Browsing by Title

Tutkimuksessa tutkittiin kauneudenhoitoalan tiedotteita ja blogitekstejä rinnakkain. Yrityksen bloggaajalle lähettämän sponsoroidun tuotteen mukana vastaanottajalle lähtee myös tiedote, joka sisältää tietoa tuotteesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mikä tieto tiedotteesta siirtyy osaksi blogitekstiä, ja miten siirtymiä merkitään. Tutkimusintressi kohdistuu blogien intertekstuaalisuuteen suhteessa tiedotteisiin. Tutkimuskohteena ovat sekä tiedotteet että blogitekstit. Hypoteesina on, että kun yritys lähettää tiedotteen ja uutuustuotteen bloggaajalle, joitain osia tiedotteesta päätyy osaksi tekstiä, jonka bloggaaja kirjoittaa tuotteesta blogiinsa. Tutkimuksessa selvitetään, miten blogeissa toimitaan. Blogit ovat valikoituneet tutkimuskohteeksi siksi, että ne ovat suhteellisen uusi genre ja nopeasti uudistuvia julkaisualustoja. Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Tässä tutkimuksessa rajaaminen aloitettiin rajaamalla tiedotteet, joiden intertekstuaalisia ketjuja löytyi erilaisista kosmetiikka- ja lifestyle -blogeista. Tiedotetta vastaavat blogipostaukset löytyivät blogien hakemistoista esimerkiksi bränditunnisteen alta. Tiedotteista valittiin ne, joista löytyi haun perusteella kirjoituksia blogeista. Tutkimusaineiston tiedotteet saatiin maahantuojalta tätä tukimusta varten. Laadullisen aineiston analyysissa käytettiin Eskolan ja Suorannan (1998) nimeämää tyypittelyä. Tutkimuksessa analysoidaan esiintymät tyypeiksi, jotka sisältävät samankaltaisuuksia. Kriteerinä käytettiin suoraan tiedotteesta blogiin siirtyvien sanojen määrää. Tapausten, eli blogitekstien mukaan ottaminen loppui kymmeneen, koska aineisto oli silloin kylläinen. Esimerkkien lisääminen ei tässä vaiheessa enää lisännyt tyyppejä, vaan kaksi testiä osoitti, että myös ne sijoittuivat jo olemassa oleviin luokkiin. Tutkimuksessa havaittiin, että intertekstuaalisuutta tapahtui aineistossa kolmella tavalla. Siirtymisen tyyppejä olivat tyyppi 1, jossa muutaman sanan kokonaisuuksia siirtyi tiedotteesta blogiin sellaisenaan, tyyppi 2, jossa kokonaisia lauseita, tai kappaleita siirtyi blogitekstiin muokkaamattomina ja tyyppi 3, jossa tieto siirtyi niin, että sitä oltiin muokattu, eikä referointia tapahtunut lainkaan sanasta sanaan. Teoriataustana tutkimuksessa käytettiin Bahtinin (1975) määritelmää kielen dialogisuudesta ja Koskelan (2008) julkaisua Valtionhallinnon tekstilajiketjujen intertekstuaalisuuden piirteitä, jossa Koskela tutkii tekstilajiketjujen implisiittistä ja eksplisiittistä intertekstuaalisuutta.

