Browsing by Title

Positive pedagogy is a pedagogical approach that has gained popularity in recent years. In this thesis, I research how the culture of abledness appears in the discourses of the positive pedagogy guide Huomaa hyvä! - Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. I connect the increased popularity of positive pedagogy to the rise of therapeutic ethos in education, which includes for example the popularisation of interventions in mental health and wellbeing as well as the way societal issues are located in individuals as disorders. My aim is to understand how abledness is discursively constructed and how these developing definitions of abledness support special education in its goal to improve equality. I examine discursive conventions in the context of disability studies (and especially crip theory), using the concept of compulsory able-bodiedness by Robert McRuer. In the analysis I follow critical discourse analysis. I categorise three intertwined discourses from the material: the discourses of natural potential, becoming fully human, and abled happiness. Abledness is linked to being human in all three discourses. The meaning of abledness is mostly found in being dynamic – abledness essentially means to become more abled. I identify that compulsory able-bodiedness does not extend to everyone in the material – it’s compulsiveness is limited. The naturalised responsibility to improve one’s character strengths only applies to those who are able enough to begin with.

Pro gradu -tutkielman lähtökohta on Helsingin, Espoon, Vantaan ja Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus Oy:n 4V – Välitä, Vaikuta, Viihdy, Voi hyvin -hanke, jonka puitteissa järjestettiin lapsille ja nuorille sarjakuvatyöpajoja vuosina 2008 ja 2009. Tutkimuksen aineiston muodostavat sarjakuvatyöpajoissa tuotetut piirrokset aiheesta onnellinen kaupunki. Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva lasten onnellisesta kaupungista sarjakuva-aineiston pohjalta ja pohtia visuaaliseen aineiston roolia tutkimuksessa. Tutkimuksen keskiössä ovat lapsi, lapsen tuottama aineisto ja lasta koskeva tutkimus sekä visuaaliseen aineiston havainnointiin liittyvät tekijät. Tutkimus koostuu kahdesta laajemmasta kokonaisuudesta: onnellisen kaupungin representaatiosta ja tutkimusprosessin haasteista. Onnellisen kaupungin representaatiota lähestytään maantieteellisten ulottuvuuksien ja paikkojen kautta. Visuaalisen tutkimuksen haasteita eritellään tutkimusprosessin eri osat kattaen. Pro gradu -tutkielman tutkimusote on aineistolähtöinen ja menetelmäpainotteinen. Tutkimuksen ytimen muodostavat laaja sarjakuva-aineisto ja sen analysointiin käytetty sisällönanalyysi. Sisällönanalyysissä yhdistyvät kvalitativiiset ja kvantitatiiviset menetelmät; piirroksissa esiintyvien elementtien havannointi ja kuvailu matriisin ja elementtien suhteellisten osuuksien laskeminen. Tutkimuksessa korostuvat lasten rooli aineiston tuottajana sekä tulkinnalliset ja menetelmälliset haasteet, jotka ovat vaikuttaneet saatuihin tuloksiin. Tutkimuksen perusteella lapsille annettu ohjeistus sarjakuvatyöpajoissa vaikuttaa heidän piirtämäänsä kuvaan onnellisesta kaupungista tuottamalla dualistisen ja arjen paikkoja korostavan kuvan kaupungista. Sarjakuva aineistotyyppinä puolestaan painottaa toimintaa ja henkilöhahmoja rakennetun ja luonnonympäristön sijaan. Nämä taustatekijät huomioon ottaen lasten onnellinen kaupunki on sosiaalinen kaupunki, jossa fyysisen ympäristön rooli on tarjota toimivat puitteet lasten arjen toiminnoille. Fyysinen kaupunki näyttäytyy lapselle mahdollisuutena leikkiin ja harrastuksiin, mutta rakennetun ympäristön rakenteet ja arkkitehtuuri eivät korostu. Onnellinen kaupunki saavutetaan usein kaupunkilaisten yhteisten ponnistelun tuloksena kestävän kehityksen teemojen värittämänä. Lasten onnellinen kaupunki on yhdistelmä erilaisten reaali- ja mielikuvitusmaailmasta poimittujen ympäristöjen piirteitä, mistä kertovat piirroksissa toistuvat satuhahmot ja -paikat.

