Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan Vladimir Putinin ensimmäisten kausien länsiretoriikkaa ja historiapolitiikkaa. Työn taustalla on havainto siitä, että Venäjän suhtautuminen Neuvostoliittoon alkoi selvästi muuttua 2000luvulla. Putin palautti Venäjän kansallislaulun pohjaksi Neuvostohymnin sävelen, nosti suuren isänmaallisen sodan eräänlaiseksi menneisyyskultiksi ja kävi vuosikymmenen lopulla historiasotia naapuriensa kanssa. Neuvostoliiton aikana länsi edusti sosialistisen itäblokin vastapuolta, sen toiseutta, josta erottautumalla omaa identiteettiä rakennettiin. Mikäli Neuvostoliitto ja sen aika rehabilitoitiin Putinin toimesta ja nostettiin korotettuun asemaan Venäjän kollektiivisessa muistissa, mitä lännelle ”tehtiin”? Valtioiden ja kansojen itseymmärryksen oleellisena ytimenä on käsitys yhteisestä historiasta ja siksi historia on aina ollut valtaapitävien suosiossa. Putin pyrki valtaan noustuaan paitsi kehittämään ja uudistamaan Venäjän talouden ja valtarakenteet, myös palauttamaan sen kansainvälisen aseman, venäläisiä yhdistävän kansallistunteen sekä suurvaltaidentiteetin. Tutkimuksen hypoteesina on, että Putin ymmärsi historian poliittisen käytön potentiaalin ja hyödynsi sitä aktiivisesti tavoitteitaan ajaessaan. Putin rakensi kuitenkin menneisyyden avulla sellaisen kertomuksen Venäjästä, ettei sen suhteita länteen ollut mahdollista kehittää 90-luvun pohjalta. Oletuksena on, että Putinille oli kuitenkin tärkeämpää lujittaa kansallista yhtenäisyyttä ja vahvistaa uuden Venäjän ideaa, kuin varmistaa hyvät suhteet länsimaiden kanssa. Analysoimalla sekä Putinin historia-argumentteja että länsiretoriikkaa tutkielma selvittää, rehabilitoiko Putin ensimmäisten kausiensa aikana Neuvostoliiton lisäksi siihen tiukasti liitetyn käsityksen lännestä Venäjän ”toisena”, uhkana tai jopa vihollisena. Aineisto koostuu Venäjän presidenttien vuosittain pitämät Kansakunnan tila -puheet Putinin kahdeksalta ensimmäiseltä presidenttivuodelta. Putinin puheita analysoitiin kolmesta toisiaan tukevasta näkökulmasta. Ensin selvitettiin, miten Putin muovasi historian avulla Venäjän valtarakenteita, taloutta ja turvallisuuspolitiikkaa. Tässä kategoriassa esiin nousi ennen kaikkea vakaan ja vahvan Venäjän diskurssi, jota rakennettiin tekemällä pesäeroa etenkin 90-luvun heikkoon Venäjään. Seuraavaksi keskityttiin Putinin identiteettipolitiikkaan ja osoitettiin, että Venäjän ja venäläisten identiteettiä rakennettiin ajan kuluessa yhä vahvemmin toiseuttamalla länttä. Menneisyydestä haettiin tukea ennen kaikkea Venäjän kansallisen yhtenäisyyden ja identiteetin määrittelylle. Samalla havaittiin, että siinä missä Venäjästä tehtiin uniikki, muista selvästi erottuva kokonaisuus vasta Putinin toisen kauden loppupuolella, näyttää venäläisyys olleen sitä koko ajan: ”Venäjä” saattoi olla eurooppalainen, ”venäläinen” ei. Lopuksi analysoitiin Putinin rakentamaa länsikuvaa ja lännelle annettuja monia merkityksiä. Näiden kolmen analyysitason tuloksia tarkastelemalla voidaan todeta, että Putinin retoriikan Venäjä oli hitaasti mutta varmasti matkalla törmäykseen lännen kanssa. Putin vaikutti jopa valmistautuvan tähän varmistamalla venäläisten tuen etukäteen näiden yleistä länsikuvaa heikentämällä. Tutkielma osoittaa, että kahdeksassa vuodessa lännen rooli muuttui Putinin puheissa taloudellisen kehityksen ja turvallisuuden takaajana toimivasta kumppanista ensin kritiikin kohteena olevaksi kilpailijaksi ja lopuksi konkreettiseksi turvallisuusuhaksi. Menneisyyden avulla välitetyt tarinat käänsivät venäläisten toiveita ja odotuksia pois lännestä, kohti Venäjän omaa tietä.