Tiedustelutoiminnan valvonnasta annetulla lailla (121/2019) perustettiin Suomeen tiedusteluvalvontavaltuutetun toimi. Valtuutetun tehtävänä on harjoittaa tiedustelutoiminnan laillisuusvalvontaa sekä valvoa suojelupoliisin muuta toimintaa. Tutkielmassa selvitetään valtuutetun toimivallan laajuutta ja sitä, miten valtuutetulle annetut toimivaltuudet vastaavat perus- ja ihmisoikeuksien tiedustelutoiminnan valvonnalle asettamiin vaatimuksiin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tiedusteluvalvontavaltuutetun ja eduskunnan tiedusteluvalvontavaliokunnan välistä työnjakoa ja suhdetta tiedustelutoiminnan ulkoisessa valvonnassa. Tutkielman menetelmä on lainopillinen ja siinä selvitetään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielmassa hyödynnetään myös vertailevan oikeustieteen metodologiaa vertaamalla Suomen tiedustelutoiminnan ulkoisen valvonnan järjestämistä siihen, miten se on toteutettu Suomen vertailumaissa. Lähdeaineistona käytetään kirjallisuuden ja aikaisempien tutkimusten lisäksi erityisesti tiedustelutoiminnan valvonnasta annetun lain valmisteluaineistoa. Keskeisessä asemassa ovat myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sekä EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännöt erityisesti siltä osin, kun tutkielmassa pyritään selvittämään kansainvälisen ihmisoikeuskäytännön tiedustelutoiminnalle asettamia vaatimuksia. Uusien tiedustelulakien mukaiset pitkälle perusoikeuksiin puuttumisen mahdollistavat tiedusteluviranomaisten toimivaltuudet edellyttävät sitä, että samanaikaisesti huolehditaan tiedustelutoiminnan kattavasta ja tehokkaasta valvonnasta. Perus- ja ihmisoikeutena turvattuun yksityiselämän suojaan ja erityisesti luottamuksellisen viestin suojaan puuttuvan toiminnan tehokas ja uskottava valvonta edellyttää, että valvovalla taholla on käytössään riittävän laajat toimivaltuudet. Tiedusteluun liittyvien tiedonhankintakeinojen käytön tehokas valvonta on välttämätöntä myös yksilön oikeusturvan takaamiseksi. Tiedustelutoiminta ei voi myöskään nauttia kansalaisten luottamusta, mikäli tiedustelumenetelmien käytön lainmukaisuutta ei kyetä riippumattoman tahon toimesta riittävän tarkasti ja kattavasti valvomaan. Suomessa tiedusteluvalvontavaltuutetulle on annettu varsin laajat toimivaltuudet valvoa tiedustelutoimintaa ja puuttua siinä havaitsemiinsa epäkohtiin ja lainvastaisuuksiin. Tiedustelutoiminnan valvonnasta annetun lain eduskuntakäsittelyssä toimivaltuuksia vielä laajennettiin lain alkuperäisestä hallituksen esityksestä. Aukottoman ja tehokkaan valvonnan varmistamiseksi voidaan onnistuneina ratkaisuina nähdä erityisesti valtuutetun valvonnan ulottaminen koskemaan koko suojelupoliisin toimintaa sekä puheoikeuden antaminen valtuutetulle käsiteltäessä tiedustelumenetelmää koskevaa lupa-asiaa tuomioistuimessa. Myös vertailumaihin nähden valtuutetulle on annettu kattavat toimivaltuudet. Valtuutetun toimivallan laajuuden voidaankin katsoa noudattelevan vähintäänkin yleistä eurooppalaista tasoa. Kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet edellyttävät tiedustelutoiminnan riittävän tehokkaan ja uskottavan valvonnan kansallista järjestämistä. Erityisesti oikeuskäytännöstä nousee vaatimus siitä, että laillisuusvalvonnan ja parlamentaarisen valvonnan muodostaman kokonaisuuden tulee olla kattava ja yhtenäinen. Toiseksi korostuu valvontaelimen riippumattomuus ja itsenäisyys. Tehokas valvonta edellyttää myös, että valvovalla taholla on pääsy kaikkiin dokumentteihin ja aineistoihin. Toimivaltuuksien on oltava muiltakin osin riittävän laajat. Uskottava ulkoinen valvonta voidaankin nähdä valvovan tahon riippumattomuuden ja tehokkuuden summana. Suomessa ei ole säädetty valtuutetulle oikeutta määrätä maksettavaksi vahingonkorvausta tai hyvitystä lainvastaiseksi katsomansa tiedustelumenetelmän käytön kohteelle, vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön nojalla tälle olisi ollut perusteita. Suomessa voidaan kuitenkin ihmisoikeusvelvoitteiden tiedustelun valvonnalle asettamien vaatimusten katsoa täyttyvän kokonaisuutena arvioiden riittävällä tavalla. Tiedusteluvalvontavaliokunnan ja tiedusteluvalvontavaltuutetun suhteen keskiössä on toimivan, kattavan ja tehokkaan tiedustelutoiminnan valvontakokonaisuuden luominen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden edellyttämällä tavalla. Parlamentaarisen ja laillisuusvalvonnan raja on jossain määrin häilyvä johtuen pitkälti siitä, että ensiksi mainittu on jo itsessään vaikeasti määriteltävä tai rajattava kokonaisuus. Siinä missä valtuutetun intressissä on tiedustelumenetelmien käytön lainmukaisuus, keskittyy valiokunta operatiivisen tason sijaan tiedustelutoiminnan ja sen valvonnan kokonaisuuden arviointiin. Valiokunnan toiminnassa korostuvat myös tiedustelutoiminnan tarkoituksenmukaisuuteen liittyvät seikat valtuutettua enemmän. Siinä missä valtuutetun harjoittama laillisuusvalvonta tähtää ensisijaisesti oikeusturvan toteutumiseen ja lainsäädännön noudattamiseen tiedustelutoiminnassa, liittyy parlamentaarisen valvonnan tarkoitusperiin vielä ulkoista laillisuusvalvontaa vahvemmin hyväksyttävyyden luominen itse tiedustelutoiminnalle. Lopullinen arviointi parlamentaarisen valvonnan ja laillisuusvalvonnan välisestä dynamiikasta ja valvontamuotojen rajapinnoista jää tulevaisuuteen, kun valvontaelinten toiminnasta saadaan käytännön havaintoja.

