Browsing by discipline "Samhällspolitik"

Kansalaisvaikuttaminen liitetään usein demokraattisiin yhteiskuntiin, vaikka kansalaiset voivat löytää monia vaikuttamisen paikkoja myös ei-demokratioissa. Vaikuttamisen tavat kantavat demokratioissa ja ei-demokratioissa kuitenkin eri merkityksiä, sillä kansalaisyhteiskunnan toimintaympäristö tekee joistakin vaikuttamisen keinoista, kuten hallinnon avoimesta kritiikistä, kohtalokkaampia kuin toisista. Akateemisessa keskustelussa kilpailullista autokratiaa edustavan Venäjän kansalaisyhteiskuntaa on moitittu kuitenkin juuri vaikuttamisen tavoista: epäpoliittisuudesta ja avoimen haastamisen puutteesta. Tämä tutkielma käsittelee kansalaisvaikuttamisen tapoja koskevia valintoja sekä kansalaisvaikuttamisen poliittisuutta kilpailullisessa autokratiassa teoreettisen keskustelun ja siihen nojaavaan empiirisen tapaustutkimuksen kautta. Tutkimuksen teoreettinen osio rakentuu Venäjän kansalaisyhteiskuntaa ja ympäristöliikettä käsittelevän empiirisen tutkimuskirjallisuuden käsittelylle. Tutkielmassa tarkastellaan kriittisesti, miten kansalaisyhteiskunnan oma toimijuus ja toiminnan poliittisuus on ymmärretty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa. Tutkielmassa huomataan, että merkittävä osa aiemmasta tutkimuksesta sitoutuu normatiiviseen kansalaisyhteiskuntakäsitykseen, jossa kansalaisyhteiskunnan määritelmään liitetään normatiivisesti tiivis yhteys demokratiaan, selkeä erillisyys valtiosta sekä vaatimus avoimesta poliittisesta artikulaatiosta. Tällaisesta kansalaisyhteiskuntakäsityksestä lähtevän tutkimuksen argumentoidaan soveltuvan huonosti ei-demokraattisten yhteiskuntien, kuten kilpailullista autokratiaa edustavan Venäjän, kuvaamiseen ja tuottavan kansalaisyhteiskunnan toimijuuden häivyttävää tietoa. Empiirisessä osiossa tarkastellaan Venäjän alueellisessa pääkaupungissa toimivan, ympäristöliikkeeseen identifioituvan ryhmän toiminnan taktiikoita, strategioita ja toiminnan areenoja sekä näiden valitsemista ympäristössä, jossa kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia on rajoitettu. Tapaustutkimuksen kohteena olevalla ryhmällä on koordinaattorin kautta organisatorinen yhteys kaupunginhallintoon, ja ryhmä toimii tavoilla, joita aiemmassa kirjallisuudessa on luonnehdittu epäpoliittisiksi. Tapaustutkimuksessa tarkasteltiin toimijuuskeskeisen käsitteistön lävitse politiikan ja poliittisuuden ulottuvuuksia ryhmän pintapuolisesti epäpoliittisessa toiminnassa. Aineisto koostui ryhmän aktiivien haastatteluista, kokousten ja tapahtumien havainnoinnista, ryhmän toimintaa käsittelevistä sanomalehtiartikkeleista, sosiaalisen median julkaisuista sekä ryhmän omista asiakirjoista. Tutkimus noudatti abduktiivista päättelyä ja menetelmänä käytettiin teoriaohjaava sisällönanalyysia. Teoreettisena työkaluna hyödynnettiin James M. Jasperin strategista lähestymistapaa yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Ryhmä tavoitteli kestävään kaupunkiliikenteeseen ja kaavoitukseen liittyviä päämääriä yhdistellen perinteisiä kiistan politiikan (contentious politics) taktiikoita, kuten vaatimusten esittämistä, elämäntapaliikkeille tyypillisiin toimintatapoihin. Ryhmä seurasi kiistan politiikan logiikkaa kuitenkin vain osittain: ryhmä asemoitui haastajan sijaan hallinnon kumppaniksi, mitä tutkimuksessa selitettiin kilpailullisen autokratian kontekstista käsin. Elämäntapaliikkeiden logiikan