The objective of this study is twofold: Firstly, to investigate how men and women living in Tanala villages in the Ranomafana National Park buffer zone differ in their natural resource use and livelihood. Secondly, based on this information, the intention is to find out how the establishment of the park has influenced people living in the buffer zone from the gender point of view. The data have been gathered mainly by using semi-structured interviews. Group interviews and individual interviews were carried out in three buffer zone villages. In addition, members of the park personnel were interviewed, observations were made during the visits to the villages and documents related to the planning and the administration of the park were investigated. The data were analysed using qualitative content analysis. It seems that Tanala women and men relate to their environment in a rather similar way and that they have quite equal rights considering the use and the control of natural resources. Probably this is the reason why the management of the Ranomafana National Park has practically not taken gender issues into account in the planning of the park or in administering activities related to it. Both Tanala men and women can own and inherit land, and in most cases they also exert full control over it. Similarly, women and men seem to control their own labour as well as the produce of their work. There is a strong gendered division of labour in Tanala villages, based on the conception of men doing the hard and difficult work and women s tasks being easy. This idea does not appear to correspond with reality, but it rather seems to be a social construction highlighting the importance of men s work at the expense of women s tasks. At the household level, men and women have equal say considering environmental resources management as well as other kinds of issues, but at the community level women are significantly less active than men in decision making. Since the park management has not paid any special attention to this, women s voices and their interests have not been heard as much as those of men in park related meetings. In consequence, there have been no development projects focused on women s cultivation activities, for example. The establishment of the park has also had another important gendered impact. Since the creation of the park local people have been forbidden to enter the park forest. In practise this ban has mostly affected women, and the forest has become a men s space considering both the access to it and it s resources as well as the feeling of authority. As a conclusion it can be stated that for achieving socially just nature conservation, it is important to take gender issues into consideration even if gender relations seem to be quite equal. In Ranomafana area the situation could be improved, for example, by listening more carefully to women s interests and needs.

Tässä tutkielmassa selvitän sisällönanalyysillä kirjoituspyynnöllä keräämästäni aineistosta, mikä vaikutus luonnolla on Puolustusvoimien sotilaspappien ja Malmin seurakuntapappien spiritualiteettiin. Käsittelen Puolustusvoimien kirkollista työtä, sotilaspappeutta, kristillistä spiritualiteettia, luontoa, Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarisen esittelemiä luonnon rakastavaa vaikutusta käsitteleviä länsimaisia ajatteluperinteitä, tutkimustehtävääni, -kysymystäni, -aineistoni keruuta ja käsittelyä, käyttämiäni menetelmiä, eettisyyteen ja luotettavuuteen liittyviä kysymyksiä, aineistonanalyysiäni, kohderyhmäni sisäisiä suhteita ja tuloksistani tekemiäni johtopäätöksiäni. Tuloksistani kävi ilmi, että aiheeseeni liittyvät näkökulmat korreloivat erityisesti herätysliiketaustaisuuden (ks. perinteet luonto herättää kiitollisuutta ja ilmentää Älyä) ja sotilaspappeuden (ks. perinteet luonto herättää kiitollisuutta ja hoitaa kokonaisvaltaisesti) kanssa. Ikäluokista neloset korreloivat aiheeni aspektien kanssa voimakkaimmin, mutta hengellisten taustojen ja työnkuvien tapaan selkeää linjaa ei ikäluokissa ollut nähtävissä. Tulokseni tukivat taustaoletustani sotilaspappien luontosuhteen erityisyydestä muuhun papistoon nähden. Aspekteja, joita vain sotilaspapit nostivat tässä tutkimuksessa esiin, olivat luomistyön ihmeellisyys, luottamusta (Jumalaan) vahvistava pyhän kosketus, Jumalan läsnäolon tuoma turvallisuus ja hänen lähimmäksi tulemisensa luonnossa, hiljentyminen, lepääminen, vapaampi hengittäminen, akkujen lataaminen ja metsän konkretiaan keskittymisen työstressiä laskeva vaikutus. Lisäksi vain sotilaspapit toivat esiin luonnon tuoman vaihtelun työympäristöille ja luonnon olevan paikkana paras hengellisille kohtaamisille. Sotilaspappien luontoon vievien harrastusten valikoima oli myös selvästi seurakuntapappien valikoimaa laajempi. Edelleen vain sotilaspapit toivat esiin eläimet työstä irrottavana ja jumala- ja luontosuhdetta vahvistavana tekijänä ja sekä eläimet että kasvit palautumista tukevina tekijöinä. Tulokseni antavatkin ymmärtää, että sotilaspappien luontosuhde olisi papistossa poikkeuksellinen. Tulokseni eivät kuitenkaan ole yleistettävissä kohderyhmäni pienen koon vuoksi. Sotilaspappeus, yhdessä herätysliiketaustaisuuden kanssa, antaa kuitenkin suuntaa sille, miten ihmisten luontosuhde voitaisiin saada kestävämmälle pohjalle. Tuloksistani nousi esiin kaksi kysymystä, jotka tarvitsevat jatkotutkimusta: miksi herätysliiketaustattomat painottivat herätysliiketaustaisten sijaan parannuksenteon merkitystä varjeluvastuun kohdalla, ja miksi sotilaspapit sivuuttivat täysin perinteen luonto ilmentää Älyä? Oliko taustalla luontosuhteen romantisoinnin vaikeus – käytetäänhän luontoa suomalaisessa sissisodankäynnissä sodankäynnin välineenä? Tulokseni voidaan joka tapauksessa tiivistää ajatukseen, jossa ihmiskunta tarvitsee luonto- ja jumalasuhteessaan sotilaallista herätystä luonnon hyvinvoinnin palauttamiseksi ja luontosuhteensa lujittamiseksi.