The aim of this masters thesis was to examine subjective wellbeing and personal happiness. Empirical study of happiness is part of broader wellbeing research and is based on an idea that the best experts of personal wellbeing are the individuals themselves. In addition to perceptions of personal happiness, the aim was also to acquire knowledge about personal values and components personal happiness is based on. In this study, moving into certain community and the characteristics of neigbourhood contributing happiness, were defined to represent these values. The object was, through comparative case-study, to obtain knowledge about subjective wellbeing of the individuals in two different residential areas inside metropolitan area of Helsinki. In comparative case study the intention usually is that the examined units represent spesific 'cases' from something broader and therefore the results can be somehow generalized. Consequently the chosen cases in this study were selected due to their image of 'urban village' and thus the juxtapositioning was constructed between secluded post-suburban village and more heterogeneous urban village better attached to existing urban structure. The research questions were formed as follows: Are there any differences between the areas regarding the components personal happiness is based on? Are there any differences between the areas regarding the level of residents subjective wellbeing? Based on the residents assessments, what are the most important characteristics of neighbourhood contributing personal happiness? The data used in order to gain answers to these questions was obtained from internet-based survey questionnaire. Based on the data residents of post-suburban village Sundsberg seem to share highly family oriented set of values and actualizing these values is ensured with high income, wealth and secure work situation. Instead in Kumpula the components of happiness seem place more towards learning and personal development, interesting leisure and hobbies and specially having an influence regarding communal decisions. Concerning subjective wellbeing of residents there can be seen some differences as well. Personal life is experienced a bit more happier in Sundsberg than in Kumpula. People are more satisfied with their personal health and job satisfaction in Sundsberg and additionally feelings of loneliness, inadequancy and frustration are bit more common in Kumpula. Regarding the characteristics of neighbourhood contributing happiness data suggests that key characteristics of area are peacefulness and safely, good location and connections and proximity of parks and recreational areas. These characteristics were considered highly significant in both areas but they were experienced to actualize better in Kumpula. In addition to these components the residents in Kumpula were overall more satisfied with various characteristics contributing happiness in their residential area. Besides these attributes mentioned above residents in Kumpula emphasize also some 'softer' elements connecting into social, functional and communal side of area. From Sundsberg point of view residential area best contributing happiness is child friendly and safe community based on likeminded people who share the same socio-economical situation. The results of this study can be linked back into the society and metropolitan area, which they were chosen from as a cases to be studied. The results can thereby be seen as an example of differentation of conditions of personal happiness between certain population segments. It is possible to detect an spatial dimension to this process as well and thereby the results suggests that regional segmentation affects between high-ranking residential areas as well. Thereby the results of this research contributes to the debate on innovative, diverse and dynamic urban area and as well cohesion of metropolitan area and the society in whole.

