Browsing by Title

The fundamental building blocks of quantum computers, called qubits, can be physically realized through any quantum system that is restricted to two possible states. The power of qubits arises from their ability to be in a superposition of these two states, allowing for the development of quantum algorithms that are impossible for classical computers. However, interactions with the surrounding environment destroy the superposition in a process called decoherence, which makes it important to find ways to model these interactions and mitigate them. In this thesis we derive a non-Markovian master equation for the spin-boson model, with a time-dependent two-level system, using the reaction coordinate representation. We show numerically that in the superconducting qubit regime this master equation maintains the positivity of the density operator for relevant parameter ranges, and is able to model non-Markovian effects between the system and the environment. We also compare the reaction coordinate master equation to a Markovian master equation with parameters taken from real superconducting qubits. We demonstrate that the Markovian master equation fails to capture the system–bath correlations for short times, and in many cases overestimates relaxation and coherence times. Finally, we test how a time-dependent bias affects the evolution of the two-level system. The bias is assumed to be constant with an additive term arising from an externally applied time-dependent plane wave control field. We show that an amplitude, angular frequency, and phase shift for the plane wave can be chosen such that the control field improves the coherence time of the two-level system.

Using language that is easy to understand when presenting information in a written form is critical for ensuring effective communication. Yet, using language that is too complex or technical for its intended audience is a common pitfall in many domains, such as legal and medical text. Automatic text simplification (ATS) aims to automatize the conversion of complex text into a simpler, more easily comprehensible form. This study explores ATS models for English that can be controlled in terms of the readability of the output text. Readability is measured with an automatically calculated readability level that corresponds to a school grade level. The readability- controlled models take a readability level as a parameter and simplify input text to match the reading level of the intended audience corresponding to the parameter value. In total, six readability-controlled sentence simplification models with different control attribute configurations are trained in this study. The models use a pretrained sequence-to-sequence model architecture that is finetuned on a dataset of sentence pairs in regular and simple English. The trained models are evaluated using automatic evaluation metrics and compared to each other and ATS systems from previous research. Additionally, the simplified sentences produced by the best performing model are evaluated manually to identify errors and the types of text transformations that the model employs to simplify sentences. When the readability level input value is optimized to maximise model performance on validation data, the readability-controlled models surpass systems from previous works in terms of automatic evaluation metrics, suggesting that the addition of readability level as a control attribute results in improved simplification quality. Manual evaluation shows that readability-controlled models are capable of splitting long sentences to multiple shorter sentences to reduce syntactic complexity of text. This finding suggests that readability level metrics can be used to effectively control syntactic complexity in ATS models as a lightweight alternative to previously applied, more computationally demanding methods that rely on dependency parsing. Finally, this study discusses the different types errors produced by the models, their potential causes and ways to reduce errors in future ATS systems.

This thesis examines how readers interact with stories across transmedia adaptations. By comparing three different works, an original comic Legends in Exile, a video game inspired by the comic called The Wolf Among Us, and the game’s adaptation back into a comic of the same name, I provide an insight into how medium affects the way a story is told. In contrasting the two comics and the video game, I demonstrate the impact of the inclusion of direct interaction with the narrative. The two comics are both detective fiction; Legends in Exile is a clue-puzzle and The Wolf Among Us a hard-boiled detective story. I use the concept of schemas in showing how the different generic properties come across in the different works, and how the medium affordances aid or impede the realization of the genre. Kai Mikkonen’s approach to narration in comics, which favors focusing on the relationship between what is shown and how it is shown, and who perceives and where the center of focalization is, reveals that the narration in The Wolf Among Us comic discourages engagement with readers, direct opposite of Legends in Exile. Using Marco Caracciolo’s character-centered illusion I show the different ways the comics succeed or fail in modelling Bigby as a character that readers can engage with. By adapting Caracciolo’s interpretative reading strategies, I propose a way of analyzing the connection between players and characters in video games.

