Browsing by Title

Archaea are known to thrive in different kinds of extreme habitats. Halophilic archaea are found in environments where the salt concentration is high, like in salt lakes and solar salterns. The habitats of halophilic archaea have salt concentration varying from higher than sea water to the saturation of salt. In high salinity habitats, the biodiversity is typically low and archaea are dominant microorganisms. The cell density of haloarchaea can be up to 107 cell/ml.When there are no predators for archaea and other halophilic microbes, viruses are thought to be the driving agents for their evolution. To this date, 130 archaeal viruses are described and 90 of them are known infect halophilic archaea. Most of the isolated haloarchaeal viruses are head-tailed. These head-tailed viruses can be divided into three different groups by the properties of the tail structure. Those three types of head-tailed viruses are myo-, sipho- and podoviruses. The infection cycles, receptors or lysis mechanisms used by archaeal viruses are still poorly known. Few studied archaeal viruses use seemingly similar strategies to attach to the surface of the host cell, to penetrate the cell surface and to release new virions, as bacteriophages and viruses of eukaryotic cells do. Since archaeas differ so much from eukaryotic or bacterial cells, their viruses must have developed different strategies to carry out their infection cycle. Several filamentous viruses of archaea are known to attach to the pilus structures of their host cells and some of the enveloped archaeal viruses attach straight to the cell membrane of the host. These strategies are seemingly similar to those used by bacteriophages and viruses of eukaryotic cells. Strikingly different mechanism to release virions has been seen on SIRV-2, virus of a hyperthermophilic archaeon. The SIRV-2 infection induces pyramid shaped extrusions on the surface of the host cells. In the end of the infection cycle these pyramids open and release new virions from the cell. This is the first lysis mechanism described for an archaeal virus. In this work, the infection cycle of a head-tailed virus infecting extremely halophilic Haloarcula vallismortis was studied. The Haloarcula vallismortis tailed virus 1 (HVTV-1) is head-tailed siphovirus with a double stranded DNA genome. In previous studies the infection cycle of HVTV-1 is described to be lytic. The genome sequence, 3D-structure of the capsid and the major capsid protein of HVTV-1 is known. HVTV-1 infection has been seen to induce large, roundish structures on the surface of the infected cell. These structures may have a role in the course of the infection cycle. Several animal viruses are known to cause massive rearrangements in the host cell so that replication proteins, viral genome and the replication agents needed from the host are concentrated in specific locations. These rearrangements facilitates and enhances the viral replication. The roundish structures induced by HVTV-1 might play the same role as the virus factories of animal viruses do or these structures may be involved in the release of new virions in somewhat similar manner as those virus induced pyramid structures. In this study two main goals were set: 1.) To explore the adsorption of HVTV-1 in more details and see if the host cell receptor could be solved. 2.) To solve the possible role of the virus induced structure seen in the host cell and to find out, in which point of the infection cycle those structures appear. Based on this study, it can be said that the adsorption of HVTV-1 is efficient and very fast. The virus attaches to the archaella structures of the host cell and the attachment is mediated by the tail of the virus. One archaella may serve as a receptor for several viruses and they are not saturated. The intracellular phase of the infection cycle of HVTV-1 is long and the virus production starts 8 hours after infection. Virions are released when the host cells is lysed 12 hours after the infection. Two hours before the lysis, two virus induced structural changes of the cell are seen. The roundish structures at the surface of the cell and wide areas in the cytoplasm filled by a structure looking similar as lipid membranes. At the same time when the virus production begins, at least two virus induced or coded proteins are produced in the cell. The other one of these proteins was identified and it is predicted to be the virus encoded ribonucleotide reductase. Ribonucleotide reductase is an enzyme known to catalyse the synthesis of deoxyribonucleic acids from ribonucleic acids. If the ribonucleotide reductase is a part of seen structures, the timing of their appearance and the known function of the enzyme, could suggest those structures to play a role in the maturation or release of the virions. Many questions still remains and there would be lot more details to study in the HVTV-1 infection. Especially interesting would be the identification of the other virus induced protein, purifying those roundish structures and analysing them in more details.