Käsitteellä 'onnellisuus' viitataan toisinaan hyvinvointiin, eli siihen, miten henkilön elämä menee hänen omalta kannaltaan katsottuna. Nykyään on kuitenkin yleisempää, ettei onnellisuutta ymmärretä kokonaisarvioksi elämästä, vaan mielentilaksi. Työssä tarkastellaan käsitteen jälkimmäistä käyttötapaa: Mikäli onnellisuus ymmärretään mielentilaksi, minkälaisesta tilasta on kyse? Mitä mielentilaa on perustelluinta pitää onnellisuutena? Työn tarkoituksena on ensinnäkin selventää, mitä kysymyksellä mielentilaonnellisuuden luonteesta tarkoitetaan, ja tarkastella, mitä kautta kysymykseen on perusteltua etsiä vastausta. Työssä asetetaan joukko kriteerejä sille, mitä mielentilalta on syytä edellyttää, jotta sitä olisi perusteltua pitää onnellisuutena. Työ myös kartoittaa mahdollisia vastausvaihtoehtoja esitellen neljä keskeistä teoriaa onnellisuudesta. Asetettujen kriteerien pohjalta käydään argumentaatiota teorioiden välillä. Pyrkimyksenä on löytää mahdollisimman perusteltu vastaus siihen, mitä onnellisuus on. Työ pohjautuu suurelta osin kahden mielentilaonnellisuutta viime aikoina perusteellisesti tarkastelleen filosofin, Daniel Haybronin ja Fred Feldmanin tuotantoon. Tarkastelun pohjana on myös keskeinen aihetta aiemmin käsitellyt kirjallisuus. Haybronin ja Fedmanin näkemyksiin ovat muut filosofit ehtineet ottaa kantaa varsin vähän; harvat esitetyt vastaväitteet on työssä huomioitu. Työssä tarkastellaan neljää onnellisuusteoriaa: Hedonistinen teoria ymmärtää onnellisuuden kokemuksen miellyttävyydeksi. Asennehedonistinen teoria samaistaa onnellisuuden nauttimiseen, jota ei ymmärretä tuntemukseksi vaan asenteeksi asioita kohtaan. Elämään tyytyväisyys -teoria näkee onnellisuuden olevan tyytyväisyyttä omaan elämään kokonaisuutena. Emotionaalinen tila -teoria puolestaan ymmärtää onnellisuuden olevan kokonaisvaltainen, positiivinen emotionaalinen tila. Teorioiden välillä käytävän argumentaation pohjalle asetetaan työssä tietyt kriteerit: Käsitteen 'onnellisuus' arkikäytöstä ei ole syytä etääntyä liian kauas. Onnellisuudeksi on perusteltua ymmärtää jokin sellainen mielentila, joka on läheisessä yhteydessä hyvinvointiin. Onnellisuuden on syytä soveltua ihmisten tilan arviointiin ainakin useimmiten. Lisäksi on varsin perusteltua vaatia, että onnellisuus on mielentila, jolla on selitys- ja ennustusvoimaa ja jonka tavoittelu kannattaa. Asetettujen kriteerien pohjalta päädytään siihen, ettei onnellisuutta ole perusteltua ymmärtää elämään tyytyväisyydeksi eikä asenteelliseksi nauttimiseksi. Onnellisuuden on mielekästä ajatella tuntuvan joltakin; kyse ei ole vain asenteista. Toisaalta onnellisuuden kannalta ovat olennaisia muutkin tuntemukset kuin ne, joita omaan elämään kohdistuva tyytyväisyys herättää. Lisäksi elämään tyytyväisyys ei kerro niin suoraan hyvinvoinnista kuin usein ajatellaan. Melko vahvoja perusteita löytyy myös hedonismia vastaan. Kokemuksen merkitys onnellisuuden kannalta ei tunnu olevan suorassa suhteessa sen miellyttävyyteen. 'Onnellisuus' näyttää arkikäytössä viittaavan jonkinlaiseen syvempään tilaan, jossa henkilö on, ei vain hänen kokemuksensa laatuun. Onnellisuudella on myös enemmän selitys- ja ennustusvoimaa, jos siihen ymmärretään liittyvän kokemuksellisen puolen lisäksi myös taipumuksia. Perustelluinta on siis ymmärtää onnellisuus emotionaaliseksi tilaksi. Ei kuitenkaan ole aivan selvää, miten erilaisia emootioita ja mielialoja olisi syytä luokitella onnellisuutta rakentaviksi ja vähentäviksi. Lisäksi onnellisuuteen saattaa olla perusteltua sisällyttää muitakin taipumuksia kuin ne, jotka liittyvät henkilön emotionaaliseen tilaan.