mukaisesti aktiivit kuvasivat tavoittelevansa sosiaalista ja kulttuurista muutosta omien olemisen tapojensa muuttamisen kautta. Tähän tutkimuksessa imagotyöksi nimettyyn taktiikkaan kuului esimerkiksi emotionaalisen työn ja tunteiden strategista hyödyntämistä sekä trendien ja muotien luomista. Toiminnan areenojen analyysi osoitti, ettei ryhmä toiminut lainkaan edustuksellisen politiikan areenalla. Tästä huolimatta ryhmän tulkittiin olevan monella tasolla poliittinen toimija. Politiikan määrittelyn ja elämänpolitiikan käsitteen pohjalta tutkielmassa tehtiin olennainen erottelu politiikkaan instituutioina ja politiikkaan toimintana. Tutkimuksessa nähtiin elämänpolitiikan käsitteen luovan käsitteellisen pohjan arjen käytäntöjen politisoinnille kytkemällä yksilöiden identiteetit ja elämäntavat moraalis-eettisesti ympäristöongelmien kaltaisiin globaaleihin kysymyksiin. Tutkimuksessa esitetään, ettei politiikan voida nähdä palautuvan vain edustuksellisen politiikan areenaan, vaan politiikan kentäksi on ymmärrettävissä koko yhteiskunnallinen todellisuus. Johtopäätöksinä esitetään, että kilpailullisissa autokratioissa kansalaisyhteiskunnan toimijuutta tulisi kyetä käsitteellistämään myös hallinnon rakenteiden liepeillä ja sisällä. Yhteiskunnissa, joissa on vain rajallisia mahdollisuuksia julkisen vallan avoimelle kritiikille ja kiistan politiikalle, poliittista toimijuutta tulisi tarkastella myös sopeutumisen ja logiikkaa noudattavassa toiminnassa. Ei-demokratioita tutkiessa pitäisikin kyetä reflektoimaan yhteiskuntien institutionaalisia eroja ja pohtimaan kriittisesti tutkimuksessa sovellettujen ajattelumallien sidonnaisuuksia johonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan paikantuviin yhteiskunnan normeihin – kansalaisyhteiskuntatutkimuksessa tyypillisesti taustaoletukseen länsimaisen liberaalin demokratian mukaisuudesta.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaista oli keskustelu alkoholiongelmien hoidosta alkoholiveron alennuksen jälkeisessä mielipideilmastossa. Alkoholiveroa laskettiin vuonna 2004 ja tämä alkoholipoliittinen päätös vaikutti vahvasti siihen tapaan, miten alkoholista mediassa keskusteltiin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on sosiaalinen konstruktivismi. Työ lähtee sitä oletuksesta, että kielen avulla rakennamme yhteisesti jaettua sosiaalista todellisuuttamme. Kielen ei nähdä vain kuvaavan asioita, vaan se myös uusintaa ja muokkaa sitä todellisuutta, jossa elämme. Tutkimusaineistona on laaja kahdesta paikallista sanomalehdestä kerätty alkoholiaiheinen kirjoittelu, josta tähän tutkimukseen on valikoitu vain kaikki alkoholiongelmien hoitoa käsittelevät kirjoitukset. Tutkimusaineistoa analysoidaan diskurssianalyysin ja sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksesta käy ilmi, että sanomalehtikirjoittelu alkoholista oli pääsääntöisesti hyvin ongelmakeskeistä ja huolen kyllästämää. Aineiston kirjoituksista löytyi neljä erilaista diskurssia, joista selvimmin erottuivat huoli- ja hoiva-diskurssiksi nimetyt puhetavat. Kirjoittelu alkoholista veronalennuksen jälkeisessä ilmapiirissä oli hyvin huolestunutta ja raskasta. Alkoholiongelmat nähtiin hyvin hankalina ja ongelmiin kaivattiin kipeästi uusia ja entistä parempia ratkaisuja. Alkoholiongelmien hoito puhuttaa monia ja tarve uudenlaisiin ratkaisuihin kuului hyvin selvästi, niin kansalaisten kun ammattilaistenkin kirjoituksissa.

