Browsing by Title

Kansainvälinen humanitaarinen oikeuden päämääränä on vähentää inhimillistä kärsimystä konfliktitilanteissa. Kansainvälinen oikeus on hyvin valtiokeskinen järjestelmä. Konflikteissa on kuitenkin osapuolena usein myös valtioiden ulkopuolisia ryhmiä. Tilanteesta ja näkökulmasta riippuen nämä ryhmät on voitu nähdä esimerkiksi vapaussankareina tai terroristeina. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja millä perusteilla valtioiden ulkopuoliset aseelliset toimijat on otettu huomioon kolmessa humanitaarisen oikeuden sopimuskokonaisuudessa: Brysselin julistuksessa 1874, Haagin yleissopimuksissa 1899 ja 1907 sekä Geneven yleissopimuksissa 1949. Tutkielman aineisto koostuu sopimusteksteistä, niiden esitöistä sekä aikalaiskirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmänä on kontekstointi. Vastauksia tutkimuskysymyksiin etsitään sopimusneuvotteluiden aikaan ajankohtaisista konfliktitilanteista, kansainvälisen politiikan ilmiöistä sekä sopimusneuvottelijoiden argumenteista. Valtioiden suhtautumisessa epävaltiollisiin aseellisiin toimijoihin näkyy humanitaarisen ideologian vaikutus. Humanitaarisuuden kanssa on jännitteisessä asetelmassa valtioiden pyrkimys kansallisen suvereniteetinsa säilyttämiseen mahdollisimman laajana. Tutkielman perusteella valtioiden ulkopuolisten ryhmien hyväksyminen humanitaarisen oikeuden piiriin on ollut valtio-osapuolille vaikea kysymys. Pelkona on ollut sotilaan ja siviilin rajan hämärtyminen sekä tavallisten rikollisten tai kapinallisten siirtyminen kansallisesta tuomiovallasta kansainväliseen säätelyyn. Ratkaisuna sopimusneuvotteluissa on päädytty kirjaamaan sodan osapuolen määritelmä ja ehdot tiukasti rajattuun muotoon, joka on käytännössä sulkenut suurimman osan esimerkiksi sissi- ja partisaanisodankäynnin tavoista humanitaarisen oikeuden suojan ulkopuolelle. Kansainvälisen oikeuden instituutiot ovat muuttuneet jähmeämmin kuin sodan todellisuus. Tutkielman perusteella sopimusneuvotteluiden keskusteluasetelmissa vallitsi jatkuvuus, vaikka sodankäynti oli muuttunut. Samoja argumentteja käytettiin Genevessä 1949 kuin jo Brysselissä 1974. Toisessa vaakakupissa on painanut valtioiden suvereeni oikeus käyttää oman lainsäädäntönsä keinoja laittomiksi katsottuihin taistelijoihin, toisessa puolestaan sopimusten yleinen pyrkimys vähentää humanitaarista kärsimystä mahdollisimman kattavasti.

Managing uncertainty in change: a case study on communication and uncertainty in the Gulf of Finland Coast Guard District Besides the changes that have occurred in the Finnish security authorities’ operational environment, cuts in the financial resources of the Finnish Border Guard have intensified internal pressures for change in the line-and-staff organisation and the need to create new modes of operation. In this Master’s Thesis, the relationship between the uncertainty associated with change and the internal communication of the organisation was examined from the viewpoint of the complexity theory. The purpose of this case study was to extend our understanding of the phenomenon of uncertainty and to try and find better ways of managing uncertainty arising from change in the communication processes of the Finnish Border Guard. From the perspective of the philosophy of science, this study is based on hermeneutical thinking, in which knowledge is constructed through interpretation, layer by layer, from preliminary understanding to conclusions. The empirical data consist of eleven themed interviews of employees of the Gulf of Finland Coast Guard District, which were analysed by means of theory-led content analysis. The interview data were supplemented with documentary material, including a plan for economic and financial adjustment drawn up within the Finnish Border Guard. The perceptions of the interviewees were structured as narratives formed at different administrative levels of the organisation and were examined through the lenses of uncertainty, complexity, and change. The attained understanding of the uncertainty arising from change was deepened by means of a complexity-theoretical framework and the concept of sensemaking. It was found that the problem of managing a complex communication network and dynamic organisational processes boils down to information and interaction amongst the various actors. The experience of uncertainty is situative and subjective. Regardless of whether uncertainty in the organisation was examined from the point of view of external or internal change, uncertainty was seen as a factor impairing the organisation’s performance. The conclusion was drawn in the study that the uncertainty arising from change can be managed more effectively if the narrative of change is created from the points of view of both the organisation and the individual employee. Other helpful measures are ensuring the continuity of the communicative narrative and promoting multifaceted dialogue and interaction amongst the administrative levels. The results indicate that the organisation’s problem-solving ability is largely based on the management of uncertainty, i.e., that the organisation lends a sensitive ear to the dynamism of social systems and harnesses the information transmitted through the feedback processes into a part of the narrative of change-management communication. When communication is understood as an ever-changing and evolving narrative process, the management of uncertainty becomes closely linked with the management of complexity and the strengthening of the organisation’s resilience. This study supplements the scholarly discourse on the management of uncertainty and functions as an empirical window into the application of complexity-theoretical concepts to organisation research.