Multiple studies have shown that an increasing percentage of children grow up in urban environments. This is not surprising as over half of the World's population is estimated to live in cities. The study of urban childhoods has shown that children no longer spend as much time outdoors, but instead meet friends and socialize indoors. The increase in an indoor lifestyle has been attributed to e.g. video games being available on home consoles and a decrease in the possibilities of children to move in their neigborhood independently due to increased traffic and fear of strangers. The goal of my own study has been to examine the sense of place of children living in environments that break the norms in an European context, in this case children living in the small village of Madale in Tanzania. An in-depth survey of the human-environment relationship with four children living a very traditional African lifestyle attempts to bring new perspective to the topic from a place that has not yet been subject to urbanization. I approached my topic through the examination of places of significance in the children's environment and the territories of the children's independent movement in their surroundings. Places of significance were generally places, which the children enjoyed and described as their favorite places. The study used observation and interviews as main methods together with photographs taken by the children and the GPS data gathered during their free time. The theoretical frame of reference of the study was built around humanistic geography and environmental psychology. My study concluded that the children's favorite places are commonly located at home and its surroundings. Favorite places located in the neighborhood were usually places that provided social and active affordances, for example for playing games with friends or free playing. By contrast favorite places at home provided space to relax and to be alone. The yards and streets surrounding the home were regarded as especially important places to meet friends, as the children felt themselves more free in these areas than at home. On the other hand the children also felt fear in the streets; especially at night when they restricted their time spent on the streets due to the fear of thieves and wild animals. The largest differences in the opportunities of the children to use their surroundings concerned the special territories of movement and their location in and out of the village.

Tutkin pro gradussani englantilaista noituutta ja noituuskäsityksiä 1500–1600-lukujen vaihteessa. Tutkimuksessa selvitän, millainen oli uuden ajan alun englantilainen noita ja minkälaisia käsityksiä uuden ajan alun englantilaisilla oli noidista ja näiden toiminnasta. Lähdemateriaalini sisältää lakitekstejä, oppineiden kirjoittamia noituustutkielma 1500-luvulta sekä 1600-luvun alussa julkaistuja noituuspamfletteja. Näiden perusteella analysoin sekä oppineiden, että tavallisten ihmisten suhtautumista noituuteen. Noituus oli 1500- ja 1600-luvuilla rikos, josta rangaistuksena oli monissa tapauksissa kuolema. Tutkimuksessa havaitaan, että noituusoikeudenkäynneissä yhdistyivät oppineiden, kuten esimerkiksi teologien ja tuomareiden, sekä tavallisen kansan käsitykset noidista. Oppineiden noituuskäsitys perustui demonologiaan eli oppiin pahoista hengistä ja niiden toiminnasta. Heidän käsityksensä mukaan noituudessa oli kyse noidan ja paholaisen välisestä liitosta, jossa noita antaa paholaiselle sielunsa vastineeksi taikavoimista. Tämän katsottiin olevan petos Jumalaa kohtaan, ja sen vuoksi siitä piti langettaa kuolemanrangaistus. Kaikki oppineet eivät kuitenkaan uskoneet noituuteen tai noitien olemassaoloon. Näiden skeptikkojen mielestä noidat olivat onnettomia olentoja, joilla ei voinut olla kykyä suorittaa yliluonnollisia tekoja. Tutkimuksessa havaitaan myös, että tavallisen kansan käsitys noidista ja noituudesta poikkesi osittain oppineiden