Browsing by study line "Politisk historia"

Euroopan yleisradiounionin perustama yleisradioyhtiöiden välinen Eurovision laulukilpailu on järjestetty ja televisioitu vuosittain jo yli 65 vuoden ajan. Se kuuluu maailman pitkäikäisimpiin ja suosituimpiin viihdeohjelmiin. Kilpailu on monin tavoin kytkeytynyt politiikkaan, nationalismiin ja yhteisen eurooppalaisen arvopohjan ideologiaan. Kulttuuripoliittisesta näkökulmasta poplaulukilpailun historia heijastelee sitä, miten ideologisen Lännen ja länsimaalaisuuden historia kietoutuvat populaarimusiikkikulttuuriin ja länsimaalaisen kulttuurillisen post-modernin syntyyn. Tutkielma keskittyy ennen kaikkea Euroopan ja poliittiskulttuurillisen Lännen idean väliseen suhteeseen Euroopan näkökulmasta. Keskiössä on läntisen itseymmärryksen malli (auto-oksidentalismi) sekä eurooppalaisen identifikaation suhde Lännen ideaan. Tutkielmassa kysytään, miten Länsi ja siihen liittyvä narratiivi yhtäältä omaksutaan ja toisaalta torjutaan Eurovision-kilpailuesitysten muodostamassa narratiivissa, ja mitä omaksumisen tapa kertoo kuvitellun Euroopan sijoittumisesta suhteessa Länteen ja Yhdysvaltoihin kylmän sodan aikana, nykypäivänä ja toisaalta tulevaisuudessa. Keskeisenä aineistona on käytetty laulukilpailun lähetyksiä vuosilta 1966, 1979 ja 2017. Huomiota on kuitenkin kiinnitetty lähetyksiin ja kilpailuesityksiin koko kilpailun historian ajalta. Aineistosta tehdyistä havainnoista siirrytään havaintojen jaotteluun laajempiin, Länsi-suhteeseen liittyviin temaattisiin kokonaisuuksiin aikaisemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Lopuksi pohditaan sitä, miten aineistosta löydetyt merkitykset representoivat laajempaa poliittiskulttuurillista maailmaa ja sen mahdollista tulevaisuutta. Auto-oksidentalismia ja länsimaalaisen identiteetin määrittymistä ennen kylmää sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen on pyritty avaamaan ja yhdistämään aineistomateriaaliin käyttämällä antropologian alalla muotoiltuja teorioita oksidentalismista (mm. James G. Carrier, Alastair Bonnett), kansainvälisen politiikantutkimuksen näkemyksiä amerikkalaistumisesta ja sen roolista länsimaalaisen ideologisen blokin ylläpitämisessä (mm. Alexander Stephan) sekä Eurovision laulukilpailuun perehtyvän tutkimuksen huomattavimpia tutkielmia (mm. Dean Vuletic). Poplaulun yhteiskunnallista merkitystä on pyritty käsittelemään sisäistämällä popmusiikkikulttuurin tutkimuksen päämetodeja (mm. Simon Frith). Valitun menetelmän avulla kyetään havainnoimaan ainoastaan kilpailukappaleen tekijöiden ja tulkitsijoiden käyttämiä keinoja ja niiden toistuvuutta, ei kuulijan tai katsojan tulkintaa merkityksestä. Tutkielman keskeisiin tuloksiin kuuluu se, että länsimaalaisuutta pyritään omaksumaan monin erilaisin muotokeinoin, mutta toisaalta myös torjumaan erityisesti silloin, jos sen koetaan esimerkiksi amerikkalaistumisen tai eurooppalaisen universalismin muodossa uhkaavan jotakin läheisempää tai ”juurevampaa” identiteettiä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että läntisen omaksuminen on hallitseva tendenssi Eurovision laulukilpailun kilpailuesityksissä. Läntisen torjuminen näyttäytyy yleensä osana Lännen sisäistä kehitystyötä. Kun tutkitaan erityisesti laulukilpailun suhdetta ideologisen Lännen tulevaisuuteen, huomataan kilpailussa kenties tendenssi kohti homogenisaatiota, mutta toisaalta myös musiikillisia hybridigenrejä ja yleisetnisiä nimittäjiä. Idän ja Lännen vastakkainasettelu korvautuu kuvitellun menneisyyden ja pelätyn tulevaisuuden vastinpareilla. Kuviteltu menneisyys on humaaneihin arvoihin perustuvaa omalähtöistä yhteisöllisyyttä, kun taas tulevaisuuden dystopia on ylhäältä käsin saneltua, universalismiksi naamioitua homogenisaatiota. Uusien maailmanpoliittisten kriisien edessä on kuitenkin liian aikaista todeta, että