Tässä pro gradu- tutkielmassa pyritään selvittämään, miten Suomen erityisasema muodostui Ison-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1948–1950 ja kuinka Suomen Lontoon-lähetystö raportoi tästä. Suomen erityisaseman muodostumisen kannalta oli tärkeää, että itä ja länsi molemmat tunnustivat Suomen erityistapaukseksi. 1940-luvun lopulla Iso-Britannia oli vielä merkittävä suurvalta ja sen antama epävirallinen tunnustus Suomen erityisasemalle oli tärkeä. Tutkimuksessa sovelletaan sisältö- ja diskurssianalyysiä Suomen Lontoon-lähetystöraporttien analysointiin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään kansainvälisen politiikan realismia, joka auttaa ymmärtämään raporteissa tehtyjä johtopäätöksiä ja ehdotettuja toimija. Lähetystöraporteista välittyy selkeä kuva, miten britit suhtautuivat Suomeen ja millaisia odotuksia tai epäluuloja heillä oli Suomea kohtaan. Tutkimuksessa tehdyt havainnot pyritään liittämään osaksi aiempaa tutkimusta Suomen kansainvälisestä asemasta 1940-luvun lopulla. Tutkimuksen keskeisimpiä havainto on, että Suomen Lontoon-lähettilään Eero A. Wuoren raporttien ansiosta Suomen ulkopoliittinen johto sai tiedon, että vaikka Foreign Office tunnusti Suomen YYA-sopimuksen eroavan Itä-Euroopan maiden kanssa tehdyistä sopimuksista, ei Iso-Britannia vielä tässä vaiheessa pitänyt Suomea erityistapauksena. Erityisasemalle saatiin Foreign Officen epävirallinen tunnustus vasta kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen, kun SDP muodosti Suomeen vähemmistöhallituksen. Lähetystöraporteista käy myös ilmi, ettei Iso-Britannia aikonut harjoittaa myönnytyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan edes akuuttien kriisien (kuten Berliinin saarron) aikana. Lisäksi raporteista käy ilmi, että Suomen erityisasema oli mahdollinen ainoastaan rauhanaikana ja Ruotsin avustuksella. Huomion arvoista on myös Wuoren toteamus, että vuoden vaihteessa 1949–1950 Foreign Officessa ymmärrettiin, ettei Iso-Britannia ollut enää Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon rinnastettava suurvalta. Lähetystöraportit osoittavat, että Suomea kohdeltiin erityistapauksena ja että Iso-Britannia suhtautui ymmärtävästi ja myötämielisesti Suomen harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Lähetystöraporttien pohjalta voidaan tarkalleen määritellä, milloin Suomi saavutti erityisasemansa, mitkä olivat tämän erityisaseman ehdot ja mitä Foreign Office odotti Suomelta. Reaalipoliittinen viitekehys auttaa ymmärtämään eri toimijoiden ratkaisuja ja ajattelua. Lisäksi se selittää muuten ristiriitaiset ja epäjohdonmukaisuudet ulkopoliittiset ulostulot.