Sikojen hännänpurenta on monisyinen käyttäytymisongelma, jonka ilmenemiseen vaikuttavat niin sikojen ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Ulkoisiin tekijöihin kuuluvat mm. virikkeet, pito-olosuhteet, eläintiheys ja ruokinta; ja sisäisiin tekijöihin rotu, sukupuoli ja ikä. Hännänpurenta on yksi nykyaikaisen sikatalouden tuottavuuden ja sikojen hyvinvoinnin suurimmista ongelmista. Se vaikuttaa sikatalouden tuottavuuteen alentamalla sikojen päiväkasvua ja lisäämällä hylkäyksiä teurastamossa. Siat kärsivät purtujen häntien aiheuttamasta kivusta ja hännänpurentapurkausten aiheuttamasta stressistä. Tässä tutkimuksessa pyrimme selvittämään hännänpurennan ehkäisyyn ja vähentämiseen tarkoitetun lisärehun (Pekoni Break, Suomen Rehu) tehoa hännänpurennan vähentämisessä lihasikakarsinoissa, joissa purentaa on havaittu. Lisäksi pyrimme selvittämään mikä on tuotteen mahdollinen toimintamekanismi vertaamalla sitä muokattuun, suolattomaan tuotteeseen (rehu B) sekä syötävään virikerehuun, josta oli poistettu suolan lisäksi pellava ja hiiva (rehu C). Lisärehu jaettiin kahdesti päivässä lattialle karsinan perälle. Tutkimuksessa oli yhteensä 29 sekakasvatuskarsinaa, joissa oli kaikkiaan 303 lihasikaa, joiden ikä vaihteli 84-184 päivään. Tutkimuksessa seurattiin 15 päivän ajan lisärehun vaikutusta sikojen käyttäytymiseen ja kasvuun videoimalla karsinat sekä punnitsemalla siat tutkimuksen alussa ja lopussa. Käyttäytymistarkkailu suoritettiin valmiin etogrammin mukaisesti intervallitarkkailuna 4 tunnin ajalta sekä päivänä 1 että päivänä 15. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja sikojen päiväkasvussa tai käyttäytymisessä eri tutkimuspäivinä eri rehujen välillä (p > 0,05). Karsinan takaosan tutkiminen lisääntyi tutkimusaikana päivästä 1 päivään 15 kaikilla rehuilla (p < 0,05; SEM 0,01). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja ajan suhteen (p > 0,05). Sikojen perusrehun syöminen automaatilla lisääntyi alkuperäisellä rehulla päivästä 1 päivään 15 ja väheni rehulla B (p < 0,05; SEM 0,003). Myös rehulla C syöminen väheni tutkimuksen aikana, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p > 0,05). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja (p > 0,05). Hännänpurentaa esiintyi tutkimuksen aikana hyvin vähän, keskimäärin alle 0,1 % havainnoista. Tässä tutkimuksessa Pekoni Break ei vaikuttanut vähentävän hännänpurentaa, joskin tätä käytöstä havaittiin koko tutkimuksen aikana hyvin vähän. Kuitenkin rehulla oli positiivisia vaikutuksia: sikojen rehuautomaatilla syöminen lisääntyi, ja kaikilla tutkituilla rehuilla sikojen lattian tutkiminen karsinan perällä lisääntyi. Todennäköisesti rehun mahdollinen teho hännänpurennan vähentämiseen perustuu ainakin osittain virikevaikutukseen. Tarkemman toimintamekanismin ja erityisesti virikevaikutuksen selvittämiseksi voisi olla tarpeen tehdä lisätutkimusta, jossa rehun annostelutapaa muutettaisiin. Lisäksi tarvittaisiin kontrolliryhmä, jolle ei annettaisi ollenkaan lisärehua. Tällaista kontrollia ei tässä kokeessa eläinsuojelullisista syistä voitu tehdä.

