceiving the people of God as a community of Jewish and non-Jewish followers of Jesus, and the role of the majority of the Jewish people who do not believe in Jesus as the Messiah. The second chapter is an analysis of Shulam’s theological paradigm of roots. Shulam understands the essence of roots to be the correct understanding and living out the teachings of the Bible. The correct understanding is based on a concrete and indexical relationship between the biblical revelation and reality. Traditional Christian creeds and allegorical, spiritualizing interpretations are rejected as unbiblical ”human doctrines” that alienates the biblical text from faith rooted in reality. In the third chapter, I analyze the three core elements of Shulam’s ecclesiology: God, Israel and the Church. The spiritual life of the people of God is based on the conviction that there is only one God who is the Creator and Father of all living beings and this faith is meant to unite all humankind and restore it to its original wholeness. The Messiah, whom Shulam considers divine, is God’s instrument for enabling people to live in relationship with God. Israel is the physical, ethnic people of Israelites, nowadays known as Jews. Israel is the elect people of God, and by election Shulam means being chosen for the mission to restore the knowledge of God and erase the darkness of idolatry. The Church is the fulfillment of this mission and the extension of Israel that is made of Gentiles who join the ”commonwealth of Israel” and become heir to Israel’s spiritual blessings through faith in Messiah together with the Jewish believers. The practical significance of Jewish tradition for Messianic Jews and Christians is analyzed in the fourth chapter. The most central issues are synagogue as a social setting, hermeneutics, the identity of Gentile believer, and how to apply Jewish halakhah to Messianic Jews and Christians. Shulam considers ”the seat of Moses” in Matthew 23 a basis for Rabbinic Judaism, the heir to the Pharisees to have an authority to interpret the Scriptures and make halakhic rulings that are, to some extent, binding even for followers of Jesus. The fifth chapter is devoted to conclusions. Shulam’s call for a revision or, as he calls it, ”restoration”, is a multifaceted program, but it revolves around the Christians’ relationship to Jews and the idea of Israel. Israel, the Jews, still have an identity as a people of God, holding a divine calling to teach the Torah to the nations, and Orthodox Jews are the heirs to this calling today. This does not remove their need to believe in Jesus as their Messiah and Saviour. But Christians who believe Jesus as a Messiah should, in Shulam’s understanding, abandon their denominational Christian traditions, and embrace their faith as a form of Judaism with Jesus at its center.
-
(2015)Käsittelen pro gradu -tutkielmassani Søren Kierkegaardin (1813–1855) paradoksikäsitystä ja sen suhdetta mystiikkaan. Kierkegaardin eksistenssifilosofiassa on paljon samoja piirteitä kuin kristillisessä mystiikassa. Hänen ajattelunsa tulee lähelle mystiikan teologiaa, jonka katsotaan alkaneen Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 500jKr.) uusplatonistisesta teologiasta. Jumala pakenee kielellisiä määrittelyjä, koska hän on olemukseltaan salattu. Siksi mystiikan teologian kuvaukset Jumalasta ovat luonteeltaan paradoksaalis – dialektisia, esimerkiksi "häikäisevä pimeys". Ne samanaikaisesti sekä kertovat jotain Jumalasta että säilyttävät hänen salatun olemuksensa. Työni ensisijaisina lähteinä ovat Kierkegaardin pseudonyymi Johannes Climacuksen teokset Filosofisia muruja (1844) ja Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (1846). Edellä mainittujen teosten rinnalla käytän Kierkegaardin muita pseudonyymisiä sekä hänen omalla nimellään julkaisemia kirjoituksia. Teoksissaan Climacus selvittää kristityksi tulemista ja ihmisen mahdollisuutta tuntea totuus. Hänen mukaansa Jumala on ihmiselle tuntematon, absoluuttisen erilainen ja ymmärrykseltä salattu. Tuntematon jumala haluaa kuitenkin olla tasavertainen ihmisen kanssa ja sen vuoksi hän ilmoittaa itsensä. Jumalan ilmoitus on absoluuttinen paradoksi – aikaan saapuva ikuinen Jumala. Absoluuttinen paradoksi avautuu vain uskossa, jossa ihminen kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin. Kierkegaardin ajattelussa vaikuttaa käänteinen dialektiikka, jossa positiivinen tunnistetaan negatiivisesta. Kierkegaardin dialektiikka vastustaa Hegelin (1770–1830) ajattelua tämän omilla aseilla. Hegelin dialektiikassa olemisen ja ei-olemisen synteesi on tuleminen. Hegel uskoi, että ajattelun avulla on mahdollista saavuttaa puhdas jumalallinen oleminen. Kierkegaard kieltää tämän. Hänen mukaansa eksistenssi on jatkuvassa tulemisen tilassa. Eksistenssin negatiivisuus kumoutuu vasta ikuisuudessa. Kristillinen eksistenssi synnyttää kärsimyksen, joka johtuu siitä että ihminen eksistoi ikuisen ja ajallisen synteesinä. Kierkegaard kuvaa kirjoituksissaan sekä positiivista ideaalia kristillisyyttä että negatiivista eksistentiaalista kristillisyyttä. Kristillisessä pyrkimyksessä edistyminen kohti ideaalia ilmenee eksistenssissä vastakohtansa kautta, siksi uskonnollinen kärsimys on merkki suhteesta iäiseen autuuteen. Kierkegaardin paradoksin mystiikka ilmenee siinä, että ihminen tulee itsekseen Jumala-suhteen kautta. Ottaessaan uskossa vastaan Kristuksen – absoluuttisen paradoksin – ihminen alkaa eksistoida omana itsenään. Uusi oleminen on Paavalin sanoin sitä, että: "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20).
