Browsing by department "Kliinisen hevos- ja pieneläinlääketieteen osasto"

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä insuliinihormonin toimintaan elimistössä ja diabetes mellituksen patologiaan. Työssä esitellään lisäksi Suomen markkinoilla olevia insuliinivalmisteita ja niiden käyttömahdollisuudet koirien diabetes mellituksen hoidossa. Diabetes mellitus on yksi yleisimmistä endokrinologisista sairauksista koirilla ja sairauden kirjo on laaja. Diagnoosivaiheessa tyypillisimmin potilaalla on taustasta riippumatta haiman β-solujen toimintakyky heikentynyt niin, että tarvitaan insuliinin korvaushoitoa. Suomessa on tällä hetkellä vain yksi koiralle rekisteröity insuliinivalmiste. Eläinlääketieteen puolella pyritään yksilölliseen hoitoon ja Suomen lääkelainsäädännön kaskadisäännösten mukaisesti voidaan eläimillä käyttää myös ihmisille rekisteröityjä valmisteita, mikäli eläimen yksilöllinen hoito sen vaatii. Muita saatavilla olevia insuliinivalmisteita ovat erilaiset pitkä-, keskipitkä- ja pikavaikutteiset ihmisille rekisteröidyt insuliinivalmisteet. Synteettisten insuliinianalogien aminohappojärjestykseen on tehty muutoksia, joiden avulla imeytymisnopeus ihonalaistilasta ja sitoutuminen veren proteiineihin vaikuttaa niiden vaikutusaikaan ja -profiiliin. Toisissa insuliinivalmisteissa apuaineet vaikuttavat vastaavilla tavoilla. Yksilöllisessä hoidossa tulee insuliinivalmiste valita potilaalle sopivaksi. Mikäli aiemmin aloitetulla valmisteella ei ole haluttua hoitovastetta, tulee harkita toista valmistetta. Tätä ennen tulee kuitenkin poissulkea mahdolliset insuliiniresistenssiä aiheuttavat tilat, infektiot, vasta-aineiden muodostus ja glukoosiaineenvaihduntaan vaikuttavat sairaudet. Diabetes mellitusta sairaustavan koirapotilaan hoidossa tulee lisäksi huomioida monia muitakin asioita kuin vain insuliinihoito. Potilaan kotihoito käsittää myös ruokinnan sovelluttamisen hoitoon. Koiran ruokavalion tulee tukea hoitoa ja se vaikuttaa suuresti myös käytettävän insuliinivalmisteen valintaan. Hyvän hoitosuhteen luominen omistajaan ja hänen koiraansa auttavat havaitsemaan muutokset hoitovasteessa nopeasti. Insuliinihoidon tavoitteena on hyvinvoiva potilas, kliinisten oireiden pitäminen hallinnassa sekä haittavaikutusten minimointi. Hyvällä hoitovasteella pyritään ennaltaehkäisemään diabeettisten liitännäissairauksien syntyä tai ainakin hidastamaan jo syntyneiden sairauksien etenemistä. Hoidon eri vaiheissa voidaan potilaan sairauden kehittymistä ja hoitovastetta seurata eri laboratoriomääritysten avulla. Insuliini- tai c-peptidimäärityksillä voidaan todentaa insuliinituotannon tila. Lisäksi c-peptidillä voidaan seurata prediabeetikon sairauden kehittymistä ja insuliinikorvaushoidon aloittamista tai lääkityksen hienosäätöä. Pidempiaikaista glukoositasapainosta antavat tietoa glykolysoituneiden proteiinien laboratoriomääritykset. Fruktosamiini ja glykolysoitunut hemoglobiini (hbA1c) auttavat kliinikkoa hoitovasteen seurannassa. Koirille tehtyjä kliinisiä tutkimuksia eri insuliinivalmisteiden vaikutuksista on varsin vähän. Lisäksi tutkimusten potilasmäärät ovat vähäisiä, vaihtelua on paljon ja kriteerit potilaiden valintaan vaihtelevat. Insuliinivalmisteiden vaikutusajasta ja huippuvaikutusajankohdista vaikuttavat monet tekijät, muun muassa endogeenisen insuliinituotannon vaikutukset glukoosikäyriin. Uusia hoitomuotoja ja -tapoja ja niiden sovelluksia tulee jatkuvasti. Humaanilääketieteen puolella on kehitteillä insuliinivalmisteita, joiden kudosspesifisyys on lähempänä fysiologisen insuliinin vaikutusta. Eläinlääketieteessä taasen ollaan pohdittu muun muassa monipistoshoidon sovelluttamista koirien diabeteksen hoitoon.