Lännen rooli identifikaation kohteena olisi jäänyt pelkästään implisiittiseksi taustajuonteeksi eurooppalaisessa populaarimusiikkikulttuurissa – kenties Länsi tulee lähitulevaisuudessa jälleen nousemaan entistä selkeämmän poliittiskulttuurisen identifikaation kohteeksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen kotouttamispolitiikassa esiintyviä ongelmanmäärittelyjä 2017-2019. Tutkielmassa kotouttamispolitiikka mielletään osaksi kansallista identiteettipolitiikkaa, minkä vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös käsityksiä ja myyttejä suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Eduskunnan tarkastusvaliokunta käynnisti kesäkuussa 2017 tutkimushankkeen, jonka tavoitteena oli kotouttamistoimenpiteiden toimivuuden selvittäminen. Hankkeen lopuksi valiokunta antoi tammikuussa 2019 valvonta-aiheestaan mietinnön, jossa se esitteli konkreettisia kotouttamisen uudistusehdotuksia. Silloisen työministerin Jari Lindströmin mukaan oli myönnettävä, että Suomessa on epäonnistuttu kotouttamisessa. Tutkielman tavoitteena on paikantaa epäonnistumisen taustalla olevat ongelmanmäärittelyt peilaten niitä käsityksiin suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Tutkielman analyysityökaluna käytetään Carol Bacchin ’What is the problem represented to be?’ -analyysiä eli WPR-analyysiä. WPR-analyysin avulla aineistosta tunnistetaan politiikanteon taustalla vaikuttavia ennakko-olettamuksia ja totuuksia sekä niiden pohjalta syntyviä ongelmanmäärittelyitä. Tutkielman pääasiallisena aineistona käytetään Eduskunnan tarkastusvaliokunnan tilaaman tutkimushankkeen tuottamia tutkimusraportteja, valiokunnan antamaa mietintöä sekä eduskuntakeskustelua mietinnöstä. Suomalaisuuden ja suomalaisen yhteiskunnan käsityksiä kuvaavana aineistona käytetään niiden historiallista kehitystä ja rakentumista esiin tuovaa kirjallisuutta. Aineiston esiin nousevat Suomen kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyt ovat monialaisia ja toimijakohtaisia. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietinnössä ja kansanedustajien puheenvuoroissa ongelmanmäärittelyiden taustalla esiintyy ennakko-otaksumia, jotka pohjaavat vastaanottavan yhteiskunnan ja kotoutujien kulttuurien ja arvojen erilaisuuksien vertailuun. Kotoutumisen ongelmanmäärittelyjen painopiste on kotoutujien yhteiskunnan toimintaan osallistumisen, kielen oppimisen, työpaikan hankkimisen ja yhteiskunta-arvojen omaksumisen tehostamisessa. Tutkimusraporteissa esitettyjä käytännön ongelmia, kuten resurssien ja laadun tarpeen turvaaminen, palveluiden järjestämisen sirpaleisuus sekä tilastotiedon vajavaisuus tuodaan myös esiin mietinnössä ja eduskuntakeskustelun puheenvuoroissa, mutta niiden painoarvo jää vähäiseksi suhteessa tehostamistarpeeseen. Aineiston analyysin pohjalta havaitaan, että kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden fokus on kotoutumista edistävien tekijöiden arvioinnissa. Sen sijaan kotoutumista estävät tekijät jäävät lähes kokonaan huomiotta. Kotouttamisen epäonnistumisen arviointi tuotetaan osittain irrallisena osana suomalaista yhteiskuntaa ja kansallista identiteettipolitiikkaa. Aineistosta nousee esiin kotouttamispolitiikan käsitteistön monitulkintaisuus, sillä aineiston toimijat käyttävät tiedostamattaan käsitteitä keskenään sekaisin. Erityisesti käsitteiden kotoutuminen ja kotouttaminen monitulkintaisuus aineistossa luo varjon kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden täsmälliseen analysointiin. Tutkielman tulokset paljastavat kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden taustalla vaikuttavia ennakko-olettamuksia ja totuuksia sekä niiden puutteita. Lisäksi tutkielman havainnot aiheen käsitteistön monitulkintaisuudesta osoittavat laajempaa tarvetta käsitteiden uudelleenmäärittämiselle ja muokkaamiselle.