There are many potential ways to reduce CO2 emissions in road freight transportation, of which the utilisation of electrification offers several interesting opportunities. The study analyses the relative cost-competitiveness of battery-electric heavy-duty vehicles and vehicles utilizing electric road system (ERS) to the traditional diesel-powered fleet through the TCO framework. The framework is extended to the cost-effectiveness analysis to consider the external effects regarding vehicle´s life-cycle emissions, and thus the unit cost of the emission reduction achieved through the electrification can be determined. The concrete effects of the electrification of Finnish domestic heavy-duty freight are roughly studied through three arterial roads located in Southern Finland: Helsinki–Turku, Helsinki–Lahti and Helsinki–Tampere. The study utilises existing public research and statistical data on the subject areas. Although the operating costs of the electric trucks are lower than the diesel trucks, only the overhead catenary ERS vehicle in the heaviest 60-ton weight class is less expensive than the equivalent diesel-powered truck in terms of the total cost of ownership. The costs of the battery packs and the catenary line connection in ERS vehicles significantly increases the purchase cost of the electric trucks. Based on the analysis, the emission reduction of 66–79 percent can be achieved with battery-electric trucks and 81–89 percent reduction with ERS-powered vehicles compared to the corresponding diesel-powered vehicles. Although the TCO of ERS vehicles is lower and the achievable emission reduction potential is higher than in the battery-electric vehicles studied, the investment cost of the ERS infrastructure increases the total costs so substantially that the utilisation of battery-electric technology is less expensive option from the society´s point of view. The less expensive life-cycle emission reductions are achieved with the heaviest battery-electric vehicles studied, which according to the analysis, could be achieved with a cost of 139–150 EUR/tCO2. The emission reduction cost of a battery-electric truck without a trailer would be 650 EUR/tCO2. Assuming that it is possible to fully electrify the heavy-duty freight which utilises the studied arterial roads, the total increase in life-cycle costs is approximately EUR 0.7–2.1 billion for battery-electric trucks and EUR 1.5–2.3 billion for ERS trucks. The annual emission reduction potential by replacing fossil fuels with electric vehicles is approximately 0.3–0.5 Mt CO2-eq., which is circa 9–15 percent of the annual emissions of all heavy road freight in Finland. Although the analysis is carefully conducted, it would be fair to say, that significant uncertainties are associated with the background assumptions and data. Already the wide spectrum of the vehicle usage and operating environment can have a major impact to the vehicle characteristics, and thus the results. Further research would also be needed to investigate the effects of the COVID-19 pandemic and the war in Ukraine to the component availability, purchase prices, and changes in fuel and electricity costs. Also, the applicability of electric technology in commercial heavy-duty transportation requires further research.

Ilman oikeudenmukaisuutta ei ole rauhaa, ilman rauhaa ei ole oikeudenmukaisuutta. Tämä ajatus toistuu usein rauhasta puhuttaessa, ja oikeudenmukaisuuden ja rauhan yhteenkuuluvuus näkyy myös paljon käytetyssä oikeudenmukaisen rauhan käsitteessä. Nämä käsitteet samoin kuin väkivaltaan, väkivallattomuuteen ja oikeutettuun sotaan liittyvät kysymykset ovat olleet yksi Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) julkilausumissa toistuneista teemoista läpi sen historian. Viimeisin laaja teologinen prosessi teemojen äärellä on käyty osana väkivallan vastaista vuosikymmentä The Decade to Overcome Violence 2001–2010: Churches Seeking Reconciliation and Peace (DOV), jolloin KMN:n piirissä pyrittiin teologisesti määrittelemään oikeudenmukaisen rauhan käsitettä ja luomaan yhteinen ekumeeninen rauhanjulistus. