Browsing by Title

Suomessa tuli voimaan tutkimus- ja kehittämismenoja koskeva verotuki vuonna 2013. Suomessa ei ole ollut tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevaa verotukea sitten vuodesta 1988, jolloin silloinen vain tiettyjä toimialoja koskeva verotuki poistettiin. Työn tarkoituksena on perehtyä tutkimus- ja kehittämistoiminnan eri tukiin, niiden taustalla ole-vaan taloustieteelliseen aineistoon, edellytyksiin, jotka veropolitiikka asettaa niille, EU:sta kum-puaviin niiden säätämistä rajoittaviin tekijöihin ja lopulta tutkimus- ja kehittämistoiminnan tu-kemisen aiheuttamiin tulkinnallisiin ongelmiin. Oikeusvertailulla on keskeinen sija työssä, koska Suomessa ei ole kattavaa tutkimus- ja kehittä-mistoimintaa koskevaa oikeuskäytäntöä. Vuonna 1988 poistettu verotuki oli sekin voimassa vain neljä vuotta. Tulen työn edessä esittelemään tutkimus- ja kehitystoiminnan tukemisen eri tavat käyttäen maaesimerkkejä (Saksa, Yhdysvallat ja Hollanti). Tutkimus- ja kehittämistoiminnan määritelmällä on työssä keskeinen asema. Laajan määritelmän soveltaminen tuen pohjana ei aiheuta verovelvolliselle oikeusturvaongelmia, mutta laaja määritelmä ei usein palvele tuen järjestävän valtion intressejä, koska laajan määritelmän sovel-taminen ei anna valtiolle mahdollisuutta kohdistaa verotukea esimerkiksi pelkästään teknologista kehitystä edistäviin tutkimus- ja kehitysprojekteihin. Tämänkaltainen määritelmän rajoittaminen puolestaan aiheuttaa verovelvolliselle oikeusturvaongelmia, koska määritelmän supistuessa tul-kinta perustuu yhä enemmän ulkopuolisen näkemykseen yrityksen tutkimus- ja kehittämistoi-minnasta ja yhä vähemmän yrityksen omaan näkemykseen omasta toiminnastaan.

Objective of the study. The objective of this study was to find out what kind of cooperation with teaching assistants is ideal from a teachers' point of view. Furthermore the research covers teachers' experiences about teaching assistants' roles and status. In addition, the study compared how teachers and school assistants perceived the ideal of cooperation as well as the role and role of the assistants by using previously collected material. Methods. The study was conducted in spring 2017 by interviewing four teachers. All the interviewees worked at the same school in Southern Finland. Two of them worked in general education and two of them worked in special needs education. Their work experience was between five and thirty-five years. The data was analyzed by a qualitative content analysis. The previously collected material was collected in spring 2015 for the Bachelor's Thesis. It included four interviews of school assistants' who worked at the same school as the teachers. Conclusions. The teachers experienced that ideal cooperation requires explicit common rules, clear roles, interaction, trust in another and commitment to the work. The school assistants underlined target-oriented teamwork and the need for teacher's guidance more than the teachers. Both the teachers and the teaching assistants wanted more time to discuss. Both professions admitted that they have some hierarchy between them in some situations, but they also felt as equal colleagues. Hierarchy was not considered only as a bad thing either. The teachers underlined, that the most important thing in school assistant's job is to support the pupils. Both the teachers and the school assistants admitted that even though a school assistant gets plenty of responsibility at their job, all of the teachers can't make most of the assistant's potential. The school assistants had to suffer more lack of appreciation than the teachers. Luckily they also got respect for what they did at work.