Menestyksen käsite: Esimerkkitapauksena Helsingin yliopisto pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan menestyksen käsitettä käsiteanalyyttisen menetelmän avulla. Menestyksen käsitettä tarkastellaan suhteessa lähikäsitteisiinsä ja vastakohtiinsa. Huomiota kiinnitetään myös menestyksen käsitteen historialliseen muutokseen. Menestyksen käsite sisältää lähikäsitteensä ja osan vastakohdistaan. Kirjallisuuden avulla kiinnittäen huomiota menestyksen arvioimiseen erilaisissa asiayhteyksissä. Tutkielman tavoitteena on luoda menestyksen käsitettä selkeyttäviä käsitteellisiä erotteluja, joita voidaan käyttää välineinä menestyksen käsitteen tarkastelemisessa Helsingin yliopiston kontekstissa. Välineiksi määrittyivät sisäinen, ulkoinen ja kokonaisvaltainen menestys. Menestystä voi tarkastella myös saavuttamisen, tapahtumisen ja olosuhteiden näkökulmasta. Tutkielma on toteutettu sosiaalietiikan pääaineessa sosiaalietiikan peruskäsitteiden pro seminaarissa. Teoreettisen taustan tutkielmalle muodostavat Jaana Hallamaan yhteistoiminnan etiikan teoria ja Georg Henrik von Wrightin Hyvän muunnelmia -teoksessa esitetyt teoreettiset erottelut hyvän luonteesta. Menestystä tarkastellaan teoreettisesti toiminnan ja hyvän näkökulmasta. Toiminnan ja hyvän käsitteet ovat tärkeitä etiikan ja sosiaalietiikan tutkimuskohteita. Menestystä tarkastellaan yksilötoiminnan näkökulmasta kiinnittäen huomiota menestykseen toimintana ja prosessina. Yksilötoiminnan näkökulmasta arvioidaan myös menestyksen subjektiivista puolta, menestystä teknisenä hyvänä ja suorittamisena sekä menestystä sisäisenä hyvänä ja kukoistamisena. Helsingin yliopistoa analysoidaan akateemisena yhteisönä, jonka tarkoitus on tarjota tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Aineistona käytetään vuosien 2007–2009, 2010–2012 sekä 2013–2016 strategiaa yhdessä Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen eettisten periaatteiden ja Helsingin yliopiston avajaisissa vuosina 2013 ja 2014 pidettyjä juhlapuheita. Helsingin yliopiston toimintaa verrataan analyysissa yrityksen toimintaan. Helsingin yliopiston toimintaa tarkastellaan yhteistoiminnan teorian näkökulmasta ja kiinnitetään huomiota toimijoiden intressien huomioonottamiseen. Aineistosta paljastuvia menestysnäkemyksiä kommentoidaan ajankohtaisen keskustelun avulla ja erityistä huomiota kiinnitetään vuonna 2010 voimaan tulleen yliopistouudistuksen vaikutukseen ja 1.8.2015 voimaan tulevaan uuteen Helsingin yliopiston johtosääntöön.