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten oikeudenmukaisen rauhan (just peace) käsite on ymmärretty KMN:n vuonna 2011 julkaistussa Ecumenical Call to Just Peace -asiakirjassa (ECJP) ja sitä edeltäneen ekumeenisen rauhanjulistuksen valmisteluprosessin aikana. Sen lisäksi tavoitteena on verrata, miten käsitys suhteutuu KMN:ssa aiemmin käytyyn keskusteluun rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, väkivallasta ja sodan oikeutuksesta. Päälähteitä tutkielmassa ovat ECJP, sen luonnosversio Initial Statement Towards an Ecumenical Declaration on Just Peace (IST-EDJP) sekä täydentäväksi materiaaliksi koottu Just Peace Companion (JPC). Aiempaa keskustelua käydään läpi KMN:n yleiskokousten kannanottojen sekä DOV:n syntyyn johtaneiden vaiheiden kautta. Tutkielman perusteella oikeudenmukaisesta rauhasta piirtyy kuva monitahoisena, monimutkaisena ja silti samalla yksinkertaisena asiana: kaikenlaisen hyvinvoinnin ehtona ja mahdollistajana sekä perustana ihmisen oikeanlaiselle suhteelle toisiin ihmisiin, luontoon sekä Jumalaan. ECJP:n mukaan rauhan, jonka edistämiseen se kutsuu kirkkoja, tulee toteutua yhteisössä eli ihmisten kesken, taloudessa, ympäristön kanssa sekä kansojen kesken eli kansainvälisessä politiikassa. ECJP:n tavoitteena oli olla ”vahvasti teologiaan perustuva ekumeeninen rauhanjulistus”. Oikeudenmukaisen rauhan teologisen perustuksen muodostavat rauhan ja oikeudenmukaisuuden käsitteiden raamatullinen määrittely, kolminaisuusoppiin ja Kristuksen sovitustyöhön liittyvät näkökulmat sekä ymmärrys kirkosta rauhantyön välineenä ja rauhasta osana kirkon olemusta ja perustehtävää. Koska KMN:n keskustelu rauhasta on lähtenyt liikkeelle huomattavasti suppeammasta ymmärryksestä, rauhasta sodan poissaolona, rauha näyttäytyy läpi rauhanjulistuksen prosessin ja aineiston usein ensisijaisesti vastakohtana aseelliselle voimankäytölle, ja siitä keskustellaan vahvasti oikeutetun sodan teorian ja väkivallattomuuden periaatteen kontekstissa. KMN:n aiempia keskusteluja rauhasta ja ECJP:n sisältöä verrattaessa huomataan selkeä kehityskulku ja muutos: oikeutetun sodan teoria ja väkivallan perusteleminen ovat käyneet yhä mahdottomimmiksi ja keskustelun painopiste on kääntynyt väkivallattomuuteen ensisijaisena ja jopa ainoana tapana ratkoa konflikteja ja rakentaa pysyvää rauhaa. Haasteen väkivallattomuuden ihanteelle tuo kuitenkin suojeluvastuun periaate, joka edelleen jättää mahdollisuuden voimankäytölle.

Tämä on tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista, jotka ovat luopuneet papin työstä. Tutkimus on puheenvuoro työelämän muutosta ja uskonnollista murrosta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa pappeuden kokemuksia ja pappien alanvaihtoa on suomalaisessa kontekstissa käsitelty varsin vähän. Tutkimuksessa kuvataan papin työstä luopumisen syitä ja selvitetään syiden suhdetta papin ammatin luonteeseen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tilanteeseen 2010-luvulla. Tutkimus on kertomus alaa vaihtaneiden pappien ammatinvalinnasta, pappeuden kokemuksista ja papin työstä luopumiseen johtaneista syistä. Lisäksi se sisältää tilastollisen kartoituksen alanvaihdon yleisyydestä. Tutkimuksen näkökulma on narratiivinen. Aineisto koostuu viiden alaa vaihtaneen papin keskusteluista, jotka kerättiin muistelutyömenetelmällä ja yhdellä teemahaastattelulla. Muistelutyöryhmä kokoontui kolme kertaa, ja osallistujat valmistelivat jokaiselle kerralle oman puheenvuoronsa yhteisestä aiheesta. Pappien yhdessä tuottamia kertomuksia tarkastellaan narratiiveina, joilla he tekevät päätöstään luopua papin työstä ymmärrettäväksi itselleen ja muille. Tutkielmassa Greimasin aktanttimalli paljastaa, että papin työn tavoite on hämärtynyt. Papin työn tavoitetta tarkastellaan lähemmin Abbottin ammatin toimialueen käsitteen avulla. Työn tavoitteen epäselvyyden lisäksi monet tekijät estivät tutkimuksen pappeja tekemästä työtään haluamallaan tavalla. Papin työtä estäneitä vastustajia analysoidaan uudesta työstä käytyjen keskustelujen ja erityisesti professionaaliseen työhön liitettyjen haasteiden kautta. Papit tekevät päätöstään luopua