käsityksistä. Noidilta kysyttiin apua vaikeissa tilanteissa, kuten sairauksien parantamisessa tai kadonneen omaisuuden etsimisessä, eikä sitä pidetty vääränä tai harhaoppisena käytöksenä. Noitia myös pelättiin, sillä heidän uskottiin käyttävän taikavoimiaan muiden ihmisten tai näiden omaisuuden vahingoittamiseen. Tutkimus osoittaa, ettei noituus ollut varsinaisesti sidoksissa sukupuoleen. Vaikka Englannissa noituudesta tuomituista suurin osa oli naisia, oli miehiä sekä noituudesta syytettyjen että tuomittujen joukossa. Myöskään oletetun noidan ulkonäöllä ei varsinaisesti ollut vaikutusta noituussyytöksiin, mutta niissä lähteissä, joissa noitien ulkonäkö mainittiin, kuvattiin se lähes poikkeuksetta epämiellyttäväksi tai omituiseksi. Monilla noituudesta syytetyillä oli pitkän ajan kuluessa muodostunut maine noitina, ja heillä saattoi olla myös perhekytköksiä muihin noituudesta syytettyihin. Tutkimustuloksista voi päätellä, että noituus koettiin 1500–1600-lukujen vaihteen Englannissa todellisena uhkana ihmisten hyvinvoinnille, omaisuudelle ja koko valtakunnan turvallisuudelle. Noituuteen uskottiin niin oppineiden kuin tavallisenkin kansan keskuudessa, vaikka käsitys siitä, mitä noituus varsinaisesti oli, saattoikin vaihdella erilaisista taustoista tulevien ihmisten välillä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kahden urheilijan, Antti Ruuskasen ja Sami Jauhojärven, murteenkäyttöä ja sen variaatiota. Tutkielmassa selvitetään, millaisia murrepiirteitä esiintyy heidän videoidussa puheessaan, omissa sosiaalisen median päivityksissään ja heistä kertovien artikkeleiden sitaateissa. Lisäksi tutkitaan sitä, miten tavalliset kielenkäyttäjät suhtautuvat heidän puhetapaansa ja mitä murrepiirteitä he nostavat urheilijoiden puheesta esille. Tutkielma edustaa sosiolingvististä murre- ja variaationtutkimusta sekä kieliasennetutkimusta. Puhutun murteen lisäksi tarkastellaan myös kirjoitettua murretta. Tutkielman aineisto koostuu neljästä eri osasta: 1) urheilijoiden videoiduista haastatteluista, joita on yhteensä noin 20 minuutin verran, 2) urheilijoiden itsensä kirjoittamista sosiaalisen median päivityksistä, 3) lehtiartikkeleista, joissa urheilijoiden sitaatit on kirjoitettu murteellisesti sekä 4) 53 tavallisen kielenkäyttäjän vastauksista asennekyselyyn. Työssä vertaillaan eri aineistoja kokonaisvaltaisen kuvan saamiseksi. Tutkielmassa osoitetaan, että urheilijat käyttävät puheessaan monipuolisesti oman kotimurrealueensa murrepiirteitä. Molemmilla urheilijoilla esiintyy systemaattisimmin laajalevikkisiä murrepiirteitä, mutta jonkin verran myös ahtaammin juuri kyseiselle murrealueelle tyypillisiä piirteitä. Omissa teksteissään he käyttävät murretta selvästi vähemmän tai eri tavalla kuin puheessaan, mikä saattaa selittyä sillä, että heidän tavoitteenaan on tuottaa mahdollisimman helposti luettavia viestejä kaikille seuraajilleen. Lehtiartikkeleiden sitaatit mukailevat urheilijoiden puhetta suhteellisen todenmukaisesti, vaikkakaan kaikkia vaikeasti havaittavia foneettisia murrepiirteitä ei teksteissä esiinny. Kyselyaineistoista käy ilmi, että suurin osa vastaajista pitää molempia urheilijoita miellyttävinä, eikä murteenkäyttö juurikaan häiritse puheen ymmärtämistä. Ruuskanen koetaan keskimäärin helpommin lähestyttävämmäksi ja hauskaksi, kun taas Jauhojärveä pidetään asiantuntevampana ja vakavampana. Pääosin urheilijoihin itseensä ja heidän käyttämäänsä kieleen kuitenkin suhtaudutaan positiivisesti, ja murteenkäyttöä pidetään merkkinä aitoudesta ja rehellisyydestä. Tutkielma erottuu menetelmiltään aiemmasta sosiolingvistisestä variaationtutkimuksesta tutkimalla yksityishenkilöiden sijaan julkisuudenhenkilöitä sekä aineiston osalta, sillä työssä tutkitaan sekä puhuttua että kirjoitettua murretta niin urheilijoiden itsensä kuin muiden tuottamana. Lisäksi kyselyaineisto valottaa sitä, miten tavalliset kielenkäyttäjät suhtautuvat urheilijoihin, ja miten murre vaikuttaa heidän julkisuuskuvaansa.