Hajautettuja järjestelmiä rakennettaessa on toteutettavan järjestelmän suorituskykyyn kiinnitettävä huomiota jo heti suunnittelun alkuvaiheessa. Järjestelmän suorituskykyyn vaikuttaa ennen kaikkea korkean tason arkkitehtuuri. Arkkitehtuuria suunniteltaessa tulisi kyetä ennustamaan tulevan järjestelmän suorituskykyä, ja arvioimaan erilaisten suunnitteluvaihtoehtojen vaikutuksia. Perinteisesti tietokonejärjestelmien suorituskykyä on tutkittu vasta toteutuksen valmistuttua testausvaiheessa. Pelkästään testaukseen tukeutuva verifiointi ei kuitenkaan ole riittävä tämän päivän kustannustehokkaaseen ja nopeatempoiseen tuotekehitykseen pyrkivässä liiketoimintaympäristössä. Niinpä nykyaikaisen järjestelmäkehityksen osaksi on tuotu suorituskykysuunnittelu. Suorituskykysuunnittelu kestää koko järjestelmän elinkaaren ajan ja pyrkii mahdollisimman aikaisessa vaiheessa eliminoimaan suorituskyvyn kannalta epäedullisten suunnitteluratkaisujen päätymisen lopulliseen tuotteeseen. Tässä tutkielmassa esitellään menetelmä hajautettujen järjestelmien suorituskykysuunnitteluun. Tutkielman osana määritellään ja toteutetaan työkalu, jolla pystytään mallintamaan hajautettu järjestelmä ja tutkimaan sen käyttäytymistä. Työkalu on simulaattori, joka ratkaisee UML-kielen aktiviteettikaavioiden kaltaisia suoritusmalleja. Työkalu mahdollistaa suunnittelu- ja toteutusvaiheiden ajan tarkentuvan ohjelmistojen ja järjestelmän suorituskyvyn analysoinnin. Tutkielmaan kuuluu myös tapaustutkimus, jossa menetelmää ja työkalua käyttäen tutkitaan vaihtoehtoista tapaa toteuttaa Nokian DX 200 -järjestelmän sisäinen viestinvälitys.

Pharmaceutical nanocrystals are under one micrometer sized crystals composed of pure active pharmaceutical ingredient (API) and stabilizer. Their apparent dissolution rate is improved compared to conventionally sized crystals. Rapid dissolution is mainly due to increased intrinsic surface area of API powder. Solubility increase is significant only with very small, under 100 nm crystals. Nanocrystal formulations with improved dissolution rates can be utilized to increase bioavailability of fairly insoluble BCS class II APIs. Few nanocrystal based products are already on market. Common methods for dissolution study of nanocrystals arecompendial dissolution apparatus 1 or 2, which usually rely on sampling and separation of undissolved fraction. The reliability of these methods is dependent of the separation efficiency. Unfortunately separation becomes more tedious with diminishing crystal size. Thus it would be desirable to replace the methods that require sampling and separation with methods that do not require separation of undissolved fraction (in situ methods), preferably with continuous detection. With the dialysis method the separation is easily achieved. However, the rate limiting step is not dissolution but diffusion through the dialysis membrane. Electrochemical in situ detection methods can only be applied to electroactive APIs. Utilization of in situ UV probes for monitoring nanocrystal dissolution is limited by the UV absorbance of the nanocrystals themselves. To date, light scattering methods have mainly been applied to solubility studies, with few attempts on dissolution studies. In this study the light scattering, dialysis and compendial paddle methods were compared for their ability to monitor the dissolution of indometacin nanosuspensions (NS). Light scattering experiments were performed with Zetasizer equipment. Three poloxamer 188 stabilized NSs, with average diameters (Dz) of 300 nm, 600 nm, and 900 nm, were evaluated. Dissolution studies were executed in sink conditions (under 30% of saturated concentration) and in slightly higher concentration (intermediate conc., 30-50% of saturated concentration) at pH 5.5. The compendial paddle method was performed on the same suspensions with the same medium at intermediate concentration. In the dialysis method the studied NS had a Dz value of 350 nm. The pH of the dissolution medium was 7.4, and the membrane was made of regenerated cellulose. Experimental results were fitted to exponential equation and the dissolution time DT, i.e. time to reach 99% dissolution, was determined based on the equation. In sink conditions the dissolution of all of the NSs was so rapid that reliable estimations of dissolution times could not be made with the light scattering method. In intermediate concentration the dissolution time (51±12 s) of the 300 nm NS was significantly lower than those of 600 nm (340±80 s) and 900 nm (230±50 s) NSs with a confidence level of 5%. The slowest dissolution of the 600 nm NS could be attributed to its broad crystal size distribution. With the compendial paddle method no significant differences in dissolution times could be detected. Compendial dissolution times, about 600-700 s, were markedly longer than those from light scattering experiments. The dialysis method was unable to discriminate between 350 nm NS and indometacin solution, which can be explained by rapid dissolution of the nanocrystals, followed by slow diffusion across the dialysis membrane. Of the studied methods, light scattering was the only one to discriminate between dissolution times of various NSs. It was most applicable to narrow crystal size distributions. It is a fairly small scale method requiring only 1 mL of dissolution medium and about 10 µg of nanocrystals. The method was not dependent on chemical analysis. Theost important limitation was the fact that due to the operational method of the Zetasizer, the first data point was not acquired until about 20 s after the measurement started.