This study explores how the representation of homeless people is constructed in charity appeals drawing on the example of Nochlezhka, the leading homelessness charity in Russia. Nochlezhka is not only a shelter providing immediate help but also an NGO with a wide range of activities, including advocacy, consultancy and resocialization of the homeless. International recognition of its achievements and its prominent work offered a necessary basis for situating the organization as the subject of a case study. Two factors which have driven the researcher’s interest in the chosen topic are the recent development of the charity sector in Russia and the appalling number of homeless people in the country. Mainstream representations of homelessness tend to present stereotypical images of urban others, reducing them to a set of stable characteristics, often negative in their nature. In other words, homeless people subjected to othering, and their difference becomes fixed to the state of being unsettled. Being homeless is then associated with being dirty, drunk, and completely degraded. Such preexisting attitudes towards homeless people problematize their representation for charity purposes. The aim of this study is to understand how the appeals on homelessness are reaching the potential sea of donors, considering that they are making a proposal to help those who are generally not considered to be an object for help. The thesis relies on the theory of representation and the area of media research which studies humanitarian communication and its ethical implications. The former examines how the other is portrayed and discusses stereotyping practices on the general level. The latter draws on paradoxes of the particular styles and differentiates three ways of formulating a charity appeal: shock-effect appeal, deliberative positivism and post-humanitarian or reflexive appeals. A critical discourse approach was chosen to study how appeals construe certain ways of representing the world and the actors in it. In order to examine the different semiotic modes (e.g. verbal and visual) of appeals the methods of multimodal analysis were employed. The analysis shows that rather than represent homeless people and their struggles in a shocking or exaggeratedly positive way, Nochlezhka balances a reflexive style of appealing and a tendency to represent the homeless through their own narration. The charity employs strategies of nomination and cultural estrangement, while the aesthetical power of appeals is realized through the means of multimodal metaphors. Assigning homeless people with their names works as an antidote to the conventional impersonalization of this social group. Representing the loneliness in their campaigns, Nochlezhka replaces the raw reality of suffering with a significant and universal human experience. The decision to communicate the fragility of human life through the theme of illness also points to the broader discourse of social insecurity.