Tutkielmassani tarkastelen psalmia 11Q5 26:9−15, joka tunnetaan ainoastaan Kuolleenmeren alueelta, Qumranista löytyneestä psalmikäsikirjotuksesta 11Q5 eli 11QPsa. Suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa tarkastelemani psalmi tunnetaan nimellä Hymni Luojalle. Se sijoittuu psalmikäärön 11QPsa loppuosaan, ja on viimeisiä jakeitaan lukuun ottamatta hyvin säilynyt. Tutkielmassani käännän psalmin hepreasta suomeksi ja tarkastelen psalmista nousevia teemoja sen intertekstien ja muiden Kuolleenmeren alueelta löytyneiden luomispsalmien yhteydessä. Näitä teemoja ovat luominen ja luomiseen liittyvä enkeli-ideologia. Psalmilla on kuusi intertekstiä. Tutkielmassani jaan nämä intertekstit Hymnin Luojalle lainaamiin teksteihin ja Hymniä Luojalle lainaaviin teksteihin. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat tekstit Jeremiaan kirja 10: 12−12, psalmi 135:7, Hesekielin kirja 1:24 ja Jesajan kirja 6:3. Jälkimmäiseen ryhmään taas kuuluvat tekstit Riemuvuosien kirja 2:2−3 ja 4Q370. Näitä intertekstejä tarkastelemalla saan paremman käsityksen siitä, millaisia asioita Hymnin Luojalle kirjoittaja on halunnut nostaa varhaisemmasta kirjallisuudesta esille, ja millaisia asioita psalmia lainaavat kirjoittajat ovat halunneet Hymnistä Luojalle nostaa esille. Näiden kuuden intertekstin lisäksi tarkastelen kolmea Kuolleenmeren alueelta löytynyttä luomispsalmia: 4Q381:n fragmentti 1, 1QM 10:8b−18 ja Siirakin kirja 43:11−19. Tarkastelen tämän vertailuaineiston luomisteologiaa ja enkeli-ideologiaa ja vertaan sitä Hymnistä Luojalle nousseisiin kysymyksiin. Tällä tavoitteenani on saada katsaus siihen, oliko Hymni Luojalle jollain tavalla erityinen psalmi Kuolleenmeren alueen muiden psalmien joukossa. Tutkielmassani on myös koko ajan mukana keskustelu Qumranin psalmikäärön debatista, joka on koko psalmikäärön 11QPsa tutkimushistorian ajan leimannut Qumranin psalmitutkimusta. Tutkijat ovat kysyneet, onko psalmikäärö ollut yksi vakiintunut psalmikokoelma masoreettisen Psalmien kirjan rinnalla vai onko sillä ollut liturginen rooli jonkun varhaisjuutalaisen yhteisön elämässä. Hymniä Luojalle on käytetty tässä keskustelussa erityisesti liturgisen roolin perustelemiseen, joten katson tärkeäksi myös kommentoida tätä asiaa tutkielmassani. Tekstien tarkastelun välineenä käytän sekä Dead Sea Scrolls Electronic Librarya että The Leon Levy Dead Sea Scrolls Digital Librarya. Kummassakin Kuolleenmeren alueen tekstien kirjastossa on kuvia tekstikääröistä. Käännöstyössä käyttämiini sanakirjoihin kuuluu muun muassa The Brown-Driver-Briggs Hebrew and English Lexicon. Tutkielmassani tulen lopputulokseen, että Hymnillä Luojalle todennäköisesti oli jonkinlainen liturginen käyttötarkoitus jonkin varhaisjuutalaisen vastaanottajajoukon keskuudessa. Tämä liturginen käyttötarkoitus ei kuitenkaan sulje pois sitä vaihtoehtoa, etteikö psalmikäärö 11QPsa olisi voinut olla vakiintunut. Vertailuaineiston tarkastelulla tulen siihen tulokseen, että Hymni Luojalle näyttäisi olevan hyvin tavallinen psalmi. Tekstien erot selittyvät ennemminkin tekstikontekstilla kuin sillä, että Hymnissä Luojalle olisi jotain erityistä.