Valvontalautakunta on Asianajajaliiton yhteydessä toimiva riippumaton elin, joka valvoo asianajajia, julkisia oikeusavustajia ja tietyin edellytyksin luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia eli lupalakimiehiä ja arvioi valvottavien menettelyn ammattieettisyyttä. Tutkielman aiheena on valvontamenettely valvontalautakunnassa erityisesti sen julkisuuden ja salassapitokysymysten näkökulmasta. Valvontalautakunta käyttää tehtävässään julkista valtaa ja hoitaa julkista hallintotehtävää, jonka antaminen muulle kuin viranomaiselle edellyttää perustuslain 124 §:n mukaan, etteivät hyvän hallinnon perusteet vaarannu ja että tehtävän hoitaminen tällaisen tahon toimesta on tarkoituksenmukaista. Myös julkisuusperiaatteen noudattaminen kuuluu hyvän hallinnon takeisiin. Julkisuudella taataan toiminnan ennakoitavuus ja uskottavuus sekä yleisön luottamus. Valvontalautakunnan toimintaan ja asiakirjojen julkisuuteen sovelletaan julkisuuslakia ja hallintolakia ja menettely on lähtökohtaisesti asiakirjajulkista. Valvontamenettely muistuttaa hallintomenettelyä, mutta valvonta-asian käsittely eroaa hallintoasian käsittelystä erityisesti muutoksenhaun suhteen, kun muutosta valvontalautakunnan ratkaisuihin haetaan hovioikeudelta hallinto-oikeuden sijaan. Tällä on vaikutusta asiakirjojen julkisuuteen ja salassapitoon sovellettavan lain valinnassa, sillä julkisuuslain sijaan hovioikeudessa valvonta-asian asiakirjoihin sovelletaan oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettua lakia, joka asettaa julkisuuslakia korkeammat edellytykset asiakirjojen salassapidolle. Valvonta-asian käsittely on pääosin kirjallista ja käsittelyn julkisuuteen on sovellettavissa, mitä hallintoasioiden käsittelyn julkisuudesta on hallintolaissa säädetty. Yleisöjulkisuutta ei näin sovelleta valvontamenettelyyn. Valvontalautakunnan asiakirjat ovat kuitenkin julkisuuslain perusteella lähtökohtaisesti julkisia ja viranomaisen asiakirjoihin rinnastettavissa. Julkisuutta rajoittaa julkisuuslain salassapitosäännösten lisäksi myös asianajajan salassapitovelvollisuus. Asianajajan laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden alaiset tiedot ovat myös valvontalautakunnassa salassa pidettäviä. Tilanne voi kuitenkin muuttua, jos valvontalautakunnan ratkaisusta valitetaan hovioikeuteen, jolloin salassapidon edellytyksenä on lisäksi se, että tiedon paljastumisesta aiheutuisi todennäköisesti merkittävää haittaa niille eduille, joita laissa säädetty salassapitovelvollisuus suojaa. Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa säädetyn vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvat tiedot eivät voi olla salassa pidettäviä hovioikeuden lisäksi myöskään valvontalautakunnassa, sillä salassapito edellyttää lain tasolla määrättyä salassapitovelvollisuutta. Asianajaja on kuitenkin velvollinen vastaamaan valvonta-asiassa näiden velvollisuuksien rajoittamatta. Velvollisuudet, joita asianajajan edellytetään noudattavan, ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriitatilanteen ratkaiseminen niin, että sekä asianajajan että hänen asiakkaansa intressit toteutuisivat, edellyttäisi asianajajalain muutosta. Asianajajan lakisääteinen salassapitovelvollisuus pitäisi laajentaa koskemaan myös vaitiolovelvollisuuden alaisia tietoja.