Terrorismi kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2003 lisäämällä rikoslakiin terrorismirikoksia koskeva 34 a luku tilanteessa, missä Suomeen kohdistuva terroriuhka oli olematon. Sittemmin terrorismiin ei ole enää voinut suhtautua Suomesta puuttuvana ongelmana, vaan terrorismin uhan kanssa elämisestä on tullut osa arkipäiväämme. Terrorismi on kriminalisoitu poikkeuksellisen kattavasti aina varsinaisesta terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista matkustamisrikoksen edistämiseen ja itseopiskeluun asti. Poikkeukselliset kriminalisoinnit ovat merkinneet niin vastuuopillista kuin kriminaalipoliittista muutosta, jota tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan suomalaista kriminalisointitraditiota ja kriminalisointiperiaatteita vasten. Perinteisesti rikosoikeus on ollut reaktiivista eli suuntautunut jo täytettyihin tekoihin. Proaktiivisen rikosoikeuden myötä painopiste on kuitenkin siirtynyt aiempaa korostuneemmin ennaltaehkäisyyn ja rikoslain välineelliseen hyödyntämiseen rikosten ja erityisesti terrorismin torjumiseksi. Terrorismi on asettanut haasteita ei vain rikosoikeuden koherenssille, vaan myös rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan tavoitteenasetteluille. Se, miten rikollisuuteen tulee yhteiskunnassa suhtautua, on muuttunut erityisesti suhteessa terrorismiin ja muuhun vakavaan rikollisuuteen. Äärimmäisten turvallisuusuhkien edessä reagointi jo täytettyyn tekoon ei ole riittävää ja rikosten minimoimistavoitteen tilalle on nousemassa perinteisen ”taistelu rikollisuutta vastaan” -paradgiman mukainen ajatus rikosten eliminoinnista. Terrorismi on läheisesti kytköksissä turvallisuuteen sen kokemukseen. Kokemuksemme riskin todellisesta tasosta saattaa kuitenkin olla sillä tavoin vääristynyt, että myös terrorismin torjuntaan käytettyjen keinojen suhteellisuuden arviointi vääristyy. Erityisesti kun turvallisuus hahmotetaan yhä enemmän turvallisuuden tunteen kautta, muodostuu turvallisuudesta jatkuva oikeutus rikoslain säätämiselle ja valtion vallankäytön lisäämiseksi. Turvallisuuden ja muiden perusoikeuksien välisessä tasapainoilussa turvallisuus korostuu usein liiaksi, mikä on merkinnyt merkittäviä heikennyksiä kaikkien muiden perusoikeuksien kannalta. Tutkielmassa sivutaan näitä turvallistamiseen liittyviä muutostrendejä, joissa kriminalisointien oikeutus perustuu poliittisessa kontekstissa muodostuvan turvallisuusuhan torjuntaan. Turvallisuuden suojaamiseksi suojamuuri oikeushyvän ympärillä on ulotettava aiempaa varhaisemman asteen toimintaan etäämmälle varsinaisesta oikeushyvää loukkaavasta toiminnasta. Turvallisuuden korostuminen kriminalisointia puolustavaksi oikeudeksi merkitsee myös muiden kriminalisointiperiaatteiden arvioinnin muutosta. Mitä vakavammasta rikollisuuden muodosta on kyse, sitä herkemmin kriminalisoinnin oikeutus perustuu valtion velvollisuudelle suojata perusoikeuksia, mikä heikentää rajoittavien kriminalisointiperiaatteiden merkitystä. Terrorismin uhka on kasvanut samaan aikaan EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön syventymisen kanssa, mikä on osin vaikuttanut myös EU-rikosoikeuden tavoitteenasetteluihin. Samalla kansallisen lainsäätäjän harkintavalta tekojen rangaistavaksi säätämisessä on kaventunut. Nykyään paine kriminalisoinnille tuleekin yhä useammin ulkoapäin, jolloin kriminalisoinnilta saattaa puuttua kansallinen tarve. Kriminalisointivelvoitteen taustalla vaikuttava argumentaatio saattaa myös perustua toisenlaisille kriminaalipoliittisille tavoitteenasetteluille kuin kansallisessa perinteessä. Seurauksena on rikosoikeuden fragmentaatio. Fragmentaatio näkyy erityisesti