Browsing by Title

Tutkielma tarkastelee median demokratiaa edistävien tehtävien onnistumista suomalaissa lehdissä käydyn kehitysapu- ja kehitysyhteistyökes­kustelun kautta. Tutkielma pyrkii kartoittamaan, rakentuuko julkisuudessa kattavaa, eri vaihtoehtoja ja suuntalinjoja käsittelevää, keskustelua, eli puhutaanko sekä kehitysavun puolesta, sen lopettamisesta että muutosehdotuksista. Pääsevätkö kaikki näkökannat tasapuolisesti ääneen? Li­säksi kysytään, millainen median ja (kehitys)politiikan suhde on. Rakentuuko tekstien yhteyteen poliittisia intressejä ja ideologioita, jolloin suhde voisi näyttäytyä ideologioiden kamppailuna vai näyttäytyisikö se menettelytapoihin liittyvinä valintoina tai valtapelinä. Kysymykset pohjautuvat teoriaan demokratian ja viestinnän suhteesta. Demokraattinen päätöksenteko ja sitä edeltävät keskustelut ratkaisuvaihtoehdoista edellyttävät tätä palvelevaa viestintäjärjestelmää. Median olisi levitettävä tehokkaasti tietoa päätettävästä asiasta sekä turvata avoin ja kriittinen keskustelu päätösvaihtoehdoista. Lisäksi teoria sivuaa medioitumisen käsitteen pohjalta tehtyä tutkimusta politiikan ja median suhteesta. Aineistona on Helsingin Sanomien, Hufvudstadbladetin ja suomalaisten puoluelehtien (Kansan Uutiset, KD, Nykypäivä, Perussuomalainen, Uutispäivä Demari, Vihreä Lanka) uutisia, muita artikkeleja, kolumneja sekä pääkirjoituksia vuosilta 2010–2011. Kaikkiaan tekstejä on 111. Menetelminä ovat kvantitatiivinen teemoittelu ja kehysanalyysi. Teemoittelu pyrkii hahmottamaan, millaisia toimijoita teksteissä on ja miten he pääsevät ääneen. Lisäksi teemoittelu kartoittaa, millaisia mielipiteitä teksteissä on kehitysavusta. Kehysanalyysi pyrkii paljastamaan, millä ta­voin lehdet kehystävät keskustelua. Kehysanalyysilla etsimään erityisesti poliittisia argumentteja ja ideologioita, joilla mielipiteet perustellaan. Kvantitatiivisen teemoittelun tuloksena teksteistä nousee esille kuusi toimijakategoriaa (kehitysavun ammattilaiset, päättäjät/poliitikot, asiantun­tijat, kotimaan kansalaiset, ulkomaan kansalaiset ja muut). Kategoriatyhmien välinen hierarkia jakautuu varsin tasaisesti neljän suurimman ryh­män osalta, kun tutkitaan prosentuaalista osuutta lähteistä, esiintyvyyttä sekä prosentuaalista osuutta sitaateista. Vain kotimaan kansalaiset ja muut-ryhmä jäävät selkeästi pienempään asemaan. Päättäjien kategoriaa lainataan kuitenkin hienoisesti muita enemmän. Kehitysapua koskevien mielipiteiden kartoitus tuo tulokseksi, että eri vaihtoehdoista kerrotaan, mutta kehitysapuun muutosta vaativa näkökanta on hallitsevin. Kehys­analyysi puolestaan paljastaa neljä hallitsevaa argumenttikehystä. Solidaarisuuskehys on hallitsevin. Siinä huomio kohdentuu kehitysmaiden hä­tään ja Suomen velvollisuuteen antaa apua. Lisäksi avun antamista puolletaan sillä, että sen laiminlyöminen vahingoittaisi