Koiran mahalaukun laajentuman ja kiertymän toipumista ja ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä on selvitetty useissa tutkimuksissa. Suomessa ei aihetta ole aiemmin tutkittu. Yliopistollisessa eläinsairaalassa hoidetaan melko paljon mahalaukun laajentuma ja kiertymä -potilaita. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Yliopistollisessa eläinsairaalassa leikattujen mahalaukun laajentuma ja kiertymä -potilaiden lyhyen ja pitkän aikavälin toipumista sekä siihen vaikuttavia tekijöitä. Mahalaukun laajentuma ja kiertymä on välitöntä hoitoa vaativa sairaus, joka johtaa hoitamattomana kuolemaan. Hoidosta huolimatta osa koirista menehtyy. Useiden eri tekijöiden on havaittu vaikuttavan mahalaukun laajentuman ja kiertymän ennusteeseen, mm. hoitoon pääsyn nopeus, rektaalilämpötila, verenpaine, plasman laktaattipitoisuus, poikkeava verenkuva ja hyytymisarvot sekä mahalaukun ja pernan kunto. Tutkimusta varten kerättiin tiedot Yliopistollisessa eläinsairaalassa hoidetuista mahalaukun laajentumaa ja kiertymää sairastaneista potilaista (tammikuu 2004 - toukokuu 2008). Aineiston keräämisessä käytettiin hyväksi sairaalan potilasohjelmaa (Provet) sekä anestesia- ja teho-osasto -kaavakkeita. Koirien nykytilannetta tiedusteltiin puhelimitse. Koirista 136 täytti tutkimuksen kriteerit. Tutkimuspotilaista kerättiin seuraavat tiedot: rotu, ikä, sukupuoli, paino, omistajan kertomat esitiedot koskien ruokintaa ja oireiden kestoa, yleistutkimuslöydökset, verinäytetulokset, röntgenkuvaus, lääkitys ennen ja jälkeen leikkauksen, anestesia- ja leikkaustiedot, mahdolliset komplikaatiot, sairaalassa vietetty aika sekä toipuminen. Tilastollinen analyysi tehtiin SPSS 17.0 - ja SAS 9.2 -ohjelmilla. Lyhyen aikavälin kuolleisuus ( 30 pv) oli 11,9 %. Pitkän aikavälin kuolleisuus (31 pv - 1,5 v.), johon huomioitiin vain mahalaukun laajentuman ja kiertymän takia kuolleet oli 17,8 %. Kun mukaan laskettiin myös muiden sairauksien tai vanhuuden takia kuolleet koirat, oli pitkän aikavälin kuolleisuus 31,4 %. Mahalaukun seinämän kuolio oli selvin riskitekijä kuolleisuudelle (riskisuhde 4,53; p = 0,0005). Ennen leikkausta mitatun korkean plasman laktaattipitoisuuden havaittiin vaikuttavan kuolleisuuteen (riskisuhde 1,21; p = 0,0588). Lisäksi tanskandogin ja saksanpaimenkoiran toipumista verrattaessa, tanskandogin riski kuolla oli hieman suurempi kuin saksanpaimenkoiran (riskisuhde 2,027; p = 0,0543). Mahalaukun laajentuman ja kiertymän kuolleisuus on vähentynyt merkittävästi viime vuosina todennäköisesti hoitomenetelmien kehittymisen sekä oireiden aikaisen havaitsemisen ja nopean hoitoon pääsyn ansiosta. Tässä tutkimuksessa tärkeimmät mahalaukun laajentuman ja kiertymän kuolleisuuteen vaikuttavat tekijät olivat mahalaukun kunto ja veren laktaattipitoisuus, kuten aiemmissa tutkimuksissakin on havaittu. Mahalaukun kuntoon vaikuttaa oleellisesti hoitoon pääsyn nopeus. Ennen leikkausta määritettyä veren laktaattipitoisuutta voidaan käyttää apuna potilaan ennusteen arvioinnissa.

Näköaistin toiminta perustuu valon havaitsemiseen. Tämä kirjallisuuskatsaus esittelee lyhyesti näköhavainnon synnyn, sekä kokoaa kirjoittamishetkellä olevan tiedon koirien näköaistin erityispiirteistä. Työ keskittyy terveen aikuisen koiran näköaistiin ja vertaa sitä pääpiirteittäin ihmisen näköaistiin. Tarkoitus on luoda selkeä kansankielinen kokonaiskatsaus aiheeseen, joka on verrattain heikosti tunnettu, mutta vaikuttaa jokaisen koiranomistajan arkeen. Koiran näkökenttä on laaja, noin 240-250 astetta. Siitä suuri osa koostuu monokuläärisen näön alueesta, jonka koira näkee vain yhdellä silmällä. Suoraan edessä on noin 30-60 asteen binokuläärisen näön alue, jossa molempien silmien näkökentät risteävät mahdollistaen stereonäön. Näkökentän laajuus riippuu koiran kallon rakenteesta. Koiran näköaisti on sopeutunut toimimaan monenlaisissa valaistusolosuhteissa, joten koiran hämäränäkö on selvästi ihmisen hämäränäköä parempi. Tämä perustuu sekä sauvasolujen runsaaseen osuuteen verkkokalvon reseptorisoluista että verkkokalvon takana sijaitsevaan heijastavaan kalvoon, tapetum