Viime vuosina Suomeen on saapunut yhä enenevissä määrin kerjäläisiä Romaniasta ja Bulgariasta. Kerjäämiseen on yritetty löytää erilaisia keinoja puuttua. Kerjäämisen kieltoa lailla on esitetty useampaan kertaan. Kerjäämisestä on käyty runsaasti keskustelua myös lehtien yleisöosastolla. Työssä analysoidaan Helsingin sanomien yleisöosaston kerjäläisiin liittyviä mielipidekirjoituksia. Vastausta pyritään löytämään kysymyksiin: Miten kerjäämiseen suhtaudutaan ja miten omaa mielipidettä kerjäämiskieltoon perustellaan? Miten kerjäämiseen ja kerjäläisiin suhtaudutaan? Miksi aiheesta keskustellaan niin kiivaasti? Kiinnostavaa oli myös se, kuinka kaupunki näyttäytyy keskustelussa kerjäläisistä. Työssä on taustatiedoksi esitelty romanien historiaa ja nykyistä tilannetta niin Euroopassa kuin Suomessakin. Myös syrjäytymisen teoriaa on käsitelty, koska romanikerjäläisten sosiaalista asemaa leimaa vahvasti syrjäytyminen. Tutkimusmenetelmänä käytetään laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimusote on aineistolähtöinen, mikä tarkoittaa, että aineistosta nostetaan esiin käsitteitä ja niitä yhdistelemällä muodostetaan laajempia teoreettisia kokonaisuuksia. Vaikka teema nostetaan aineistosta, vaikuttaa niiden rakentumiseen myös tutkijan lukeneisuus ja ennakkoluulot, jotka tutkijan tulee tiedostaa. Mielipidekirjoituksista on löydettävissä neljä eri teemaa. Teemat ovat rasismi, keskustelu oikeuksista, kaupunkikuva ja vastuukeskustelu. Kerjäläisistä ja kerjäämisen kiellosta keskustellessa keskustellaan hyvin monenlaisista asioista. Mielipidekirjoitusten analyysi osoitti, että hyvin monet näkevät kerjäämiskiellon ihmisoikeuskysymyksenä, ja että köyhyyden syihin tulisi puuttua ennen kerjäämisen kieltämistä. Myös kaupunkikuvan tarkastelua esiintyy kerjäämiskieltoa pohdittaessa. Romanien omaa ääntä ei keskustelussa kuuluu juuri lainkaan. Romanitoimijuus näyttää puuttuvan keskustelun aiheista kokonaan. Mielipidekeskustelua voidaan tarkastella Georg Simmelin suurkaupunkilaisten mentaliteettien valossa. Näyttää, että keskustelijat eivät ole Simmelin teorian valossa erityisen suurkaupunkilaisia. Kerjäläisiin ei suhtauduta välinpitämättömästi eikä aiheeseen pääsääntöisesti suhtauduta järkiperäisesti, vaan enemmänkin tunteella.

Suomen kilpailukyky on erittäin merkittävä teema suomalaisessa politiikassa. Suomalainen yhteiskunta on siirtynyt suunnittelutaloudesta kilpailukyky-yhteiskuntaan, ja kilpailukykyä pitävät tärkeänä niin poliitikot, työmarkkinajärjestöt, asiantuntijat kuin kansalaisetkin. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, mitä ja miten Suomen kilpailukyvystä puhutaan ei-poliittisten toimijoiden puheenvuoroissa Helsingin Sanomissa vuosina 2012–2013. Aineistoina ovat 182 Suomen kilpailukykyyn liittyvää tekstiä Helsingin Sanomissa, sekä neljä teemahaastattelua, joissa haastatellaan Suomen kilpailukyvystä kirjoittavia Helsingin Sanomien toimittajia. Teoreettisena viitekehyksenä ovat deliberatiivisen demokratian ideaali ja päiväjärjestystutkimus. Metodeina lehtiaineiston analyysissä ovat teoriasidonnainen sisällönanalyysi, diskurssianalyysi ja retorinen diskurssianalyysi. Tutkimuksen lehtiaineistosta löytyy viisi diskurssia, jotka on nimetty suoraksi talouspuheeksi, yhteisölliseksi kriisipuheeksi, koulutus- ja osaamispuheeksi, kilpailukykykriittiseksi puheeksi ja kulttuurisen merkityskehyksen puheeksi. Eniten näkyvyyttä keskustelussa saavat työmarkkinajärjestöt. Koulutustaustan osalta näkyvimpiä ovat ekonomistit. Suomen kilpailukyky näyttäytyy puheenvuoroissa useimmiten neutraalina, mutta huomattavasti useammin negatiivisessa kuin myönteisessä valossa, vaikka Suomi on menestynyt kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa erinomaisesti. Julkisessa keskustelussa Suomen kilpailukyky on monesti yleistermi tai hokema, jonka avulla ajetaan joitakin itselle tai omalle viiteryhmälle suotuisia tavoitteita. Toimittajat haluaisivat tuoda moniäänistä keskustelua ja vaihtoehtoisia näkemyksiä esille, mutta käytännön työssä monet eri syyt vaikuttavat siihen, että kommentteja usein pyydetään tutuilta henkilöiltä, joilta saa varmasti kommentin ja jotka haluavat ottaa kantaa. Vaihtoehtoisten näkemysten ja uusien asiantuntijoiden löytäminen on useista eri syistä vaikeaa, mikä herättää kysymyksen siitä, onko vaihtoehtoisten näkemysten löytämisen vaikeus yksi syy suomalaiseen yhden totuuden kulttuuriin.