Tutkielmani käsittelee vastaaja-velallisen oikeuksiin pääsyä summaarisessa menettelyssä. Vaikka lainsäädännön tasolla siviiliprosesseja on vain yksi, empiirisesti voidaan erottaa erillinen summaarinen menettely siviiliprosessin sisällä, kun suppealla haastehakemuksella vireille tullut asia ratkaistaan kirjallisessa valmistelussa yksipuolisella tuomiolla. Siviilioikeudellinen oikeusturva toimii alustana aineellisen lainsäädännön takaamien oikeuksien toteutumiselle. Oikeusturvan toisena ulottuvuutena pidetään menettelyn reunaehtoja, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksiä, jotka prosessin tulee joka tapauksessa toteuttaa. Kuitenkin rajalliset resurssit, oikeudenhoidon säästöt ja yhteiskunnalliset käsitykset muokkaavat prosessikäsityksiä ja painotuksia. Summaarinen menettely ja siitä käyty keskustelu tuo varsin selvästi esiin näitä ristiriitaisuuksia; miten sovittaa yhteen kustannustehokas, massamuotoinen maksuvelvollisuuden vahvistaminen ja toisaalta pakottavan lainsäädännön suojasäännösten toteutuminen osapuolten asemat ja niihin kuuluvat vastuurakenteet huomioivalla tavalla? Summaaristen asioiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti vuoden 2007 jälkeen. Asiamäärien kasvun syynä on pidetty kotitalouksien korkeaa velkaantumisastetta ja kuluttajaluottojen yleistymistä. Kuluttajien velkaantumiseen ja kuluttajaluottojen kielteisiin vaikutuksiin on pyritty puuttumaan useilla aineellisen lainsäädännön uudistuksilla, kuten korkokattosääntelyllä. Painetta velkaantumis- ja kuluttajansuojakeskustelun ulottamisesta prosessuaaliselle puolelle on muodostunut vasta hiljattain. Tuomioistuimen merkittävä rooli kuluttajansuojan toteutumisessa on noussut esiin kotimaisessa keskustelussa unionin oikeutta tulkinneen korkeimman oikeuden ratkaisun KKO:2015:60 kautta. Ehkäpä oikeudenalajaottelun vuoksi summaarinen menettely on pysynyt tämän keskustelun ulkopuolella, vaikka sitä voidaan pitää kiinteänä osana maksuhäiriömerkintään johtavaa velanperintää. Aiemmassa tutkimuksessa vastaajan oikeusturvan kannalta merkityksellisiä seikkoja on kyllä nostettu useissa yhteyksissä esiin, mutta kattavaa tutkimusta niiden toteutumisesta ei ole tehty. Tutkimuskysymykseni on miten vastaaja-velallisen oikeusturva toteutuu summaarisessa menettelyssä. Siihen vastatakseni olen käynyt läpi käräjäoikeuksien yksipuolisia tuomioita vuosilta 2014–2016. Aineisto on koostunut 5 000 yksityishenkilöä koskevasta, käräjäoikeuksissa yksipuolisella tuomiolla ratkaistusta velkomusasiasta vuosilta 2014–2016. Velkomustuomioiden kautta pyrin analysoimaan vastaajan toimintamahdollisuuksia ja sitä, miten oikeuksiin pääsyn toteutumista voidaan arvioida. Tutkimukseni oikeuspoliittisena antina voidaan nähdä keskeisten tiedon tuottaminen summaarisen menettelyn kehittämisestä käytävälle keskustelulle. Työni jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisen osan muodostaa summaarisen menettelyn lainopillinen tarkastelu. Jakson tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten prosessuaalinen vastuunjako tuomioistuimen ja osapuolten välillä rakentuu summaarisessa menettelyssä; mitä kuuluu tuomioistuimen tutkimisvaltaan ja mikä jää sen ulkopuolelle vastaajan väittämistaakan varaan. Toisessa osiossa täydennän kuvaa valmisteluasiakirjojen analyysilla sekä aineiston tuomioiden perusteella hahmottuvien, vastaajan oikeussuojan toteutumismahdollisuuksien esittelyllä, jossa hyödynnän aineiston määrällistä analysointia. Kolmannessa jaksossa muotoilen osapuolten ja tuomioistuimen positioita Marc Galanterin (1974) klassikkoartikkelin Why the ”Haves” Come Out Ahead: Speculations on the Limits of Legal Change osapuolikapasiteettiteorian kautta. Analyysini avaa toimintamahdollisuuksia tilanteessa, jossa menettelyssä nousee esiin oikeudellisesti tulkinnanvarainen kysymys. Aineistolähtöinen kuvaus rakentuu yksittäisen kantajan tuomioille, jota kuitenkin laajennan toimintamahdollisuuksien systemaattiseen tarkasteluun. Silloin kun summaarinen prosessi perusmuodossaan, se täyttää työni mukaan hyvin tarkoituksensa: kustannustehokkaan velan vahvistamisen. Kun menettelyssä tulee vastaan pakottavan lainsäädännön kannalta tulkinnanvarainen tilanne, tilanne muuttuu. Määrällinen tarkastelu antoi viitteitä siitä, vastaajan näkökulmasta vaatimuksen riitauttamiselle voi olla tiedollisia tai taloudellisia esteitä. Myös osapuolten toimintamahdollisuutta koskeva analyysini nostaa esiin kriittisiä huomioita väittämistaakan aktiivisuusvelvoitteen soveltuvuudesta summaarisiin asioihin. Galanterin osapuolikapasiteettiteoriaan pohjautuvan analyysini tuloksena kantaja-velkojalla on selvästi vahvemmat toimintamahdollisuudet menettelyssä. Lisäksi tutkimukseni keskeinen havainto on, että pelkkä prosessilainsäädännöllinen tutkintaoikeus (tai -velvollisuus) ei suoraviivaisesti manifestoidu pakottavan lainsäädännön toteutumisena. Analyysin perusteella kyse ei ole vain siitä, onko tuomioistuimella sopivat juridiset työkalut, vaan yhtäältä myös siitä, tunnistetaanko oikeudellisesti tulkinnanvaraiset tilanteet.