Tutkimus tarkastelee Pandemrix-influenssarokotteen myötävaikutuksesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten elämänhallintaprosessia. Kyseinen rokote otettiin Suomessa käyttöön terveysviranomaisten päätöksellä syksyllä 2009 ehkäisemään sikainfluenssatartuntoja. Myöhemmissä selvityksissä sen havaittiin lisänneen 4-65-vuotiaiden rokotuksen saaneiden riskiä sairastua narkolepsiaan. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia elämänhallintakeinoja sairastuneiden omaiset ovat käyttäneet sopeutuakseen uuteen ja haastavaan elämäntilanteeseen, mitkä asiat ovat näyttäytyneet sopeutumista tukevina tai haittaavina tekijöinä ja miten tapahtuneen käsittelyn on koettu vaikuttaneen omaan elämään tai ajatteluun. Syventämällä ymmärrystä omaisten elämänhallinnasta on mahdollista edesauttaa tarvittavan avun ja tuen suuntaamista perheille, joihin kuuluu narkolepsiaan sairastunut lapsi tai vanhempi. Aihetta lähestytään teoriaohjaavasti laadullisen tutkimuksen menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu viidestä avoimesta haastattelusta, joista neljässä haastateltu on sairastuneen vanhempi ja yhdessä puoliso. Ottamalla tutkimukseen mukaan vanhempien lisäksi sairastuneen puolison, on haluttu antaa ääni pienemmälle vähemmistölle, jonka elämää perheenjäsenen narkolepsia on yhtä lailla koskettanut, mutta joka on tähän asti jäänyt selvästi lapsiperheiden saaman huomion varjoon. Keskeisimmiksi omaisten elämänhallintaan vaikuttaneiksi kontekstitekijöiksi määrittyivät kipeät ajatukset ja tunteet liittyen sairauden puhkeamisen taustatekijöihin, yhteiskunnallisen tuen riittämättömyys – etenkin psykososiaalisten ja informaatioon perustuvien tukimuotojen osalta –, oman aktiivisuuden välttämättömyys avun saamiseksi, sairastuneen perheenjäsenen vointi ja selviytyminen sekä sosiaalisten suhteiden merkitys. Aikuisena sairastuneen henkilön puolison kohdalla tuensaannin vaikeudet korostuivat entisestään vaikeuttaen sopeutumista. Nämä tulokset ovat linjassa aiemman narkolepsiailmiötä käsittelevän tutkimuksen kanssa ja vahvistavat myös muissa perheenjäsenen kroonista sairastumista koskevissa selvityksissä tehtyjä havaintoja psykososiaalisen tuen ja asianmukaisen tiedonsaannin tärkeydestä. Omaisten elämänhallinnassa korostuivat tunnekeskeiset elämänhallintakeinot mutta myös ongelmakeskeisiä strategioita käytettiin. Lukuisien epävarmuustekijöiden sävyttämässä tilanteessa näkyvä rooli oli tuen etsinnällä – etenkin vertaistuella – sekä positiivisilla ajattelu- ja tulkintamalleilla. Merkityksen etsintä tuli selvästi esille joidenkin omaisten elämänhallinnassa, ja sen keskeisenä elementtinä esiintyi toivon luominen. Perheenjäsenen sairaudelle haluttiin löytää mielekäs tarkoitus, kuten tapahtuman aikaansaama positiivinen muutos omassa itsessä tai perheen elämässä. Vaikka rokotteen rooli sairauden puhkeamisen taustalla tarjosi toisinaan vastauksen konkreettiseen kysymykseen siitä, mistä perheenjäsenen narkolepsia oli tullut, sairauden merkitystä oman elämän kannalta koettiin silti tarpeelliseksi pohtia. Prosessin myötä havaitut muutokset, elämänhallinnan seuraukset, liittyivät joko kokemuksiin ihmisenä kasvamisesta tai elämän- ja maailmankatsomuksellisiin näkemyksiin. Yleisiä olivat kuvaukset elämänhallintaitojen kehittymisestä, omaa arvomaailmaa koskevat kysymykset, oivallukset elämän kallisarvoisuudesta ja arvaamattomuudesta sekä yhteiskunnallisten teemojen ympärillä pyörivä pohdiskelu. Rokotteen rooli sairauden puhkeamisessa loi omanlaisensa sävyn elämänhallintaprosessiin. Kontekstitekijöiden osalta vaikutukset tulivat ilmi ennen kaikkea yhteiskunnallisen tuen puutteellisuudessa. Elämänhallinnassa teema näkyi intensiivisenä tuen etsintänä – jolla mahdollisesti pyrittiin paikkaamaan puutteita yhteiskunnan palveluissa – sekä tapahtuneeseen liittyvien epäkohtien aiheuttamien vaikeiden tunteiden säätelypyrkimyksinä. Elämänhallinnan seurauksien kohdalla taas yhteiskunnalliset kysymykset ja kritiikki saivat jalansijaa. Vaikka monet omaisten elämänhallinnan keskeiset teemat, kuten positiivisten tulkintojen muodostaminen, tuen etsiminen, syiden ja merkityksen kyseleminen sekä prosessin myötä raportoitu henkilökohtainen kasvu ovat tyypillisiä ilmiöitä perheenjäsenen krooniseen sairauteen sopeutumisen yhteydessä, rokotteesta sairastuneiden omaisilla nämä osa-alueet sisälsivät toisinaan omanlaisiaan piirteitä ja kysymyksiä tuoden esille tapauksen poikkeuksellisuutta. Tutkimus alleviivaa psykososiaaliseen tukeen ja tiedon antamiseen panostamisen tärkeyttä osana rokotteesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten kokonaisvaltaista auttamista ja kohtaamista. Ammattiauttajat ovat näiden asioiden toteutumisen kannalta keskeisessä roolissa.