papin työstä ymmärrettäväksi neljällä tavalla. Ensinnäkin heidän tiensä papiksi oli seurausta ajautumisesta eikä useimmilla heillä ollut kutsumusta papin työhön alun perinkään. Tämä tulos vahvistaa aiemman tutkimuksen tuloksia siitä, että teologisesta tiedekunnasta papiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät opintojen alussa ole halunneet papiksi. Toiseksi papit kärsivät papin profession ja kirkon toimialueen epäselvyydestä. Heidän mukaansa kirkon ydintehtävä ei välittynyt ihmisille eivätkä he kokeneet työtään merkitykselliseksi. Kolmanneksi vaikka työn objekti olisi ollut selvä, suuren organisaation byrokraattisuus ja monet työyhteisön haasteet estivät pappeja tekemästä työtään ihanteellisella tavalla. Neljänneksi papit tekevät alanvaihtopäätöstään ymmärrettäväksi sillä, että he eivät halunneet antaa papin työn määrittää elämäänsä liikaa. Pappien alanvaihdon syyt liittyvät uudesta työstä käytyihin keskusteluihin, kuten työn henkilökohtaisuuteen, perheen ja työn yhteensovittamisen vaikeuteen, työn silppuuntumiseen ja merkityksen kokemuksen puuttumiseen. Papit haastavat perinteistä kutsumusajattelua ja liittyvät ajatukseen, jonka mukaan pappeus on kutsumuksen sijaan ammatti, jossa työ ja vapaa-aika pitää voida erottaa toisistaan. Uskonnollinen murros ja kirkon jäsenkato haastavat papin profession päivittämään toimialueensa. Pappien mukaan heidän työnsä objekti eli papin ja kirkon toimialue yhteiskunnassa kaipaa selventämistä ja päivittämistä. Pappien kertomuksissa kuuluu huoli kirkon ja papin profession autonomian menetyksestä. Sitä voidaan pitää seurauksena kirkon jäsenkadosta ja sen tuomasta tarpeesta miellyttää kaikkia ihmisiä. Jäsenkadon tuomat haasteet voidaan liittää myös markkinalogiikan professioammateille asettamiin haasteisiin. Tutkimuksen johtopäätöksenä esitetään, että useimmat pappien alanvaihdon syyt liittyvät työelämän muutoksen ja uskonnollisen murroksen tuomiin haasteisiin, joihin papin professio ei ole onnistunut vielä vastaamaan.

Vuonna 1974 solmittiin Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskeva yleissopimus, joka on Itämeren kansainvälisen suojeluyhteistyön perusta vielä tänä päivänäkin. Koska kysymys Itämeren ympäristöongelman rakentumisesta on niin laaja ja vaati meren lisäksi myös valuma-alueen huomioimista, ei siihen ole mahdollista vastata yhdessä opinnäytetyössä. Tästä syystä tämä tutkimus tarkastelee kysymystä ainoastaan Yleisradion televisio-ohjelmien näkökulmasta. Televisioon päädyttiin tässä tutkimuksessa siitä syystä, että sitä voidaan pitää 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimpänä joukkotiedotusvälineenä, mutta siitä huolimatta sen ympäristöhistoria on käytännössä kokonaan tutkimatonta maaperää. Tätä tutkimusta voidaankin pitää yhtenä avauksena televisio-ohjelmien ympäristöhistorialliselle tutkimukselle. Tutkimuksen aineistona käytetään Yleisradion televisio-ohjelmista laadittuja kirjallisia ohjelmaselosteita ja alkuperäisiä ohjelmanauhoitteita. Tutkimus pyrkii laadullisen ja määrällisen sisällönanalyysin keinoin muodostamaan kokonaiskuvan Itämeren ympäristöongelmiin liittyneen keskustelun tärkeimmistä teemoista. Taustalla vaikuttaa konstruktivistinen käsitys yhteiskunnallisesti rakentuneista ympäristöongelmista, joita ei voida käsittää ainoastaan luonnontieteellisiksi tosiseikoiksi. Ympäristössä tapahtuneet muutokset pitää myös havaita ja määritellä ongelmiksi sekä tuoda julkisen keskustelun ja päätöksenteon piiriin, jotta niistä voisi tulla yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä. Tässä ympäristöongelman määrittelyprosessissa joukkotiedotusvälineillä, kuten televisiolla on suuri merkitys. Televisio-ohjelmat eivät kuitenkaan heijastele totuutta peilin lailla, vaan ne kuvaavat todellisuutta aina jostakin näkökulmasta. Tämä tutkimus pyrkiikin siis selvittämään, miten ja minkälaisena Itämeren ympäristöongelmat esitettiin televisio-ohjelmissa, eikä siis sitä minkälainen meren luonnontieteellinen tila mahdollisesti oli. Ensimmäiset Itämeren ympäristöongelmiin liittyneet televisio-ohjelmat esitettiin Yleisradiossa heti vuonna 1958, jolloin esillä olivat