Tutkielman tavoitteena on pohtia palkkatyön merkityksien muuttumista suurten ikäluokkien ja heitä nuorempien sukupolvien välillä. Motivaatio tutkielmaan on noussut Suomen nopeasta sotien jälkeisestä rakennemuutoksesta, joka on muuttanut huomattavasti elämäntapoja, elinoloja sekä työympäristöä. Vaikka Suomea edelleen 2000-luvulla pidetään vahvan työetiikan yhteiskuntana, ovat muutkin elämänarvot nousseet voimakkaasti esiin. Perhe, ystävät ja vapaa-aika nähdään tärkeinä elämän osa-alueina, palkkatyön seuratessa näiden perässä. Palkkatyön merkityksen mahdollista muutosta käsitellään tutkielmassa sosiaalisten sukupolvien kautta. Suuret ikäluokat on valittu tutkielman aloituspisteeksi ja eräänlaiseksi vertailupohjaksi, koska ne ovat yhdessä sotien jälkeisen ajan kanssa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa osoitettu tietynlaiseksi murrospisteeksi suomalaisen yhteiskunnan kehitykselle. Suurten ikäluokkien jälkeen tutkielmassa on nostettu esiin hyvinvoinnin sukupolvi (syntyneet 1960–1975) ja yksilöllisen pakkovalinnan sukupolvi (syntyneet 1976–1989). Sukupolvien vertailun lisäksi palkkatyön merkityksiä katsotaan yhteiskunnallisen muutoksen valossa ja pohditaan, onko yhteiskunnallisessa kehityksessä ja palkkatyön merkitysten muutoksessa jotain yhtenevää. Tutkielma on toteutettu laadullisena tutkimuksena, aineistolähtöisenä sisällönanalyysina. Poikkeuksena ovat suuret ikäluokat, joiden osalta on tehty kirjallisuuskatsaus aiempiin tutkimuksiin. Varsinaisena aineistona on käytetty Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kautta saatuja neljän eri tutkimuksen haastattelumateriaaleja sekä oman aiemman opinnäytetyön haastatteluita. Haastatteluaineistot on ensin käsitelty haastatellun syntymävuoden mukaan hyvinvoinnin ja yksilöllisen pakkovalinnan sukupolven edustajiin. Tämän jälkeen aineistoja on käsitelty sukupolvi kerrallaan. Litteroidut haastattelut on luettu, luokiteltu, pelkistetyt ilmaukset yhdistetty alaluokiksi ja alaluokat pääluokiksi, joihin johtopäätökset nojaavat. Tässä tutkielmassa sukupolvien välillä ei noussut merkittäviä eroja palkkatyön merkityksissä niiden sisältöjen kannalta, huolimatta median puheesta jopa röyhkeästä nuoresta sukupolvesta, joka marssii työelämään uusien, ennen kuulumattomien vaatimusten kera. Eri merkityksiä on kuitenkin painotettu sukupolvien keskuudessa eri tavoin, ja painotuksissa on havaittavissa ympäröivän yhteiskunnan piirteitä. Traditionaaliset ahkeruuden ja paremman elintason arvot painottuvat enemmän suurilla ikäluokilla, kun taas nuoremmilla sukupolvilla henkilökohtaisemmat merkitykset korostuvat enemmän. Painotuksien eroissa saattaa näkyä myös se, että eri sukupolvien edustajien aineisto on kerätty eri elämänvaiheissa, jolloin korostuvat erilaiset intressit. Johtopäätöksissä todetaan palkkatyön merkitsevän kunniallista selviämistä osana yhteiskuntaa sekä yksilön henkistä hyvinvointia ja sen tavoittelua, sekä kytkeytyvän yleisen arvomaailman kautta osaksi ympäröivää yhteiskuntaa.

Väestön ikärakenteen muutos on aiheuttanut paineita työeläkejärjestelmän kestävyydelle. Samalla työn kuormitustekijät ovat yhteydessä sairauksiin, joiden seurauksena tuhansia suomalaisia siirtyy vuosittain työkyvyttömyyseläkkeelle. Pysyvä työkyvyttömyyseläke vaikuttaa yksilöön, työnantajaan ja yhteiskuntaan. On olemassa näyttöä siitä, että eri toimialoilla työkykyä uhkaavat osin erilaiset riskit. Vaikka työkyvystä on tehty paljon tutkimusta, on olemassa vain vähän toimialakohtaista tietoa toimenpiteiden täsmällisemmäksi kohdentamiseksi. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat asiantuntija- ja kuljetustyön merkittävimmät työkykyä uhkaavat riskit sekä tutkia millaisia keinoja työhyvinvoinnin eri toimijoilla on käytettävissään näiden riskien vaikutusten torjumiseksi. Lisäksi kiinnostuksenkohteina ovat työhön liittyvät voimavaratekijät sekä keinot niiden vahvistamiseksi. Tutkimuskohteena on kaksi erilaista toimialaa. Tausta-ajatuksena tässä vertailevassa asetelmassa on erilaisuuden maksimointi, jonka avulla voidaan selvittää, päteekö tutkittavan ilmiön taustalla jokin säännönmukaisuus, vaikka tutkittavat ryhmät olisivat keskenään mahdollisimman erilaiset. Tutkielmassa keskitytään sellaisiin työkyvyttömyysriskin hallinnan keinoihin, joihin työpaikan johto tai henkilöstöhallinto, työterveyshuolto ja työeläkeyhtiö voivat vaikuttaa työeläkejärjestelmän palveluita hyödyntämällä. Siten tarkastelussa mukana ovat vain työeläkkeenä myönnetyt työkyvyttömyyseläkkeet, painopiste yksityisellä sektorilla. Työhyvinvoinnin toimijoiden yhteistyötä kehittämällä voidaan jouhevoittaa koko järjestelmän toimivuutta sekä puuttua nykyistä varhaisemmassa vaiheessa työntekijöiden työkykyä uhkaaviin terveyshaittoihin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu aiemmasta työn, toimintakyvyn ja työhyvinvoinnin tutkimuksesta. Tutkielman aineisto koostuu seitsemästä asiantuntijahaastattelusta. Haastateltavat edustavat työnantajaa, työterveyshuoltoa ja Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Eloa. Haastattelut tehtiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäen. Haastatteluiden perusteella asiantuntijoiden ja kuljettajien merkittävimmät työkyvyn riskit ja toisaalta työn voimavaratekijät liittyivät tavalla tai toisella työolosuhteisiin, työmotivaatioon, johtamiseen, elintapoihin ja saatuun tukeen työkyvyn jo alennuttua. Keskeinen havainto oli, että asioiden luokittelu fyysisiin ja psyykkisiin tekijöihin tai vastaavasti kuormitus- ja voimavaratekijöihin osoittautui monimutkaiseksi. Käsitykset siitä, mikä tukee työkykyä ja hyvinvointia työssä voivat olla toimiala-, työpaikka- tai jopa yksilökohtaisia. Haastattelujen perusteella työkykykeskustelun huomio tulisi siirtää aiempaa voimakkaammin voimavaroihin ja työn positiivisiin puoliin. Vain oireita hoitamalla ei saada aikaan pysyviä tuloksia. Työnantajan, työterveyshuollon ja työeläkeyhtiön yhteistyön keskeiset mahdollisuudet ja tiivistämisen paikat ovat tämän tutkielman perusteella yhteistyöpalavereiden kehittäminen, ammatillisen kuntoutuksen prosessi, töihin paluun tuki, toimiala- ja työpaikkakohtaisten erityistarpeiden tunnistaminen, työterveyshuollon hankintaprosessi sekä esimieskoulutukset. Lisäksi tietämystä ja ymmärrystä muiden toimijoiden mahdollisuuksista ja keinoista tulisi vahvistaa. Tämän tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää työpaikoilla, työterveyshuollossa ja työeläkelaitoksissa työkyvyn tuen ja työhyvinvoinnin suunnittelussa.

Aikaisempien tutkimusten mukaan pieni väestönosa aikaansaa suurimman osan terveydenhuollon kustannuksista. Potilaan kuulumista kalliiseen tai paljon palveluita käyttävien potilaiden ryhmään selittävät korkea ikä, diabetes, keuhkoahtaumatauti, sydämen vajaatoiminta, masennus ja muut mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, verisuonisairaudet sekä vanhuspalveluiden ja lastensuojelun asiakkuus. (Leskelä et al. 2013; Chechulin et al. 2014; Reho et al. 2018; Kapiainen et al. 2010; Reid et al. 2003; Rais et al. 2013; Ash et al. 2001; Calver et al. 2006.) Tässä poikkileikkaustutkielmassa selvitetään, mitkä yksittäiset tekijät selittävät terveydenhuollon potilaan päätymistä kaikista kalleimpaan 10 prosenttiin potilaista. Tämän lisäksi selvitetään, lisääkö sosiaalihuollon asiakkuus potilaan todennäköisyyttä kuulua kalliiden potilaiden ryhmään. Tutkimusaineisto koostuu kolmesta rekisteriaineistosta: perusterveydenhuollon Effica-datasta, sosiaalihuollon ProConsona-datasta ja erikoissairaanhoidon laskudatasta. Kaikki aineistojen tiedot koskevat vuotta 2017, ja ne käsittävät 6000 asukaan kunnan koko julkisen sektorin sosiaali- ja terveydenhuollon käynnit, asiakkuustiedot, diagnoosit ja toimintolajit. Tutkielman otoskoko on 5621 ja puuttuvien tietojen määrä 1,4 prosenttia. Analyysimenetelmänä käytettiin logistista regressioanalyysia. Kalliin potilaan määritelmänä käytettiin kuulumista kalleimpaan 10 prosenttiin potilaista. Analyysiin valittiin 