Väestöryhmien väliset terveyserot ovat sosiaaliepidemiologian keskeinen tutkimuskohde ja myös mielenterveyseroista on tehty paljon tutkimusta. Sosioekonominen asema on osittain ristiriitainen mielenterveyden häiriöiden riskitekijä kun taas taloudelliset vaikeudet näyttävät olevan suoremmassa yhteydessä mielenterveyden häiriöihin. Masennuslääkkeiden käyttö on kymmenkertaistunut 1990-luvun tasosta, mutta masennus ei ole väestötasolla yleistynyt yhtä merkittävästi. Pro gradu -työssäni tutkin taloudellisen aseman yhteyttä depressiolääkityksen aloittamiseen sekä siihen, kuinka kauan lääkitystä jatketaan. Taloudellista aseman pääasiallisena mittarina käytetään nettovarallisuutta ja suhteellisia varallisuusryhmiä. Tutkimuksen (seuranta-) aineisto koostuu Tilastokeskuksen Kotitalouksien varallisuus -tutkimuksen tuottamasta poikkileikkausaineistosta vuodelta 2004 sekä Kansaneläkelaitoksen lääkekulukorvaustiedoista koostetusta pitkittäisaineistosta vuosilta 2000–2012 (vuoden 2011 loppu). Tutkimusmenetelminä ovat: a) Lääkityksen aloittamisen elinaikamallinnus Coxin suhteellisten vaarojen mallin sekä Kaplan-Meier -menetelmän sovellusten avulla b) Lääkityksen keston determinanttien mallinnus logistisen regressioanalyysin avulla Aineiston kuvailussa käytetään lisäksi ristiintaulukointeja merkitsevyystesteineen ja mallinnusstrategiaa valittaessa käytetään myös muita tilastollisia menetelmiä. Nettovarallisuuden yhteyttä masennuslääkitykseen vakioitiin muilla taloudellisilla (tulot, velka) ja sosiaalisilla (sivilisääty, koulutus, työttömyys) sekä sukupuolen ja taustalla olevan psyykkisen sairastavuuden suhteen. Alimman varallisuuskymmenyksen suhteellinen riski aloittaa masennuslääkitys oli tutkimusjaksolla noin 60 % vertailuryhmää (IV-VII varallisuuskymmenykset) suurempi. Muiden nettovarallisuusryhmien riskisuhteet eivät olleet tilastollisesti merkitseviä, mikä viittaa siihen, että taloudellisten tekijöiden vaikutus masennuslääkityksen aloittamiselle painottuu niihin, joilla on taloudellisia vaikeuksia. Lääkityksen kestoon tilastollisesti merkitsevä yhteys oli testatuista muuttujista ainoastaan sukupuolella ja sillä, että henkilöllä oli diagnosoitu psyykkinen sairaus. Tutkimuksen tulokset sekä masennuslääkityksen aloittamisen että jatkamisen determinanttien osalta olivat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Lääkekäyttö on kestoltaan ja määrältään hyvin vaihtelevaa, mutta tämä vaihtelu ei tämän tutkimuksen perusteella selity sosioekonomisilla eroilla.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on tutkintavankien kokemus oikeudenmukaisuudesta tutkintavankeudessa ja mitkä asiat vaikuttavat tähän kokemukseen. Pyrin lisäksi selvittämään, mitkä asiat vaikuttavat oikeudenmukaisuuden kokemukseen tarkastellen vankiloiden välisiä eroja, tutkintavankien taustatekijöitä ja tutkintavankeuden erityisolosuhteiden vaikutusta. Yksi rikosseuraamusjärjestelmän keskeinen tavoite on vahvistaa vangin sijoittumista takaisin yhteiskuntaan ja rikoksettomaan elämään. Tutkimukset ovat osoittaneet, että oikeudenmukaiseksi koettu vankeusaika korreloi vähentyneen häiriökäyttäytymisen, pahoinvoinnin ja uusintarikollisuuden kanssa. Toisin sanoen oikeudenmukaisesti toimiva vankila tukee seuraamusjärjestelmän tavoitteita. Tästä syystä tutkintavankien kokemus tutkintavankeudesta on relevantti tutkimusaihe pyrkimyksessä löytää niitä asioita, jotka vaikuttavat kokemukseen ja tapoja kehittää heikkouksia. Teoreettisena viitekehyksenä toimii aiempi vankilatutkimus sekä yleisemmät teoriat oikeudenmukaisuudesta. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (Krimo) on suorittanut laajaa arviointitutkimusta, jossa he arvioivat vuoden 2006 voimaan tulle vankeuslainsäädännön kokonaisuudistuksen toimeenpanoa ja tavoitteiden toteutumista. Krimo on tutkinut aihetta useilla aineistoilla ja useista näkökulmista. Viimeisin on heidän toteuttamansa kyselytutkimus tutkintavangeille, jossa he pyrkivät arvioimaan tutkintavankien oloja ja oikeuksien toteutumista uuden vankeuslainsäädännön muutosten myötä. Hyödynsin tutkielmassani kyseistä aineistoa. Kyselylomake toimitettiin kaikkiin vankiloihin, joissa on tutkintavankeja. Lomakkeiden jakohetkellä tutkintavankipopulaatio oli 587 ja vastausprosentti oli 51 (N=298). Aineiston analyysissä hyödynnän tilastollisia ja laadullisia analyysimenetelmiä. Tutkielman pääpaino on kvantitatiivisessa tarkastelussa, jossa hyödynisin kuvailevia tilastollisia menetelmiä, ristiintaulukointia, sekä faktori- ja regressioanalyysiä. Avovastauksia analysoin sisällönanalyysilla ja sisällönerittelyllä. Keskimäärin tutkintavangit kokivat tutkintavankeuden kohtalaisen oikeudenmukaiseksi. Vankiloiden tai rikosseuraamusalueiden väliltä ei löytynyt merkittäviä eroja ja havaitut eroavaisuudet eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Regressioanalyysillä muodostamistani malleista merkittävimmät oikeudenmukaisuuden kokemukseen vaikuttavat olivat henkilön kieli ja perheellisyys. Tutkintavangin kielen ollessa muu kuin suomi koki hän henkilökunnan toiminnan sekä päätöksenteon ja tiedonsaannin olevan epäoikeudenmukaisempia. Tutkintavangin ollessa perheellinen koki hän samoin sekä henkilökunnan toiminnan että päätöksenteon ja tiedonsaannin epäoikeudenmukaisemmaksi. Tarkastelin myös tutkintavankeuden erityisolosuhteiden vaikutusta kokemukseen. Tutkintavankeuden erityisolosuhteet joita tarkastelin, olivat syyttömyysolettama ja yhteydenpitorajoitukset. Kummankaan kohdalla ei voinut tehdä merkittäviä johtopäätöksiä vaikutuksista oikeudenmukaisuuden kokemukseen. Valtaosa ei osannut sanoa kohdellaanko heitä syyttömyysolettaman mukaisesti. Yhteydenpitorajoitusten vaikutusta kokemukseen vaivasi tilastollisen merkitsevyyden puute. Avovastauksissa kuitenkin toistui tutkintavankien huoli siitä, että he eivät ymmärtäneet yhteydenpitorajoitusten perusteluja. Avovastauksissa toistui lisäksi kommentit ongelmista tiedonsaannin kanssa. Analyysin tulokset osoittavat, että tutkintavangit kokevat tutkintavankeuden kohtalaisen oikeudenmukaiseksi. Havaitut epäkohdat ovat kuitenkin vakavia ongelmia. Perheellisyyden ja kielen vaikutus on tilastollisesti huomattava oikeudenmukaisuuden kokemuksen muodostumisessa. Tutkintavankien oikeudenmukaisuuden kokemusta voisi olla mahdollista kohentaa erinäisin keinoin. Esimerkiksi vankiloiden henkilökunnan toiminnan ja kohtelun tulisi olla tasapuolista. Päätöksenteon ja tiedonsaannin tulisi olla tutkintavangeille avointa ja ymmärrettävää.

Laadukkaan ohjelmiston kehittäminen koetaan usein hankalaksi. Ohjelmiston toteuttaminen koostuu useammasta vaiheesta. Tänä päivänä suuresti suositut ketterät menetelmät pyrkivät yhdistämään näitä vaiheita mutta silti edelleen ohjelmiston kehityksessä voidaan erottaa tiettyjä vaiheita. Yleisesti näistä vaiheista käytetään nimityksiä ohjelmiston suunnittelu, määrittely, toteutus ja testaus. Tässä tutkielmassa on tutkittu miten testausvaiheessa käytetty tutkivan ohjelmistotestauksen metodologia voi auttaa havaitsemaan ja ehkäisemään ohjelmiston määrittelyvaiheessa syntyviä ongelmia.Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena ja kyselyn avulla pyrittiin selvittämään näkemyksiä kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Mikä on tutkivan ohjelmistotestauksen rooli määrittelyvirheiden löytämisessä? 2. Löydetäänkö tutkivan ohjelmistotestauksen avulla määrittelyvirheitä, joiden havaitseminen muilla testausmenetelmillä on hankalaa? 3. Voidaanko mahdollisimman aikaisessa vaiheessa tehdyllä tutkivalla ohjelmistotestauksella vaikuttaa määrittelyiden oikeellisuuteen? Tutkimus suoritettiin yhdessä suuressa IT-alan organisaatiossa. Kyselyn tuloksista voitiin tehdä suuntaa-antavia johtopäätöksiä mutta yleisemmän kuvan luominen vaatisi aiheesta lisätutkimusta. Kyselyn tuloksia peilattiin aikaisempaan tutkivaa ohjelmistotestausta käsittelevään tutkimukseen. Yhtenä mielenkiintoisimpana havaintona tutkimuksen tuloksista voidaan nostaa kehitysprojektin elinkaaren vaihe, jossa vastaajat suosittelisivat tutkivan ohjelmistotestauksen käyttämisen aloittamista.

