Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Politisk historia"

Sort by: Order: Results:

  • Järvinen, Aleksi (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan, miten Suomen kansainvälistä asemaa on määritelty Krimin miehityksen jälkeisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, erityisesti liittyen kysymykseen Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Tarkastelun kohteena oleva ajanjakso alkaa Krimin miehityksestä helmikuussa 2014 ja päättyy vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon eduskuntakäsittelyyn joulukuussa 2016. Tutkielman pääasiallisena aineistona on ulkopoliittisten päätöksentekijöiden tutkimusajankohtana pitämät puheet, joita täydennetään valikoiduilla asiantuntijakannoilla. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä siihen liittyvä prosessi ja eduskuntakeskustelut käsitellään tutkielmassa omassa luvussaan. Aihetta lähestytään identiteetin käsitteen kautta, eli tutkielman pyrkimyksenä on analysoida, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista identiteettiä on määritelty osana tutkittavaa keskustelua. Tästä näkökulmasta ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimessä on kysymys Suomen asemasta ja roolista maailmassa, ja miten eri toimijat sitä hahmottavat. Tutkielman tarkoituksena onkin täydentää aiempaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tutkimusta sekä tuoreella aineistolla että tutkimustraditiossa parin viime vuosikymmenen aikana esiin nousseella identiteettipoliittisella näkökulmalla. Ukrainan kriisin herättämässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostui toisaalta Venäjän toimia tuomitseva sekä Euroopan unionin yhtenäisyyttä painottava läntinen linja, toisaalta paluun teki aiempaa vahvempi kansallinen ja pienvaltiorealistinen painotus. Näiden yleislinjojen pohjalta Suomelle ehdotettiin tutkimusajankohtana useita ulkopoliittisia rooleja ja identiteettejä, joita tuodaan esiin tässä tutkielmassa. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa päädyttiin lopulta eräänlaiseen kompromissiin näiden erilaisten tulkintojen välillä. Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö on osaltaan rakentanut tasapainoista ulkopoliittista identiteettiä Suomelle pilarimallinsa kautta. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin nähdä, että Suomen kansainvälisen asemoitumisen yleissuunta on Krimin miehityksen jälkeisessä tilanteessa ollut kohti länttä.
  • Maijala, Matilda (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten kansanedustajien eduskunnan täysistuntopuheenvuoroissaan tekemiä viittauksia ja vertauksia muihin Pohjoismaihin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä aiheita ja teemoja koskien Suomen tilannetta verrataan muiden Pohjoismaiden tilanteisiin tai tehtyihin päätöksiin. Tutkimus asettuu osaksi Pohjoismaiden sekä kylmän sodan päättymisen historiaa. Tutkimus nojaa vahvasti siihen, että Pohjoismaat ovat olleet kautta historian Suomelle luonnollinen vertailukohde yhteisen historia sekä samankaltaisen poliittisen, maantieteellisen, taloudellisen ja sosiaalisen aseman takia. Etenkin Ruotsi on nähty Suomessa usein isovelimäisenä roolimallina, jonka tekemisiä ja päätöksiä Suomessa on seurattu tiiviisti. Tutkimuksessa tarkasteltava ajankohta on alkuvuosi 1992, jolloin Suomi oli uudenlaisen tilanteen edessä Neuvostoliiton hajottua loppuvuonna 1991 ja Euroopan integraatiokehityksen kiihtyessä samalla. Kylmän sodan päätyttyä Suomella oli ensikertaa mahdollisuus tehdä muitakin kuin vahvasti puolueettomuuspolitiikkaan nojaavia ulkopoliittisia päätöksiä ja päästä mukaan kehittyvään ja tiivistyvään Eurooppaan. Tutkimuksessa käytettävä aineisto on luonnollisesti eduskunnan täysistuntopöytäkirjat 1–26 vuoden 1992 valtiopäiviltä. Metodina tässä tutkimuksessa on käytetty sisällönanalyysia sekä aineistolähtöistä laadullista analyysia. Tutkimuksen keskeiseksi