Browsing by Title

Maisterintutkielmani on etnografinen tutkimus itäisessä Helsingissä sijaitsevassa Meri-Rastilassa, johon on uudessa asemakaavamuutoksessa suunniteltu purkavaa uusrakentamista. Purkaminen koskee pääasiassa 1990-luvulla rakennettuja asuintaloja, joiden tilalle suunnitellaan tiiviimpää asuinrakentamista. Tutkimusalueeni on kaksi purku-uhan alla olevaa taloyhtiötä, joista toinen on Helsingin kaupungin vuokrataloyhtiö ja toinen yksityisomisteinen taloyhtiö. Tarkastelen tutkimuksessani sitä, millaista on elää tällaisten kaupunkiuudistusten keskellä. Tutkin asukkaiden paikkakiintymystä ja sitä, onko tämä paikkakiintymys muuttunut purkusuunnitelmien myötä. Lisäksi tutkin, mikä on asukkaiden kokemus osallisuudesta purkamista koskevassa päätöksenteossa sekä toteutuuko prosessi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Käytin tutkimusmenetelminä puolistrukturoituja haastatteluita asukkaiden kanssa sekä kuvaelisitaatiota, jossa pyysin asukkaita ottamaan kuvia arjestaan. Lisäksi olen tehnyt omia havaintojani alueelta. Tutkimusaineistonani toimivat tekemäni asukashaastattelut kahdeksan asukkaan kanssa sekä heidän ottamansa valokuvat. Analysoin aineistoni käyttämällä sisältöanalyysin menetelmää ja teemoittelemalla litteroitua aineistoa ja kuvia. Käsittelen aineistoani osallisuuden, sosiaalisen kestävyyden ja paikkakiintymyksen käsitteiden kautta. Osallisuudella tarkoitan erityisesti asukkaiden osallisuutta heitä koskevassa kaavoitustyössä ja päätöksenteossa. Sosiaalista kestävyyttä kaupunkisuunnittelussa voidaan tarkastella sekä suunnittelun kohteen, eli rakennetun ympäristön laadun kautta että suunnitteluprosessin kautta, eli sen, kuinka hyvin asukkaat ovat mukana päätöksenteossa. Omassa työssäni keskityn erityisesti suunnitteluprosessiin. Paikkakiintymyksen kautta kuvaan niitä siteitä, joita asukkaat ovat muodostaneet niin fyysiseen kuin sosiaaliseen asuinympäristöönsä. Tutkimukseni paljastaa pitkän kaavoitusprosessin negatiiviset vaikutukset asukkaisiin. Asukkaat elivät epätietoisuudessa siitä, tulisiko purkaminen todella tapahtumaan ja jos, niin koska ja minkälaisia vaikutuksia sillä olisi heidän elämäänsä. Lähes kaikki asukkaista vastustivat purkamista, useimmiten vedoten alueen pienimittakaavaisen ja luonnonläheisen identiteetin menettämiseen. Pitkä prosessi on jo nyt vaikuttanut negatiivisesti joidenkin asukkaiden paikkakiintymykseen ja erityisesti paikan sosiaaliseen ulottuvuuteen. Asukkaat eivät ole olleet osallisina omia kotejaan koskevassa päätöksenteossa ja sosiaalisen kestävyyden kannalta asukkaiden osallistamisessa olisi vielä kaupunkisuunnittelussa parannettavaa. Paikkakiintymyksen kannalta tärkeään asemaan nousi tutkimuksessani mikromiljöiden merkitys tiedonvaihdon ja merkitysten luonnin paikkoina. Esitän tutkimuksessani ratkaisuksi sosiaalisesti kestävään kaupunkisuunnitteluun kulttuurisuunnittelun menetelmiä. Kulttuurisuunnittelussa alueen paikalliset yhteisöt ja kulttuurit nähdään resursseina, ja paikallisyhteisöt otetaan mukaan suunnittelutyöhön yhteiskehittäjinä. Kääntämällä katse rakennuksista ihmisiin, myös kaavatyön sosiaaliset vaikutukset on helpompi tunnistaa ja huomioida.