A self-driving car must be able to observe and predict behavior of other road users in the environment where the states are only partly observable. Sensor data provides accurate identification of type, location, speed, and orientation of other road users, but predicting their intentions is difficult for artificial intelligence. The problem can be solved with partially observable Markov decision process (POMDP), which provides mathematical framework for decision making in uncertain situations. Nevertheless, the challenge for POMDP is real-time computation. Solving POMDP is mathematically intractable, therefore, POMDP solvers are used for approximations that are sufficiently accurate. Additionally, scalability for adequate number of other road users is challenging for many POMDP solvers. This master thesis is a literature survey in which four research papers are analyzed. The research papers provide solution for uncertainty in self driving cars decision making using POMDP with different solver algorithms in intersection and crosswalk scenarios.

Epävirallinen auttaminen on merkittävä osa ihmisten välistä kanssakäymistä ja se voi toteutua niin käytännön apuna, hoiva-apuna kuin taloudellisena apuna. Annetun ja saadun avun määrät ja tavat muotoutuvat aina suhteessa ympäristöön ja niihin vaikuttavat merkittävästi virallisen avun rakenteet, jotka toteutuvat pääsääntöisesti hyvinvointivaltion kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suurten ikäluokkien antamaa ja saamaa epävirallista apua maaseudulla ja kaupungeissa asuvia vertailemalla. Tavoitteena on selvittää, miten asuinpaikan kaupunkimaisuus ja astutusalueen tyyppi vaikuttavat käytännön avun määriin. Tutkielmassa on käytetty Sukupolvien ketju -hankkeen vuoden 2012 aineistoa. Aineisto on vuosina 1945-1950 syntyneitä suomalaisia suuria ikäluokkia edustava kyselylomakeaineisto (n=2278). Käytännön avun määriä tutkittiin suurten ikäluokkien, heidän aikuisten lastensa, sisarustensa ja ystäviensä välillä. Vastaajat jakautuvat asuinpaikan tyypin mukaan siten, että vastaajista 20,4 prosenttia asui maaseutumaisessa kunnassa ja haja-asutusalueella 17,6 prosenttia. Tutkielmassa käytetään menetelmänä logistista regressioanalyysia, jonka avulla tutkitaan miten väestömääräisesti mitattu asuinpaikan kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttavat annetun ja saadun käytännön avun määriin, mukaan lukien lastenhoitoapu. Lopuksi suurten ikäluokkien lapsiltaan saamaa käytännön apua ja heille annettua lastenhoitoapua tarkastellaan vastavuoroisuuden näkökulmasta ristiintaulukoimalla saatu käytännön apu ja annettu lastenhoitoapu. Tulosten mukaan asuminen asukasmäärältään maaseutumaisessa kunnassa lisää sisarukselta saadun käytännön avun määrää suhteessa kaupunkimaisessa kunnassa asuviin. Asuminen haja-astusalueella taas lisää sekä sisarukselta että lapselta saadun käytännön avun määrää suhteessa taajamassa asuviin. Suuret ikäluokat näyttäisivät myös antavan enemmän lastenhoitoapua aikuisille lapsilleen haja-astusalueella kuin taajamissa. Ystäville annettuun ja ystäviltä saatuun apuun eivät kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttaneet merkitsevästi. Logistisen regressioanalyysin taustamuuttujista sukupuoli, siviilisääty ja koulutusaste näyttäisivät vaikuttavan annetun ja saadun käytännön avun määriin. Avoliiton merkitys yksinasuviin nähden näkyy erityisesti suuremmassa avun määrässä suurten ikäluokkien ja heidän ystäviensä välillä. Korkea-asteen koulutuksen ja keskiasteen koulutuksen merkitys perusasteen tai alhaisemman koulutusasteen suorittaneisiin näkyy pienempinä avun antamisen ja saamisen määrinä. Sukupuolittain tarkasteltuna miehet antavat naisia enemmän apua lapsilleen ja sisaruksilleen, mutta saavat vähemmän apua lapsiltaan ja sisaruksiltaan. Ystävilleen miehet sekä antavat että saavat naisiin nähden enemmän apua. Tutkielman