tulokseksi voidaan määritellä se, että ylivoimaisesti eniten viittauksia ja vertauksia muihin Pohjoismaihin tehtiin EY-jäsenyyteen liittyen. Pienemmissä määrin myös muun muassa talous, työllisyys ja työttömyys sekä maatalous herättivät keskustelussa viittauksia Pohjoismaihin. Toinen merkittävä tulos on se, että eniten viittauksia tehtiin Ruotsiin, mutta viittauksia oli muihinkin Pohjoismaihin sekä yleisesti Pohjoismaihin. Johtopäätöksenä tutkimuksessa esitetään, että yleinen kansainvälinen tilanne ja Suomen vapautuminen puolueettomuuspolitiikastaan osaltaan vaikuttivat siihen, että suosituin aihe verrata muihin Pohjoismaihin oli EY-jäsenyyttä koskevat aihealueet. Tästä voidaan myös päätellä, että suomalaiset kansanedustajat ovat nähneet muiden Pohjoismaiden arviot ja kokemukset merkityksellisiksi ja tärkeiksi ottaa huomioon isossa ja tärkeässä poliittisessa päätöksessä koskien EY-jäsenyyttä. Lisäksi se, että Ruotsiin viitattiin kaikista Pohjoismaista ylivoimaisesti eniten, vahvistaa ajatusta siitä, että Ruotsi on Suomelle erittäin tärkeä verrokkimaa, jonka päätöksiä seurataan Suomessa tarkasti ja usein myös mallia ottaen.
  • Suihkonen, Tuomas (2022)
    Maisterintutkielmassa selvitetään, miksi Rakennusliiton merkittäväksi tavoitteeksi nousi pääalansa talonrakennusalan yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän saavuttaminen. Rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmäkokeilu eri vaiheineen ja sen lopullinen saavuttaminen sijoittuivat vuosien 1984–1992 välille. Yritykset alkoivat hyödyntämään aliurakointia yhä enemmän 1980-luvulla, mikä loi epävarmuutta luottamusmiesjärjestelmään. Luottamusmiesjärjestelmän yrityskohtaisuudella Rakennusliitto tavoitteli järjestelmän jatkuvuutta, varmuutta sekä parempaa otetta työpaikoista. Aiemmin yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän puuttuminen oli syönyt Rakennusliiton omia resursseja. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen avaa uudenlaisen tirkistysikkunan perinteisen työmarkkinapolitiikan historiaan, jota on usein tutkittu kolmikannan näkökulmasta. Yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä luotiin aikana, jolloin 1990-luvun lama oli iskenyt erityisesti rakennusalaan sekä Rakennusliittoon, ja Suomessa toimi työnantajamyönteinen Esko Ahon hallitus. Tämä vaikutti siihen, ettei työntekijäpuoli saanut juuri parannuksia työehtosopimuksiin. Suomen 1990-luvun lama on nähty myös taitekohtana, jonka jälkeen ay-liikkeen voima on hiipunut, ja sen jäsenmäärä on lähtenyt laskuun. Tutkielman metodina on käytetty historiankirjoituksen lähdekriittistä menetelmää. Tutkielma on tehty narratiivisesta näkökulmasta. Tutkielman tärkeimmät aineistot ovat Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta löytyvät Etelä-Suomen ja Länsi-Savon sanomalehdet, Rakennusliiton toimintasuunnitelmat, liittokokousten ja hallituksen pöytäkirjat, työehto-osaston yhteenvedot ja arviot työehtosopimuskierroksista. Tutkielmaa varten on haastateltu myös Rakennusliiton entisiä työntekijöitä. Tutkielma päättyy analysointiin rakennusalan luottamusmiesjärjestelmän nykyisistä käytännöistä, sen tulevaisuudesta sekä tämänhetkisestä työmarkkinapolitiikan tilanteesta. Koko luottamusmiesjärjestelmä kehittyi Rakennusliiton ajamaan suuntaan työnantajaosapuolen vastustuksesta huolimatta, koska Rakennusliitto oli asettanut uudistuksen niin isoksi kysymykseksi työehtosopimuksia laadittaessa. Tästä johtopäätöksenä voi esittää, että yleinen käsitys koko ammattiyhdistysliikkeen heikentymisestä 1990-luvun laman aikana ei täysin pidä paikkansa Rakennusliittoon osalta. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen antaa tietoa siitä, miksi rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä muodostui Rakennusliiton toimintakohteeksi 1980- ja 1990-luvulla, ja miten Rakennusliitto saavutti yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän.