lucidumiin. Vastaavasti näöntarkkuus on koiralla ihmistä heikompi. Tarkan näkemisen alue on koiralla vaakasuora viiva, joskin sen muoto ja voimakkuus vaihtelee roduittain. Myös reseptori- ja gang-liosolujen määrissä on rotukohtaisia eroja, jotka näyttävät korreloivan kallonmuodon kanssa. Optiset taittovirheet vaihtelevat nekin roduittain, mutta keskimäärin koiran näöntarkkuutta rajoittavat enemmän verkkokalvon ominaisuudet kuin silmän optinen taittovoima. Koiran värinäkö on dikromaattinen, eli se pystyy havaitsemaan lähinnä sinistä ja keltaista väriä. Ihmiselle vihreänä, keltaisena ja punaisena näyttäytyvät sävyt koira kokee oletettavasti kaikki keltaisina. Lisäksi koiran kyky havainnoida tummuuseroja on vähemmän tarkka kuin ihmisen. Ajallinen resoluutio on koiralla kirkkaassa valaistuksessa 70-80 Hz, mikä on suurempi kuin ihmisellä. Toisin sanoen koira havaitsee liikettä ja välkyntää ihmistä paremmin. Muutenkin koira on hyvä havaitsemaan liikettä ja pystyy erottamaan liikkuvan kohteen selvästi kauempaa kuin paikallaan olevan. Koiran näköhavainnon käsittelyä tunnetaan vielä varsin huonosti. Ensimmäiset tutkimukset visuaalisista illuusioista ovat juuri valmistuneet. Niiden perusteella koira ei koe samoja illuusioita kuin ihminen, mutta aihe vaatii vielä jatkotutkimusta. Myös koiran kykyä tulkita valokuvia on tutkittu ahkerasti viime vuosina ja on todettu, että koira pystyy tunnistamaan kaksiulotteisista kuvista kolmiulotteisia kohteita, sekä hahmottamaan ainakin koiria, ihmisiä ja näiden tunnetiloja. Monissa koirien näkökykyä mittaavissa kokeissa otoskoot ovat pieniä, mikä aiheuttaa epävarmuutta tuloksiin ja niiden yleistettävyyteen. Lisää tutkimusta rotueroista tarvitaan, jotta voidaan vetää johtopäätöksiä näköaistin vaikutuksesta koirien käyttäytymiseen ja koulutettavuuteen. Oletettavasti näkötutkimuksella on vielä paljon annettavaa koirien käytöstutkimukselle ja hyötykoirien kouluttamiseen.

Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa tavoitteena oli käydä läpi oleelliset asiat ohutsuolen kirurgiasta ja siihen liittyvistä tutkimuksista, tekniikoista ja komplikaatioista. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa Eläinsairaalassa tehtyjen ohutsuolen kirurgisten toimenpiteiden komplikaatioita, niiden määrä ja kuolleisuutta. Tutkimuksen tavoitteena oli myös löytää komplikaatioille ja kuolleisuudelle altistavia tekijöitä. Ohutsuolen kirurgiassa on tunnettava ohutsuolen anatomia ja suolihaavan paranemiseen vaikuttavat tekijät. Ohutsuolen ommeltu haava on ensimmäisten päivien aikana vain tikkien ja fibriinitulpan varassa, joten haavan paranemiselle on luotava edellytykset riittävän hellävaraisella kudosten käsittelyllä ja oikeanlaisella ompelutekniikalla. Ohutsuolen kirurgiaan päädytään useimmiten suolitukoksen aiheuttaneen vierasesineen vuoksi. Muita syitä kirurgiaan ovat ohutsuolen kasvaimet, intussusseptio, kudosnäytteiden otto ja ohutsuolen verenkierron ongelmat. Useimmiten ohutsuolen sairaudet diagnosoidaan ultraääni- tai röntgentutkimuksella. Vakavin leikkauksen jälkeinen komplikaatio on vuotava suolihaava, joka usein johtaa vatsakalvontulehdukseen. Kirurgian seurauksena voi myös esiintyä kiinnikkeitä, ohutsuolen motiliteetin häiriöitä tai short bowel -syndroomaa. Tehtyyn tutkimukseen osallistui 58 Yliopistollisessa Eläinsairaalassa leikattua koiraa vuosilta 2009 - 2012. Tutkimukseen osallistuneilta koirilta kerättiin tiedot iästä, sukupuolesta, rodusta, oireista, oireiden kestosta, tehdyistä tutkimuksista, tehdystä toimenpiteestä ja leikkauksen syystä. Mikäli koiralla esiintyi leikkauksen jälkeen komplikaatioita, kerättiin tiedot tehdyistä jatkotutkimuksista, löydöksistä ja mahdollisesta uudesta kirurgisesta toimenpiteestä. Tutkimuksen potilailla yleisin leikkauksen syy oli vierasesine (79,9 %). Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita esiintyi 29,3 %:lla potilaista. Yleisin komplikaatio oli ileus, jota esiintyi 13,8 %:lla ja toiseksi yleisin oli vatsakalvontulehdus, joka todettiin 10,3 %:lla potilaista. Tutkimuksen potilaista 10,3 % kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Kuolleista potilaista kolme lopetettiin leikkauksen jälkeen ennen kotiutusta, kaksi lopetettiin vatsakalvontulehduksen vuoksi ja yhden potilaan tiedot eutanasian syystä olivat puutteelliset. Tutkimuksen hypoteesina oli ohutsuolen kirurgian jälkeisen kuolleisuuden olevan samaa luokkaa mitä se on ollut kansainvälisissä tutkimuksissa. Tutkimuksen tulos vastasi hyvin hypoteesia. Aiemmissa tutkimuksissa kuolleisuus on vaihdellut 9,6 - 23,3 % välillä. Tutkimuksessa havaittiin lineaarisen vierasesineen ja voimakkaan kuivumisen olevan merkitsevästi yhteydessä lisääntyneeseen kuolleisuuteen. Kun kaikkia komplikaatioita tarkasteltiin yksittäisenä muuttujana, todettiin komplikaatioille altistavana tekijänä eläimen shokkitila ennen leikkausta. Komplikaatioita saaneilla potilailla oli merkitsevästi lyhyempään kestäneet oireet, korkeampi hematokriitti ja alhaisempi ruumiinlämpö. Yliopistollisessa eläinsairaalassa ohutsuolen kirurgiset toimenpiteet tehdään pääsääntöisesti samalla tavalla kirurgista riippumatta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta Yliopistollisessa Eläinsairaalassa ohutsuolen kirurgian jälkeisten haavavuotojen määrän ja kuolleisuuden olevan samantasoisia kuin mitä ne ovat olleet kansainvälisissä tutkimuksissa.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta, jonka tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosina 2006-2015 käyneiden koirien rodun ja ylipainon merkitystä sairastua diabetes mellitukseen. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin lisäksi sairauden etiologiaa, patogeneesiä ja hoitoa. Tutkimus suoritettiin retrospektiivisenä, deskriptiivisenä kohorttitutkimuksena. Koirien diabetes mellitus on yleinen endokrinologinen sairaus. Koiran diabetes muistuttaa ihmisen tyypin 1 diabetestä. Lisäksi on havaittu insuliiniresistenssistä johtuvaa diabetestä sekä narttukoirilla jälkikiiman tai tiineyden aiheuttamaa diabetestä. Kirjallisuuskatsauksessa havaittiin rotualttiuden vaihtelevan eri maissa tehtyjen tutkimusten perusteella. Rotualttius on havaittu esimerkiksi australianterriereillä, samojedinkoirilla, cavalier kingcharlesinspanielilla, pohjoisilla pystykorvaroduilla, kuten suomenpystykorvalla ja jämtlanninpystykorvilla, sekä villakoirilla. Näiden lisäksi oli useita muita rotuja mainittu tutkimuksissa. Matalan riskin rotuja puolestaan ovat esimerkiksi saksanpaimenkoira, kultainennoutaja sekä bokseri. Lihavuuden aiheuttamaa insuliiniresistenssiä ja siitä aiheutuvaa diabetes mellitusta on todettu kissalla ja ihmisellä. Lihavuuden on todettu aiheuttavan insuliiniresistenssiä koirilla, mutta se ei kuitenkaan johda tyypin 2 diabetekseen. Tutkimusosan aineistossa sairastuneita koiria oli kaikkiaan 145 kappaletta, jotka edustivat 50 eri rotua. Rodun ja kuntoluokan ohella tutkimuksessa huomioitiin useita eri tekijöitä kuten ikä ja samanaikaiset sairaudet. Rotujen riskejä sairastua arvioitiin käyttämällä suhteellista riskiä (RR). Tutkimuksessa todettiin 7 rotua, joiden riski sairastua oli tilastollisesti merkitsevä. Nämä olivat australianterrieri, bichon frisé, suomenlapinkoira, kääpiösnautseri, valkoinen länsiylämaanterrieri, cavalier kingcharlesinspanieli sekä sekarotuiset koirat. Suurimman riskin rotu oli australianterrieri 23,6-kertaisella riskillä sairastua diabetes mellitukseen muihin rotuihin nähden. Bichon friséllä riski sairastua oli 4,7-kertainen ja suomenlapinkoiralla 3,4-kertainen muihin rotuihin nähden. Muiden tutkimuksessa huomioitujen rotujen riskit sairastua olivat 2–3-kertaiset. Kuntoluokan ja ylipainon vaikutusta diabetes mellituksen syntyyn ei voitu tarkastella puutteellisen dokumentaation sekä potilasohjelman rajallisuuden vuoksi. Yliopistollisen eläinsairaalan potilastietojen dokumentaatiota tulisi yhtenäistää ja potilasohjelmaa kehittää siten, että se palvelisi jatkossa tutkimusten suorittamista. Tulevaisuudessa ehdottaisin jatkotutkimusena australianterriereillä tehtyä prospektiivista tutkimusta, jonka hypoteesina olisi, että australianterriereillä esiintyy merkitsevästi enemmän diabetes mellitusta kuin muilla roduilla.