tulokset antaisivat jossakin määrin viitteitä sille, että maaseudulla annettaisiin enemmän epävirallista apua perheen piirissä, mutta ei ystävien kesken. Tulokset eivät ole kuitenkaan yhtä voimakkaita molempien selittävien muuttujien osalta, vaikkakin saman suuntaisia. Tämä korostaisi maaseudun ja kaupungin käsitteiden määrittelyn merkityksen tärkeyttä siinä, miten maaseutu ja kaupunki käsitteellistetään. Tutkielmassa käytetty kaupunkimaisuuden mittari on väkilukuun perustuva ja asutusalueen tyyppi taas määritelmältään tilastollismaantieteellinen. Kun tuloksia tarkastellaan suhteessa laajempaan viitekehykseen, on syytä pohtia sitä, miksi haja-asutusalueella epävirallisen avun määrät ovat suurempia kuin taajamissa. Johtuuko tämä hyvinvointivaltion palveluverkoston vajaasta roolista harvaan asutuilla seuduilla? Vaikuttaako avun määrään välttämättömyys vai maaseudun vahvempi sosiaalinen integraatio? Tutkielmassa päädytään varovaisesti tukemaan välttämättömyysnäkökulmaa, jonka mukaan olosuhteet määrittävät toimintaa. Hyvinvointivaltion roolia voidaan siis pitää tuloksia parhaiten selittävänä tekijänä. Maaseudun sosiaalinen merkitys taas korostuu erityisesti normatiivisesta näkökulmasta, auttamisen näyttäytyessä velvollisuutena.

Objectives: Executive function skills are essential in goal-directed behaviour. The assessment of these skills has been based on specific performance-based tasks or subjective questionnaires that measure everyday skills. The EPELI method uses gamification elements, and it has been developed to assess children’s goal-directed behaviour. The method includes both a VR and a computer version, both of which may have their individual benefits. Therefore, it is important to understand the differences between the versions. The aim of the current study was to examine irrelevant actions during EPELI and the differences in actions between the two versions as well as between two separate sessions. The hypothesis was that the number of irrelevant actions does not differ between the versions. Furthermore, the correlation between actions during EPELI and executive function skills in everyday life was examined. It was expected that a high score in BRIEF-questionnaire, which measures challenges in everyday executive functions, would be linked to worse task efficiency and more irrelevant actions. Methods: Participants of the current study were 72 typically developing 9-13 years old children. All participants played EPELI with both VR equipment and a computer. On average there were seven months between the sessions. Half of the participants began with the VR version and the other half began with the computer version. Before the meeting the participants’ guardians filled the BRIEF questionnaire. Irrelevant actions were analysed with generalized linear mixed models. The connection of everyday executive functions skills and EPELI were analysed with correlations. Results and Conclusions: As hypothesised there was no difference in the number of irrelevant actions between the EPELI versions. Instead, the session affected the number of irrelevant actions. During the second session, players had more actions on average than during the first session. The questionnaire that was filled before the first session correlated with the task efficacy and irrelevant actions during EPELI. On the contrary, the correlation was insignificant in the second session. In addition, task efficacy during the computer based EPELI correlated with the questionnaire. Regarding the irrelevant actions, VR equipment did not provide additional insight on top of the computer version. These results suggest that both EPELI versions may complement existing assessment methods. However, the change in the number of irrelevant actions between the two sessions as well as the reasons behind the change should be examined further.