Ympäristövahinkojen korvaamista sääntelee pääasiassa ympäristövahinkojen erityislaki, ympäristövahinkolaki. Tutkielmassa määritellään aluksi keskeiset käsitteet ja termit, kuten ympäristövahinko, vahinkolajit, syy-yhteys ja sietämisvelvollisuus. Tutkielman myöhemmässä luvussa luvussa käydään läpi ympäristövahinkojen korvaaminen ympäristövahinkolain ja eräiden muiden lakien mukaisissa menettelyissä ja tarkastellaan ympäristövahinkolain aineellisten säädösten vaikutusta eri menettelyissä. Tutkielmassa tutustutaan myös ympäristövahinkojen korjaamiseen ja toissijaisen vastuun muotoihin. Neljännessä luvussa tarkastellaan korvauksen määräytymistä erityisesti ankaran vastuun osalta. Ympäristövahinkoina korvataan esinevahinko, henkilövahinko ja puhdas varallisuus vahinko. Käsitteet vastaavat vahingonkorvauslain käsitteitä, mutta varallisuusvahingon osalta korvausvelvollisuus on osittain laajempi. Pykälän toisella momentilla tarkoitetaan niin kutsuttuja aineettomia vahinkoja. Esinevahinko ja varallisuusvahinko voivat molemmat tulla korvattavaksi jo ympäristönsuojelulain lupamenettelyn yhteydessä. Ympäristövahinkolain perustilanteessa, eli kanteen johdosta ratkaistavan ympäristövahinkokysymyksen ratkaisee oikeudenkäymiskaaren 10 luvun oikeuspaikkasäännösten ilmoittama käräjäoikeus. Muutoksenhakuportaat ovat muiden riita-asioiden tavoin edelleen oikeudenkäymiskaaren osoittamalla tavalla hovioikeus ja korkein oikeus. Tutkielmassa selvitetään käräjäoikeuden ja viranomaisten toimivallan jakoa sekä menettelykysymyksiä. Ympäristölupa vaaditaan, kun toiminta aiheuttaa ympäristön pilaantumisen vaaraa (YSL 27 §). Pilaantumisen käsite on määritelty ympäristönsuojelulain 5 §:ssä. Lupa-asian yhteydessä määrätään korvattavaksi viran puolesta (virallisperiaate) toiminnasta johtuva, vesistön pilaantumisesta aiheutuva vahinko (YSL 125 §), eikä tällöin sovelleta ympäristövahinkolain 9 §:n säännöstä etukäteiskorvauksesta, sillä etukäteiskorvaus on lupa-asioissa pääasiallinen käytäntö. Korvauksista päättäminen lupa-asian yhteydessä liittyy vesilain perinteeseen siitä, että myös korvauskysymysten ratkaisu etukäteen on osa lupamenettelyä. Tutkielmassa perehdytään myös tiettyihin erityiskysymyksiin, kuten sopimukseen perustuvaan vastuuseen, ympäristövahinkojen korvaamiiseen vesilain mukaisessa menettelyssä ja ympäristövahinkojen korjaamisvelvollisuuteen.