Koiran talirauhastulehdus (engl. sebaceous adenitis) on harvinainen ihosairaus, joka on yleistymässä. Sitä on tavattu jo yli 55 koirarodulla sekä sekarotuisilla koirilla. Osa roduista, kuten villakoira, akita, vizsla sekä viimeisimmissä tutkimuksissa myös havannankoira ja englanninspringerspanieli ovat alttiita sairastumaan. Tyypillisesti sairastuva koira on nuori aikuinen tai keski-ikäinen. Sukupuoli, sterilointi tai kastrointi eivät vaikuta sairastuvuuteen. Taudin uskotaan olevan jossain määrin perinnöllinen. Talirauhastulehdus ei tyypillisesti esiinny yhteydessä muiden sairauksien kanssa. Talirauhastulehduksen syytä ei tunneta, mutta sitä pidetään immuunivälitteisenä, mahdollisesti autoimmuuniperäisenä sairautena. Kliinisinä oireina havaitaan harvakarvaisuutta tai karvattomuutta sekä ihon ja karvapeitteen kuivuutta ja hilseilyä. Karvojen varsissa voidaan havaita keratiinimuodostumia. Muutokset alkavat yleensä pään alueelta, josta ne etenevät vartalon selkäpuolelle. Sairaus vaikuttaa vain ihoon eikä yleisoireita tavata. Diagnoosi varmistetaan ihon koepalassa havaittujen tyypillisten histologisten löydösten avulla. Kudosleikkeissä ihossa tavataan karvatuppien lähellä talirauhasten paikalla tulehdusreaktio, mikä tuhoaa talirauhaset. Tulehdusreaktion hälvettyä paikalle muodostuu arpikudosta. Ihossa nähdään lisäksi liikasarveistumista. Talirauhastulehdusta ei voida täysin parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Yleensä hoito on elinikäinen. Jos hoito keskeytetään, oireet palaavat. Hoitona käytetään ihon paikallishoitoa ja/tai systeemistä immunosuppressiivista lääkitystä sekä suun kautta annettavaa rasvahappolisää. Paikallishoitona käytetään hilsettä irrottavia shampoita, öljykylpyjä ja kosteuttavia aineita. Immunosuppressiivisista lääkityksistä siklosporiinilla on eniten näyttöä hoidon tehosta. Retinoideja on myös käytetty. Glukokortikoideista on hyötyä vain hyvin harvoissa tapauksissa. Paikallishoidolla on lähes sama teho kuin siklosporiinilla ja yhdessä näillä on havaittu synergistinen etu. Hoidon teho on yksilöllinen. Siksi ennusteen antaminen yksilölle on vaikeaa: jotkut koirat vastaavat hoitoon erinomaisesti, jotkut eivät vastaa lainkaan. Mikäli sekundaariset bakteeritulehdukset pysyvät kurissa, on talirauhastulehdus koiralle lähinnä kosmeettinen haitta. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoite on koota suomen kielellä tietoa koiran talirauhastulehduksesta. Tavoitteena on esitellä talirauhastulehdus sairautena niin, että tiedosta on hyötyä praktiikkaa tekevälle eläinlääkärille. Tutkielma kattaa sairauden esiintyvyyden, altistavat tekijät, kliinisessä ja histologisessa kuvassa tavattavat muutokset, patogeneesin ja etiologian selvittämiseksi tehdyt tutkimukset sekä diagnosoinnin ja eri hoitovaihtoehdot. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa kuvataan yksilön ennusteen asettamista ja sairauden vaikutusta koiran jalostuskäyttöön. Talirauhastulehdusta koskeva tieto pyritään kertomaan perusteellisesti, jotta lukija ymmärtää, mitä sairaudesta nykytietämyksen valossa tiedetään. Pohdintaosiossa on otettu kantaa tutkimustietoon sekä esitetty ehdotuksia siitä, mitä sairaudesta olisi vielä tarpeen tutkia.