terrorismikriminalisoinneissa, jotka poikkeavat rikosoikeuden yleisistä opeista ja perustuvat korostuneesti turvallisuuden ja rikosten eliminoinnin tavoitteelle, mikä on vierasta rationaaliselle ja defensiiviselle kriminaalipolitiikalle. Rikosoikeuden fragmentaatiosta kertoo myös järjestelmän jakautuminen omiin alajärjestelmiinsä, jotka noudattavat erilaista rankaisemiskäsitystä. Euroopassa keskustelua on terrorismiin liittyen herättänyt saksalaisen Günther Jakobsin vihollisrikosoikeuden teoria – rikosoikeuden malli, joka tekee jaon kansalaisten rikosoikeuteen ja vihollisrikosoikeuteen eli jaon lakia noudattaviin kansalaisiin ja luottamuksen menettäneisiin kansan vihollisiin. Kansalaisten rikosoikeus perustuu ajatukselle ihmisestä lakia noudattamaan kykenevä luotettavana, autonomisena ja moraalisena toimijana. Vihollisrikosoikeus puolestaan hylkää liberalistisen ihmiskäsityksen ja alkaa kohdella henkilöä ensisijaisesti uhkana muiden turvallisuudelle. Tämä näkyy myös vihollisrikosoikeuden keinoissa, jotka pyrkivät vaarallisten rikollisten eristämiseen vastakohtana kansalaisten rikosoikeuden ajatukseen rikosoikeudesta moraalia luovana järjestelmänä, jossa rikosoikeutta ei hyödynnetään välillisesti rikosten ennaltaehkäisyyn, mutta ei suoraan välineellisesti rikoksen tekemisen estämiseen. Merkkejä oikeuden kahtiajakautumisesta on erityisesti terrorismirikosoikeudessa, jossa terrorismi on perustellut poikkeuksellisia kriminalisointiratkaisuja ja rikosvastuun muutosta jopa tekijärikosoikeudellista ajattelua muistuttavaan suuntaan. Muutos on osin selitettävissä ylikansallisten kriminalisointivelvoitteiden asettamalla pakolla, mutta se on mahdollistettu kansallisen tason ratkaisuilla. Sääntelyn negatiiviset perus- ja ihmisoikeusvaikutukset ovat jääneet turvallisuuden ylläpitämisen varjoon ja erityisesti terrorismi turvallisuusuhkana on muodostunut yleiseksi perusoikeuksien rajoituslausekkeeksi. Vaikuttamaan pyrkivänä toimintana terrorismin menestys on riippuvainen sen kohteen reaktioista. Siksi reaktioissa tulisi pyrkiä ennemmin rationaaliselle harkinnalle perustuviin keinoihin kuin emotiivisiin lyhytnäköisiin vastaiskuihin tiettyä terrorismin muotoa vastaan. Rationaalisen kriminaalipolitiikan ihanne johdonmukaisesta ja vaikutustietoisesta asiantuntijavetoisesta kriminaalipolitiikasta on relevantti myös terrorismin torjunnassa. Ajatus siitä, että kaikkea ei tule säätää rangaistavaksi edes terrorismin torjunnan nimissä voi olla vallankumouksellinen, mutta rikosoikeusjärjestelmän legitiimiyden ja sääntelyvaikutusten sekä laajemmin koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta maltillisempi kriminalisointipolitiikka olisi perusteltua.

Reaktiivisen ohjelmoinnin on esitetty yksinkertaistavan sen avulla toteutettavia sovelluksia. Ohjelmointiparadigman on myös esitetty soveltuvan erityisen hyvin web-sovellusten selainpuolen ohjelmointiin. Tässä pro gradussa tutkitaan, mitkä ovat reaktiivisen ohjelmoinnin vaikutukset lähdekoodin kokoon ja monimutkaisuuteen. Tutkimusta varten on suunniteltu web-sovellus, josta on toteutettu kolme eri versiota: kaksi reaktiivista ja yksi ei-reaktiivinen versio. Versioiden lähdekoodia on vertailtu staattisen analyysin menetelmin sekä tutkimalla, miten jonkin toiminnallisuuden toteuttaminen tapahtuu jokaisen toteutusversion kohdalla.