Tämä tutkielma tarkastelee vuosina 1968–1986 toimineen Keskusteluseura Psyke ry:n (Psyke) toimintaa vuosina 1968–1971. Psyke oli Suomen ensimmäinen virallinen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistys, ja se perustettiin homoseksuaalisten tekojen vielä ollessa kriminalisoitua. Yhdistys ajoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia sekä toimi vähemmistön sisäisenä yhdyssiteenä ja keskustelufoorumina. Psyken toimijat olivat pääosin homomiehiä, lesboja, biseksuaaleja ja transvestiitteja. Tutkielmassa rekonstruoidaan Psyken ensimmäiset kolme toimintavuotta selvittämällä, miten ja miksi yhdistys perustettiin, millaista toimintaa sillä oli, keitä sen toimijat olivat ja mitkä heidän toimintamotivaationsa olivat. Lisäksi selvitetään, millaisia keskusteluita yhdistyksen piirissä käytiin yhdistyksen tavoitteista ja toimintatavoista, sekä miten Psyke osallistui seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Tutkielman tavoitteena on paikata Psyken historiaan liittyvää tutkimuksellista aukkoa sekä analysoida Psyken merkitystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Psykeä tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Psyken 96-jäsenlehteä vuosilta 1969–1971 sekä neljää muistitietohaastattelua, jotka toteutettiin tutkielmaa varten. Lehtiaineisto kattaa yhteensä 16 numeroa. Haastateltavat olivat aktiivisesti mukana Psyken toiminnassa tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Aineiston monipuolisuutta rajoittaa se, että Psyken asiakirjat eivät ole säilyneet. Ensimmäisinä vuosinaan Psykellä ei vielä ollut tavoite- tai periaateohjelmaa, eivätkä sen tavoitteet ja toimintatavat olleet vielä hahmottuneet tarkasti, joten niistä käytiin aktiivista keskustelua. Aineistosta on tunnistettu viisi tällaista keskustelunaihetta. Keskustelut tuovat esiin, että Psyken piirissä oli monenlaisia ajatuksia siitä, mitä ja miten yhdistyksen tulisi tavoitella. Lisäksi tutkielma osoittaa, että Psyke loi uudenlaista diskurssia seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja antoi vähemmistöön kuuluville uusia, positiivisia tapoja hahmottaa oma identiteettinsä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Psyken perustaminen oli lähtölaukaus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Sen toiminta loi pohjaa laajemmalle liikkeelle kolmella tavalla: luomalla yhteisön, joka mahdollisti laajemman järjestäytymisen, aloittamalla keskusteluita liikkeen tavoitteista sekä luomalla uusia tapoja puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee, miten poliittiset tulkinnat näyttäytyivät 1930- ja 1990-luvuilla käydyissä valtiopäiväkeskusteluissa koskien Suomen poikkeustilalainsäädäntöä. Poikkeustilalainsäädännöllä tarkoitetaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaa perustuslaillisesti kriisin seurauksena vallankäytön keskittämisen yleensä vain keskeisille hallintoelimille. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten tulkinnat uhkakuvista, laillisuudesta ja vallankäytöstä näyttäytyivät ja ilmenivät valtiopäiväpöytäkirjoissa ja -asiakirjoissa, vaikuttaen kokemukseen siitä, miten ja millaisin ehdoin vallankäyttöä kriisissä tuli toteuttaa. Lainsäädäntöä koskevaa keskustelua rajataan Erving Goffmanin kehysanalyysillä neljän tarkastelukehyksen kautta, joiden tarkoituksena on tuoda esiin, miten päättäjien poliittiset tulkinnat näyttäytyivät poikkeustilalainsäädännöstä käydyssä keskustelussa. Tulkintoina voidaan pitää yksilötasoisia odotuksia ja maailmankuvia. Kehyksillä pyritään teorialähtöisesti hahmottamaan, miten kansalaisyhteiskunnan ja vallan suhde vaikutti laista käytyyn keskusteluun, millaisia näkemyksiä lain tarkkuuden suhteen esitettiin, millaisiin uhkakuviin laissa pyrittiin vastaamaan ja missä määrin muut valtiot toimivat esimerkkinä tai vertailukohtana lainsäädännölle. Suomi on valittu tarkastelukohteeksi sen omalaatuisen historiansa takia: Valtion määrittävä turvallisuuspoliittinen asema syntyi 1900-luvulla