Työn tavoitteena oli luoda ajantasainen katsaus siihen, miten brakykefaalinen hengitystieoireyhtymä vaikuttaa koiran elämään sekä keinoihin, joilla hengitystieoireyhtymän esiintymistä voitaisiin vähentää. Brakykefaalisten eli lyhytkuonoisten ja -kalloisten koirarotujen suosio on lisääntynyt viimevuosina maailmanlaajuisesti. Monet brakykefaaliset koirarodut kuitenkin kärsivät ylähengitystieoireyhtymästä, joka on seurausta kallon luiden ja nielun sekä nenäontelon alueen pehmytkudosten mittasuhteiden epätasapainosta. Brakykefaalisten koirien lyhytkuonoinen ulkonäkö on aiheutettu ihmisten toimesta jalostuksella. Koiran pään pehmytkudokset eivät ole lyhentyneet luuston kanssa samassa suhteessa, joten suhteessa liian suuret pehmytkudosrakenteet voivat tukkia ylähengitysteitä ja vaikeuttaa koiran hengittämistä. Tyypillisimpiä oireyhtymään liittyviä anatomisia muutoksia ovat ahtautuneet sieraimet ja nenän eteinen, epäjärjestäytyneet nenäkuorikot, pidentynyt pehmeä kitalaki, ympäri kääntyneet kurkunpään umpipussit sekä kaventunut henkitorvi. Oireyhtymälle tunnusomaisia hengitystieoireita ovat epänormaalit hengitysäänet, kuten kuorsaus ja rohina, hengitysvaikeudet, alentunut rasituksen sietokyky ja alentunut lämmönsäätelykyky. Suurimmalla osalla oireyhtymästä kärsivistä koirista on hengitystieoireiden lisäksi myös ruoansulatuskanavan anatomisia tai toiminnallisia muutoksia. Brakykefaalisten rotujen suosion kasvaessa myös huoli niiden terveysongelmista on noussut esille. Oireyhtymän esiintyvyys brakykefaalisilla koiraroduilla on korkea ja sillä on suuri negatiivinen vaikutus koirien hyvinvointiin. Koska oireyhtymä on seurausta ihmisten tekemistä jalostusvalinnoista, on tärkeää, että tulevaisuuden jalostusvalinnoissa koirien terveys pidetään etusijalla ja äärimmäisiä rakenteita vältetään. Rotumääritelmät ohjaavat jalostusvalintoja, joten niiden uudelleen muotoilu on tärkeää. Koiran riski sairastua hengitystieoireyhtymään kasvaa kuonon lyhentyessä, joten pidemmän kuonon jalostaminen pienentäisi koirien riskiä sairastua. Oireyhtymän esiintymisen vähentämiseksi on ehdotettu esimerkiksi geenitestin kehittämistä, roturisteytysten käyttöä sekä vain matalan riskin rakenteisten koirien käyttöä jalostuksessa. Yksi tärkeimmistä keinoista vähentää oireyhtymän esiintymistä on välttää hengitystieoireyhtymää sairastavien koirien käyttöä jalostuksessa. Oireyhtymän vakavuutta arvioivien menetelmien avulla jalostukseen voidaan valita vain terveimmät yksilöt riskirotujen sisältä. Näitä menetelmiä ovat esimerkiksi omistajan kertomiin oireisiin perustuva kyselykaavake, eläinlääkärin tekemä kliininen arviointi, sierainten ahtauden mittaaminen, kuonon suhteellisen pituuden vertaaminen kallon pituuteen, kävelytesti sekä keuhkojen toimintakoe. Yrityksiä vähentää oireyhtymän esiintyvyyttä hankaloittaa muun muassa se, ettei useissa brakykefaalisissa roduissa ole jäljellä riittävästi yksilöitä, joiden rakenne ei aiheuttaisi suurta riskiä sairastua oireyhtymään. Lisäksi on todettu, että koirien omistajat voivat pitää hengitystieoireita brakykefaalisille roduille normaaleina, jolloin koirien pääsy hoitoon viivästyy. Sekä koirien omistajien, että kasvattajien tietoa hengitystieoireyhtymästä tulisi lisätä, jotta brakykefaalista hengitystieoireyhtymää sairastavien koirien hyvinvointia voitaisiin parantaa. Kirjallisuuskatsauksen tietoa brakykefaalisesta hengitystieoireyhtymästä sekä keinoista vähentää oireyhtymän esiintyvyyttä voi käyttää hyväkseen esimerkiksi brakykefaalisten koirien kasvattajat sekä eläinlääketieteen ammattilaiset, jotka kaipaavat tiivistä katsausta aiheeseen.

Etummaisen ristisiteen repeämä on yleisin koirien ortopedisistä ongelmista ja ontuman aiheuttajista. Koirilla etummaisen ristisiteen repeämää hoidetaan joko konservatiivisesti tai kirurgisesti. Leikkausmenetelmät jaetaan yleisesti kolmeen ryhmään; nivelensisäiset, nivelenulkoiset sekä ns. luunkatkaisumenetelmät. Fysioterapian käyttö on viime vuosina voimakkaasti lisääntynyt erityisesti koirien ortopedisten sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa, mutta siltikään koulutetun fysioterapeutin tekemää tutkimusta ei ole hyödynnetty sairauksien diagnosoinnissa tai hoitotulosten arvioimisessa. Tieteellisiä julkaisuja, joissa fysioterapeuttisia menetelmiä olisi käytetty osana ristisidevammojen hoitotulosten arviointia, on vain muutamia. Tutkimuksen tavoitteena oli vertailla pitkällä aikavälillä ristisideleikattujen koirien kuntoutumista eri leikkausmenetelmiä vertaillen. Näissä syventävissä opinnoissa keskityttiin fysioterapeuttiseen tutkimukseen. Tavoitteena oli arvioida ristisideleikattujen koirien kuntoutumista fysioterapeuttisen tutkimuksen avulla, verrata leikattujen koirien tuloksia terveiden kontrollikoirien tuloksiin sekä vertailla eri leikkausmenetelmillä leikattuja koiria toisiinsa. Hypoteesina oli, että fysioterapeuttinen tutkimus soveltuu ristisideleikkausten hoitotulosten arviointiin ja että fysioterapeuttisessa tutkimuksessa havaitaan eroja ristisideleikattujen koirien ja kontrollikoirien välillä. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Yliopistollisen Eläinsairaalan ja viiden yksityisen eläinlääkäriaseman kanssa. Omistajakyselyn perusteella 42 kpl 1-4 vuotta aiemmin ristisideleikattuja koiria kutsuttiin tutkimuskäynnille. Koirille suoritettiin tutkimuskäynnillä yleistutkimus, ortopedinen tutkimus, fysioterapeuttinen tutkimus, voimalevytutkimus, röntgenkuvaus rauhoituksessa sekä perusverinäytetutkimus. Fysioterapeuttisen tutkimuksen suoritti eläinten fysioterapiaan erikoistunut fysioterapeutti. Fysioterapeuttinen tutkimus sisälsi koirien takaraajojen liikkeiden ja käytön arvioinnin, painonvarauksen arvioinnin käsin tunnustelemalla ja elektronisten vaakojen avulla sekä aktiivisen ja passiivisen liikelaajuuden mittaukset polvista ja kintereistä. Tutkimuksissa 21 koiralla havaittiin ristisideleikatun jalan lisäksi merkittäviä nivelrikkomuutoksia muissa nivelissä, lannerangassa tai lanne-ristiluuliitoksen alueella. Nämä koirat jouduttiin sulkemaan pois tutkimuksesta liikkeiden arvioinnin, aktiivisen liikelaajuuden ja painonvarauksen osalta. Tutkimuksessa saavutettiin tilastollisesti merkitseviä eroja ristisideleikattujen koirien ja terveiden kontrollikoirien välillä polvi- ja kinnernivelten passiivisten liikelaajuuksien mittauksessa. Ristisideleikatussa jalassa polvi- ja kinnernivelen koukistuksessa goniometriatulokset olivat suurempia kuin terveessä jalassa (p=0,001). Lisäksi leikatussa jalassa polvinivelen ojennuksessa goniometriatulokset olivat alhaisempia kuin terveessä jalassa (p=0,001). Eroja havaittiin myös takaraajojen liikkeissä, aktiivisessa liikelaajuudessa sekä elektronisilla vaaoilla mitatuissa takaraajojen painonvarauksissa, mutta erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Raajan käytössä ja käsin tunnustellussa takaraajojen painonvarauksessa tutkimustulokset olivat vaihtelevia. Eri leikkausmenetelmien vertailu keskenään ei onnistunut luotettavasti liian alhaisen otoskoon vuoksi. Tutkimuksen perusteella voidaan suositella fysioterapeuttista tutkimusta ristisideleikkausten seuranta- ja vertailututkimuksiin tutkimusmenetelmäksi. Erityisesti elektronisilla vaaoilla mitattu painonvaraus ja aktiivinen ja passiivinen liikelaajuus ovat tämän tutkimuksen perusteella suositeltavia fysioterapeuttisen tutkimuksen osa-alueita.

Tutkielman tavoitteena on kirjallisuuskatsauksen avulla koota yhteen koirien perineaalityrän taustoja, oireita, diagnosointia ja hoitoa. Hoitovaihtoehtojen osalta esitellään erilaisia kirurgisia menetelmiä, sekä niiden etuja ja haittoja. Perineaalityrään sairastuvat potilaat ovat lähes poikkeuksetta uroskoiria. Sairauden tausta on huonosti tunnettu, mutta eturauhasen erittämän relaksiinin epäillään olevan osasyyllinen lantion välipohjan lihasten surkastumiseen. Perineaalityrässä vatsaontelon sisältöä (yleisimmin rasvaa, mutta joskus myös elimiä) työntyy lantion välipohjan lihasten läpi lantio-ontelon ulkopuolelle. Perineaalityrä aiheuttaa yleisimpänä oireena erilaisia ulostusvaikeuksia. Elinten tyräytyminen voi aiheuttaa virtsatie- tai suolitukoksen. Yleisin syy eläinlääkärin vastaanotolle hakeutumiseen on omistajan huomaama ulospäin näkyvä turvotus peräaukon seudulla. Diagnoosi perustuu kliiniseen yleistutkimukseen ja peräsuolen kautta tunnusteluun. Perineaalityrän hoito on tyrän kirurginen korjaus. Tyräleikkauksen yhteydessä suositellaan koiran kastraatiota, mikäli potilasta ei ole kastroitu aiemmin. Perineaalityrän korjausmenetelmiä on useita erilaisia, joista kaikkien tarkoituksena on saada lantion välipohjan lihasten tuki ennalleen. Perinteisessä menetelmässä tyräportin reunat yksinkertaisesti ommellaan yhteen. Yleisimmin käytetty menetelmä on sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirre, joskin myös muiden lihasten kielekesiirteitä on kirjallisuudessa esitelty. Istutteina voidaan käyttää eläimen omaa peitinkalvoa, sian kudoksista tuotettua istutemateriaalia tai polypropyleeniverkkoa. Myös vatsaontelon elinten kiinnitystä vatsaontelon seinämään on käytetty estämään elinten tyräytyminen. Komplikaatioiden ja uusiutumisen riski vaihtelee käytetystä leikkaustekniikasta riippuen. Yleisin komplikaatio on haavatulehdus, jota pyritään välttämään hyvällä leikkaushygienialla ja peräaukon sulkemisella leikkauksen ajaksi ulosteen valumisen välttämiseksi. Yleisimmin käytetyllä sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirteellä uusiutumisen todennäköisyys on 0–36 %. Pääsääntöisesti ennuste koiran kannalta perineaalityräleikkauksen jälkeen on hyvä.