Suomen suhteita kehitysmaihin kuvataan usein virheellisesti suhteellisen vähäisiksi ja iältään nuoriksi. Suhteita kehitysmaihin on kuitenkin luotu jo ennen itsenäistymistä muun muassa siirtolaisuuden, kaupan ja lähetystyön kautta. Lähetysjärjestöjen aloittaman työn pohjalle on rakentunut Suomen valtion ja kehitysasioihin erikoistuneiden kansalaisjärjestöjen harjoittama kehitysyhteistyö. Tämän tutkielman kiinnostuksen kohteena ovat ihmiset, jotka tekevät työtään kehitysyhteistyön parissa. Tarkastelu on rajattu kehitysmaissa työskennelleisiin suomalaisiin kehitysyhteistyöntekijöihin. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, millä keinoin kehitysyhteistyöntekijät ovat sopeutuneet isäntämaiden oloihin sekä siihen, miten heidän turvallisuudentunteensa on rakentunut. Tutkielma ottaa myös selvää, mihin sopeutuminen ja turvallisuudentunne – tai mahdollisesti niiden puute – on vaikuttanut. Lisäksi pohditaan altruististen motivaatioiden relevanttiutta suhteessa sopeutumiseen ja turvallisuuteen, sekä kehitysyhteistyön tavoitteiden saavuttamiseen. Aineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhdessä Oulun yliopiston dosentti Markku Hokkasen kanssa toteuttaman Suomalaisen kehitysyhteistyön tekijät -muistitietokeruukilpailun vastauksia. Tutkielma rakentuu Grounded Theory -metodin mukaisesti täysin aineiston varaan. Niin tutkimuskysymykset, teoreettinen viitekehys käsitteineen kuin kontekstikappaleet on muokattu vastaamaan aineistosta nousseita teemoja. Mikrohistorialliseksi miellettävän tutkielman aihepiiriä taustoittavat muun muassa Anne-Maike Fecherin, Silke Rothin ja Sara de Jongin tutkimukset. Kehitysyhteistyön viitekehyksen luomiseen on hyödynnetty teoksia Suomen Lähetysseuran, Suomen valtion kehitysyhteistyön sekä Kehitysavun palvelukeskuksen Kepan historiasta kertovia teoksia. Ajallista jännitettä on luotu istuttamalla Antti Häkkisen kymmenen suomalaisen sukupolven käsittävän tutkimuksen tuloksia aineistoon. Muistitietokeruukilpailun kysymyksissä ei pyydetty kertomaan sopeutumisesta tai turvallisuudesta. Tästä huolimatta vastaajat ovat niistä kertoneen, mikä kielinee näiden seikkojen suuresta merkityksestä kehitysmaassa työskentelyn aikana. Tutkimuksesta käy ilmi, että vastaajat ovat nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet monipuolisesti eri keinoja sopeutuakseen. Vaikuttaa siltä, että vastaajat ovat koettaneet elää mahdollisimman samalla tavalla kuin heitä ympäröivä yhteisö. Paikalliseen elämäntyyliin tähtääminen ei kuitenkaan vaikuta huomioivan valta-asemaa, joka kehitysyhteistyöntekijöillä on suhteessa paikallisiin. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että valta-asetelman minimointi vaatimattoman elämän muodossa on saanut paikalliset hyväksymään heidän pyrkimyksensä. Tutkimuksen perusteella esitetään, että kehitysyhteistyöntekijän turvallisuudentunne koostuu kolmesta eri ulottuvuudesta; fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta. Vastaajat ovat voineet vaikuttaa fyysiseen turvallisuuteensa varautumalla ja ennakoimalla uhkia. Psyykkinen turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta oleellista on ollut isäntämaan todellisuuden hyväksyminen. Sosiaalinen turvallisuudentunne rakentuu pitkälti merkityksellisten ihmissuhteiden varaan. Sukupuoli ja poikkeaminen paikallisista sukupuolinormeista ovat vaikuttaneet vastaajien mahdollisuuksiin luoda ystävyyssuhteita paikallisten kanssa. Lopulta sopeutuminen ja turvallisuudentunteen kehitys näyttäytyvät yhtenä ja saman prosessina. Sopeutumista ei voi olla ilman turvallisuudentunnetta, eikä turvallisuudentunne muodostu ilman sopeutumista. Prosessin onnistuminen edellyttää vastaajilta omien tarpeiden tunnistamista, mikä kyseenalaistaa altruismin merkityksen kehitysyhteistyötä tekevän motivaationa ja sitä kautta kehitysyhteistyön tavoitteiden onnistumiselle. Prosessin onnistuminen näyttää tutkimuksen valossa olevan erittäin tärkeää niin kehitysyhteistyöntekijälle kuin kehitystavoitteiden saavuttamiselle. Sopeutuneella ja turvallisuudentunnetta nauttivalla kehitysyhteistyöntekijällä on työkaluja kohdata kehitysmaassa elämisen aiheuttamaa stressiä. Lisäksi prosessin onnistuminen on tehnyt vastaajista hyviä työntekijöitä, sillä he ovat kuunnelleet ja ymmärtäneet paikallisten tarpeita ja havainneet toivottujen kehitystulosten saavuttamista mahdollisesti jarruttavia tekijöitä. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti mikrohistoriallisesti suomalaisten kehitysyhteistyöntekijöiden sopeutumista ja turvallisuutta, osallistuu se laajempaan keskusteluun kehitysyhteistyöstä, jossa kehityspolitiikan, teorioiden ja instituutioiden sijaan tutkitaan maailmaa, jossa kehitysyhteistyön tekijät elävät. Fokuksen siirto työntekijöiden kokemusmaailmaan auttaa ymmärtämään paremmin kehitysyhteistyön haasteita ja tulevaisuutta.

Metsien ekologinen ja entistä kestävämpi käyttö on muuttuvan maailman myötä noussut tärkeään asemaan. Hoitamalla metsiä jatkuvasti peitteisenä, luontaisen häiriödynamiikan keinoin, pystytään ylläpitämään monimuotoisuutta sekä vastaamaan metsien monikäytön mahdollisuuksiin ja puuvarantojen kasvattamisen haasteisiin. Metsälain uudistamisen myötä metsänomistaja pystyy nykyisin hoitamaan metsäänsä entistä monimuotoisemmin keinoin. Yhtenä hakkuutapana jatkuvasti kasvatettavassa eri-ikäisrakenteisessa metsässä ovat pienaukkohakkuut. Metsälaissa määritelty pienaukkojen koko on maksimissaan 0,3 hehtaaria ilman uudistamisvelvoitetta. Metsään tehtävissä käsittelyissä, joissa syntyy reuna-alueita, on aina tuulituhoriski. Tuulituhot aiheuttavat Suomessa sekä Euroopan tasolla mittavia taloudellisia tappioita. Tutkimukseni pyrkii vastaamaan kysymykseen, kuinka paljon tuulenkaatoja on pienaukkojen ympärillä. Tutkimusalueet sijaitsivat Keski-Suomessa Isojärven ja Pohjois-Karjalassa Ruunaan alueilla, DISTDYN - häiriödynamiikkahankkeen tutkimusalueen metsiköissä. Pienaukkohakkuut tehtiin koealueille vuosina 2010, 2011 ja 2012. Hakkuissa säästettiin joko 50 % tai 90 % puuston tilavuudesta. Aukot hakattiin rakenteeltaan pehmeästi vaihettuviksi, niin sanotuiksi ”liehuvareunaisiksi” ja erimuotoisiksi. Puoleen aukoista tehtiin maanmuokkaus, ja osa aukkojen välialueista harvennettiin. Aineisto kerättiin kesällä 2015. Aineistoa varten mitattiin yhteensä 123 pienaukkoa 24 metsikössä. Pienaukkojen keskimääräinen koko oli 0,19 ha. Hakkuiden jälkeisistä tuulituhoista mitattiin joko kokonaan kaatunut tai osittain poikki mennyt runko. Mittaukset tehtiin pienaukkojen sisällä sekä 20 m reunasta sisään metsään. Tuulituhot jäivät koealoilla kaiken kaikkiaan melko vähäisiksi. Puita oli kaatunut 4-5 vuodessa, kuusikoissa yksi tukkipuu per yksi pienaukko ja männiköissä yksi tukkipuu per kolme pienaukkoa. Lisäksi 1-3 pientä puuta vaurioitui per yksi pienaukko. Tutkimuksesta selvisi, että hakattavan aukon koolla oli merkitystä, kuten aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu. Pienimmissä aukoissa tuhot olivat erittäin vähäisiä. Suurin tuulituhoriski oli aukoissa, joiden ympäristö oli voimakkaasti harvennettu, sekä tiheään metsään tehdyssä aukossa, jonka ympärillä olevat hontelot puut altistuivat tuulelle. Aineiston mallinnus olemassa olevilla tuulituhoennustemalleilla ei yrityksistä huolimatta onnistunut ja tuhojen määrän vertailu tällä aineistolla tasaikäiskasvatukseen osoittautui mahdottomaksi. Tutkimukseni tulos näyttää tukevan tuloksia, joissa pienaukkohakkuiden todetaan olevan sopiva hakkuumenetelmä, mikäli halutaan hillitä metsikössä esiintyviä tuulituhoja. Tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että pienaukkojen hakkaaminen metsän keskelle lisää tuulituhoriskiä vain lievästi.