  • Urmas, Saara (2020)
    Tutkimuksen aiheena on tarkastella Suomen sisällissodan julkista muistamista satavuotismerkkivuonna 2018. Sisällissodan julkista muistamista hallitsi pitkään voittaneen valkoisen osapuolen vapaussotatulkinta. Muistokulttuuri muuttui vähitellen moniäänisemmäksi ja punaisen osapuolen näkökulma nousi mukaan julkiseen muistamiseen erityisesti 1960-luvulta lähtien. Viimeisten vuosikymmenten aikana sisällissotaa on käsitelty laajalti eri näkökulmista ja esillä ovat olleet varsinkin osapuolten harjoittama terrori, muistitieto ja naisten rooli sekä kokemukset. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista sisällissodan julkinen muistaminen merkkivuonna oli, miten sisällissotaa tuona vuonna käsiteltiin ja mitä asioita muistamisessa korostettiin. Tutkimuksessa vertaillaan kahta julkisen muistamisen muotoa keskenään sekä tarkastellaan, miten merkkivuoden aikainen muistelu suhteutuu sisällissodan aiempaan muistokulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta eri julkisen muistamisen muotoa, jotka ovat sodan valtiollinen muistaminen sekä kirjallisuuden kautta tapahtunut muistelu. Valtiollisen muistamisen osalta aineistona on merkkivuotta varten perustetun Muistovuosi 1918 -hankkeen taustamateriaalit, tiedot valtionjohdon osallistumisesta merkkivuoden tapahtumiin sekä valtionjohdon sisällissotaa käsittelevät puheenvuorot. Kirjallisuuden osalta aineistona toimii vuosina 2017-2019 julkaistu sisällissotaa käsittelevän tieto- ja kaunokirjallisuuden julkaisukenttä. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja tutkimustulokset sidotaan osaksi aiempaa tutkimusta ja sisällissodan muistokulttuuria. Valtio otti sisällissodan muistamisessa melko hillityn linjan. Tapahtumien järjestämisen osalta suurin rooli oli kansalaisyhteiskunnalla valtion toimiessa taustalla tukena. Valtionjohto päätti muistamisessa korostaa eheyttä ja sovintoa sekä keskittyä sisällissodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Valtionjohdon puheenvuoroissa nostettiin vahvasti esiin Suomen menestystarina, nousu kahtiajakautuneesta köyhästä maasta yhdeksi maailman menestyneimmäksi maaksi. Sovintoa ja eheyttä korostava linja oli valtionjohdolta tietoinen valinta, mutta tästä linjasta poikkesi puolustusministeri Jussi Niinistö, jonka puheenvuorot puolustivat vapaussotanäkökulmaa. Kirjallisuudessa sisällissodan muistaminen oli hyvin aktiivista ja erityisesti sisällissotaa käsitteleviä tietokirjoja julkaistiin merkkivuoden tienoilla suuri määrä. Sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa sisällissotaa lähestyttiin moniäänisesti ennen kaikkea paikallisesta ja yksilöiden näkökulmasta. Sisällissodan satavuotismerkkivuosi synnytti paljon julkista muistamista. Valtiollinen muistaminen oli vähäeleistä, kun taas kirjallisuudessa sisällissotaa muisteltiin hyvin ahkerasti. Kirjallisuus myös käsitteli laajasti sisällissotaan liittynyttä väkivaltaa ja inhimillistä kärsimystä, valtion jättäessä ne muistamisessa vähemmälle huomiolle. Valtiollinen muistaminen pysyi yleisellä tasolla, kun taas kirjallisuudessa tapahtunut muistaminen oli lähempänä yksilöiden tasoa. Sisällissodan merkkivuosi osoitti, että sisällissodan muistokulttuurissa on sadan vuoden aikana päästy tilanteeseen, jossa sotaa voidaan käsitellä eri näkökulmista ja muistella yhteisesti. Täysin neutraalia muistaminen ei kuitenkaan ole, vaan sisällissota herättää edelleen tunteita.