Onni Savola was a key person in the development of the art of poetry reading in Finland from the end of the 19th century to the beginning of the 20th century. Although he was often regarded as the first professional elocutionist in Finland, there was not much written about him in the literature. The aim of the thesis is to find out in what ways the career of Onni Savola as an elocutionist develops, and reflect that on his influence as a pioneer of the Finnish art of poetry reading and elocution. The aim was also to clarify the influence of Onni Savola on to the Finnish literature of recitation and the history of Finnish speech science. According to earlier research literature, the poetry reading and the recitation share the same roots in the history of Finnish speech science. The thesis is biographical and its context is the history of the art of poetry reading as well as the Finnish literature of the recitation. The data consist of official documents, press, biographies, memoirs, photos and approximately 20 pages of Onni Savola's autobiography. In addition the letters sent and received by Onni Savola as well as memoirs and interviews by Onni Savola himself and the people who has written about him were used. The data is from 1870's to 2000's. In his literature, Onni Savola had a profile in helping other elementary teachers working in the field of poetry reading as well as in authoring of books and teacher guides. When comparing Savola and his fellow teachers in terms of material production, he was a forerunner in his pedagogy with an emphasis on students' own interpretation and voice. He was also the first elocutionist who widely offered his services to many people in the field. The career of Onni Savola is a textbook example of the shift in the traditions of poetry reading in Finland from the end of the 19th century to the beginning of the 20th century. Yet, his main achievements are in teaching of poetry reading. One can say Onni Savola had a remarkable influence on derivation and the development of the traditions of theatre and academic poetry reading.

Fomevidas-ohjelma on ollut Nicaraguan yksi onnistuneimmista kehitysyhteistyöohjelmista. Se toteutettiin Nicaraguassa vuosina 2004–2011 tavoitteenaan maaseudun köyhyyden vähentäminen ihmisten elinoloja parantamalla sekä lisäämällä heidän toimeentulomahdollisuuksiaan Boacon ja Chontalesin läänien valituissa kunnissa. Monissa kunnissa saavutettiin merkittäviä parannuksia terveyden, koulutuksen sekä yleisen voimaantumisen saralla, ja lukemattomien perheiden tulot sekä elintaso nousivat vuosien varrella. Kehitysyhteistyöhön liittyy yleisesti paradoksaalisia elementtejä ja sen koko olemassaolo on kyseenalaistettu. Tässä Pro Gradu -tutkielmassa tuodaan esille, että kehitysyhteistyö voi myös onnistua ja pyritään selvittämään, mitkä ovat Fomevidasin menestystekijät. Tutkimusongelmaa lähestytään kolmen teeman – avunsaajien voimaantumisen ja kestävän kehityksen, sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen sekä sidosryhmäyhteistyön ja Fomevidasin onnistuneisuuden - kautta. Monien aiempien kehitysyhteistyöprojektien ongelmana on ollut ihmisten heikko osallistuminen, minkä vuoksi todellista voimaantumista ei ole tapahtunut, ja projektien tulokset ovat jääneet vähäisiksi. Myös naisten ja miesten välisen tasa-arvotilanteen todellinen parantuminen on jäänyt heikoksi Nicaraguan kehitysyhteistyön tuloksissa. Sidosryhmien välisen vuorovaikutussuhteen tutkiminen on tärkeää, koska usein kehitysyhteistyöprojekteissa toteuttajatahot ovat toimineet liian erillään toisistaan ja informaation kulku sekä tehtäväjako on ollut epäselvää. Painopiste tutkielmassa on ensikäden aineistossa, joka on kerätty haastattelemalla. Haastattelumetodina on käytetty kvalitatiivista ja puolistrukturoitua teemahaastattelua. Toisen käden aineisto koostuu tieteellisistä artikkeleista, internet-julkaisuista sekä aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta. Myös vuonna 2011 Fomevidasista tehtyä evaluaatioraporttia