Tutkin kotitilan merkitystä kahdessa saksalaisessa sukuromaanissa: Thomas Mannin romaanissa Buddenbrooks (1901) ja Eugen Rugen romaanissa In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011). Molemmat teokset kattavat puolen vuosisadan mittaisen ajanjakson, johon mahtuu neljän sukupolven elämänvaiheita. Mannin romaanissa seurataan Buddenbrookien kauppiassuvun vaiheita Lyypekissä 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. Rugen teoksessa eletään 1900-luvun jälkipuoliskoa Saksan demokraattisessa tasavallassa. Tarinan keskushenkilöt ovat uusperheen muodostavat Powileitit ja Umnitzerit, jotka edustavat virkamiehinä ja tutkijoina suunnilleen samaa yhteiskunnallista statusta kuin Buddenbrookien porvarisperhe omassa yhteisössään. Monen sukupolven sukuromaanissa koti on tarinan keskeinen tapahtumapaikka. Koti on perheen asuinpaikka, joten siihen tiivistyy paljon tietoa taloa asuttavasta perheestä. Se on siis sukutarinan runko, johon tarinan juonikulut kiinnittyvät. Konkreettisena tilana – rakennuksena ja huoneina – koti on materiaalinen osoitus perheen tilasta, vauraudesta ja asemasta yhteisössä. Toisaalta kodilla tarkoitetaan myös materiaa vaikeammin määriteltävissä olevia seikkoja. Vaihtelut kodin paradigmassa voivat selittyä eri aikakausina vallalla olleista ideologioista ja sosio-kulttuurisista järjestelmistä. Vaikka tutkielmani aiheena ovat fiktiiviset kodit, joita asuttavat kuvitteelliset asukit, tutkielmani valottaa muutosta, joka tapahtui kodin diskurssissa viime vuosisadalla. Kaunokirjallisuuden avulla voidaan tavoittaa ajassa näkymättömissä olevia rakenteita ja muutossuuntia. Tutkielmassani tutkin siis sitä, millaisia kerronnallisia tehtäviä koti saa Mannin ja Rugen teoksissa. Selvitän, millä tavoin kotitila osallistuu tarinan luomiseen. Lisäksi tarkastelen vertaillen niitä eroja, jotka kotitilan käyttötarkoituksissa ja merkityksissä on havaittavissa teosten välillä. Sekä teosten julkaisun että niissä esitettyjen tapahtumien keskinen ajallinen etäisyys on noin sata vuotta. Teosten väliin jäävät vuosikymmenet edustavat kaupungistumisen, teollisen vallankumouksen ja maailmansotien aikaa. Euroopan rajat muuttuivat, yhteiskunnat modernisoituivat. Lähtöoletukseni on, että kehitys näkyy myös valittujen teosten kodin kuvauksissa. Yhtäältä kodit ja kotien merkitykset muuttuvat kummankin teoksen kertomassa tarinassa. Toisaalta pyrin osoittamaan teosten kotikuvauksia vertailemalla, kuinka kodin tehtävät sekä perheen merkitys ovat muuttuneet Buddenbrookien ajasta 1800-luvun puolivälistä aina Umnitzerien itäsaksalaiseen perhe-elämään vuosituhannenvaihteeseen saakka. Vertailu on mahdollista teosten yhtäläisyyksien vuoksi. Molemmat teokset kuvaavat sukujen romahdusta samaan aikaan kuin yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia. Näin ne käsittelevät historiallista muutosta kirjallisuuden kontekstissa. Tutkielmani ei asetu tarkasti rajatun tutkimusperinteen tai -metodin alle, vaan yhdistelen työssäni eri tieteenaloja. Nojaan työssäni Mihail Bahtinin ja Gaston Bachelardin teorioihin tilasta sekä muun muassa psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen.Edellä lueteltujen lisäksi lainaan työssäni muun muassa historiantutkimuksen, sosiologian, arkkitehtuurin ja ihmismaantieteen teorioita ja tutkimustuloksia Hahmotan teoksista kolme kodille asetettua kerronnallista päätehtävää, jotka toistuvat molemmissa tarkastelluissa teoksissa. Olen nimennyt tehtävät asukkaiden kuvaamiseksi, ympäristön luomiseksi ja muutosten kuvaamiseksi. Ryhmät eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ovat usein vähintään osittain päällekkäisiä. Henkilöhahmot luovat ja muokkaavat toiminnallaan ympäröivää tilaa. Jaan työni kolmeen käsittelylukuun, jotka seuraavat edellä esittelemääni jäsentelyä Mannin ja Rugen teosten kotien pääfunktioista. Työni alaluvut olen järjestänyt kodin huonejaon mukaisesti eli etenen tarkastelussani huoneesta tai muusta kotitilasta toiseen. En käsittele työssäni jokaista Buddenbrooksin ja Zeitenin huonetta, vaan olen valikoinut tarkasteluuni huoneet, joiden merkitys on niihin sijoittuvien tapahtumien vuoksi keskeinen. Kaikkiin esittelemiini huoneisiin sisältyy piirteitä, jotka mahdollistaisivat niiden sijoittamisen mihin vain kolmesta pääfunktiosta. Niiden käsittelykohta määräytyy sen mukaan, mikä funktio kussakin huoneessa on kaikkein dominoivin. Vaikka työ rakentuu huonejaon mukaisesti, en pitäydy huoneiden seinien sisällä kovin tiukasti.