This study is an analysis of the dwelling of an old house and unfolding it's ontology. The interpretation is mainly built on observations as well as interviews with inhabitants. The study is a process of interpretation driven also by the impressions on the phenomena delivered by visual arts, literature and media as well as by the researcher's own interpretations and experiences. What is the ontology of the dwelling of an old house, is a question posed in this study. A phenomenological analysis is the basis of the research. The method chosen means that the analysis is built on the phenomena itself and its unfolding. The research is first and foremost interested in the experience associated with the dwelling of an old house rather than its appearance. The study possesses features of a case study, as its main research material is composed of three cases: two open group discussions and an open interview. The analysis is also influenced by observation and personal reflection. The study is transdisciplinary and conveys a natural discourse between interpretations rising from different sciences. In addition to home economics, the study of arts and aesthetics are central to this dialogue. The goal is to generate new viewpoints to home economics and to give stimulus to the other sciences involved in the dialogue. The study questions within the sciences. In this study the transdisciplinary approach strives at returning new kinds of interpretations on the phenomena of dwelling, which in turn advances and builds the theoretical foundation and vision of home economics as well as probes in to the future. The analysis of the dwelling of an old house is a process of interpretation, which crystallizes as an idea of the dwelling of an old house as a performance. The dwelling of an old house is an overall aesthetic experience that includes motion, unpredictability and interaction. The metaphor of a performance highlights the dynamism and uniqueness of the dwelling.

Megatrendit muuttavat asumistarpeita, jolloin kaupunkien asukkaiden vaatimukset ja toiveet muuttuvat. Samalla yritykset pyrkivät vastaamaan tähän muuttuneeseen kysyntään. Vastaavasti yhteiskunnallisilla toimijoilla, kuten valtiolla ja kunnilla on muuttuvat asuntopoliittiset tavoitteensa, joilla pyritään vastaamaan megatrendien tuomaan muutokseen. Helsingin kaupungilla on tavoite kehittää kerrostaloasumista houkuttelevammaksi. Uusien asumisratkaisujen kehittelyssä nähtiin kaupungilla hyödylliseksi myös kokeiluja koordinoiva ohjelma, joka kartoittaisi yhteistyökumppaneita ja alati muuttuvia asumisen tarpeita. Ratkaisuna luotiin Kehittyvä kerrostalo -ohjelma. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää Kehittyvä kerrostalo -ohjelman taustalla olleet asuntopoliittiset tavoitteet ja ohjelman hankkeisiin vaikuttaneet yhteiskunnalliset muutokset. Neljä megatrendiä, jotka selkeimmin esiintyvät Kehittyvä kerrostalo -ohjelman hankkeiden tavoitteissa ovat: asuntokuntien muutos, kulutuskulttuurin muutos, ilmastonmuutos ja ympäristökysymykset sekä teknologioiden ja prosessien muutos. Kehittyvä kerrostalo -ohjelman hankkeet olivat kehitysteemoiltaan hyvin monipuolisia vastaten lukuisiin tutkimuskirjallisuudessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa olleisiin ilmiöihin ja megatrendeihin. Hankkeissa itsessään oli myös samaan aikaan useita erilaisia kehitysteemoja. Helsingin kaupungin Kehittyvä kerrostalo -ohjelman merkitys osana asuntopoliittisia interventioita on yhdistää eri sidosryhmät samaan ohjelmaan. Vaikka tavoitteet olivat eri toimijoilla erilaiset, on mahdollista kannustaa rankentajia ja muita yrityksiä innovaatioihin. Käytännössä pelkällä säätelyllä ei pystytä takaamaan innovaatioiden toteutumista, sillä säädöksien kaltainen ohjaus määrittää lähinnä rakentamisen minimitason. Kehittyvä kerrostalo -ohjelman kaltainen interventio helpottaa innovaatioiden syntyä sekä mahdollistaa kunnianhimoisemmat asumiskonseptit. Vaikka tässä tutkimuksessa käsiteltiin sitä, kuinka lakien ja säädösten avulla voidaan ohjata rakentamista toivottuun suuntaan sekä sitä, milloin nämä muutokset ovat tapahtuneet, näiden muutosten vaikutus itse Kehittyvä kerrostalo -ohjelman hankkeisiin on yhä selvittämättä.