  • Leporanta, Miro (2021)
    Tämän maisterintutkielman tarkoitus on tarkastella katolisen kirkon roolia poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamiskriisissä 1991–1995. Tarkastelen tätä toimijuutta kuuden paavi Johannes Paavali II:n pitämän puheen kautta. Tutkimuskysymyksenäni on: “minkälainen rooli katolisella kirkolla oli poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamisprosessissa 1991–1995?”. Tutkimuskysymyksen alakysymyksiä ovat: “mihin tämä poliittinen toimijuus perustui ja miten se näkyy paavin puheissa ” ja “miten tämä poliittinen toimijuus vaikutti Jugoslavian seuraavavaltioiden kehitykseen, erityisesti Jugoslavian katolisissa osissa?” Katolisella kirkolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa katolista kirkkoa instituutiona, jonka ulkopoliittisia suhteita johtaa Pyhä Istuin eli paavi. Jugoslavian hajoamisen aikaan paavina toimi Johannes Paavali II. Tutkin aihettani abduktiivisen analyysin avulla, missä lähteeni ja tutkimuskirjallisuuteni keskustelevat keskenään. Esittelen ensiksi Jugoslavian historiaa, katolisen kirkon diplomatiaa sekä suhdetta Jugoslaviaan. Tämän jälkeen esittelen katolisen kirkon poliittisen ajattelun perusteita, paavi Johannes Paavali II:n poliittista näkemystä sekä katolisen kirkon suhdetta Eurooppaan. Tämän jälkeen tutkin Jugoslavian pääosin katolisten alueiden ja katolisen kirkon suhdetta sekä katolisen kirkon suhdetta nationalismiin. Katolisen kirkon poliittinen toimijuus perustuu tuhansien vuosien teologiseen ajatteluun, jonka juuret ovat Raamatussa, ja ovat sen jälkeen kehittyneet eri katolisten ajattelijoiden ja paavien kautta nykyiseen muotoonsa. Tämä poliittisen ajattelun perinne oli kuitenkin rajoittunutta ennen Vatikaanin II:sta konsiilia 1960-luvulla, jolloin kirkko alkoi suhtautua yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin avoimemmin. Johannes Paavali II oli teologiselta kannalta monella tapaa Vatikaanin II:n konsiilin liberalismin vastusta, mutta yhteiskunnalliselta kannalta hän noudatti konsiilin suuntaa. Henkilökohtaisesti Johannes Paavali II:n toi katolisen kirkon poliittiseen toimijuuteen näkemyksensä vastuullisesta personalismista sekä kokemuksensa kommunistisesta Puolasta. Johannes Paavali II koki myös kristillisyyden tärkeänä eurooppalaisen identiteetin luojana – olivathan pääasiallisesti kristillisdemokraattiset puolueet ja ajattelijat luoneet idean eurooppalaisesta yhteisöstä. Katolinen kirkko toimi poliittisesti Jugoslavian hajoamiskriisissä monitahoisesti: se kannatti ensi sijassa pasifistista ratkaisua. Toisaalta kirkko myös halusi saattaa Jugoslaviasta irronneet Kroatian ja Slovenian kohti Eurooppaa. Johannes Paavali II:n johtamalla katolisella kirkolla oli oma idän- ja Eurooppa-politiikkansa, jonka pohjalta he toimivat. Tämä käsitti Jugoslavian katolisten osien saattamisen takaisin katolisen kirkon vaikutusalueeseen pitkän sosialismin kauden jälkeen, näiden alueiden ohjaamisen kohti eurooppalaista integraatiota sekä katolisuuden lujittamisen osaksi näiden itsenäistyneiden valtioiden kansallista identiteettiä. Katolinen kirkko oli kuitenkin varovainen uusien valtioiden kanssa, sillä se ei halunnut, että katolinen usko nähtäisiin osana primordiaalista nationalismia, joka synnyttäisi etnisiä erimielisyyksiä sekä rasismia. Johannes Paavali II halusi toteuttaa visionsa ”kahdella keuhkolla” hengittävästä Euroopasta, jossa Euroopan läntiset ja itäiset osat toimisivat yhdessä, ja joka perustuisi kristillisille periaatteille. Euroopan johtavat katoliset valtioita olivat olleet perustajina Euroopan yhteisössä – Jugoslavian hajoamisessa syntyneiden uusien katolisten valtioiden saattaminen osaksi tätä yhteisöä oli katolisen kirkon intresseissä.