öljysaastumiseen ja radioaktiiviseen säteilyyn liittyvät aiheet. Öljykysymykset olivat vahvasti esillä koko tarkastelujakson ajan, mutta säteilyyn liittyvä aiheet katosivat televisiosta vuoden 1963 ydinkoekieltosopimuksen jälkeen. Tilalle nousi joukko uusia kysymyksiä, jotka liittyivät muun muassa sisävesien pilaantuminen ja ympäristön myrkyttymiseen kemiallisilla torjunta-aineilla ja elohopealla. Hiljaisuus suomen vesistöjen ylivoimaisesti pahimman kuormittajan, puunjalostusteollisuuden ympärillä alkoi rakoilla jo 1970-luvulle tultaessa, mutta kaikesta huolimatta se pääsi julkisessa keskustelussa suhteellisen vähällä. Tänä päivänä Itämeren pahimpana ympäristöongelmana pidetty rehevöityminen ja maatalouden ravinnepäästöt sen aiheuttajana eivät sen sijaan nousseet esiin televisiossa koko tarkastelujakson aikana. Todennäköisesti tämä liittyy siihen, että ravinteiden pääsyä vesistöihin ei välttämättä pidetty ongelmana ja toisaalta toimittaja etsivät syyllisiä ympäristön pilaantumiseen teollis-urbaanista ympäristöstä perinteisenä ja luonnonmukaisena pidetyn maatalouden sijaan. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että julkinen keskustelu Itämeren ympäristöongelmista oli alkanut jo paljon ennen 1960-luvun loppua. Joissakin tapauksissa ennen kuin Itämeren rannoilla oli nähty ainuttakaan televisiolähetystä. Samalla televisio-ohjelmissa käyty keskustelu osoittaa, ettei tietoisuus Itämeren ympäristöongelmista rakentunut äkkinäisten käänteiden, vaan hitaan kypsymisen seurauksena. Tutkimuksessa paljastui, että monien yllättävinä ja käänteentekevinä pidettyjen tapahtumien taustalta oli löydettävissä pidempiä historiallisia kehityskulkuja. Tutkimuksessa kävi myös selväksi, että televisio ei ollut pelkästään julkisen keskustelun areena tai tapahtumien passiivinen raportoija, vaan myös aktiivinen toimija. Varsinkin 1960-luvun puolivälin jälkeen televisio tehosti omaa tiedonhankintaa, minkä seurauksena siitä tuli merkittävä yhteiskunnallinen keskustelija myös ympäristöön ja Itämereen liittyvissä kysymyksissä.

During the Covid-19 pandemic in Finland, there was a debate about the usefulness of face masks in suppressing the epidemic. Lack of scientific knowledge was emphasised in the debate, and the participants sought to define the role of science in decision-making. In this thesis, the ways in which ignorance and uncertainty were discussed and used to define the boundaries of science in the Finnish face mask debate are studied. In the theoretical part of the thesis, the meanings of ignorance and uncertainty are clarified and the boundary-work of science as well as uncertainty as a boundary-ordering device are discussed. The politicisation of non-knowledge and the characteristics of policy-relevant science are also examined. In the empirical part, the knowledge/non-knowledge claims of the Finnish experts and decision-makers who participated in the face mask debate are analysed. The data consists of 99 quotations collected from news articles published from March 1 to October 31, 2020. Qualitative frame analysis is employed to examine the forms of knowledge and ignorance along with the boundary-ordering devices used in the debate. The results show that experts working at the science-policy boundary highlighted uncertainty and ignorance most often. They also used uncertainty as a boundary-ordering device the most, although overall, this came up very rarely in the debate. The main discrepancy was between the assessments of different expert bodies, as research scientists did not usually mention the underlying uncertainties of scientific findings. Different actors had different approaches towards knowledge and ignorance, reflecting differences in epistemic cultures. Regulatory science and academic science have different criteria for assessing the credibility of knowledge. Moreover, not all ignorance and uncertainty in decision-making can be reduced with scientific methods. Therefore, more resilient decision-making processes should be developed, in which ignorance and limitations of scientific knowledge are identified and embedded in the decisions.