yhdistelmästä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä. Tarvittiin lainsäädäntö, joka kykeni parhaalla tavalla ottamaan huomioon erilaiset turvallisuusalueet. Sen tuli olla tiukka, jotta ulkopoliittisen selkkauksen sattuessa laki ei jättänyt kansainväliselle yhteisölle tulkinnanvaraa Suomen koskemattomuudesta. Toisaalta lain tuli olla kykenevä vastaamaan sisäisiin rauhattomuuksiin niin, että vallan jatkuvuus voitiin taata. Erilaiset tekijät näin päällekkäin ja suhteessa toisiinsa rajasivat kriisilainsäädännön toimintatilaa. Tutkimus yhdistelee näkökulmissaan muun muassa Bryan Rooneyn analyysiä poikkeustilojen hallintaan vaikuttavista muuttujista, Antero Jyrängin tulkintoja suomalaisesta oikeusfilosofiasta, sekä Giorgio Agamben tulkintoja poikkeustilojen problematiikasta. Analyysi avaa näin kehityskaaria poikkeustilalainsäädännöstä käydyn keskustelun taustalla. Tutkimus osoittaa, ettei lainsäädännöstä käyty keskustelu määrittänyt ainoastaan poikkeustiloja: keskustelussa neuvoteltiin niin puolueiden välisistä valtasuhteista kuin suomalaisen valtion identiteetistä. Keskeiseksi valtiovallan ja yhteiskunnan suhdetta määrittäväksi tekijäksi muodostuikin ontologinen kysymys siitä, mikä todella oli se kansa, jota tuli suojella ja kenellä oli oikeus asettua sen turvaajaksi. Lainsäädännön kautta myös itse poikkeustilat problematisoitiin, herättäen kysymyksen siitä, missä määrin ja miten poikkeustiloja todella voitiin tai tuli säädellä. Tulkintojen kautta hahmotettiin laajemmin Suomen paikkaa osana Eurooppaa ja kansainvälisiä valtarakenteita, näin kiteytyen kysymykseen siitä, mitä tarkoitti olla länsimainen valtio ja mihin Suomi sopi tässä rakennelmassa. Tutkimus herättää kysymyksen siitä, missä määrin poliittiset päättäjät todella ovat kykeneviä tekemään päätöksiä kansakunnan kohtalosta kriisissä, jos päätösprosessien taustalla vaikuttavat tulkinnat eivät ole jaettuja. Toisaalta se jättää laajemmin pohtimaan poikkeustilojen kykyä toteuttaa hallintaa oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti, mikäli lainsäädäntö itsessään politisoituu osana käsittelyprosessia.

Euroopan talous- ja rahaliitto voidaan nähdä huipentumana kehitykselle, jossa Euroopan poliittista yhtenäisyyttä edistetään taloudellisen integraation keinoin, jatkumona Pariisin sopimuksessa alkunsa saaneelle Euroopan hiili- ja teräsyhteisölle. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on selvää, ettei talous- ja rahaliittoa voida kattavasti selittää vain yhdestä näkökulmasta. Aiemmassa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa useiden Euroopan maiden talous- ja rahaliiton jäsenyyspäätöksen on todettu olleen lähinnä poliittinen. Analysoitaessa päätöksenteon perusteluita on kuitenkin otettava huomioon aiheen sekä poliittinen että taloudellinen puoli. EMU-jäsenyyttä koskevan päätöksenteon perustan voi todella vahvistaa vain ottamalla tarkasteluun mukaan myös päätöksentekotilanteessa esitetyt taloudelliset perustelut. Suomi ja Ruotsi tarjoavat tätä tarkoitusta varten erinomaisen tutkimusalustan, sillä 1990-luvun puolivälissä maat muistuttivat toisiaan paitsi yhteiskuntamallin ja kulttuurin myös kansantalouden piirteiden osalta. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ja ruotsalaisten kansanedustajien käyttämiä taloudellisia argumentteja, viittauksia ja väitteitä, joita esitettiin maan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä käsitelleissä keskeisimmissä valtiopäiväkeskusteluissa vuosina 1996–1998. Tarkastelun pyrkimyksenä on valottaa Suomen ja Ruotsin poliittisten päättäjien päätöksenteon perusteluja maan jäsenyydestä talous- ja rahaliitossa. Suomen eduskunnan osalta tarkastellaan täysistuntojen pöytäkirjoja 20.–21.5.1997 sekä 14.