-
(2006)The aim of this study has been to discern what Manas Buthelezi (1935-), a black South African Lutheran theologian and later also a bishop, regards as the requirements a church has to fulfill in order to be credible in the apartheid society. Buthelezi’s dissertation and several articles written between the years 1968 and 1993 are the sources of this study. Also the lectures held in Heidelberg in 1972 are referred to. Systematic analysis is the method used. The question of the credibility of the church is studied through three concepts that play an important role in Buthelezi’s ecclesiological thought, namely the wholeness of life, incarnation and liberation. The notion of the wholeness of life stems from the African tradition. Buthelezi takes the concept into the Christian church: the church should realize that God is the Creator of all life and Christ the lord of every aspect of human existence. Life is one entity coram Deo. However, the church is not to become the world; solidarity between the two must remain critical as the church is also called to play a prophetic role in the society. The church is in an open relationship with the world. It has a unique message of forgiveness and reconciliation. Nevertheless, the message is not a possession of the church but it is addressed to the whole world. The meaning of incarnation comes close to that of the wholeness of life. Following the example of Christ’s incarnation, the church must become human in the reality of the people. The church in Soweto is to become the people of Soweto, that is, the church must become as vulnerable as the people are. An incarnate church cannot be immune to the oppression that people experience, because the people are the church. The church is therefore bound to suffer. Buthelezi’s theology of the cross is pragmatic: the suffering of the church aims at the liberation of the oppressed. At times the physical presence of the church by the side of the suffering people is the only way to preach the incarnate gospel. In the South Africa of the late 1960s onwards the liberation of the oppressed black people was high on the agenda of Black Theology. As a leader of the early South African Black Theology, Buthelezi is concerned about the racial injustice in his country. He urges the churches to join the struggle against it as one people of God. The notions of liberation and the wholeness of life emerge in Buthelezi’s holistic understanding of liberation that involves the inner liberation of the black spirit and the liberation of the economic, social and political aspects of life. Interpreting Tillich’s correlation method in the South African situation, and also paralleling other liberation theologians, Buthelezi takes the existential situation of the people as the starting point for liberation. The gospel has to respond to the existential questions of people. The church is called to work for the liberation of society but it must also be liberated itself. Buthelezi initiated the LWF statement on the status confessionis in South Africa (1977). In line with the statement, he calls for church unity on the human level. For the unity to be true, it has to be experienced on the grassroots’ level. All the three concepts covered urge the church to come down from any ivory tower and out of any spiritual haven it might hide in. A lot of the credibility of the church derives from the behavior of the people. Buthelezi’s concentration on how the people who constitute the church should live their faith leaves less attention to how God constitutes the church. I have labeled Buthelezi’s understanding of the church existential-Christocentric due to the emphasis he lays on the need of the church to take the existential situation of the people seriously and on the other hand, on Christ as the exemplar for the church.