Tutkielmassa tarkastellaan tutkimuksen popularisointia tiedeviestinnän eri tasoilla alkaen alkuperäisestä tutkimusartikkelista aina erilaisiin mediateksteihin saakka. Tutkielmassa havainnoidaan ilmaisutavassa ja sisällössä tapahtuvia muutoksia, joita popularisoitaessa tutkimusta ilmenee. Erityisesti tutkimuksessa kiinnitetään huomiota tutkijoiden, tiedottajien ja toimittajien ammatillisiin kulttuureihin sekä heidän hyödyntämiinsä diskursseihin. Tutkielman tutkimusstrategiana on tapaustutkimus. Empiirinen osuus koostuu kolmen erillisen tapauksen analysoinnista. Menetelmänä tutkielmassa käytetään realistista diskurssianalyysiä. Tutkielman aineisto koostuu tutkimusartikkeleista, tiedotteista tai tiedotusorganisaatioiden laatimasta uutismateriaalista sekä erilaisista journalistisista teksteistä. Tieteenfilosofisesti tutkielma pohjaa ontologiseen konstruktionismiin ja kriittiseen realismiin. Tutkielman viitekehyksen muodostavat aiemmat tutkimukset tutkijoiden, tiedottajien sekä toimittajien ammatillisista kulttuureista ja näiden ammattiryhmien hyödyntämistä diskursseista. Nämä tutkimukset ovat myös tutkielman tärkeimpiä lähteitä. Teoreettisena mallina tutkielmassa hyödynnetään tiedeviestinnän jatkumomallia. Lisäksi teoreettisena apuvälineenä toimii ajatus faktojen konstruoinnista. Tutkielmassa havaittiin, että popularisoinnissa tapahtui useita muutoksia ilmaisutavan sekä sisällön suhteen verrattuna tutkimusartikkeleihin. Tutkielmassa havaituista muutoksista monet olivat samankaltaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa on havaittu. Tutkielmassa esitetään, että popularisoinnissa tapahtuvat muutokset tulevat ymmärrettäväksi, kun niitä tarkastellaan erilaisten ammatillisten kulttuurien sekä näihin liittyvien diskurssien kautta. Kaikissa analysoiduissa tapauksissa empiiriset havainnot eivät tukeneet jatkumomallin mukaista faktojen konstruoitumista. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä tapauksessa faktojen konstruoituminen näytti olevan paremmin ymmärrettävissä sen kautta, miten epävarmuuteen ja varmuuteen suhtaudutaan, ja miten niitä representoidaan erilaisissa ammatillisissa kulttuureissa. Tutkielmassa havaittiin myös, että tiedotteet tai tiedotusorganisaatioiden laatimat uutiset noudattelevat paljolti journalistista diskurssia ja lisäksi ne näyttäisivät tietojen valikoimisen kautta vaikuttavan mediateksteihin. Tiedotusmateriaali ei myöskään luontevasti sijoittunut millekään tiedeviestinnän jatkumomallin tasolle. Tutkielmassa ehdotetaankin, että tiedeviestinnän jatkumomallista saadaan kuvaavampi, kun siihen lisätään yksi taso lisää eli kvasipopulaari taso. Tutkielmassa havaittiin lisäksi, että muutamat tutkijoiden antamat lausunnot poikkesivat tieteellisestä diskurssista. Tutkielmassa esitetään, että tällaisilla lausunnoilla saatetaan pyrkiä saamaan omalle tutkimukselle enemmän huomiota ja tekemään omat viestit houkuttelevammaksi medialle. Tutkielman Keskustelu-osiossa pohditaan yleisemmällä tasolla tutkimuksen popularisointiin, ja varsinkin tiedejournalismiin, liittyviä haasteita sekä esitetään ehdotuksia vastauksiksi näihin haasteisiin.