  • Tuokko, Kaarina (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan, millaista julkista keskustelua poliittisesta polarisaatiosta Suomessa on Helsingin Sanomien sivuilla käyty vuosina 2006–2019, ja nähdäänkö poliittinen polarisaatio siinä omanlaisenaan ilmiönä suhteessa aiempiin tapoihin puhua poliittisista ristiriidoista. Keskustelua on mielekästä analysoida diskurssianalyysin ja grounded theory -menetelmän keinoin, sillä siten aineiston sisäisen monipuolisuuden ja hajanaisuuden saa hyvin esiin. Aineistosta hahmottuu neljä erilaista tulkintarepertuaaria: muutoskuvan tulkintarepertuaari, median roolin tulkintarepertuaari, syiden ja seurauksien tulkintarepertuaari sekä reagoimisen tulkintarepertuaari. Repertuaarit koostuvat erillisistä niiden teemaan liittyvistä väittämistä. Lehtiartikkeleista muodostuva käsitys poliittisesta polarisaatiosta on siis monitahoinen ja osin ristiriitainenkin. Kuitenkin artikkeleissa muutos, menneisyyden ja nykyisyyden polarisaatiotilanteiden suhde, on yleinen teema. Kuva, jota monitahoinen aineisto vahvimmin välittää lukijalle, on muutoskuvan tulkintarepertuaariin sisältyvä näkymä, jossa nykyisyys näyttää menneisyyttä polarisoituneemmalta ja jossa tämä kehitys nähdään huolestuttavana. Aineisto tukee jossain määrin näkemystä siitä, että poliittinen polarisaatio nähtäisiin omanlaisenaan ilmiönä suhteessa aiempiin tapoihin kuvata poliittisia ristiriitoja. Aineistossa esitetyt polarisaation määritelmät korostavat omaleimaisesti erkaantumista käsitteen ytimenä. Lisäksi tutkimuskirjallisuudesta löytyvät poliittiseen polarisaatioon liitetyt erityispiirteet nousevat esiin suuremmassa osassa aineistosta muodostetuista väittämistä. Poliittinen polarisaatio -termillä näyttäisi myös olevan omanlaisensa kielteinen konnotaatio, joka kytkeytyy polarisaation ilmenemiseen sääntelemättöminä ristiriitoina.