Matteo Ricci (1552-1610) oli jesuiittapappi, joka toimi lähetystyössä Kiinan alueella. Hän kehitti työssään kulttuurisen sopeutumisen (akkulturaatio) strategioita, joiden kautta pyrki tuomaan kristinuskoa kulttuurisesti ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja relevantiksi aikansa kiinalaisille. Riccin identiteetin ja akkulturaatioprosessin tarkastelun lähteinä käytän hänen henkilökohtaisia ja virallisia kirjeitään. Niiden lähiluennan avulla seuraan hänen omaa kuvaustaan sekä itsestään että ympäristöstään, eli hänen identifikaatiotaan. Tutkielma seuraa kirjeitä kronologisesti niiden lähetyspaikkojen mukaan ryhmiteltynä. Riccin kirjelmöinti alkoi Macaosta vuonna 1583. Tuolloin hän oli identiteetiltään selkeästi italialainen ja eurooppalainen jesuiitta, ja koki olevansa Kiinassa. Macaosta Manner-Kiinaan lähdön yhteydessä samana vuonna Ricci vaihtoi asunsa buddhalaisen munkin asuun hänen opettajansa ehdotuksesta. Hän ei kuitenkaan pitänyt sen mukanaan tuomaa buddhalaista identifikaatiota sopivana ja vaihtoi asunsa konfutselaisen oppineen asuun Nanchangiin saapuessaan vuonna 1595 omasta aloitteestaan. Ricci piti konfutselaista kontekstia sopivampana, jopa antiikin filosofiaan verrattavana maaperänä, jolle kristinusko voitaisiin istuttaa helpommin. Ricci koki jo Macaossa olevansa Kiinassa, mutta Kiina siirtyi kauemmaksi. Se oli aina jossain edempänä, enemmän Manner-Kiinassa. Todelliseksi Kiinaksi Riccille tuli Beijing, jonne hän saapui vuonna 1602 Siellä hänen kiinalainen identiteettinsä oli vahvimmillaan sekä oman identifikaation että yhteisön hyväksynnän näkökulmasta. Yksi keskeisistä löydöksistä onkin paikan ja siirtymisen vaikutus Riccin identiteettiin. Riccin identiteetin kehittymisen kannalta keskeiseksi löydäkseksi nousee omaksutun perheen rooli: jesuiittasääntökunta muodostui hänen vahvimmaksi identifikaatiokseen, mikä joustavuutensa vuoksi mahdollisti rinnakkaisidentiteettien rakentamisen. Ricci pyrki riisumaan länsimaalaisuuden piirteitä kristinuskosta korvaten niitä kiinalaisen kulttuurin aspekteilla. Tässä prosessissa hän perehtyi kiinalaiseen kieleen ja kulttuuriin siten, että hän tietyiltä identiteettinsä aspekteilta tuli kiinalaiseksi. Riccin identiteetit olivat limittäisiä: hän oli länsimaalaisille länsimaalainen ja kiinalaisille kiinalainen. Hän oli kulttuurienvälinen tulkki, joka pystyi hyödyntämään usean kulttuurin tuntemusta lähetystyössään.

Mixed culture beer contains additional microbes in addition to brewing yeast, Saccharomyces cerevisiae. Typical microbes found in mixed culture beer are lactic acid bacteria and other yeast species than S. cerevisiae. Mixed culture beers are usually sour so they can be also called sour beers. They also contain a very small number of hops. German Berliner Weisse and Belgian Lambic are traditional mixed culture beers. Craft beer has made mixed culture beers more popular. This has led to development of new kinds of mixed culture beers. The goal of this study is to establish, can alternative souring microbe be used in brewing. This study wanted to establish does the microbe grow in beer, what kind of substances it produces and how does it affect the sensorial qualities of beer. The study was executed by making two identical beers, which the other was inoculated with the souring microbe and yeast and the other with only yeast. CFU/ml of the souring microbe and yeast was determined by plating. In addition, the most vital carbohydrates, organic acids and the ethanol content together with volatile compounds was determined by liquid and gas chromatography respectively. Samples were taken a duration of three months after which there was a sensory evaluation with a trained panel. Based on the results the souring microbe is suitable for brewing. It grew in beer during fermentation and after bottling. Based on the sensory evaluation, beer containing the souring microbe did not differ considerably compared to beer containing only yeast. It was evaluated to be very similar in measured attributes in the sensory evaluation. The biggest difference between specified substances were in organic acids only found in beer containing the souring microbe. Also, beer containing the souring microbe had deviation in maltose and ethanol content possibly because of contamination. Differences between volatile compounds were small in the two beers respectively. More study is needed to optimise the fermentation process and improve the sensorial qualities with more sensorial study.