25 erillistä muuttujaa, jotka käsittävät iän ja sukupuolen lisäksi yksittäisiä erikoissairaanhoidon diagnooseja ja sairausryhmiä, perusterveydenhuollon tulosyitä ja toimintolajeja sekä tiedon sosiaalihuollon asiakkuudesta. Tulokset vahvistavat suurelta osin aikaisempien paljon palveluita käyttäviä ja kaikista kalleimpia potilaita selvittäneiden tutkimusten tuloksia. Kallein 10 % potilaista aikaansai tutkittavan kunnan terveydenhuollon menoista vuonna 2017 lähes 90 %. Yksittäisen potilaan kuulumista kalliiden potilaiden ryhmään ennusti vahvasti masennukseen ja muihin mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöihin, tuki- ja liikuntaelinsairauksiin ja eteisvärinään liittyvät perusterveydenhuollon käynnit, aikuistyypin diabetesdiagnoosi sekä sosiaalihuollon ja vanhuspalveluiden asiakkuus. Tuloksissa nousi esille myös eteisvärinään liittyvien perusterveydenhuollon käyntien, kotihoidon ja kehitysvammahuollon tapahtumien sekä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon vuodeosastojaksojen yhteys korkeisiin potilaskohtaisiin kustannuksiin. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten ennustaminen ja paljon palveluita käyttävien ja hoitoa tarvitsevien potilaiden tunnistaminen ovat ajankohtaisia aiheita, joilla on suuri yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen merkitys. Paljon palveluita käyttävien potilaiden ja heidän hoidontarpeensa tunnistaminen tarjoaa palveluntuottajille mahdollisuuden luoda näille potilasryhmille yksilöidympiä hoitopolkuja, parantaa hoidon kustannusvaikuttavuutta, keskittyä ongelmien ehkäisyyn sairauksien parantamisen sijaan, ja mahdollisesti myös hidastaa kustannusten kasvua.

Pyrkimys turvallisuuteen on noussut merkittävään rooliin yhteiskunnan muutoksen myötä. Monimutkaistuneissa toimintaympäristöissä turvautuminen vanhoihin tapoihin ja rutiineihin ei varmista turvallisuuttamme tai turvallisuuden tunnettamme. Riskien ja uhkien hallitsemiseen pyritään keksimään uusia keinoja. Tämä yhteiskunnallinen muutos näkyy myös siinä, miten puhumme lasten turvallisuudesta ja turvallisuuden hallinnasta lasten arjessa. Suomessa suuren huomion on saanut peruskoulun turvallisuustilanne, joka mediakeskustelun perusteella on heikentynyt. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisena lasten vanhemmat näkevät mediassa käytävän turvallisuuskeskustelun sekä miten he itse puhuvat koulun toiminnasta ja turvallisuudesta. Lisäksi tarkastellaan vanhempien näkemyksiä lapsia koskevan turvallisuuskeskustelun ja toimintatapojen muutoksista yhteiskunnassa. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu yhteiskunnallisen muutoksen kuvauksesta. Aihetta lähestytään esittelemällä riskin käsitettä ja yksilöllistymisprosessin merkitystä riskien kohtaamisessa. Sitten tarkastellaan turvallisuuspyrkimyksiä ja niiden vaikutuksia ihmisten välisessä toiminnassa. Tutkielmassa käsitellään myös median keinoja tuottaa mielikuvia turvallisuudesta ja turvattomuudesta sekä median merkitystä riskitietoisuuden lisääntymisessä. Aineisto koostuu yhdeksästä teemahaastattelusta, joihin osallistui yhteensä kaksitoista alakouluikäisen lapsen vanhempaa. Haastatteluista kuudessa oli mukana äiti ja kolmessa äiti ja isä. Aineisto analysoitiin teemoittelun avulla. Aineiston perusteella voidaan todeta, että vanhemmat arvioivat lapsia ympäröivän maailman muuttuneen vaarallisemmaksi. Tästä syystä lapsia valvotaan aiempaa tarkemmin. Omassa toiminnassaan vanhemmat pyrkivät luovimaan riskinoton ja turvatun toiminnan välimaastossa. Koulun arjen vanhemmat kokevat tällä hetkellä melko turvallisena. Monenlaisten uhkakuvien vuoksi vanhemmat kuitenkin hyväksyvät kouluihin tarvittaessa erilaisia teknisiä turvallisuusratkaisuja. Koulun henkilökunnalle toivotaan riittäviä mahdollisuuksia ylläpitää järjestystä. Keinovalikko ei ole kuitenkaan pelkästään kontrolloiva, sillä vanhemmat pitävät turvallisuuden kannalta tärkeänä myös koulun ilmapiirin ja lasten sosiaalisten taitojen kehittämistä.