–16.4.1998. Ruotsin osalta tarkastellaan valtiopäivien debatt i kammaren -debattien pöytäkirjoja (riksdagens protokoll) 6.11.1996, 5.6.1997 ja 4.12.1997. Tutkielman metodina käytetään historiantutkimukselle perinteistä aineistolähtöistä tutkimustapaa, jota täydennetään argumentaatioanalyysillä ja tieteen retoriikalla. Tutkimusvaiheessa aineistosta on tunnistettu ne puheenvuorojen osat, joissa on taloudellista sisältöä. Näitä tekstikatkelmia on tarkasteltu lähemmin sen selvittämiseksi, onko kyseessä taloudellinen tai taloustieteelliseen tutkimukseen tukeutuva perustelu maan jäsenyydelle talous- ja rahaliitossa. Analyysin ytimessä on näiden havaintojen vertaileminen hallituksen ja opposition välillä ja kesken sekä Suomen ja Ruotsin välillä. Viimeisessä vaiheessa tehdyt havainnot on luokiteltu EMU:n hyötyjä ja haittoja koskevan aiemman tutkimuksen perusteella loogisen analysoimisen ja tutkimuskysymyksiin vastaamisen mahdollistamiseksi. Tutkielman keskeisimmät tulokset voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin sekä Suomessa että Ruotsissa talous- ja rahaliiton vaikutukset työttömyystasoon saivat merkittävästi huomiota. Maiden keskusteluteemojen suurin eroavaisuus koski palkkajoustoja ja niiden ehkäisyä, joita käsiteltiin Suomessa kaikkien osapuolten puheenvuoroissa kaikissa tarkastelluissa täysistunnoissa, mutta Ruotsissa ei juurikaan. Toiseksi sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneet keskittyivät jäsenyyttä kannattaneita voimakkaammin kysymyksen taloudellisiin ydinkohtiin. Kolmantena havaintona on, että Suomessa myös EMU:n kannattamiselle esitettiin suhteessa enemmän taloudellisia perusteluja kuin Ruotsissa, jossa puolestaan korostettiin Suomea enemmän talous- ja rahaliiton jäsenyyden avulla saavutettavissa olevia vaikutusmahdollisuuksia kansainväliseen rahapoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen ensimmäisen johtopäätöksen mukaan talous- ja rahaliiton jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan argumentoitiin taloudellisten perustelujen, viittausten ja väitteiden avulla pitkälti samalla tavalla Suomessa ja Ruotsissa. Maat tekivät siten pääasiassa samanlaisten taloudellisten perustelujen nojalla vastakkaiset ratkaisut. Toisena johtopäätöksenä on, että Suomen ja Ruotsin parlamentaarisen kentän eroavaisuuksilla ja puolueiden keskinäisillä valtasuhteilla vaikuttaa olleen keskeinen rooli maiden päätöksenteossa talous- ja rahaliiton jäsenyydestä, mikä vahvistaa entisestään käsitystä politiikan ja talouden voimakkaasta yhteen kietoutumisesta. Tutkielman kolmantena johtopäätöksenä voidaan kuitenkin todeta, että taloustieteellisen tutkimuksen perusteella sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneilla edustajilla oli esittää painavampia perusteluja liiton ulkopuolelle jäämiseksi kuin jäsenyyden puolustajilla. Lisäksi suoraan tutkielman tutkimuskysymyksistä irrallisena neljäntenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että talous- ja rahaliiton jäsenyyskysymys on ollut sekä suomalaisille että ruotsalaisille kansanedustajille vaikea asiakysymys, jonka täysipainoinen pohtiminen taloudellisesta näkökulmasta olisi vaatinut selvästi syvällisempää taloudellista osaamista.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee sukupuolten välistä tasa-arvoa ajanutta yhdistystä nimeltä Yhdistys 9, joka toimi Helsingissä vuosina 1966–1970. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millainen toimija Yhdistys 9:n oli, minkälaisia tavoitteita se toiminnalleen asetti ja kuinka se pyrki edistämään niitä. Tasa-arvopolitiikkaa on pääasiallisesti tutkittu toteutuneen lainsäädännön kautta, mutta tässä tutkielmassa keskiöön on nostettu tasa-arvopolitiikalle asetetut tavoitteet. Yhdistyksen jäsenistö koostui nuorista naisista ja miehistä. Monia heitä yhdisti akateeminen tausta ja lehdistö. Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan vuonna 1970, kun yhdistykseen kuului liki 800 jäsentä. Yhdistyksen päämääränä oli muuttaa yhteiskunnassa vallitsevaa sukupuolten välistä roolijakoa siten, että jokaisella yksilöllä olisi mahdollisuus toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta. Yhdistys ajoi toiminnassaan radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa, eli näkökulmaa, jonka mukaan sekä naisilla että miehillä on kaksi roolia: ansiorooli ja perherooli. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Kansan Arkistoon tallennettua Yhdistys 9:n arkistokokonaisuutta, joka koostuu yhdistyksen tuottamasta materiaaleista, kuten jäsenkirjeistä, toimintakertomuksista ja työryhmien raporteista. Yhdistys 9:ää tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää ja vuosikymmenen aikana syntyneitä niin kutsuttuja yhden asian liikkeitä. Yhden asian liikkeet omaksuivat samanlaiset toimintakeinot, joiden kautta ne lähestyivät niiden toimintapiiriä koskevia yhteiskunnallisia ongelmia. Yhdistys 9:n toimintakenttään kuuluivat sukupuolten tasa-arvoon liittyvät epäkohdat. Yhdistyksen toiminta ohjautui työryhmien kautta, joiden tehtävänä oli perehtyä omaan erikoisalaansa. Näitä olivat muun muassa seksuaalikysymykset, roolikasvatus ja lasten päivähoidon ongelmat. Tutkielma osoittaa, että yhdistys vaikutti laaja-alaisesti perehtyen erilaisiin epätasa-arvon ilmentymiin. Tutkielma ottaa osaa Yhdistys 9:stä esitettyihin tulkintoihin korostaen, että Yhdistys 9:n pyrkimyksenä oli muuttaa sekä miesten että naisten sukupuolirooleja. Aiemmassa tutkimuksessa yhdistyksen rooli on kiteytynyt naisen aseman muuttamiseen. Täten miehen ja lasten rooleihin esitetyt muutokset ovat jääneet taka-alalle. Tutkielma osallistuu feminismin toisesta aallosta käytyyn keskusteluun, kyseenalaistaen vakiintuneen tavan käsittää toisen aallon toimijoita. Tutkielman esittää puheenvuoron, jonka mukaan vallitsevaa määrittelyä tulisi laventaa.

Tämä tutkielma tarkastelee yhteiskuntasopimus-käsitettä julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisessa kontekstissa Suomen yhteiskuntasopimusneuvotteluiden yhteydessä vuosina 1991 ja 2015. Tutkielman lähteinä käytetään Helsingin sanomien julkaisemia uutisia, mielipidekirjoituksia ja muita julkaisuja kyseisiltä ajankohdilta. Käsitehistoriaa, kehysanalyysiä ja tapaustutkimusta hyödyntäen kerätystä aineistosta on koottu yhteiskuntasopimusta kuvaavaa dataa, josta on pyritty muodostamaan yhteiskuntasopimuksen käsite työmarkkinapoliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntasopimus on klassinen yhteiskuntafilosofinen käsite, jolla on pyritty selittämään valtion olemassaolon syytä. Nimeä yhteiskuntasopimus käytti ensimmäisenä geneveläisranskalainen valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau. Hän pyrki filosofisen teorian kautta perustelemaan, miksi ihmiset ovat antaneet osan oikeuksistaan ja vapauksistaan hallitsijalle. Rousseaun teoriaa on verrattu tässä tutkielmassa muodostettuun työmarkkinapoliittisen yhteiskuntasopimuksen käsitteeseen ja pyritty selvittämään onko kyseessä sama vai kaksi erillistä käsitettä. Suomessa yhteiskuntasopimus on tullut esiin julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisena käsitteenä. Vuosina 1991 ja 2015 Suomen Keskustan johtamat porvarihallitukset ovat käyneet työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteiskuntasopimusneuvotteluita. Tämän käsitteen merkitystä ei kuitenkaan ole kunnolla avattu julkisesti, vaan poliitikot ovat jättäneet sen merkityksen avoimeksi. Se on lähinnä nähty uutena nimenä tulopoliittiselle kokonaisratkaisulle. Johtopäätöksenä yhteiskuntasopimuksen nähtiin tarkoittavan kolmikantaa, jossa hallitus pyrki viemään tulopolitiikkaa parlamentaarisempaan suuntaan. Yhteiskuntasopimuksessa tulopolitiikka toteutuu kokonaisratkaisuna, joka on vahvasti yhteydessä porvarihallitusten harjoittamalle politiikalle. Käsitteellä on myös Suomessa vahvat yhteydet keskustalaiseen politiikkaan. Nimen yhteiskuntasopimus kolmikanta sai 1970-luvun Britanniasta, jossa hallituksen ja ammattiliiton välillä tehtiin Social Contract -niminen sopimus. Johtopäätös on, että tällä yhteiskuntasopimuksella on monia yhteisiä piirteitä Rousseaun teorian kanssa, mutta kyseessä on kaksi erillistä käsitettä. Työmarkkinapoliittisessa yhteiskuntasopimuksessa on hyödynnetty klassista yhteiskuntasopimusteoriaa, josta myös käsitteen nimikin on lainattu.