-
(2015)Pro graduni keskittyy selventämään saksalaisen protestanttisen teologin Wolfhart Pannenbergin totuuskäsitystä. Pääaineistona on Pannenbergin oma kirjallinen tuotanto, erityisesti hänen 3-osainen systematiikkansa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Pannenbergin lähtökohtana on totuuden ykseys. Puhuttiin totuudesta sitten tieteessä, filosofiassa tai teologiassa, kyseinen puhe viittaa aina samaan jakamattomaan todellisuuteen. Pannenbergin mukaan teologiset totuusväitteet eivät perustu auktoriteettiin, vaan ne tulee perustella kaikille avoimella tavalla. Esimerkiksi Raamatun historiallisten kertomusten todenperäisyys – erityisesti Jeesuksen ylösnousemus- tulee voida perustella historiallisen tutkimuksen keinoin. Samalla Pannenberg korostaa kaiken tutkimuksen sidonnaisuutta tiettyyn aikaan ja kontekstiin. Kaikki tieteen ja ajattelun tulokset ovat avoinna tulevaisuudelle, ne voivat saada lisätukea tai ne voidaan hylätä. Tämä lähtökohta asettaa Pannenbergin metodologian perinteisen foundationalismin ja nonfoundationalismin välimaastoon, jota kutsutaan tässä tutkimuksessa post-foundationalismiksi (PF). PF pyrkii välttämään sekä foudationalismin vaatimuksen varmoista perususkomuksista, että nonfoundationalismiin yleisesti liitetyn relativismin. Pannenbergin lähtökohtana on osoittaa puheen Jumalasta olevan merkityksellistä myös sekulaarissa maailmassa ilman uskonnollisia ennakko-oletuksia. Tutkimukseni mukaan Pannenbergin argumentoinnissa voidaan erottaa kaksi tasoa: Ensimmäinen taso on abstrakti. Tällä tasolla Pannenbergin tarkoituksena on luoda perusteltu käsitys rationaalisen jumalapuheen minimivaatimuksesta. Tätä minimivaatimusta hän rakentaa äärettömyyden (infinite) käsitteen avulla. Pannenberg vetoaa sekä filosofian historiaan, moderniin hermeneuttiseen filosofiaan että filosofiseen antropologiaan osoittaessaan, että inhimillisen ymmärryskyvyn lähtökohtana on kyky erottaa äärellinen äärettömyydestä. Implisiittinen äärettömyys toimii kaiken äärellisen (finite) havainnoinnin ennakko-olettamuksena. Ilman tätä ennakko-oletusta ei mikään inhimillinen ymmärtäminen olisi mahdollista. Täten äärettömyyden käsitteestä tulee rationaalisen jumalapuheen minimivaatimus. Äärettömyyden käsitteeseen sisältyvä ykseys sisältää voimakkaan monoteistisen korostuksen. Äärettömyyden ykseys toimii tällöin kriteerinä, jonka avulla Pannenberg kääntyy uskontojen maailmaan. Siirtyminen konkreettisten uskontojen maailmaan edustaa argumentoinnin toista tasoa. Siinä ensimmäisen tason kriteeriä sovelletaan uskontojen maailmaan, tässä tapauksessa kristinuskoon. Israelin uskonnossa Pannenberg näkee tämän kriteerin kanssa yhteensopivan ilmiön: Israelin siirtymisen henoteismista monoteismiin. Toinen tärkeä seikka on Israelin avoimuus tulevaisuudelle. Tässä Israelin uskonto erosi naapurikansojen uskonnoista, jotka olivat luonteeltaan myyttisiä. Myyttisyys merkitsee Pannenbergilla uskonnonharjoittajien toistuvan paluun myyttiseen alkuhetkeen, jossa maailman ja yhteiskunnan perusta luodaan aina kultin kautta uudelleen. Israelissa kansan huomio kääntyi yhä enemmän kohti tulevaisuutta. Apokalyptisessa teologiassa tämä tendenssi vietiin äärimmilleen: Apokalyptikot katsoivat jo historian päätepisteeseen. Toisen tason argumentointiin sisältyy voimakas historiallisuuden korostus. Jumala ilmoittaa itsensä epäsuorasti historiallisten tapahtumien kautta. Pannenberg kieltää perinteisen analogisen kielen oikeutuksen Jumalasta puhuttaessa. Inhimillinen kieli ei tavoita Jumalan luontoa. Analogian tilalle tulee Jumalan historiallinen ilmoitus Pannenberg korostaa Jumalan kaikkivaltaisuutta. Jumala on koko historian herra. Teologian tehtävä on selvittää, millä tavoin Jumala hallitsee historiaa. Tässä tehtävässä Pannenberg viittaa hermeneuttisen filosofian havaintoihin: Kaikki ymmärtäminen perustuu osien ja kokonaisuuden väliseen suhteeseen. Tässä totuuskäsityksessä historiallisen prosessin loppu määrittelee totuuden. Pannenberg pyrkii osoittamaan, kuinka Jeesuksen ylösnousemus voidaan ymmärtää historian lopuksi. Tässä hän viittaa toisen temppelin aikaiseen juutalaiseen apokalyptiseen teologiaan, jossa ylösnousemus merkitsi historian loppua ja Jumalan astumista maailmaan. Jeesuksen ylösnousemuksessa tämä loppu on ennakoivasti (proleptisesti) läsnä. Voimme puhua totuudesta vain ennakoivasti, mutta Jeesuksen ylösnousemuksessa historian loppu on kuitenkin todellisesti läsnä. Pannenberg pyrkii osoittamaan, kuinka kaikki inhimillinen ymmärtäminen perustuu tähän ilmiöön. Kaikki ymmärtäminen on ennakoivaa, sillä kaikessa ymmärtämisessä ihminen rakentaa ennakoivia käsityksiä historiallisen prosessin päätepisteestä. Totuus avautuu Pannenbergilla lopusta käsin.