Maksussa olevia työeläkkeitä tarkistetaan Suomessa vuosittain työeläkeindeksillä, jossa kuluttajahintojen muutoksen vaikutus on 80 ja palkansaajien ansiotason nousun vaikutus 20 prosenttia. Indeksitarkistusten tehtävänä on säilyttää eläkkeen ostovoima pitkällä aikavälillä. Työeläkeindeksi nousi julkiseen keskusteluun jälleen 2010-luvun puolivälissä, kun Suomen Senioriliike ry:n edustajat panivat vuonna 2015 vireille työeläkeindeksin muuttamista ajaneen kansalaisaloitteen. Aloite vaati, että maksussa olevia työeläkkeitä tarkistettaisiin jatkossa indeksillä, jossa ansiotason nousun vaikutus olisi nykyisen 20 prosentin sijasta 100 prosenttia. Kansalaisaloite keräsi 84 820 vahvistettua kannatusilmoitusta ja eteni eduskuntaan herätettyään sitä ennen vilkasta keskustelua mediassa. Tutkielmassa tarkastellaan työeläkeindeksiä koskevasta kansalaisaloitteesta vuosina 2015–2017 käydyn mediakeskustelun toimijoita, vaateita ja niiden sisältämiä oikeutustapoja. Tutkimuskysymyksiä on kolme: 1) Mitkä toimijat pääsevät esiin mediakeskustelussa, joka koskee työeläkeindeksin muuttamista koskevaa kansalaisaloitetta? 2) Miten mediakeskusteluun osallistuvat toimijat oikeuttavat vaateitaan? 3) Millaisin keinoin Suomen Senioriliike ja sen edustajat pukevat eläkeläisten etua yhteiseksi eduksi? Tutkielman aineistona on 91 joukkoviestinten julkaisemaa verkkouutista, jotka käsittelevät työeläkeindeksin muuttamista vaativaa kansalaisaloitetta. Aineisto on poimittu Eläketurvakeskuksen sähköisistä mediakatsauksista aikaväliltä 24.9.2015–23.3.2017. Aineistoa tarkastellaan julkisen oikeuttamisen analyysilla. Analysoinnin apuna käytetään Atlas.ti- ja Microsoft Excel -ohjelmia. Analyysi osoittaa, että indeksialoitetta koskevassa mediakeskustelussa pääsivät useimmin ääneen eläkeläistoimijat ja heistä etenkin Suomen Senioriliikkeen edustajat – aloite oli siis hyvä tapa saada medianäkyvyyttä. Aloitetta koskevassa mediakeskustelussa ääneen pääsi myös työeläkealan toimijoita, työmarkkinajärjestötoimijoita, politiikan toimijoita, asiantuntijatoimijoita, nuoriso- ja opiskelijajärjestötoimijoita sekä eräitä muita toimijoita. Eläkeläistoimijat pääosin kannattivat aloitteen esittämää indeksimuutosta, kun taas työmarkkinajärjestötoimijat, politiikan toimijat sekä nuoriso- ja opiskelijajärjestötoimijat pääosin vastustivat sitä. Indeksikysymys näytti yhdistävän poliittisia nuorisojärjestöjä aatesuunnasta riippumatta. Politiikan toimijoiden ja työmarkkinajärjestöjen vastustusta voidaan selittää osin sillä, että aloite haastoi kolmikantaisen päätöksentekomenettelyn niille tuomaa eläkevaltaa. Toisaalta työmarkkinajärjestöjen ja politiikan toimijoiden vastustuksen voidaan katsoa varjelleen työeläkejärjestelmän taloudellista kestävyyttä aloitteen populistisiksi tulkittavissa olevilta pyrkimyksiltä. Analyysi osoittaa myös, että toimijat oikeuttivat vaateitaan kannasta riippumatta eniten esimerkiksi indeksimuutoksen seurauksia koskevilla laskemilla. Tutkielma tarjoaa näkökulmia siihen, millaisia perusteluita suomalaisessa eläkepoliittisessa keskustelussa pidetään hyväksyttävinä. Samalla se vahvistaa aiemmassa julkisen oikeuttamisen analyysia soveltaneessa tutkimuksessa esiin noussutta havaintoa siitä, että Suomessa julkiseen kiistaan osallistuvat käyttävät argumentaatiossaan usein laskelmia ja asiantuntijatietoa. Lisäksi kansalaisaloitetta ja siitä käytyä mediakeskustelua voidaan pitää osoituksena sukupolvien välisestä intressiristiriidasta ikääntyvässä hyvinvointivaltiossa. Indeksimuutosta ajanut kansalaisaloite ravisteli niin ikään suomalaisen työeläkejärjestelmän valtasuhteita haastamalla järjestelmän uudistamiselle ominaisen kolmikantaisen päätöksentekomenettelyn.