hyödynnetään tutkimustulosten tukena. Aineiston purkamisessa on tekniikkana käytetty sisällönanalyysiä. Teoreettisena viitekehyksenä sovelletaan SLA-menetelmää, joka tarkoittaa kestävän toimeentulon sekä elinkeinon saavuttamista. Se toimii kehitysyhteistyöohjelmien viitekehyksenä kokoamalla yhteen köyhien ihmisten toimeentuloon vaikuttavat tekijät sekä niiden keskinäisriippuvuudet ja on siksi käyttökelpoinen myös tässä tutkielmassa. Toisena teoreettisena viitekehyksenä käytetään sidosryhmäteoriaa, jonka avulla voidaan tunnistaa, luokitella ja kategorisoida eri sidosryhmät sekä ymmärtää niiden käyttäytymistä ja keskinäistä dynamiikkaa. Sidosryhmäteorian käyttökelpoisuus perustuu sen monialaisuuteen sekä sen soveltuvuuteen globaaleissa projekteissa ja haastavissa ympäristöissä. Sidosryhmien huomioiminen edesauttaa projektin tavoitteiden saavuttamisessa. Aineiston perusteella tullaan siihen tulokseen, että Fomevidasissa avunsaajien aktiivisuus ja vahva osallistuminen projektin kaikissa vaiheissa on voimaannuttanut heitä, sillä vastuuttaminen on saanut aikaan ihmisten itsenäistymistä. Nicaraguassa miesten ja naisten välisen tasa-arvon edistämisessä on saatu taloudellisesti hyviä tuloksia aikaan. Kuitenkin epätasa-arvoa ylläpitävät valtamekanismit sekä perinteisiä sukupuolirooleja ylläpitävä kulttuuri istuvat niin tiukassa, että muutokset näillä alueilla ovat vähäiset. Sidosryhmäyhteistyön toimivuus on vuoden 2007 jälkeen parantunut Fomevidasissa, jolloin valtaan astui kehitysyhteistyölle myötämielinen hallitus. Fomevidasin menestystekijöiksi voidaan laskea sen läheisyys kohteensa kanssa, avunsaajien yleinen voimaantuminen ja elinolojen merkittävä parantuminen, avunsaajien aktiivisuus ja osallistuminen, sidosryhmäyhteistyö, istuvan hallituksen ideologiaan soveltuminen sekä yhteisöllinen lähentyminen ja organisoituminen. Nykyisin Fomevidas toimii malliesimerkkinä muille kehitysyhteistyöprojekteille.

Organisaatioiden postmoderni liiketoimintaympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Menestyäkseen muutosten kyllästämässä maailmassa organisaatioiden on pystyttävä sopeuttamaan toimintojaan muutosten edellyttämällä tavalla. Muutosten hallinnasta onkin tullut yksi keskeinen menestystekijä 2000-luvulla. Suurin osa, yli 70 prosenttia organisaatiomuutoksista epäonnistuu, muutoksen tavoitteisiin ei ylletä. Onnistuneen organisaatiomuutoksen taustalla on monia kriittisiä tekijöitä. Viime aikoina tutkijat ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että suurimman uhan onnistuneelle muutokselle aiheuttaa puutteellinen muutosvalmius. Muutosvalmiudella tarkoitetaan organisaation kollektiivista ja kokonaisvaltaista suhtautumista muutokseen. Muutosvalmius muodostuu muutoksen kontekstista, muutoksen sisällöstä, muutosprosessin toteutustavasta ja muutokseen osallistuvien henkilöiden henkilökohtaisista ominaisuuksista. Muutosvalmiuden luomisen ja muutosmyönteisen organisaatiokulttuurin näkökulmasta muutosjohtamisen rooli on keskeisellä sijalla. Muutosvalmiuden johtaminen edellyttää perinteisten muutosjohtamisen kompetenssialueiden lisäksi muutosvalmiuden teoreettisen ajattelun tuntemista, muutosvalmiuden mittaamiseen tarkoitettujen työkalujen hallintaa, muutoksen inhimillisen ulottuvuuden tuntemista ja erityisesti muutoksen sosiaalisen luonteen ymmärtämistä. Tämä tutkimus on luonteeltaan tilastollinen tapaustutkimus muutosvalmiudesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää If Vahinkovakuutusyhtiö Oy:n konttoriverkoston muutosvalmius kahdeksalla eri konttorialueella. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että konttoriverkoston muutosvalmius on varsin hyvällä tasolla ja edellytykset onnistuneelle muutokselle ovat olemassa. Vastausten frekvenssijakaumaa tutkimalla kartoitettiin muutokseen tyytymättömien henkilöiden määrää, sillä pienikin muutokseen negatiivisesti suhtautuva ryhmä saattaa heikentää merkittävästi organisaation kollektiivista muutosvalmiutta vaikuttamalla muun henkilöstön asenteisiin muutoksen edetessä.