This thesis studies the discussion over the Estonian citizenship issue in the United Nations (UN) and in Organisation for Security and Co-operation in Europe (OSCE) from 1993 to 1997. The citizenship question refers to a case, where Estonia, according to its state-continuum paradigm, restored its pre-Soviet citizenship legislation. As a consequence, all people residing in its territory, besides people eligible for citizenship according to the pre-Soviet law, became stateless. The case of Estonian citizenship is part of the bigger paradigm change in minority questions in post-Cold War world. The thesis’ primary sources are gathered from public online archives of the aforementioned organisations. The sources consist of correspondences and other relevant documents related to the topic. The sources are analysed by small-state realism and strategic culture theories, which help to analyse the internal factors, i.e., the long-term ambition of politically allying with the West and the trauma of Soviet occupation, that had an effect Estonia’s use of language in diplomatic arenas. This framework is then combined with speech-act theory and new rhetoric’s audience centricity, which reveal the external factors that determined the factors that had to be considered in manifesting the national-strategy. Comparing the speech-acts from two separate forums reveals how a big state affects the use of language of a small-state. In the UN, Estonia mainly defends its citizenship policy against Russia’s torrent of human rights accusations related to mainly Russian speaking non-citizens in Estonia – even though the UN found no signs of arbitrary deprivation of citizenship nor human rights infringements. In the OSCE the lack of contestation results in mutually cooperative relationship aiming to integrate non-citizens via the framework provided by Estonia. In the end, Estonia is able to defend its citizenship policy on both fronts.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisten toisen maailmansodan aikaisten suhteiden merkitystä suomalaisessa muistikulttuurissa. Seurustelusuhteet ovat muodostaneet merkittävän symbolin Suomen ja natsi-Saksan jatkosodan aikaiselle yhteistyölle. Yhteistyö muodostaa osan Suomen vaikeasta historiasta, ja se on ollut vähemmän muistettu teema kuin muut toisen maailmansodan tapahtumat. Tutkielma keskittyy siihen, millainen kulttuurinen merkitys suomalais-saksalaisilla seurustelusuhteilla on, miksi ne ovat olleet suosittuja aiheita erityisesti fiktiivisissä kulttuurituotteissa ja mitä niiden avulla on yritetty sanoa. Aihetta lähestytään sukupuolittuneen kansallisuuden ja kulttuurisen muistin teorioiden muodostamasta näkökulmasta. Tutkielman aineiston muodostaa kolme suomalaista elokuvaa, Pojat (1962), Angelan sota (1984) ja Kätilö (2015). Teokset ovat lajityypiltään historiallisia elokuvia. Elokuvat sekä kumpuavat muistikulttuurista että rakentavat sitä, ja siksi ne muodostavat hedelmällisen aineiston menneisyyden merkitysten tutkimiselle. Tutkielmassa rakennetaan elokuvien analysointia varten menetelmä, joka mahdollistaa audiovisuaalisten teosten syvällisen ja systemaattisen tarkastelun. Suhteiden kulttuurista merkitystä analysoidaan seurustelusuhteiden esitysten muutosten ja pysyvyyden, suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden representaatioiden ja vaikean historian hallinnan näkökulmista. Teemojen käsittelytavat ovat muuttuneet monipuolisemmiksi ja syvemmiksi ajan saatossa. Erityisesti seurustelusuhteiden esitysten moninaistuminen ja naiskuvan avartuminen ovat raivanneet tietä Saksan ja Suomen välisen yhteistyön