  • Aitola, Minna (2021)
    Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Yhteiskunnallinen muutos Opintosuunta: Poliittinen historia Tekijä: Minna Aitola Työn nimi: Valjastettu hevonen—Neuvottelut kohti ydinaseetonta Ukrainaa 1991-1994 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 6/2021 Sivumäärä: 75 + lähteet Avainsanat: Ukraina, ydinsulkusopimus, Budapestin sopimus, ydinaseet Säilytyspaikka: Helsingin yliopisto Tiivistelmä: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten Ukrainan sitoutuminen ydinsulkusopimuksen piiriin eteni kylmän sodan päättymisen jälkeen sekä erityisesti sitä, miten Ukrainalle tärkeistä turvatakuista sovittiin vastineena luopumiselle ydinaseiden tuomasta puolustuksesta. Tutkimuksen tausta löytyy Venäjän Krimin valtaamisesta ja siitä tiedosta, että Ukraina oli vaatinut tällaisia mahdollisia tilanteita varten turvatakuut ydinasevalloilta. Turvatakuuneuvottelujen suhteen aineisto koottiin ulkoministeriön asiakirjoista ja niistä muodostettiin kronologinen esitys. Tutkimuskirjallisuutta edustaa kylmän sodan lopun ajan tutkimukset sekä artikkelit koskien aihepiiriä. Tutkimuskirjallisuuden kautta muodostin kuvan itsenäistyvän Ukrainan alkuvaiheista sekä myöhemmin tapauskohtaisesti, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014. Teoreettinen viitekehys tutkimukselle on poliittisen realismin sekä utopianismin välillä. Turvatakuuneuvottelut olivat monivuotinen prosessi, jossa Ukraina neuvotteli tukea ja turvatakuita lännestä, etenkin Yhdysvalloista. Ukraina vaati juridisesti sitovia turvatakuita, mutta tyytyi lopulta vakuuksiin. Budapestin sopimus solmittiin 5.12.1994 ja samalla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen. Turvatakuut eli ”Budapestin sopimus” eivät pitäneet, kun Venäjä valtasi Krimin. Syy tähän on se, että sopimuksen sisältö esitti käytännössä yhden asiakirjan sisällä kansainväliset poliittiset käyttäytymisnormit, mutta ei mitään erityisiä seurauksia niiden rikkomisesta. Niiden rikkominen on joka tapauksessa kansainvälisen lain vastaista. Budapestin sopimuksen rikkomisella voi olla vakavia vaikutuksia ydinaseriisunnan suhteen, kun sopimuspohjaisuuteen ei voi luottaa kansallisen tai kansainvälisen turvallisuuden takaajana.
  • Heinonen, Henriikka (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan Suomen valtion suhdetta kansalaisiinsa vuonna 1935 säädetyssä sterilointilaissa. Laki mahdollisti henkilön pakkosteriloinnin rotuhygieenisin tai sosiaalisin perustein ilman tämän suostumusta. Tavallisimpia sterilointiperusteita olivat tylsämielisyys, vähämielisyys ja mielisairaus, mikäli sairaus todennäköisesti olisi perinnöllistä, tai sairas ei kykenisi pitämään jälkikasvustaan huolta. Luonnottomana pidetty sukuvietti mahdollisti steriloinnin, jos sen uskottiin aiheuttavan vaaraa muille ihmisille. Lähdeaineisto koostuu sterilointilakia valmistelleen komitean mietinnöstä, lain eduskuntakäsittelyjen pöytäkirjoista, valmiista sterilointilaista, sitä täydentäneestä sterilointiasetuksesta sekä aiheen uutisoinnista Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Tulenkantajissa vuoden 1929 alusta vuoden 1935 loppuun. Tavoitteena on selvittää valtion ja yksilön valtasuhdetta sterilointilain säätämisessä sekä julkista keskustelua aiheesta. Aineistoa tarkastellaan Michel Foucault’n biovallan käsitteen ja seksuaalisuuden historian avulla. Foucault’n mukaan moderni valtio politisoi kansalaistensa ruumiit tarkoituksenaan muodostaa terveistä yksilöruumiista terve valtioruumis. Sukupuoli ja seksuaalisuus tarjosivat väylän ja työkalun. Valvomalla, mittaamalla ja luokittelemalla kansalaisiaan valtio loi normiston, jonka täyttämällä kansalainen lunasti oikeutensa. Ihanneihmisen vaatimukset