-
(2017)Vuonna 1999 Luterilainen maailmanliitto ja Roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (YJ), jonka mukaan osapuolten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Täten Trenton kirkolliskokouksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa lausutut vanhurskauttamista koskevat oppituomiot – jotka ovat edelleen voimassa – osoittautuvat kohteettomiksi, sikäli kun kirkot opettavat YJ:n mukaisesti. YJ ei erittele näitä oppituomioita, jotka se osoittaa kohteettomiksi, jolloin jää myös epäselväksi, miten ne on osoitettu kohteettomiksi. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, mitkä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisoppia koskevat oppituomiot osuvat Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC) vanhurskauttamisoppiin ja päinvastoin, mitkä FC:n vanhurskauttamista koskevat oppituomiot osuvat Trenton vanhurskauttamisoppiin. Trenton vanhurskauttamisopin suhteen tarkastelu painottuu dekreettiin vanhurskauttamisesta (decretum de iustificatione, DI). Luterilaisen opin osalta tarkastelu on rajattu FC:hen, koska se on tunnustuskirjojen laajin vanhurskauttamisopin esitys sekä osaltaan kannanotto Trenton kirkolliskokouksen päätöksiin ja se sisältää suurimman osan tunnustuskirjojen oppituomioista. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielma etenee seuraavasti. Johdantoa seuraa lyhyt taustaluku, jossa esitellään lyhyesti DI:n ja FC:n vanhurskauttamisopit, joiden tunteminen on välttämätön edellytys oppituomioiden analysoimiselle. Tutkielmassa on kolme päälukua, joista ensimmäisessä analysoidaan vanhurskauttamisen muotosyytä (causa formalis) koskevat oppituomiot, toisessa vanhurskauttamiseen valmistautumista ja ensimmäistä vanhurskauttamista koskevat oppituomiot, ja kolmannessa toista vanhurskauttamista ja vanhurskautetun elämää koskevat oppituomiot. Tutkielman tulos on että keskeisin asiakirjojen välinen eroavaisuus on eri käsitys vanhurskauttamisen muotosyystä. DI:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiseen vuodatettu olemuksellinen vanhurskaus. FC:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiselle luettu Kristuksen vanhurskaus. DI:n ja FC:n vanhurskauttamisen olemusta koskevat oppituomiot osuvat toisiinsa. Monet oppituomiot liittyen vanhurskauttamiseen valmistautumiseen, ensimmäiseen vanhurskauttamiseen ja toiseen vanhurskauttamiseen seuraavat pitkälti vanhurskauttamisen muotosyytä koskevasta erosta. Tutkielman tuloksen perusteella on mahdollista analysoida, kuinka YJ on onnistunut vaikeassa tehtävässä osoittaa oppituomiot kohteettomiksi kuitenkaan kumoamatta niitä.