Eläköityminen on ollut viime vuosina paljon esillä väestön vanhenemisen ja siitä johtuvien yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten sekä haasteiden vuoksi. Eläköityminen, eli täysipäiväisestä työstä iän vuoksi syrjään vetäytyminen ja eläkkeen saaminen palkan sijasta, on kuitenkin paljon muutakin kuin väestötieteellinen asia ja taloudellinen epäkohta. Eläköitymistä ja siitä avautuvaa uutta elämänvaihetta, kolmatta ikää, tulee tarkastella myös yksilöiden näkökulmasta ja eläköityvien henkilökohtaisten ajatuksien sekä kokemuksien kautta. Tämä näkökulma on kuitenkin saanut tutkimuksissa vähemmän painoarvoa ja tätä aukkoa tutkielma pyrkii täydentämään. Eläköityminen nähdään yksilötasolla pitkäaikaiseksi ja monimuotoiseksi prosessiksi, jota voidaan selittää erilaisten teorioiden, kuten rooliteorian, jatkuvuuden teorian ja elämänkulkuteorian kautta. Myös eläköitymisestä avautuva kolmas ikä on yksilötasolla monimuotoinen elämänvaihe, joka ei näyttäydy kaikille samalla tavoin, eivätkä kaikki koe sitä samalla tavalla. Kolmannessa iässä eläköityneet kuitenkin pyrkivät tyydyttävän elämänvaiheen ylläpitämiseen ja rakentamiseen, ja samalla eläköitymiseen sopeutuminen tai sopeutumattomuus heijastuu kolmatta ikää elävien hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen. Kaikilla ei kuitenkaan ole näiden pyrkimysten saavuttamiseksi käytössä samanlaiset resurssit tai lähtökohdat ja näin ollen erilaiset asiat sekä tekijät vaikuttavat uuteen elämänvaiheeseen ja siihen liittyviin ajatuksiin sekä kokemuksiin. Tutkielma tarkastelee eläköitymistä ja kolmatta ikää edellä kuvatusta yksilönäkökulmasta. Päätutkimuskysymykseni ovat 1) ”Millaisia seurauksia eläköitymisellä on eläköitymisen jälkeiseen elämänvaiheeseen ja millainen kuva eläköitymisestä ja kolmannesta iästä yksilötasolla muodostuu kunta-alantyöntekijöiden omien kokemusten ja näkemysten kautta?” ja 2) ”Minkälaisia eroja tai yhtäläisyyksiä eläköitymis- ja kolmannen iän kokemuksissa ja sitä kautta oletetussa kolmannessa iässä on, kun niitä tarkastellaan sukupuolen ja sosioekonomisen aseman mukaan?”. Tutkimuskysymyksiini vastaan käyttämäni kvalitatiivisen aineiston avulla, joka on osa Finnish Retirement and Aging (FIREA) -tutkimushanketta. Aineisto koostuu yhteensä 254 henkilön avokysymysten avovastauksista, joissa ihmiset kertoviat vapaasti ennen eläköitymistä eläköitymiseen liittyvistä peloista ja odotuksista, sekä eläköitymisen jälkeen eläköitymiseen liittyvistä myönteisitä ja kielteisistä asioista sekä kokemuksista. Aineiston analysointiin sovelsin kvalitatiivisen tutkimuksen sisällönanalyysimenetelmää, joka soveltuu tutkielman menetelmäksi sekä tutkittavan ilmiön että aineiston perusteella. Tutkielma vastaa tutkimuskysymyksiin monipuolisesti ja tuottaa kunta-alantyöntekijöiden sekä suurten ikäluokkien jälkeen syntyneiden merkittävien ikäryhmien näkökulmasta tärkeää tietoa eläköitymisestä ja kolmannesta iästä. Tulosten perusteella ja teorioihin nojaten eläköityminen sekä kolmas ikä ovat pääsääntöisesti odotettuja ja myönteisiä elämäntapahtumia ja elämänvaiheita. Silti eläköityminen tai kolmas ikä eivät ole kaikille samanlainen prosessi tai elämänvaihe, vaan niissä on havaittavissa yksilökohtaisia eroja ja vaihtelevuutta. Elämänvaiheeseen liittyy myös erilaisia pelkoja ja kielteisiä kokemuksia. Vaikka eläköitymisessä ja kolmannessa iässä on havaittavissa paljon vaihtelevuutta, silti niissä on myös eläköityviä ja kolmatta ikää eläviä yhdistäviä tekijöitä ja asioita. Näin ollen kaikessa monimuotoisuudessaan eläköitymisestä voidaan nähdä aukeavan uusi elämänvaihe, kolmas ikä, joka erottuu työn leimaavasta toisesta iästä ja varsinaisen vanhuuden leimaavasta neljännestä iästä. Lisäksi eläköitymis- ja kolmannen iän kokemuksissa on havaittavissa eroja sukupuolten välillä ja sosioekonomisten ryhmien välillä. Silti läheskään aina ei ole selvää, kuinka paljon erot johtuvat kyseisistä tekijöistä tai ominaisuuksista ja kuinka paljon muista tekijöistä.