Sekä EU-sääntelyssä että kansallisella tasolla on asetettu sitovat tavoitteet koskien siirtymistä uusiutumattomien energianlähteiden käytöstä uusiutuvan energian käyttöön. Lisäksi uusiutuvaan energiaan liittyvillä investoinneilla on tutkimuksissa todettu olevan mm. Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä edistäviä vaikutuksia. Esimerkiksi tuulienergiahankkeiden toteuttamisen esteenä on kuitenkin monissa tapauksissa ollut tarvittavan rahoituksen puuttuminen. Monille rahoittajatahoille tuulienergia voi olla sijoituskohteena vielä tuntematon, ja rahoittajan sijoituspäätökseen vaikuttavat luultavasti odotetun tuoton lisäksi mahdollisuus mahdollisimman hyvin suojautua sijoitukseen liittyviltä riskeiltä. Vaikka joiltakin tuulienergiapuiston projektirahoitushankkeeseen liittyviltä riskeiltä voidaan suojautua sopimusoikeudellisin keinoin tai rahoitusinstrumentteja käyttäen, on myös monia sellaisia riskejä, joiden osalta tämä ei ole käytännössä mahdollista. Tällaisista riskeistä voidaan mainita esimerkiksi tuuliolosuhteiden vaihtelevuuteen liittyvä riski, tai kuluttajien kysynnän väheneminen suunnitellusta. Vastaavat riskit voivat vaikuttaa merkittävästi rahoittajien myöntämien lainojen takaisinmaksuun, ja näiden riskien toteutumiselta rahoittaja suojautuu käytännössä parhaiten asianmukaisen vakuuspaketin avulla. Projektirahoitusta on usein pidetty suuria alkuinvestointeja vaativiin hankkeisiin soveltuvana rahoitusmuotona. Tällä tavoin hankkeeseen liittyvät riskit saadaan eristettyä toimintaa harjoittavaan yhtiöön, mutta samalla käytännössä lähes kaikki projektivarallisuus tulee olemaan projektiyhtiön hallinnassa. Tuulienergiapuiston projektirahoitushankkeessa vakuuskelpoinen projektivarallisuus muodostuu käytännössä projektiyhtiön maanvuokraoikeuksista, tuulienergialla tuotetun sähkön myynnistä syntyvistä kassavirroista sekä yhtiön irtaimesta omaisuudesta. Lisäksi vakuuspakettiin sisältyy myös säännönmukaisesti projektiyhtiön osakkeisiin kohdistuva panttaus. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan projektiyhtiön maanvuokraoikeuksien sekä yhtiön sähkön myyntiin perustuvien ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttöä. Vuokraoikeuksien vakuuskäytön kannalta keskeiset säännökset löytyvät maakaaresta. Maakaaresta löytyvät mm. ne edellytykset, jotka kiinteistöön kohdistuvan oikeuden on täytettävä, jotta oikeutta voitaisiin käyttää itsenäisenä vakuuskohteena. Näiden edellytysten valossa tarkastellaan tuulienergiapuiston vuokrasopimusten laadinnassa huomioitavia seikkoja, sekä tuulienergiapuiston kannalta tarpeellisten oikeuksien vakuuskäyttöä. Erityistarkastelussa ovat siten esimerkiksi projektiyhtiön johtoalueita sekä tuulenottoaluetta koskevien oikeuksien vakuuskäyttö. Maakaaren alaisten erityisten oikeuksien osalta tarkastellaan myös sitä, mikä vaikutus oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä muodostuneilla ainesosia ja tarpeistoa koskevilla säännöillä on tuulienergiapuiston vakuusstrukturoinnin kannalta. Maakaaren 14:5 antaa mahdollisuuden vaikuttaa siihen, miten projektiyhtiön omaisuus jakautuu vuokraoikeuskiinnityksen ja yrityskiinnityksen välillä. Tämä lainkohta on siten merkittävä vakuusstrukturoinnin väline, sillä sen avulla voidaan määritellä eri rahoittajatahojen vakuusmassoja suhteessa toisiinsa, sekä valmistautua omaisuuden mahdolliseen realisointiprosessiin määrittämällä minkälaisina kokonaisuuksina omaisuuseriä voidaan realisoida. Lisäksi rahoittajan näkökulmasta on tärkeää, että sekä rahoittajan että erityisen oikeuden haltijan asemat ovat turvattuja suhteessa muihin kilpaileviin tahoihin. Loppupeleissä kattavan vakuuspaketin strukturoinnista ei kuitenkaan ole rahoittajalle mitään hyötyä, ellei rahoittajan asemaa suhteessa velallistahon muihin velkojiin voida riittävällä tasolla turvata, ja siksi myös samaan kohteeseen kohdistuvien oikeuksien etusijajärjestyksellä on suuri merkitys rahoittajan aseman kannalta. Projektiyhtiön ansaitsemattomien saatavien panttauksen osalta tarkastellaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten avulla, missä vaiheessa projektiyhtiön saatavia voidaan pitää pätevästi pantattuina. Koska kyseessä on panttaushetkellä ansaitsemattomista saatavista, oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että näihin saataviin kohdistuvasta panttauksesta tulee sitova siinä vaiheessa, kun niitä voidaan pitää pantinantajan toimenpiteiden perusteella ansaittuina. Erityisen huomion kohteena tutkielmassa ovat valtion maksamat syöttötariffit ja missä vaiheessa projektiyhtiön voidaan katsoa ansainneen nämä tariffisaatavat. Lisäksi tässä yhteydessä tarkastellaan, minkälainen takaisinsaantiriski ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttöön mahdollisesti voi liittyä.