Tämä tutkielma käsittelee Holkerin hallituksen vuonna 1990 esittelemää lakia asumisoikeusasunnoista. Tutkielma pyrkii institutionalismia soveltamalla tarkastelemaan lain säätämisen poliittista prosessia. Asumisoikeuden säätämisprosessi toimii tutkielman lähtökohtana, jonka kautta hahmotetaan asuntopoliittisia polkuriippuvuuksia ja niiden välittymisen mekanismeja. Huomio kohdistetaan erityisesti yhdistyspohjaisen asumisoikeuden kohtaloon tutkimalla asiaan liittyviä valtiopäiväasiakirjoja. Asumisoikeus tuli osaksi suomalaista asuntopoliittista keskustelua asuntomarkkinoiden kustannuskriisin syventyessä 1980-luvun lopulla. Se muodostui ratkaisuksi nuorten perheiden kohtaamiin ongelmiin asuntomarkkinoilla. Uudistuksella pyrittiin monipuolistamaan asuntomarkkinoita ja tarjoamaan parempaa asumisturvaa kohtuullista pääomasijoitusta vastaan. Vuonna 1990 säädetty asumisoikeuden suomalainen malli erosi kuitenkin merkittävästi eduskunnassa kannatetusta ruotsalaisesta mallista. Lopulta ruotsalaiselle mallille tunnuksenomaiset asumisoikeusyhdistykset kuitenkin mahdollistettiin eduskunnan vaatimuksesta vuonna 1994. Tämän seurauksena syntyi kaksi rinnakkaista asumisoikeuden instituutiota, joista yhdistyspohjainen asumisoikeusasuminen on jäänyt huomattavasti pienimuotoisemmaksi. Tutkielmassa käsitellään kolmea asumisoikeuden kannalta keskeistä polkuriippuvuutta: omistusasumisen myyttiä, asunto-osakeyhtiömallia ja perustajarakentamisen vakiintunutta asemaa. Niiden nivoutuminen yhteen vaikutti siihen, että vuonna 1990 säädetystä asumisoikeudesta muodostui enemmän vuokra- asumista kuin omistusasumista muistuttava järjestelmä. Polkuriippuvuudet ehdollistivat asumisoikeutta koskenutta päätöksentekoa pääasiassa tehokkuuden ja vallan mekanismien välityksellä. Vuokra-asumista muistuttavan asumisoikeuden luominen oli tehokkaampaa, sillä sen toteuttamisessa kyettiin hyödyntämään sosiaalisen vuokra-asumisen vakiintuneita instituutioita ja toimijoita. Vallan mekanismit puolestaan synnyttivät tilanteen, jossa päätöksentekijät näkivät asunto- osakeyhtiön ylivertaisena osuustoiminnallisiin asumisoikeusyhdistyksiin verrattuna. Tutkielman tulkinnan mukaan suomalaisen asuntopolitiikan polkuriippuvaisuudet tekivät asumisoikeuden ruotsalaisen mallin toteuttamisesta hankalampaa kuin sosiaalisen vuokra-asumisen instituutioihin ja toimijoihin nojaavasta mallista. On luultavaa, että asunto-osakeyhtiön vakiintunut asema epäsuoran omistusasumisen muotona Suomessa heikensi asumisoikeusyhdistyksille perustuvan järjestelmän haluttavuutta ja edellytyksiä menestyä. Toisin sanoen asuntomarkkinoiden ja -politiikan institutionaalinen rakenne ei ollut asumisoikeuden ruotsalaisen mallin kannalta suosiollinen.