Epidemiaselvitystyössä paikalliset ja kansalliset toimijat pyrkivät selvittämään yhteystyössä ruokamyrkytysepidemian aiheuttajapatogeenin ja elintarvikkeen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää epidemiaselvitystyön tiedonkulun haasteet sekä hyvät käytännöt. Onnistunut selvitystyö edellyttää tiedon vaihtoa eri osapuolten välillä. Tutkimuksen kohdemaina käytettiin Suomea, Latviaa ja Viroa. Tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena ja haastatteluina. Kohdemaiden paikallisille- tai alueviranomaisille lähetettiin sähköinen kyselylomake koskien epidemiaselvityksen käytäntöjä. Latvian ja Viron keskusviranomaisia haastateltiin lisäksi epidemiaselvitysprosessista, tiedonkulun käytännöistä ja selvitystyöhön osallistuvien viranomaisten osaamistasosta. Kyselyn tuloksia käsiteltiin ja analysoitiin Microsoft Office Excel 2013 -ohjelmalla ja IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla. Tilastollisina testeinä käytettiin Fisherin tarkkaa testiä ja Mann-Whitneyn U-testiä. Lisäksi tuloksia analysoitiin ristiintaulukoimalla ja piirtämällä kuvaajia. Lisäksi joistain vastauksista muodostettiin summamuuttujia kuvaamaan ilmiöitä yleisemmällä tasolla. Haastatteluiden ja kyselylomakkeen avoimia vastauksia analysoitiin myös kvalitatiivisesti luokittelemalla ja teemoittelemalla. Tulosten perusteella epidemiaselvitystyöryhmän johtaja on yleensä määritelty etukäteen Suomessa ja Virossa. Konsultaatioapua on lähes aina saatavilla. Ilmoitus epidemiasta tehdään 73 % mukaan alle 24 tunnin kuluessa ensitiedon saamisesta. Epidemioiden yhteydessä näytteenotosta päättää yleensä Suomessa paikallinen viranomainen, kun taas Latviassa ja Virossa keskusviranomainen. Näytteenoton yhteydessä eristetty patogeeni tyypitetään Latviassa harvemmin kuin Suomessa tai Virossa. Epidemia raportoidaan käytännössä aina keskusviranomaiselle. Myös selvitystyön aikana kommunikoidaan keskusviranomaisen kanssa. Tiedonkulkua hankaloittavia tekijöitä kysyttäessä, kaikissa maissa esiin nousi esimerkiksi lainsäädäntö ja kiire. Epäluottamus ja eriävät mielipiteet nousivat virolaisten ja latvialaisten vastaajien vastauksissa esiin. Etukäteen nimetty epidemiaselvitystyön johtaja vähensi joidenkin tiedonkulkua haittaavien tekijöiden vaikutusta. Lokikirjaa ei ollut pidetty viimeisimmän epidemian yhteydessä Latviassa kuin muutamassa tapauksessa. Kansallisten viranomaisten haastatteluiden perusteella tiedonkulku koetaan pääasiassa sujuvaksi, mutta esimerkiksi lokikirjan pitämisessä ja yhteydenpidossa keskusviranomaiseen oli eroavaisuuksia paikallisten ja keskusviranomaisten antamien vastausten perusteella. Tiedonkulku myös perustuu erityisesti Latviassa ja Virossa henkilökohtaisiin suhteisiin. Suurimpia haasteita tiedonkulussa on sen perustuminen henkilöiden välisille suhteille. Selkeät ohjeet ja käytännöt, joita noudatetaan, minimoisivat mahdolliset ongelmat henkilöiden välisessä tiedonkulussa. Selkeä vastuunjako sujuvoittaa tiedonkulkua. Säännölliset tapaamiset viranomaisten välillä oli monella vastaajalla toiveena tiedonkulun sujuvoittamiseksi. Myös salattu nopean sähköisen yhteydenpidon alusta olisi hyödyllinen suomessakin RYMY-järjestelmän rinnalle. Raportit ovat pääasiassa avoimen tekstin muodossa, mutta jos niiden muotoa pystyttäisiin standardoimaan, voitaisiin selvitystyötä mahdollisesti nopeuttaa, kun muuttujien muodostaminen ja vertailu olisi helpompaa. Pääasiassa epidemioista kerätään kattavat tiedot ja ne raportoidaan kohtuullisessa ajassa.