-
(2014)Saarna on oleellinen osa kristillistä jumalanpalveluselämää ja siksi tärkeä tutkimuskohde. Saarna on moneen suuntaan tapahtuvaa vuorovaikutusta. Siinä on ainakin kolme hyvin tärkeää vaikuttavaa osaa: teksti eli Jumalan sana, saarnaaja ja kuulijakunta tietyssä kontekstissa. Tutkimusaineistonani on Matti Poutiaisen toimittama Suuri suomalainen saarnakirja, johon on kerätty saarna jokaiselle kirkkovuoden pyhälle ja erikoispyhälle. Teokseen on koottu 243 saarnaa useilta kymmeniltä papeilta eri puolelta Suomea eri hiippakunnista, herätysliikkeistä ja kristillisistä järjestöistä. Kirjat ovat ilmestyneet vuosina 2004 ja 2005, eli ne antavat hyvän kuvan saarnoista 2000–luvun alun Suomessa. Saarnaajan ihmiskuva, teologinen viitekehys ja tapa tulkita Raamattua vaikuttavat saarnan sisältöön. Tärkeimpänä tutkimuskysymyksenäni on, miten kanoninen tulkinta ilmenee Suuren suomalaisen saarnakirjan saarnoissa, jos sitä löytyy. Yksi erityisesti tarkastelluista teemoista on narratiivinen teologia sekä narratiivisen saarnan erityispiirteet verrattuna muihin saarnoihin. Yksi kanonisen tulkinnan keskeinen piirre on, että inhimillisistä kirjoittajista huolimatta uskotaan Raamatun olevan kirjana yhtenäinen ja tekstien olevan keskinäisessä vuorovaiku-tuksessa. Eräs sen periaatteista on scriptura sui ipsius interpres, Raamattu tulkitsee itseään: kaanonin tekstejä käytetään toisten tekstien tulkitsemiseen. Analyysini osoittaa, että 46 saarnassa, eli noin viidesosassa materiaalia, löytyy vähintäänkin löyhästi kanoniseksi osoittautunutta tulkintaa. Kanonista tulkintaa esiintyy erityisesti kahdek-sassa opillisessa aihekokonaisuudessa: kolminaisuusopissa, luomisopissa, hamartiologiassa, vanhurskauttamisopissa, kristologiassa, kirkko-opissa, sakramenttiopissa ja pyhitysopissa. Eräs saarnojen keskeisistä tulkintamalleista on pelastushistoriallinen tulkinta, jossa nähdään kaanonin kattava yhtenäinen narraatio luomisesta Israelin kansan valintaan ja Messias-ennustusten kautta Jeesuksen elämään.
-
(2015)Tutkielma käsittelee kirkkoisä Augustinuksen kristillistä julistusta koskevaa ajattelua. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, kuinka Jumalan maailmassa toimivana Sanana eli Logoksena ymmärretty Kristus toimii Augustinuksen mukaan kristillisen julistuksen taustalla ja mahdollistaa sen. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat Augustinuksen teokset De Trinitate, De doctrina Christiana, De Magistro ja Tunnustukset. Tutkielmassa käytetään tutkimusmetodina systemaattista analyysia. Ennen kristityksi kääntymistään Augustinus teki menestyksekkään uran puhetaidon opettajana, mikä näkyy myös hänen työssään pohjoisafrikkalaisen Hippo Regiuksen piispana. Yksi hänen päätehtävistään piispana oli kristillisen sanoman julistaminen usein hyvin yksinkertaiselle afrikkalaiselle kirkkokansalle. Käytännön lisäksi kysymys opettamisesta ja oppimisesta kiinnosti Augustinusta myös teologiselta ja filosofiselta kannalta. Hän pohti inhimillisen kielen luonnetta, toimintaa ja kysymystä siitä, miten oppiminen on lainkaan mahdollista. Nämä kysymykset ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä kristillisen julistuksen kannalta, mutta Augustinuksen teologiassa ne liittyvät olennaisesti myös hänen kristologiseen ajatteluunsa. Logos-teologiassaan Augustinus liittyy häntä edeltävään pitkään logos-teologiseen traditioon, joka tarjosi lähtökohdat hänen kristologiselle ajattelulleen. Augustinuksen logos-kristologiseen ajatteluun vaikuttivat kuitenkin myös hänen saamansa voimakkaat uusplatonistiset vaikutteet. Näiden uusplatonististen ainesten vaikutuksesta Augustinus kehitteli teorian Kristuksesta sisäisenä opettajana (lat. magister intus), jonka mukaan Kristus vaikuttaa jokaisessa ihmisessä ja opettaa häntä. Augustinuksen mukaan ainoastaan Kristus sisäisenä opettajana voi todella opettaa ihmistä. Tutkimuksessa päädytään siihen, että Augustinuksen ajattelussa Kristus on sisäisenä opettajana ja inkarnoituneena Jumalan Sanana kristillisen julistuksen perusta. Sisäisenä opettajana hän mahdollistaa kaiken oppimisen, mistä johtuen esimerkiksi puhumaan oppiminen tai kristillisten opinkohtien oppiminen ovat mahdollista ainoastaan hänen avullaan. Ihmiseksitulollaan, elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus itse toteutti täydellisesti julistustyönsä, ja näin vahvisti myös ulkoisesti sisäisenä opettajana kaikille ihmisille antamansa opetuksen. Augustinuksen mukaan Kristus siis on sekä sisäisesti että ulkoisesti kristillisen julistuksen perusta.
Now showing items 41-60 of 65