Tiivistelmä Tuulivoimaloiden melu on noussut yhdeksi huomattavimmista vastustuksen aiheista tuulivoimarakentamiselle. Tuulivoimamelusta tekee haastavaa sille ominaiset erityispiirteet, kuten melun matalataajuisuus, jaksottaisuus, kapeakaistaisuus ja impulssimainen sykintä. Erityispiirteidensä vuoksi tuulivoimamelu voidaan kokea häiritseväksi jo melko matalilla äänenvoimakkuustasoilla. Suomessa tuulivoimamelua pyritään torjumaan suunnitteluvaiheessa tehtävillä meluselvityksillä ja erityisesti tuulivoimamelulle asetetuilla melun raja-arvoilla. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää tuulivoimaloiden käytönaikaisen meluhaitan kustannuksia Suomessa. Tutkielman aineistona käytettiin saatavilla olevia tietoja tuulivoimaloiden melumallinnuksista. Melumallinnusten ja kiinteistötietoja sisältävien karttatietojen perusteella selvitettiin melulle altistuvien ihmisten määrä. Kustannusten selvittämiseksi hyödynnettiin tuulivoimaloiden melun häiritsevyyttä koskevia tutkimuksia, lainsäädännössä määriteltyjä tuulivoimamelun raja-arvoja, sekä Ruotsin liikenneviraston vuosittain päivittämää tietoa liikennemelun kustannuksista. Tutkielmassa keskityttiin tarkastelemaan kolmea tuulivoimalakohdetta Suomessa: Humppila-Urjalan tuulivoimapuisto, Kopsan tuulivoimapuisto Raahessa, sekä Porin Peittoon tuulivoimapuisto. Tutkielman tulosten perusteella meluhaitta ei ollut kustannuksiltaan kovin merkittävä yhdessäkään tutkimuskohteessa. Humppila-Urjalan tuulivoimapuiston meluhaitan arvoksi arvioitiin noin 12 200 euroa vuodessa, Kopsan tuulivoimapuiston meluhaitan arvoksi arvioitiin noin 1650 euroa vuodessa ja Porin Peittoon tuulivoimapuiston meluhaitan arvoksi arvioitiin noin 30 200 euroa vuodessa. Tuulivoimaloiden vuosituotannon arvoon suhteutettuna meluhaitan kustannukset olivat 0,05 % - 0,86 % vuosituotannon arvosta. Tutkielman tulokset ovat vain suuntaa-antavia, eikä niistä tule siksi vetää suoraviivaisia johtopäätöksiä. Varmemman kustannusarvion laatimiseksi tulisi saada tarkempaa aineistoa tuulivoimaloiden todellisista melutasoista sekä melulle altistuvasta väestöstä. Lisäksi olisi syytä tehdä arvottamistutkimusta nimenomaan tuulivoiman meluhaitoista, sen sijaan että ainoastaan sovellettaisiin liikennemelulle tehtyä arvottamistutkimusta. Tämän lisäksi tutkimusaineistoa tulisi laajentaa. Tulosten epävarmuudesta huolimatta on selvää, että tuulivoiman melua tulee ehdottomasti tarkastella jo rakentamisen suunnitteluvaiheessa, jotta meluhaittoja voidaan minimoida. Voimaloiden sijoituskohteita tulee arvioida kriittisesti, ja rakennettavien voimaloiden kokonaishyötyjä ja haittoja tulisi verrata vaihtoehtoisiin energiantuotantoratkaisuihin.