Failures in the drinking water distribution system often cause gastrointestinal outbreaks associated with multiple pathogens. We investigated a community-wide waterborne outbreak using a polyphasic approach combining advanced epidemiological, statistical, spatial and microbiological methods. A water pipeline breakage due to construction works occurred in the water distribution line in Vuorela, Eastern Finland on July 4th 2012. Two weeks later, gastrointestinal illness in the community increased and immediate control measures were implemented. Of 2931 inhabitants of the defined outbreak area, a total of 473 (16 %) responded to the web-based questionnaire. Samples from patients and water were analyzed for multiple microbial targets, subjected to appropriate molecular typing and microbial community analysis. We developed a method that enabled us to calculate the distance between the water pipe line breakage point and inhabitant locations. We used the responses obtained from the questionnaires in the univariate and multivariate analysis as explanatory variables. In addition, we used spatial logistic regression model to further analyze the data. The main symptoms in the cohort were stomach ache, nausea and diarrhoea. The clinical picture was mild and the length of the illness had a median of three days. Several pathogens and/or faecal indicators were detected by from the patient faecal and/or water samples, including sapovirus, single Campylobacter jejuni, arcobacters and various E. coli types (EHEC, EPEC, EAEC and EHEC). A case definition was created based on the clinical symptoms, which was used as a response variable in the statistical models. Drinking untreated tap water from the defined outbreak area had a risk ratio (proportion of those exposed among ill to those exposed among healthy) of 5.6 (95% CI 1.9-16.4) increasing in a dose response manner. We were able to calculate the distance between the water breakage point and the inhabitant position by the path of the water distribution network with the method developed for this study. The closer a person lived to the water distribution breakage point, the higher the risk of becoming ill. Children were more likely to fall ill. In the multiple log and logistic regression models, age (inversely), distance from the breakage point (inversely) and drinking the tap water were significant. In addition, a spatial term (describing the spread of the infection between close contacts, inaccuracy in the distance variable and nonlinear fluctuation of the water in the distribution network) was significant. Transmission between persons is common among children and with viral infections. The novel methods used in this study improved the characterization of the source of the infections, and aided to define the extent and magnitude of this outbreak. These methods may be applied to wide range of future outbreaks.

Distaalisen reisiluun murtumat ovat erittäin harvinaisia lasten murtumia, joihin liittyy yleisenä komplikaationa kasvulevyyn kehittyvä kasvulukko. Eritoten tällä anatomisella alueella kasvulukosta voi seurata lapselle merkittävää elämänlaadullista haittaa, sillä reisiluun distaalinen kasvulevy käsittää noin 70% koko reisiluun pituuskasvusta. Vammojen harvinaisuuden ja pienten potilassarjojen vuoksi aiheeseen liittyvä kirjallisuus on vähäistä, tilastollisten johtopäätösten tekeminen on haastavaa, eikä yksimielisyyttä kasvulukkoon vaikuttavista riskitekijöistä ole. Tavoitteenamme on tarkastella distaalisen reisiluun kasvulukon kehittymiseen vaikuttavia riskitekijöitä ja luonnehtia näiden harvinaisten murtumien väestöpohjaista epidemiologiaa. Tutkimuksessa käytettiin Kids’ Fracture Tool -rekisteriä, johon on kerätty prospektiivisesti tiedot kaikista lasten murtumista Helsingin alueelta vuodesta 2014 lähtien. Aineistoksi rajautui 70 reisiluun distaalisen kasvulevyn murtuman saanutta alle 16-vuotiasta lasta vuosien 2014-2021 väliseltä ajalta. Murtumat luokiteltiin Peterson-luokituksen mukaisesti. Vähentääksemme tilastollista vääristymää, hyödynsimme DAG-kaaviota sekoittavien muuttujien tunnistamiseksi riskitekijäanalyysissa. Tuloksissa 1/4 (16/70) lapsista kehitti kasvulevyn murtuman jälkitilana kasvulukon, joista kaikki ilmaantuivat vanhemmille lapsille 11-16 vuoden ikäluokassa. Reisiluun distaalisen kasvulevyn murtuman väestöpohjaiseksi ilmaantuvuudeksi määritettiin 6/100 000, ja tätä seuraavan kasvulukon ilmaantuvuudeksi määritettiin 1.3/100 000. Riskitekijä-analyyseissä tilastollisesti merkittäviksi kasvulukkoa ennustaviksi muuttujiksi todettiin yli 10 mm:n dislokaatio ja murtuman korkea vammaenergia, kun taas murtuman hoitolinjaa ei tulkittu itsenäiseksi riskitekijäksi. Tuloksien ja aiemman kirjallisuuden pohjalta voidaan tulkita, että kasvulukon kehittymisriskin kannalta merkittävämmässä asemassa näyttää olevan murtuman vammaenergia ja sitä kuvaava dislokaation suuruus, kuin vamman hoitolinjaus.