Tutkielman tavoitteena on tutkia, millaisia käännösstrategioita DVD-tekstittämisessä suositaan reaalioita eli kulttuurisidonnaisia käsitteitä käännettäessä. Lähtökohtana on, että osaa strategioista voidaan käyttää reaalioiden kulttuurisen erilaisuuden korostamiseen, osaa taas tämän erilaisuuden häivyttämiseen. Nämä kaksi kategoriaa eivät kuitenkaan kata kaikkia mahdollisia strategioita, minkä vuoksi myös neutraalit strategiat otetaan tutkielmassa huomioon. Tutkielman aineisto koostuu Suomessa nimillä Ruuvit löysällä ja Pikku-Britannia tunnettujen brittiläisten sketsisarjojen DVD-julkaisuista. Molemmat tutkituista julkaisuista käsittävät yhden tuotantokauden. Formaatiltaan sketsisarjat perustuvat lukuisiin lyhyisiin kohtauksiin, joissa käsitellään useita eri aihealueita. Tämän vuoksi ne soveltuvat erinomaisesti reaalioiden tutkimukseen. Tutkittava kääntämisen laji on DVD-kääntäminen, koska sen merkityksen voidaan katsoa kasvaneen DVD:n lisääntyneen suosion myötä. Tutkielman teoriatausta muodostuu reaalioiden, käännösstrategioiden ja tekstityksen teoriasta. Näistä osa-alueista ensimmäisessä korostuu kulttuurin vaikutus kieleen ja siten myös kääntämiseen, kun taas toinen pohjautuu sekä tekstitason kotouttavista ja vieraannuttavista käännösstrategioista että sanatason lokaaleista strategioista esitettyyn teoriaan, ja kolmannessa nousevat esille sanan ja kuvan yhteistyö sekä muut tekstittämiseen vaikuttavat tekijät, kuten rajallinen käytettävissä oleva tila ja aika. Yhdessä teorian eri osa-alueet mahdollistavat tutkimuksen, jossa voidaan tarkastella kulttuuristen, kielellisten ja audiovisuaalisten piirteiden vaikutusta reaalioiden kääntämiseen. Tutkielmassa käytetään kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusmenetelmää. Kvalitatiivinen menetelmä perustuu käännösstrategioiden käyttötapojen kuvaamiseen tutkimalla tutkimusaineistosta transkriboituja reaalioiden käännöksiä yksittäisissä tapauksissa. Analyysissa otetaan huomioon ensisijaisesti reaalioiden tekstuaalinen ja audiovisuaalinen konteksti sekä niiden oletettu tunnistettavuus käännösten kohdekulttuurissa. Tätä analyysia täydennetään kaikkien havaittujen reaalioiden kääntämistä kuvaavalla kvantitatiivisella menetelmällä. Tutkielman tulokset viittaavat siihen, että erilaisten käännösstrategioiden välillä on huomattavia eroja siinä, millä tavoin ja miten usein niitä käytetään. Lisäksi tulokset osoittavat odotetusti sen, että kotouttavat ja vieraannuttavat strategiat eivät sulje toisiaan pois, vaan niitä molempia voidaan käyttää saman käännöksen sisällä. Kokonaisuutena tutkielmassa tuodaan ilmi monia aihealueen tutkimiseen liittyviä haasteita aina kulttuurin määrittelystä audiovisuaalisen aineiston analysoimiseen asti.

Lobbaus voidaan laajasti ymmärrettynä määritellä kaikiksi pyrkimyksiksi vaikuttaa julkiseen päätöksentekoon. Tässä tutkimuksessa on omaksuttu kapeampi käsitys, jonka mukaan lobbaus rajautuu epäviralliseen ja henkilökohtaiseen yhteydenpitoon päätöksentekijöiden kanssa. Lobbaus on osa toimivaa demokratiaa, mutta siihen liittyy myös demokratiaa ja hallinnon läpinäkyvyyttä vaarantavia tekijöitä. Päätöksentekoa kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on erityisen tärkeää tuoda lisävaloa virkamiesten lobbaukseen, sillä