Suomen kansainvälis­tä mainetta. Nationalismikehys liittyy perussuomalaisten poliittisiin linjauksiin, sillä se vaatii leikkauksia kehitysapumäärärahoihin ja avun ny­kymuotojen muuttamista. Keskeisimpänä intressinä on Suomen ja suomalaisten auttaminen kehitysapua leikkaamalla. Paternalismikehys kritisoi nykymuotoista kehitysapua ja vaatii siihen leikkauksia tai jopa sen lopettamista. Muutoksia perustellaan kehitysmaiden edulla. Avun väitetään vahingoittavan kehitysmaita, sillä sen katsotaan aiheuttavan korruptiota ja apuriippuvuutta. Tehokkuuskehyksessä tärkeintä on saada kehitysapu tehokkaammaksi. Argumenttia pohjustetaan onnistuneilla kehitysapuhankkeilla, joilla myös avun olemassaoloa ja puolustamista perustellaan. Apu saataisiin tehokkaammaksi, jos Suomi pitäisi kiinni tavoitteestaan nostaa kehitysapumäärärahat 0,7 prosenttiin bktl:stä. Vaikka kaksi argumenttikehyksistä suhtautuu kehitysapuun kriittisesti ja vaikka argumenttien intressit ja ideologiat saattavat erota toisistaan ja vaikka näin julkisuudessa rakennetaan melko monipuolista keskustelua, laajemmassa kuvassa kehystystavoilla luodaan eräänlaista myönteistä konsensusta kehitysavulle. Määrällisesti toimijoiden esiintyvyys näyttää edistävän demokratiaa, kun eri toimijakategoriat pääsevät varsin tasa­puolisesti esille, mutta syvällisempi tarkastelu osoittaa, että kehitysapuun kriittisesti suhtautuvat tahot rajataan vain tiettyihin toimijaryhmiin. Melko monipuolinen keskustelu on siis varsin näennäistä, koska sitä hallitsee kehitysapumyönteinen konsensus. Tämän vuoksi median ja poli­tiikan suhde näyttäytyy lähinnä menettelytapoihin liittyvinä valintoina. Suuria ideologioiden välisiä kamppailuja ei esiinny. Keskiössä ovatkin kehitysavun tekemisen keinot. Arvopohja on kaikissa muissa kehyksissä paitsi nationalismikehyksessä sama: kehitysmaita on autettava. Kon­sensusajattelusta voidaan vetää johtopäätös, että journalismin demokratiaa edistävät tehtävät eivät täysin toteudu. Päätettävänä olevaa asiaa koskevan tiedon levitys kohdistuu pääasiassa kehitysapuun myönteisesti suhtautuviin kantoihin. Täten avoin ja kriittinen keskustelu kallistuu tietyn näkökulman hallitsemaksi. Keskustelun typistyminen heijastelee Tiina Kontisen ja Juhani Koposen esittämää väitettä, jonka mukaan kehitysapukeskustelua käydään kahdessa todellisuudessa. Ensimmäinen liikkuu yleisten julistusten tasolla ja hyödyntää moraalisia perusteluita. Toinen on kehitysapujärjestelmän sisällä, jolloin keskustelua käydään käytännön kysymyksistä. Työn teksteissä käyty keskustelu viittaisi näin ollen ensimmäiseen todellisuuteen, jolloin varsinaiset päätöksiin liittyvät asiat jäisivät pienen piirin tiedoiksi. Tällöin vaarassa voisi olla koko julkisen keskustelun idea, jos keskustelu täyttyisi rationaalisten argumenttien sijaan pääasiassa tunteisiin vetoavista moraalisista puheista.