Koksibit ovat tulehduskipulääkkeitä, jotka estävät enemmän syklo-oksygenaasi 2:sta (COX-2) kuin syklooksygenaasi 1:stä (COX-1). Syklo-oksygenaasientsyymistä tunnetaan kolme isoentsyymiä, COX-1, COX-2 ja COX-3. COX-1 on rakenteellinen, jota esiintyy mm. endoteeleillä, verihiutaleissa ja munuaisissa. Sen tuottamat prostanoidit huolehtivat monista fysiologisista toiminnoista, kuten verihiutaleiden aggregaatiosta, mahan limakalvon suojaamisesta sekä munuaisten verenkierrosta. COX- 2 on pääosin tulehdustiloissa ja neoplasioissa indusoituva, mutta sitä on myös rakenteellisena etenkin munuaisissa, suolistossa, keskushermostossa ja lisääntymiselimissä. Tulehdustiloissa ja vaurioissa COX-2:n aktivoituessa syntyvät prostaglandiinit mm. herkistävät vapaita hermopäätteitä kivulle ja lisäävät vaurioalueen verenkiertoa, mikä näkyy ja tuntuu punoituksena ja kuumotuksena. COX-3:n koodaama proteiini poikkeaa paljon COX-1:n ja COX-2:n proteiineista, eikä sillä näyttäisi olevan syklooksygenaasiaktiivisuutta. COX-1:n ja COX-2:n rakenteellisten erojen ansiosta on pystytty kehittämään COX-2 selektiivisempiä tulehduskipulääkkeitä eli koksibeja. Alussa uskottiin, että COX-1:n säästymisen vuoksi koksibit aiheuttaisivat vähemmän sivuvaikutuksia ja niiden kipua lievittävä vaikutus olisi parempi kuin perinteisillä tulehduskipulääkkeillä. Ruuansulatuskanavan osalta koksibit ovatkin turvallisempia kuin ei-selektiiviset tulehduskipulääkkeet, mutta COX-2:n rakenteellisen ilmentymisen johdosta etenkin munuaisiin ja maksaan kohdistuvia sivuvaikutuksia esiintyy edelleen. Ihmisillä todettuja verenkierto-elimistöön kohdistuvia sivuvaikutuksia ei ole kuitenkaan tavattu eläimillä. Koksibeja alkoi tulla markkinoille eläimille 2000-luvun puolivälissä. Tätä kirjoittaessa Euroopassa firokoksibista on myyntiluvallinen valmiste koirille ja hevosille, robenakoksibista koirille ja kissoille ja mavakoksibista koirille. Kaikilla näillä on käyttöindikaatio nivelrikkoon liittyvän kivun ja tulehduksen hoitoon. Lisäksi firokoksibia ja robenakoksibia saa käyttää ortopedisen tai pehmytosakirurgisen toimenpiteen jälkeisen kivun ja tulehduksen lievittämiseen. Oikeilla hoitoannoksilla ja hoitoajoilla annettuna kaikki nämä ovat tehokkaita ja turvallisia kipulääkkeitä eläimille. Koksibeja ei suositella potilaille, joilla on munuaisten, maksan tai sydämen vajaatoiminta, sillä koksibit voivat heikentää näiden toimintaa edelleen. Käyttöä ei myöskään suositella potilaille, jotka kärsivät alhaisesta verenpaineesta tai veritilavuudesta tai saavat nesteenpoistolääkkeitä, koska tällöin riski munuaisvaurioille kasvaa. Koksibeja ei saa käyttää potilailla, joilla on ruuansulatuskanavan haavauma tai ruuansulatuskanavaan liittyviä oireita, eikä niitä saa käyttää yhdessä muiden tulehduskipu-lääkkeiden tai kortikosteroidien kanssa, koska yhdessä ne lisäävät riskiä ruuansulatuskanavan haavaumille. Lisätutkimuksia koksibeista kuitenkin vielä kaivattaisiin. Etenkin mavakoksibi aiheuttaa paljon kysymyksiä turvallisuudesta pitkän puoliintumisaikansa johdosta. Myös firokoksibin tehoa ja turvallisuutta ähkyhevosilla tulisi tutkia lisää. Alustavien tutkimusten perusteella firokoksibi saattaisi olla jopa fluniksiinimeglumiinia parempi vaihtoehto etenkin ohutsuoliperäisten ähkyjen hoitoon, sillä firokoksibi ei näyttäisi hidastavan ohutsuolen limakalvovaurion paranemista kuten fluniksiinimeglumiini.