Tausta Olkavarren murtumat ovat vammoina verrattain yleisiä ja niitä luokitellaan murtuman sijainnin sekä murtuman morfologian mukaan. Epidemiologiset katsaukset auttavat ymmärtämään vammojen taustalla olevia tekijöitä sekä luovat perustaa tulevaisuuden tutkimustyölle. Toistaiseksi laajoja olkavarren murtumiin kohdistuvia epidemiologisia tutkimuksia on julkaistu vain muutamia. Aineisto ja menetelmät Analysoimme retrospektiivisesti vuosina 2006–2016 Töölön sairaalassa hoidossa olleiden olkavarren murtuman saaneiden aikuispotilaiden sairauskertomukset. Me keräsimme potilastietojärjestelmistä potilaita koskevia taustatietoja ja murtumaan liittyen vammamekanismin ja -ajan, liitännäisvammat sekä laskimme kuolleisuuden vuoden kuluessa vammasta. Löydökset 11 vuoden aikana Töölön sairaalassa hoidettiin 914 potilasta (489 naispotilasta, mediaani-ikä 61,4 vuotta; 425 miespotilasta, mediaani-ikä 50,4 vuotta), joilla oli yhteensä 936 olkavarren murtumaa. Yli 60 % näistä murtumista johtui kaatumisesta samalla tasolla. Potilaiden ikäjakauma oli kaksihuippuinen: eniten murtumia esiintyi iäkkäissä naisissa sekä nuorissa miehissä. Jaoimme olkavarren murtumat 1) tyypillisiin traumaattisiin murtumiin, 2) periproteettisiin sekä 3) patologisiin murtumiin. 872:sta tyypillisestä murtumasta 3,0 % oli avoimia murtumia. Periproteettisia murtumia oli 24 (2,6 %) ja patologisia murtumia 40 (4,3 %). 24 %:lla murtumapotilaista oli liitännäisvammoja, joista yleisin oli primaarinen radiaalihermon halvaus (10 %). Primaarinen radiaalihermon halvaus oli yleisempää distaalisen olkavarren murtumissa sekä korkeaenergisissä vammoissa verrattuna muihin murtumiin. Murtuman jälkeinen ensimmäisen vuoden kuolleisuus oli 9,2 %. Pohdinta Tutkimuksemme mukaan olkavarren murtuma johtuu useimmin kaatumisesta samalla tasolla. Yleisin liitännäisvamma oli primaarinen radiaalihermon halvaus. Toteamamme olkavarren murtumien kaksihuippuinen ikäjakauma on yhdenmukainen aiemman kirjallisuuden kanssa.

Epiduraalianalgesiaa käytetään runsaasti kolorektaalikirurgiassa, sillä sen on ajateltu nopeuttavan potilaan toipumista. Laparoskooppisten leikkausmenetelmien kehittyminen sekä erilaisten ERAS-protokollien hyödyntäminen on vähentänyt potilaiden kokemaa postoperatiivista kipua ja lyhentänyt sairaalahoidon kestoa. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään epiduraalianalgesian hyötyjä aikuispotilaiden kivunhoidossa laparoskooppisen kolorektaalikirurgian yhteydessä. Katsaukseen on otettu mukaan yhdeksän satunnaistettua alkuperäistutkimusta vuosilta 1999–2015, jotka on valittu mukaan tietokantahaun perusteella sekä artikkeleihin tutustumisen jälkeen. Tutkimuksista saatujen tulosten perusteella epiduraalianalgesia tarjoaa tehokkaan kivunlievityksen, mutta ei lyhennä sairaalahoidon kestoa. Sen haitat, kuten hypotensio ja virtsaretentio, voivat jopa hidastaa potilaan toipumista. Leikkausmenetelmien muuttuessa vähemmän kajoaviksi epiduraalianalgesian hyödyt voivat jäädä vähäisiksi, jolloin muilla kivunhoitomenetelmillä voidaan päästä yhtä hyviin tuloksiin.