alittaneet olivat yhteiskunnallinen riski, jonka eliminoimiseksi valtio tarpeen vaatiessa turvautui voimakeinoihin. Mentaliteettihistoriallisesta näkökulmasta pyritään analysoimaan sterilointilain säätämiseen vaikuttaneiden mentaliteettien rinnakkaiseloa. Suomalainen sterilointilainsäädäntö noudatteli pitkälti samoja linjoja kuin yleislänsimainen ja erityisesti pohjoismainen eugenistinen liike 1900-luvun alussa. Rotuhygienia näyttäytyi perinnöllisyystieteen ja psykologian uusimmista opeista ammentavana ratkaisukeinona teollistuneen yhteiskunnan ongelmiin ja suoranaiseen degeneraatiopaniikkiin. Väestön säätelyä steriloinnin avulla pidettiin yhtäältä modernin tieteen saavutuksena, toisaalta yksilönvapautta loukkaavana pakkovaltana. Siitä puhuttiin sekä siveellisten arvojen säilyttämiskeinona että tuhoajana. Tutkielmassa osoitetaan, että sterilointilain edistäjät Suomessa olivat pieni joukko miespuolisia asiantuntijoita, joilla oli myös henkilökohtaisia intressejä laki voimaansaamiseksi. Kehyksenä käytetty luokittelu normaaliin ja epänormaaliin edusti pitkälti heidän maailmankatsomustaan. Aloite lakiin tuli samoilta henkilöiltä, joita sen säätämisessä pääasiallisesti kuultiin. Toisaalta sterilointilakia kannatettiin laajasti sekä poliittisessa oikeistossa että vasemmistossa. Kohdehenkilöt ymmärrettiin lähtökohtaisesti yhteiskunnallisiksi objekteiksi, ja usein heiltä puuttuivat poliittiset oikeudet. Lisääntymisen estämistä pidettiin huoltotoimenpiteenä sekä heille itselleen että tärkeimpänä yhteiskunnalle. Uutisointia tarkastellessa käy ilmi, että julkinen mielipide oli sterilointilain puolella. Suurimmassa osassa lehtikirjoituksia toisinnettiin lakia kannattaneita näkemyksiä. Ainoa kategorisesti lakia vastustanut julkaisu oli Tulenkantajat, jonka toiminta oli kuitenkin valtakunnallisesti marginaalista. Vähäinen kritiikki paljastaa, kuinka vallitseva sterilointimyönteinen mieliala oli asiantuntijatahojen lisäksi koko yhteiskunnassa. Terve ja puhdas väestö nähtiin välttämättömänä tulevaisuuden turvaamiseksi.
  • Särkkä, Lauri (2021)
    Tämän maisterintutkielman aiheena on Venäjän sotahistoriallisen seuran (RVIO) tuottamien patsaiden rooli Venäjän hallinnon harjoittamassa historiapolitiikassa, joka on kokenut uuden nousun 2000-luvulla Vladimir Putinin valtakautena. Historiapoliittinen kenttä koostuu useasta näennäisesti riippumattomasta toimijasta, jotka kaikki kuitenkin ajavat hallinnon asettamia päämääriä ja ovat osa keskitettyä nk. historiapoliittista strategiaa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten seuran tuottamat historianarratiivit heijastelevat historiapoliittista strategiaa. Tutkimuskohteeksi on valittu seuran keskeinen toimintamuoto, patsaat ja muistomerkit, ja näiden tuottamat narratiivit. Tutkielman aineisto on RVIO:n toimintaa vuosina 2012–2020 käsittelevän toimintaraportin patsaita käsittelevät osuus. Tutkielman metodi on narratiivinen analyysi. Keskittymällä RVIO:n itse tuottamaan aineistoon ilmenee mielenkiintoisella tavalla, miten seura itse suhtautuu omaan toimintaansa, ja minkälaista historiakuvaa se pyrkii tuottamaan. Samalla tutkielmassa kiinnitetään huomiota tämän historiakuvan sisäisiin ristiriitaisuuksiin, jotka ovat läsnä myös hallinnon historiapoliittisessa strategiassa. Analyysin perusteella aineistossa on tunnistettavissa kolme päänarratiivia: 1) Venäjän sivilisaation jatkuvuus 2) sankaruus 3) uhriasema. Päänarratiivien lisäksi tutkielmassa eritellään historian näennäisen demokratisoitumisen alajuoni, joka tukee päänarratiiveja. Näin RVIO:n tuottamat narratiivit heijastelevat Venäjän historiapoliittisen strategian tärkeimpiä piirteitä ja tutkielman johtopäätös on, että RVIO on osa tämän strategian toteutusta.