vaikka sen merkitys on osoittautunut suureksi, kansainvälinenkin tutkimus asiasta on varsin vähäistä ja Suomessa aihetta on toistaiseksi vain sivuttu. Ensimmäisenä tutkimustehtävänä onkin selvittää, mitä lobbaus on virkamiesten ja intressiryhmien edustajien näkökulmista ja mitä yhtäläisyyksiä ja eroja näkemyksissä esiintyy. Tavoitteena on avata uutta uraa suomalaisessa intressiryhmätutkimuksessa tarkastelemalla kansainvälisen kirjallisuuden avulla meillä hyvin vähän tutkittua ilmiötä. Tutkimuskohteena on sosiaali- ja terveysministeriön hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen osasto, sillä budjettiosuudeltaan merkittävän hallinnonalan osasto käsittelee paljon voimakkaiden intressiristiriitojen kohteena olevia asioita. Aineisto koostuu eliitti- ja lumipallo-otannan yhdistelyllä kerätyistä kahdeksasta puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, joista puolet toteutettiin virkamiesten ja puolet intressiryhmien edustajien kanssa. Ryhmittäin anonymisoitua aineistoa analysoidaan teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Teoreettinen viitekehys yhdistää kahta Yhdysvalloissa ja Euroopan unionin kontekstissa kehitettyä näkökulmaa, neopluralismia ja vaihtoteoreettista lähestymistapaa. Toisena tutkimustehtävänä onkin selvittää, missä määrin nämä kansainväliset teoriat kuvaavat suomalaisia näkemyksiä lobbauksesta. Tutkimuksen perusteella virkamiesten lobbauksen viitekehys muodostuu virallisista kuulemismenettelyistä, ja vaikutusvallan kannalta keskeistä on vaikuttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa politiikkaprosessia. Vaihtoteorialle ominaisesti lobbausta voidaan mallintaa poliittisten hyödykkeiden vaihdantana, jossa intressiryhmät tarjoavat virkamiesten tarvitsemaa tietoa, asiantuntemusta ja päätöksenteon legitimiteettiä, ja pyrkivät vastineeksi saamaan mukaanpääsyn prosessiin. Neopluralismin kannalta mukaanpääsy kuitenkin riippuu asia- ja tilannesidonnaisista tekijöistä, joista tärkeimpinä asian tyyppi, intressiryhmärakenne ja institutionaaliset tekijät. Intressiryhmien mahdollisuudet edistää mukaanpääsyään ja siten vaikutusvaltaansa ovat kuitenkin sidoksissa myös niiden resursseihin. Tärkeimmiksi lobbausresursseiksi osoittautuivat myös poliittisena hyödykkeenä vaihdettava asiantuntemus, taloudelliset resurssit ja suhteet. Nämä ovat myös tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Virkamiesten ja intressiryhmien edustajien näkemykset muodostivat hyvin yhtenäisen kuvan lobbauksesta toimintana, joka kansalaisten intressejä ja tietoa välittämällä voi parantaa päätöksenteon laatua. Intressiryhmien kannalta lobbaus nähtiin osana edunvalvontaa. Esille tuli myös viitteitä lobbauskentän muuttumisesta. Eroja esiintyi näkemyksissä lobbauksen määritelmän kattavuudesta ja suhteiden ja asiantuntemuksen painoarvosta. Lobbauksen riskit liitettiin erityisesti avoimuuden vaarantumiseen. Sitä pyritään edistämään itsesäätelyllä, mutta osa kaipasi myös keskustelua lobbauksen pelisäännöistä. Sääntely ja esimerkiksi lobbarirekisteri ei saanut juuri kannatusta, mutta osa ehdotti päätöksentekijöille kirjausvelvollisuutta tapaamisista. Toisaalta huomautettiin Suomessa jo olevan avoimuutta edistäviä elementtejä, joita tulisi voida hyödyntää paremmin.

Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ja analysoida Tapio Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen oikeutuksesta indoktrinaation ongelman valossa. Käytän tutkimuksessa neljää päälähdettä, jotka ovat Puolimatkan kirjat: Opetusta vai indoktrinaatiota? Valta ja manipulaatio opetuksessa (1997), Opetuksen teoria. Konstruktivismista realismiin (2002), Usko, tieto ja myytit (2009) sekä Usko, tiede ja evoluutio (2008). Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Realistisella uskonnonopetuksella ymmärretään tässä yhteydessä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen synonyymiä, jolloin opetuksen tehtäväksi nähdään uskonnollisten uskomusten opettaminen tosina sisältöinä. Indoktrinaation käsitteen Puolimatka määrittelee opetuksen alakäsitteeksi, jolla on negatiivinen merkitys. Näin ollen Puolimatka ymmärtää indoktrinaation käsitteen kasvatuksellisesti hyväksyttävän opetuksen vastakohtana. Esitän tutkimuksen johdantoluvussa (luku 1) työhypoteesin, jonka mukaan teistinen realismi liittyy Puolimatkan ajattelussa realistisen uskonnonopetuksen sisällön lisäksi siihen uskomusten oikeuttamisen rakenteeseen, jonka varassa Puolimatka pyrkii oikeuttamaan realistisen uskonnonopetuksen. Tästä syystä tarkastelen tutkielman taustaluvussa (luku 2) teismin käsitettä kiinnittämällä erityisesti huomiota reformoidun epistemologian käsitykseen teismistä ja sen oikeutuksesta, jolla on keskeinen vaikutus Puolimatkan ajatteluun. Tutkielman ensimmäisessä tutkimusluvussa (luku 3) analysoin lähemmin Puolimatkan käsitystä indoktrinaation käsitteestä, jota vasten realistisen uskonnonopetuksen oikeutusta on mahdollista arvioida. Puolimatka määrittelee indoktrinaation käsitteen humanistisen kasvatusihanteen perustalta, joka jakautuu yleissivistyksen ihanteeseen ja älyllisen vapauden ihanteeseen. Kun yleissivistyksen ihanne korostaa tosiksi tiedettyjen sisältöjen opettamista, älyllisen vapauden ihanne korostaa opetuksen tieteellisyyttä, rationaalisuutta, kriittistä avoimuutta sekä dialogisuutta. Vaikka edelliset kasvatusperinteet ovat keskenään jännitteiset, Puolimatka pyrkii ajattelussaan luomaan niistä synteesin, jonka puitteissa myös realistinen uskonnonopetus voidaan oikeuttaa. Toisessa ja kolmannessa tutkimusluvussa (luvut 4 ja 5) tarkastelen Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen sisällöllisestä oikeuttamisesta. Puolimatka argumentoi yhtäältä perinteisen indoktrinaation sisältökriteerin muotoa vastaan ja toisaalta sen puolesta, että uskonnolliset uskomukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja uskomuksia, jotka eivät riko tieteellisyyden ihannetta. Osoitan tässä yhteydessä, että Puolimatkan oma sisältökriteeri vaatii korjausta, jotta sen varassa voidaan mielekkäästi arvioida realistisen uskonnonopetuksen oikeutusta. Osoitan myös, että Puolimatkan määritelmä perususkomuksesta ja kristillisten perususkomusten sisällöstä ovat keskenään ristiriitaisia, jonka seurauksena realistisen uskonnonopetuksen sisällöllinen oikeutus kyseenalaistuu. Koska kysymystä realistisen uskonnonopetuksen oikeutuksesta ei voida Puolimatkan mukaan ratkaista vain opetussisältöjen näkökulmasta, viimeisessä tutkimusluvussa (luku 6) analysoin Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen muodollisesta oikeutuksesta. Tällöin huomio kiinnitetään kysymykseen, miten realistista uskonnonopetusta voidaan harjoittaa kasvatuksellisesti hyväksyttävällä tavalla. Tässä yhteydessä osoitan, että Puolimatkan käsitys realistisen uskonnonopetuksen muodollisesta oikeutuksesta voidaan ymmärtää rationaalisuuden, kriittisen avoimuuden ja dialogisuuden käsitteiden pohjalta. Tämän jälkeen osoitan analyysini perusteella, että Puolimatkan käsitys kriittisestä avoimuudesta ajautuu ristiriitaan realistisen uskonnonopetuksen perustehtävän kanssa, jolloin sen mielekkyys kyseenalaistuu myös muodollisesta näkökulmasta. Taustaluvussa (luku 7) vedän yhteen tutkielman keskeisiä tutkimustuloksia osoittaen samalla työhypoteesin oikeaksi.