Helsingin seudun alueellista kehitystä on viime aikoina kuvannut niin kaupunkirakenteen leviäminen kuin väestön sosioekonominen eriytyminen. Näiden ilmiöiden taustalla vaikuttavat muun muassa ihmisten asumistoiveet sekä heidän kykynsä näiden toiveiden toteuttamiseen, jotka yhdessä ohjaavat seudullista muuttoliikettä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia asumistyytyväisyyttä erityisesti näiden seudullisten kehityskulkujen näkökulmasta. Pääasialliset selittävät muuttujat ovatkin kotitalouden sijainti, jota luokitellaan Helsingin kantakaupungista lähtien vyöhykkeittäin, sekä asuinalueen sosioekonominen taso. Toisaalta ajatuksena on aiempien asumistyytyväisyyttä selittävien tutkimusten tavoin tarkastella myös yleisemmin erilaisten sosiodemografisten taustamuuttujien sekä asumismuotoon ja asuinalueen sosiaaliseen kontekstiin liittyvien tekijöiden yhteyttä asumistyytyväisyyteen. Tutkimuksen aineistona käytetään Helsingin metropolialueen kaupunkitutkimuksen tutkimus- ja yhteistyöohjelman (KatuMet-ro) yhteydessä vuonna 2012 kerättyä kyselyaineistoa. Aineisto on siinä mielessä ainutlaatuinen, että se on kaupunkitutkimuksen saralla ensimmäinen koko Helsingin seudun kattava kyselyaineisto, mikä on mahdollistanut seudun eri osia vertailevan asetelman. Alkuperäiseen aineistoon kuuluu Helsingin seudun kuntien lisäksi myös Lohja ja Lahti, jotka on kuitenkin rajattu lopullisen tutkimusaineiston ulkopuolelle. Käytettävään tutkimusaineistoon on lisäksi liitetty ruutukohtaisia tietoja Tilastokeskuksen ruututietokannasta. Tutkimuksen analyysit on suoritettu SPSS 22 -tilasto-ohjelmalla. Pääasiallisena analyysimenetelmänä käytetään useamman selittävän muuttujan lineaarista regressioanalyysia, jonka avulla voidaan tarkastella samanaikaisesti monen eri tekijän yhteyttä jatkuvaan selitettävään muuttujaan. Analyysit suoritetaan SPSS:n asetelmaperustaisella Complex Samples -proseduurilla, joka ottaa kadon lisäksi huomioon myös aineiston monimutkaisen otanta-asetelman. Sekä kotitalouden sijainti että asuinalueen sosioekonominen taso ovat saatujen tulosten perusteella yhteydessä asumistyytyväisyyteen. Asumistyytyväisyys on kehyskunnissa keskimäärin muuta seutua korkeampaa. Helsingin esikaupungin eli niin sanotun lähiövyöhykkeen kohdalla väestön kompositiotekijät sekä alueiden suhteellisesti heikompi sosioekonominen taso selittävät osan tästä erosta, kun taas kantakaupungissa ja muulla pääkaupunkiseudulla ollaan tyytymättömämpiä, vaikka sosioekonominen tilanne on näillä alueilla kehyskuntia parempi. Kun asumismuotoa kuvaavat muuttujat huomioidaan, kääntyy tilanne kehyskuntien ja Helsingin aluevyöhykkeiden osalta päinvastaiseksi, ja asuinalueen sosiaalisen kontekstin vakiointi vain vahvistaa tätä vaikutusta. Muun pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien välinen ero taas häviää kokonaan. Samat analyysit suoritettiin myös asuinalueen sosioekonomisen tason ja asumistyytyväisyyden välisen yhteyden osalta. Sosioekonomisesti eritasoisten alueiden väliset erot tyytyväisyydessä asuinympäristöön ovat hyvin selkeät. Mitä korkeampi asuinalueen SES-taso on, sitä korkeampaa on tyytyväisyys. Sosioekonomisesti eritasoisten alueiden väliset tyytyväisyyserot selittyvät osittain kompositiotekijöinä toimivien taustamuuttujien kautta. Lisäksi sekä asumismuoto että asuinalueen sosiaalinen konteksti selittävät osan näistä eroista. Kaikkien selittävien muuttujien vakioinnin jälkeen merkittävä osa asumistyytyväisyyseroista jää kuitenkin yhä tavoittamatta. Sekä sijainnin että asumistyytyväisyyden yhteys asumistyytyväisyyteen selittyy siis vahvasti näiden asuinalueen rakenteellista ja sosiaalista kontekstia kuvaavien tekijöiden kautta, ja ne tarjoavatkin suoritettujen analyysien kautta luontevan selityksen etenkin sijainnin ja asumistyytyväisyyden yhteydestä tehdyille havainnoille. Suhteellinen tyytymättömyys asuinympäristöön näyttäisi liittyvän asuinalueen alhaiseen sosioekonomiseen tasoon, vuokra-asumiseen, tiiviiseen kerrostaloasumiseen sekä asuinalueen epäsuotuisaan sosiaaliseen kontekstiin. Niinpä tällaisissa asuinympäristöissä asuvien suhteellisesti suurempi osuus Helsingin aluevyöhykkeillä laskee niiden keskimääräistä asumistyytyväisyyttä. Kun nämä tekijät sitten huomioidaan, niin ei ole yllättävää, että eroja tyytyväisyyden suhteen ei enää havaita tai että ne ovat jopa kääntyneet päinvastaisiksi. Kaiken kaikkiaan asuinalueen sosiaalisella kontekstilla on asumistyytyväisyyden suhteen enemmän selitysvoimaa kuin asumismuodolla. Sosiaaliseen disorganisaatioon ja yhteisölliseen vaikuttamiskykyyn pohjaavat teoriat tarjoaisivatkin erityisen hedelmällisen lähtökohdan jatkotutkimukselle.

Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.

Tutkimus on tapaustutkimus osallistumisesta asunnottomien asumispalveluiden sijoittamiseen 2000-luvulla Helsingissä. Tutkimuskohdetta kutsun 2000-luvun asuntolahankkeeksi. Olen tutkinut tapausta käyttäen aineistona niitä selvityksiä ja päätöksiä, joita asunnottomien asumispalveluista on tehty 2000-luvulla. Tutkimuskohteena on päätöksentekoprosessi: miten Helsingin kaupunki toimi asuntolahankkeen eri vaiheissa ja miten asukkaat, yrittäjät ja muut paikalliset toimijat osallistuivat asunnottomien palvelukeskuksen sijoittamisprosessiin? Tutkimukseni painottuu erityisesti kevääseen 2006 ja siihen, miten kaupunki päätyi sijoittamaan asunnottomien palvelukeskuksen Hietaniemenkatu 5 b:n. Tarkastelen institutionaalisten toimijoiden, Helsingin kaupungin eri tahojen, menettelytapoja sekä osallistumisen, paikallisten toimijoiden, roolia tapauksen eri vaiheissa. Kaupunkisuunnitteluun osallistuminen on vahvistunut viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kaavoittaminen tulee toteuttaa vuorovaikutteisesti osalliset mukaan ottaen. Osallistumisesta on säädetty myös kuntalaissa. Asunnottomien asumispalveluiden sijoittamisessa osallistuminen on koettu ongelmallisena, sillä 2000-luvulla niiden sijoittaminen on herättänyt vastustusta asukkaiden sekä muiden paikallisten toimijoiden keskuudessa. 2000-luvun asuntolahankkeen aikana kaupunki ei lähtenyt toteuttamaan sellaisia hankkeita, jotka vaativat kaavoittamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta sekä oikeus kaupunkiin -keskustelusta. Keskeistä tutkimuksessa on osallistumis- ja oikeus kaupunkiin -näkökulmien välinen jännite sekä oikeudet; kaupunkilaisten oikeus vaikuttaa sekä osallistua omaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja asunnottomien oikeus saada sosiaalipalveluita. Ongelmallisena osallistuminen näyttäytyy silloin, kun sen seurauksena jonkin toisen ryhmän ei ole mahdollista saada lakisääteisiä palveluita. Erilaisten sosiaalipalveluiden sijoitusratkaisujen paikallista vastustamista on kutsuttu nimby-ilmiöksi (Not In My BackYard), jolloin vastustamisen päämääränä on estää palvelun sijoittaminen omaan naapurustoonsa. Keskeistä 2000-luvun asuntolahankkeessa oli paikallisten toimijoiden ja kaupungin erilainen suhtautuminen osallistumiseen. Paikalliset toimijat kokivat oikeudekseen osallistua ympäristöään koskevaan suunnitteluun. Kaupunki näki osallistumiseen hidasteena ja esteenä ja torjui paikallisten toimijoiden vaatimukset osallistumistilaisuuksien järjestämisestä. Keskeinen tekijä päätöksessä sijoittaa palvelukeskus Hietaniemenkatu 5 b:n oli voimassaoleva kaavoitus, jolloin sijoitusprosessia ei tarvinnut toteuttaa vuorovaikutteisesti. Oikeudenmukaisen kaupungin näkökulmasta kaupungin päätös voidaan nähdä perusteltuna, mutta samalla prosessin toteuttamistapa vahvisti nimbymäisiä asenteita. Asuntolahankkeen perusteella näyttää siltä, että vaikeissa sijoitushankkeissa institutionaaliset toimijat käyttävät valtaansa niin, ettei osallistumiselle anneta mahdollisuutta. Näin prosessissa päädytään konfliktiin ja nimbymäiset asenteet vahvistuvat. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää huomioida kaupunkilaisten elämisympäristö, eletty tila, jo suunnitteluvaiheessa. Tutkimus painottaa kaupunkisuunnittelun ja osallistumisen laajaa ymmärtämistä. Tutkimukseni perusteella ongelmallisena kaupunkisuunnittelussa näyttäytyy lakien tulkinnanvaraisuus ja osallistumisen toteutuminen pääasiassa vain silloin, kun kyse on kaavoittamisesta.

Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin kaupungin aikuissosiaalityön päihdepalveluihin integroidun työmuodon kehittämistä asunnottomien ja asunnottomuuden uhanalaisten asiakkaiden tarpeiden huomioimisen näkökulmasta. Tavoitteena on, että päihdepoliklinikan sosiaalityössä osattaisiin kohdentaa työn resursseja ja kehittää työn menetelmiä entistä paremmin ja tarkoituksenmukaisesti tuen tarpeessa olevien asiakkaiden auttamiseksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Suomessa asunnottomien ja sosiaalityön asiakkaiden palveluiden toteuttamisella on laaja lainsäädännöllinen ja poliittinen ohjaus, ja työntekijän kautta heijastuukin koko yhteiskunnan kyky vastata vaikeissa elämäntilanteissa olevien tarpeisiin. Viime kädessä työn arvo mitataan jaetun ihmisyyden kunnioittamisen, ihmisten elämänlaadun parantamisen ja siten yhteiskunnan potentiaalin kunniallisen käytön kautta. Sosiaalityöntekijöiden palveluntarpeen arvioiden tekeminen on sosiaalihuoltolaissa (SHL 36-38 §) tarkkaan määriteltyä, ja palveluntarpeen arviot toimivat portinvartijana monille asiakkaan saamille yhteiskunnallisille palveluille. Sosiaalityön palveluntarpeen arviointi on aina julkisvallan käyttöä, joka koskettaa ihmisen yksityisyyttä perustavanlaatuisella tavalla, ja vaikuttaa voimakkaasti myös asunnottomien saamiin palveluihin. Osallistavassa käytäntötutkimuksessa tutkimusaineistona käytetään päihdepoliklinikan sosiaalityön asunnottomien ja asunnottomuusuhanalaisten asiakkaiden anonymisoituja palveluntarpeen arvioita ja palvelusuunnitelmia, sekä päihdepoliklinikoiden sosiaalityöntekijöiden fokusryhmähaastattelua. Laadullisen tutkimuksen tuloksissa tarkastellaan temaattisella soveltavalla analyysilla palveluntarpeen arvioiden tekemisen haasteita sosiaalityöntekijöiden kokemana, sosiaalipalveluiden poissulkevia käytäntöjä, rakenteellisia esteitä asunnon saamisessa, sosiaalityöntekijöiden riittämättömyyden kokemuksia vaikuttamismahdollisuuksissa sekä hyvien käytäntöjen ja tulevaisuuden vaikuttamiskeinojen vahvistamista. Palveluntarpeen arvioita tarkastellaan malliohjaavalla sisällönanalyysilla kategorioissa asumisen turvaaminen ja asunnottomaksi ajautumisen estäminen, asunnottoman tilanteen pahenemisen ehkäiseminen sekä asunnottomuuden uusiutumisen ehkäiseminen.