Kaurasta valmistettujen tuotteiden suosio on kasvanut viime vuosina. Kaurasta voidaan valmistaa jogurtin kaltaista hapatettua välipalaa, mutta sen laatu ei vastaa vielä maitopohjaista jogurttia muun muassa sen ohuuden ja vetisyyden vuoksi. Suutuntuma on merkittävä tekijä elintarvikkeiden hyväksyttävyyden kannalta. Se on monitahoinen aistittava ominaisuus, jonka tutkimiseen tarvitaan ihmisen aisteja ja kykyä yhdistää erilaisia aistiärsykkeitä samanaikaisesti aivoissa. Aistien välistä vuorovaikutusta on tutkittu paljon, mutta hajun vaikutus ruuan koettuun rakenteeseen on vähemmän tunnettu. Muutamat tutkimukset antavat viitteitä, että elintarvikearomeilla, jotka antavat ruualle makua ja hajua, voitaisiin muokata suutuntumaominaisuuksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, voidaanko sitruuna- ja vanilja-aromeilla vaikuttaa hapatetun kauravälipalan aistittaviin ominaisuuksiin – erityisesti suutuntumaan. Tutkimus toteutettiin COVID-19 poikkeusoloissa Viikin aistilaboratoriossa (ISO8589). Tutkimusmenetelmänä käytettiin yleistä kuvailevaa menetelmää koulutetulla raadilla (n =10). Tutkimusmateriaalina oli viisi hapatettua kauravälipalaa: kahdessa eri aromipitoisuudessa sitruuna (0,05 %, 0,025 %) ja vanilja (0,1 %, 0,05 %) sekä maustamaton. Näytteistä arvioitiin kuutta ominaisuutta: hajun voimakkuus, paksuus, tahmeus, ohenevuus, maun viljaisuus ja makeus. Arviointi suoritettiin ilman nenäklipsiä sekä nenäklipsillä. Tällä tavoin voitiin tarkastella, kuinka ortonasaalin hajuaistin pois sulkeminen vaikutti hapatettujen kauravälipalojen arviointiin. Nenäklipsillä ei arvioitu ominaisuuksista hajun voimakkuutta ja maun viljaisuutta. Arvioinneista tehtiin neljä toistoa. Näytteille suoritettiin väri- ja viskositeettimittaus aistinvaraisen tutkimuksen tueksi. Elintarvikearomeilla oli vaikutusta hajun ja maun ominaisuuksiin: aromit voimistivat hajun voimakkuutta ja makeutta sekä vähensivät maun viljaisuutta. Elintarvikearomit eivät vaikuttaneet näytteiden suutuntumaominaisuuksiin eli paksuuteen, tahmaisuuteen tai rakenteen ohenemiseen. Hajun voimakkuudella, maun viljaisuudella ja rakenteen ohenevuudella havaittiin korrelaatiota keskenään. Nenäklipsin käytöllä oli vaikutusta vain makeudessa vanilja-aromillisilla näytteillä. Instrumentaalisten mittausten perusteella aromit eivät vaikuttaneet näytteiden rakenteeseen. Tutkimuksen tulos oli, että sitruuna- tai vanilja-aromilla ei ollut vaikutusta koettuun suutuntumaan kasvipohjaisilla jogurtinkaltaisilla tuotteilla. Suutuntuman muokkaaminen elintarvikearomeilla on haastavaa, minkä vuoksi niiden käyttö tuotekehityksessä suutuntumaominaisuuksien parantajana ei tällä tiedolla ole kannattavaa. Elintarvikearomeilla oli vaikutusta haju- ja makuominaisuuksiin. Näytteiden makeutta aistittiin vaniljaisilla näytteillä myös hajuaistin kautta. Kiinnostava jatkotutkimuksen kohde on, miten koettu suutuntuma muuttuu erilaisilla aromivalinnoilla.

Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita kahden minätietoisuustunteen, häpeän ja syyllisyyden, rakentumisesta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Häpeää ja syyllisyyttä on usein kirjallisuudessa ja tutkimuksessa tarkastelu yksilön henkilökohtaisena tunnekokemuksena, kun taas sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen näkökulma näihin emootioihin on ollut harvinaisempaa. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata niitä vuorovaikutusprosesseja, joissa häpeä ja syyllisyys syntyvät. Tutkimuksen aineisto koostui yliopisto-opiskelijoiden kirjoittamista kertomuksista, joissa pyydettiin vastaajaa kuvailemaan omin sanoin tilannetta, jossa oli viimeksi kokenut syyllisyyttä, häpeää tai muuta minätietoisuustunnetta. Kertomuksia analysoitiin laadullisella temaattisella analyysilla (Braun & Clarke, 2006). Kertomukset nähtiin kuvauksena eletystä ja koetusta elämästä, mutta samalla huomioitiin kokemusten ja emootioiden sosiaalinen rakentuminen. Analyysin tulokset liittävät häpeän ja syyllisyyden ihmisten välisiin suhteisiin. Suurin osa kertomusten tilanteista sijoittuu vuorovaikutustilanteisiin, ja usein myös läheisiin ihmissuhteisiin. Häpeä näyttäytyy kertomuksissa kivuliaampana ja voimakkaampana emootiona kuin syyllisyys. Syyllisyyttä koetaan erityisesti ihmissuhteissa tehtyjen rikkomusten takia. Häpeä syntyy tilanteissa, kun vuorovaikutus on jollain tavalla epätasapainossa, ja yksilö kokee erillisyyttä suhteessa muihin ihmisiin. Häpeää koetaan myös kun minä paljastuu sosiaalisesti, ja esimerkiksi epäonnistuu vaikutelmanannossaan. Tutkimuksen tulokset vahvistavat näkemystä, jonka mukaan häpeän ja syyllisyyden kokemuksessa on tärkeää se, miten yksilö ajattelee muiden ihmisten näkevän hänet (Leary, 2007). Muiden ihmisten arviot itsestä ovat tärkeitä, sillä ihminen pyrkii olemaan hyväksyttävä muiden ihmisten silmissä (Gilbert, 2007). Ihminen kaipaa hyväksyntää, rakkautta ja vastavuoroisuutta, joita hän saa toisilta ihmisiltä. Häpeä ja syyllisyys kertovat, että yksilön suhde muihin ihmisiin on vaakalaudalla.

Tässä opinnäytetyössä lähestytään häpeää fenomenologisesta perspektiivistä käsin. Työn tavoitteena ei ole muodostaa eksaktia teoriaa häpeästä, vaan kuvata niitä kokemuksessa olevia rakenteita, joiden kautta häpeä syntyy ja ilmenee. Tarkoituksena on muodostaa häpeästä eheä kokonaiskuva, joka perustuu kahden keskeisen häpeän ulottuvuuden analyysiin. Työssä pyritään tarkentamaan, missä määrin häpeä on sosiaalinen tunne, ja mikä on se 'itse', johon häpeä kohdistuu. Työn alkupuoli keskittyy pitkälti ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren tunnetun näkemyksen esittämiseen häpeästä dialektisena suhteena subjektin ja Toisen välillä. Sartren kuvaus häpeästä on erityisen hyvä selittämään, miksi häpeällä voi olla hyvin pitkäkestoisia seurauksia subjektille ja tämän tavalle ymmärtää itsensä. Toisaalta Sartren näkemys ajautuu ongelmiin, koska se ei riittävällä tavalla mahdollista aidosti rakastavien ja välittävien suhteiden olemassaoloa. Työssä pyritään käsittelemään näitä Sartren näkemyksen haasteita sekä toisaalta näkemään hänen ajattelunsa oivaltavuus. Fenomenologisen kuvauksen täydennyksenä käytetään myös Karlssonin ja Sjöbergin kvalitatiivista tutkimusta, jossa haastateltavia pyrittiin kuvaamaan, kuinka he kokevat häpeän. Heidän tutkimuksensa sisältää samansuuntaisia tuloksia kuin jo Sartren analyysi, mutta myös tuo niihin oleellisesti lisää, ja käsitteellistää ne kiinnostavasti eri tavalla. Työn keskiosa keskittyy analyyttisen filosofian piirissä käytyyn keskusteluun häpeästä. Tarkastelu kohdistuu pitkälti Deonnan, Rodognon ja Teronin uudehkoon teoriaan häpeästä. Tämän lisäksi tarkastellaan kysymystä häpeän autonomisuudesta ja heteronomisuudesta, persoonan rakenteesta ja yksityisyyden merkityksestä yksilön minuudelle. Keskiosan tärkein osio työn kokonaisuuden kannalta on Dillonin hahmotteleman itsekunnioituksen käsitteen tarkastelu. Lisäksi sivutaan tunnustuksellisuuden ja rakkauden merkitystä minuudelle. Tarkoituksena on osoittaa, että rakkaus ja itsekunnioitus eivät varsinaisesti perustu mihinkään yksilön ulkopuoliseen tekijään. Työn loppuosa jatkaa tätä argumenttia, jossa pyritään vielä osoittamaan, että vaikka itsekunnioitus ei suoranaisesti perustu mihinkään ominaisuuteen tai saavutukseen, niin silti yksilössä on 'minimaalinen itseys', johon se kohdistuu. Tämä minimaalinen itseyden käsite lainataan Dan Zahavilta. Sen kautta pyritään selittämään, miksi häpeä ja rakkaus voivat kohdistua yksilön itseyteen, joka on luonteeltaan 'esi-sosiaalinen'. Häpeän kannalta tämä on merkittävää sikäli, että häpeän voidaan näin todeta olevan eräänlainen 'virhetulkinta' yksilön olemisen luonteesta. Näin tämä opinnäytetyö pyrkii puolustamaan näkemystä, että itseyden moniulotteinen ymmärtäminen on oleellista häpeän analyysin kannalta. Samalla se tarkastelee sosiaalisuuden merkitystä itseyden rakentumisessa.

Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun (Ps.44:26). Häpeä on ihmiselle kärsimys, mikä vie hänen elämänvoimansa. Häpeää kokiessa ihminen arvostelee itseään ja minuuttaan. Häpeä on kokonaisvaltainen tunne, joka koskettaa koko ihmisyyttämme ja olemassaoloamme (Malinen 2005, 189). Tutkimuskysymyksinä selvitettiin, millaista nuoren kokema häpeä on ja mitä häpeävä nuori kokee tarvitsevansa. Lisäksi tarkasteltiin sitä, mikä on häpeän yhteys nuoren kokemukseen Jumalasta. Tutkimuksen aineisto koostui 77:lle nuorelle tehdystä kyselystä. Nuorista 47 oli rippikoululaisia ja loput 30 isosia. Aineisto kerättiin kesällä 2016. Aineisto analysoitiin induktiivisesti; aineistosta käsin. Tutkimustulosten mukaan lähes jokainen nuori häpeää. Nuori voi myös hävetä itsessään ”suurimmaksi osaksi kaikkea”(T 38), kuten yksi nuori häpeänsä sanoitti. Nuoren kokema häpeä on valtaosin sosiaalista häpeää eli toisten ihmisten silmien alla koettua häpeää. Nuoren häpeä liittyy pääosin häneen itseensä: erilaisuuteen ja ulkonäköön, epäonnistumiseen sanoissa ja teoissa sekä sisäisen todellisen minän paljastumiseen. Sosiaalista häpeää kokeva nuori altistuu sosiaalisissa yhteyksissä itsensä paljastumiselle. Nuorten kokema myötähäpeä oli verrattain vähäisempää ja sitä nuori koki häntä kipeästi koskettavista asioista, kuten vanhemman alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Häpeässä nuori kokee itsensä (ja yhteyden toiseen ihmiseen) uhatuksi. Ainoastaan muutama nuori halusi jäädä häpeänsä kanssa yksin. Nuori kaipaa häpeäänsä toisen ihmisen myötätuntoa. Myötätuntoa kaivanneista nuorista 85%:lle kelpasi kuka tahansa toinen ihminen. Muutama nuori kaipasi häpeäänsä Jumalaa tai jotain korkeampaa voimaa. Nuoren kokemalla häpeällä ja Jumalalla ei tutkimuksen mukaan ole nähtävissä juurikaan yhteyttä. Muiden nuorten edessä häpeää kokeneen nuoren saattaa olla vaikea vastaanottaa kokemusta Jumalan armosta ja hyväksyvästä ja rakastavasta Jumalasta (Kettunen 2014, 150). Kettusen mukaan hyväksyntä on vastaus ihmisen häpeään. Tutkimustulosten myötä ajattelen, että nuori tarvitsee vielä enemmän; häpeävä nuori tarvitsee myötätuntoa, sillä myötätunto on hyväksyntää vielä askeleen edellä siinä, että se ohjaa ihmisen toimimaan toisen ihmisen hyväksi. Tutkijana ajattelen, että tarvitsemme sekä kirkossa että muussa yhteiskunnassa muutosta ja vahvaa kasvatustyötä, jotta sosiaalinen yhteys ympärillämme muuttuisi hyväksyvämmäksi ja myötätuntoisemmaksi. Olen kirjoittanut tutkimuksen viimeiseen lukuun konkreettisia ohjeita nuorelle, nuoren vanhemmalle ja ammattikasvattajalle.

Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.