laajemmalle käsittelylle. Seurustelusuhteiden ja yhteistyön problematisoinnin painotukset ovat kääntyneet päälaelleen: kun 1960-luvulla naisten toimijuus seurustelusuhteissa esitettiin moraalisesti kyseenalaisena, 2010-luvulla ongelmallisena näyttäytyivät saksalaisten teot ja suomalaisten suhde niihin, ei itse seurustelu. Myös holokaustia on alettu esittää osana Suomen vaikeaa historiaa. Tutkielma osoittaa, että vaikeaa historiaa käsitellään edelleen sukupuolittuneesti. Naisten esittäminen tapahtumien toimijoina ja uhreina toimii ensisijaisena keinona kipeän menneen käsittelylle. Suhteiden ja sen toimijoiden avulla hahmotellaan käsitystä siitä, keiden kanssa yhteistyötä on jatkosodassa tehty. Keskittymällä seurustelusuhteisiin ja naiseuteen on luotu sekä kuvaa jaetusta menneestä että rakennettu mielikuvia sukupuolesta ja kansallisuudesta. Vaikean historian käsittelyn sukupuolittuneisuus vaikuttaa siihen, miten käsitämme kansallisena yhteisönä jaettua menneisyyttämme ja identiteettiämme.

Tutkielma tarkastelee Suomen ja Norjan suhtautumista kansainväliseen yhteistyöhön puolustus- ja turvallisuuspolitiikan alalla, Suomen ja Norjan puolustusyhteistyön syventymistä ja yhteistyön taustalla vaikuttaneita tekijöitä kylmän sodan jälkeisessä ajassa. Ajanjaksoa käsitellään Suomen ja Norjan hallitusten laatimien puolustusselontekojen ja pitkän aikavälin suunnitelmien kautta kymmenen vuoden ajanjaksoissa. Tutkimusaineistoa käsiteltäessä on keskitytty erityisesti mainintoihin kansainvälisestä toiminnasta, puolustusyhteistyöstä ja turvallisuusympäristön muutoksista. Tutkielma hyödyntää vertailevaa tutkimusotetta, jonka avulla analysoidaan maiden suhtautumisen yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kansainvälisen puolustuspolitiikan alalla. Realismin teoria sekä puolustusyhteistyö- ja pienvaltiokäsitteet muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Isossa kuvassa Suomen ja Norjan kansainvälisestä toiminnasta puolustuksen alalla löytyy sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ja Norjan kansainvälinen toiminta puolustuksen alalla lisääntyi. Norjalle kansainvälinen yhteistyö oli Nato-jäsenyyden myötä jo tuttua, kun taas Suomi vasta käynnisti erilaisia yhteistyön muotoja Euroopan maiden kanssa. Suomelle EU oli läpi vuosikymmenten ensisijainen turvallisuusyhteisö siinä missä Norjalle Nato-jäsenyyden merkitys oli kiistaton. Molemmat maan suhtautuivat pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön positiivisesti, mutta yhteistyö nähtiin muita puolustusratkaisuja täydentävänä ja keskittyi taloudellisiin hyötyihin suorituskykyjen kehittämisen sijasta. Suomen ja Norjan välinen puolustusyhteistyö alkoi jo 1990-luvulla, kun maat solmivat kahdenvälisen puolustusmateriaalisopimuksen. Kahdenvälinen yhteistyö näyttää kuitenkin painuneen taka-alalle hetkellisesti, kunnes Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014 yhteistyö nousi taas esiin. Suomen ja Norjan maantieteellinen läheisyys, yhtenevät turvallisuushaasteet ja –uhkat sekä kahdenvälinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ovat tekijöitä, jotka ovat syventäneet maiden välistä suhdetta. Toisaalta taas Suomen ja Norjan erilaiset valinnat suhteessa puolueettomuuteen ja liittoutumiseen sekä pienvaltiokäsityksen mukainen ajatus siitä, ettei kahden pienen valtion liittoutuminen riitä tasapainottamaan suurvallan sotilaallista voimaa ovat osaltaan hidastaneet yhteistyön kehittymistä. Kansainvälinen puolustusyhteistyö on molemmissa valtioissa mosaiikkimainen kokonaisuus, joka on muovautunut vuosikymmenten ja turvallisuuspoliittisten muutosten myötä.