The Housing markets are going through a change. The financial recession and the segregation of housing markets are creating pressure to themes of housing. On the other hand, the ageing of the population is one important factor in housing markets in the future. In Finland, the ageing of the population will reach its highest level at 2020-2030 when the baby boomers are retired. Then one fourth of the Finnish population is over 64 years old. The ageing and lengthening of lifespan are influencing the housing markets for example by reducing household sizes. According to previous studies, the reducing sizes of households leads to rising demand for smaller apartments. In addition, the rising proportion of elderly people is affecting the structure of the housing markets by emphasizing their role. The aim of this study is to examine what kind of impact the population change will have on the housing markets. In addition, this study examines how these changes should be taken into consideration in housing production. The empirical section of the study constructs of the report of housing markets in the city of Oulu and the structure of Oulu's current population. Furthermore, the study concludes regional forecast for the year 2030, and how the ageing people will be spatially distributed in the city region. The research material consists mainly of free data from Statistics Finland, GIS data of Ruututietokanta 2013 and YKR- GIS data of the housing stock of Oulu. The study methods are both quantitative and qualitative and the main methods are graphical analysis and GIS methods. According to this study, in the year 2030 the elderly people are living mainly outside of the city center in suburbanized areas. The proportion of elderly people is also high in the regions of scattered settlement. The ageing and spatial accumulation of elderly people are affecting the future housing markets in many ways. First of all, the majority of elderly households are one person or two people's households. That increases the demand for smaller apartments. Secondly, the elderly households are mainly living in one-family houses where large cleaning areas as well as the problems with two storeys are factors that are pushing elderly people into a move. As per the previous studies elderly people appreciate in housing the quality of the apartment and accessibility of services. Because of this the elderly peoples housing demand focuses on the newish apartment buildings nearby the center and its services. Based on this study between the times period 2030-2035 in the city of Oulu will be released over 2 500 one-family houses when the elderly people are moving towards the center's urban areas. Almost half of these houses will be released in areas of consolidation of municipalities where the housing demand is anyway lower. Due to ageing, the supply of one-family houses will increase and at the same time the housing demand is focusing on the apartment buildings nearby the city center. On the other hand, other age groups and their preferences are affecting the future housing markets. The portion of people in their late 20es and early 30es who are likely to start a family, is decreasing which affects the demand of one-family houses. Because of these structural changes the demand of one-family houses is decreasing while the supply increases. Therefore, we can detect that the ageing of the population is causing a temporal state of imbalance in the housing markets. For the sake of the housing production the changes of population demography should be anticipated in early stages so the needed changes can be made. According to this study the city of Oulu should reduce the production of one-house family plots for the sake that the supply of the one-family houses would not increase too high in future. At the same time the housing production should be concentrated in apartment buildings where the housing demand is focused now and in the future.

The aim of the thesis was to study the extent of spatial concentration of immigrant population in Helsinki and to analyse the impact of housing policy on ethnic residential segregation in 1992-2005. For the purpose of the study, immigrant population was defined based on the language spoken at home. The theory of residential segregation by Andersson and Molina formed the main theoretical framework for the study. According to Andersson and Molina ethnic residential segregation results from different dynamic intra-urban migration processes. Institutionally generated migration, i.e. migration patterns generated by various housing and immigrant policies and procedures, is one of the central factors in the development of ethnic segregation. The data of the study consisted of population and housing statistics and housing and immigrant policy documents of Helsinki municipality. Spatial concentration of immigrant population was studied both at district and building levels using GIS-methods and statistical methods. The housing policy of Helsinki municipality was analysed using a method created by Musterd et al. Musterd et al. categorise two types of policy approaches to residential segregation: spatial dispersion policy and compensating policy. The housing policy of Helsinki has a strong focus on social mixing and spatial dispersion of housing stock. Ethnic segregation is regarded as a threat. The importance of ethnic communities and networks is, however, acknowledged and small-scale concentration is therefore not considered harmful. Despite the spatial dispersion policy, the immigrant population is concentrated in the eastern, north-eastern and north-western suburbs of Helsinki. The spatial pattern of concentration was formed already at the beginning of the 1990's when immigration to Finland suddenly peaked. New immigrant groups were housed in the neighbourhoods where public housing was available at the time. Housing policy, namely the location of new residential areas and public housing blocks and the policies of public housing allocation were key factors influencing the residential patterns of immigrant population in the 1990's. The immigration and refugee policies of the state have also had an impact on the development. The concentration of immigrant population has continued in the same areas in the beginning of the 2000's. Dispersion to new areas has mainly taken place within the eastern and north-eastern parts of the city or in the adjacent areas. The migration patterns of native population and the reasonably rapid changes in the housing market have emerged as new factors generating and influencing the ethnic residential segregation in Helsinki in the 2000's. Due to social mixing and spatial dispersion policies, ethnic segregation in Helsinki has so far been fairly small-scale, concentrated in particular housing blocks. The number of residential buildings with a high share of immigrant population is very modest. However, the number of such buildings has doubled between 1996-2002. The concentration of immigrant population concerns mainly the public housing sector. The difference in the level of concentration between the public housing sector and privately owned housing companies is remarkable.