Rätten för journalister att skydda sina källor genom att vägra röja deras identiteter är en grundläggande förutsättning för att pressen ska kunna förverkliga sin uppgift som övervakare av maktutövningen i demokratiska samhällen. I lagberedningsarbetet har man länge erkänt behovet att skydda sekretessbelagd information i tvångsmedelsanvändning. Särskild husrannsakan infördes som en ny kategori av husrannsakan år 2014 för att detta ändamål, t.ex. för att säkerställa att skyddad information inte obehörigen blir tillgängligt för poliser som utför en husrannsakan. Genom högre krav och striktare regler om verkställandet av husrannsakningen är syftet även att säkerställa att information som omfattas av källskydd inte avslöjas för utomstående. Forskningsfrågan i denna avhandling är hur skyddas journalisters källskydd i husrannsakningar i Finland – är regleringen för särskild husrannsakan tillräcklig för att garantera källskyddets ställning i förhållande till brottsutredningens intressen? Med andra ord har relevanta processrättsliga rättsskyddsgarantier granskats och deras verkningar analyserats, dels i förhållande till källskydd, dels i förhållande till brottsutredningens intressen. För att besvara frågan och utreda rättsläget i den finska rättsordningen angående ämnet har en i huvudsak rättsdogmatisk analys företagits av relevanta lagar, förarbeten och rättslitteratur, samt av hur rättspraxis från HD och Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna (EMD) har format rättsläget. Enligt vedertagen uppfattning anses källskyddet utgöra en dimension av yttrandefriheten, som varit föremål för forskning också inom samhällsvetenskaperna. Tillsammans med frågeställningens samhälleliga kontaktyta har detta motiverat varför den rättsdogmatiska analysen har kompletterats av samhällsvetenskapliga inslag. I stora drag kan man säga att regleringen för tillfället verkar vara tillräckligt stark för att garantera källskyddets förverkligande och erbjuda skydd åt journalister och deras källor. Rättspraxis från EMD tyder på att källskydd prioriterats framom andra intressen i en majoritet av fallen där det behandlats, då endast ett tydligt undantag, som hade anknytning till utredningen av ett allvarligt terrorbrott, kunde urskiljas. Utvecklingslinjen där man konsekvent prioriterar källskyddet även i brottsutredningar är värdefull för demokratiska länders framtid, samtidigt som det vore av nytta för rättsläget att få gränsen preciserad. Trots att källskyddet i dagens läge har prioriterats väldigt långt framom andra intressen, kan man inte låta bedömningen bli automatisk så att källskyddet kategoriskt prioriteras – också brottsutredningens intressen är viktiga att beakta. Den omfattande reformen av tvångsmedels- och förundersökningslagstiftningen trädde i kraft år 2014 och kom i grevens tid efter att Finland fått flera fällande domar för bristfällig reglering från EMD. Reformen har förtydligat källskyddets ställning inom tvångsmedelsanvändning. Utöver att processen för särskild husrannsakan har stärkt källskyddets ställning, bidrog även införandet av möjligheten till efterhandskontroll av utförda husrannsakningar år 2011 till resultatet. Däremot har även en del brister noterats i den nuvarande regleringen: regleringen stöder sig på otaliga paragrafhänvisningar vilket leder till en komplicerad helhet, och lagens systematik och namnet på tvångsmedlet är ägnade att orsaka förvirring. Individens rättsskyddsmedel kunde ytterligare stärkas för att dessa skulle bli mer jämlika i förhållande till förundersökningsmyndigheten. Trots att bristerna inte utgör akuta hot mot källskyddets ställning, vore det ändå motiverat att åtgärda dem i framtida lagberedning för att garantera källskyddets ställning i tvångsmedelsanvändning även i framtiden, samt för att förtydliga regleringen.

Tutkielman aiheena ovat journalistien ja tutkijoiden ammatilliset rajankäynnit heidän työskennellessään yhteisissä työryhmissä säätiörahoitteisissa Jakautuuko Suomi? -ohjelman hankkeissa. Kun tavallisesti journalistit ja tutkijat ovat vuorovaikutuksessa haastatteluiden tai tiedotteiden kautta, yhteistyöhankkeissa he tekivät yhdessä haastateltavien hankintaa ja tutkimushaastatteluita sekä kävivät kenttätyön aikana runsaasti keskusteluita pureutuessaan yhteiskunnan eriarvoistumisen kysymyksiin. Journalistit eivät tehneet juttuja työryhmänsä tutkijoista vaan tekivät omaa journalistista tutkimustyötään näiden rinnalla. Journalistin työhön liittyvät ammatilliset rajankäynnit ovat ajankohtainen tutkimusaihe, sillä digitalisoituminen, ansaintalogiikan muutokset ja uudet julkaisumuodot ovat koetelleet journalistisen työn rajoja. Tutkijoiden ja journalistien yhteistyössä ilmeneviä professioiden rajankäyntejä tulkittiin Thomas Gierynin kehittämän rajatayön käsitteistön avulla. Rajatyön käsitteiden lisäksi kehitettiin rajoja purkavan työn (anti- boundary work) käsitettä. Journalismi nähdään semiprofessiona, jolla on muun muassa autonomiaan ja eettisiin normeihin perustuva ammatillinen ideologia. Tutkimusaineistona on 10 teemahaastattelua, joissa haastateltavina on neljä journalistia, kuusi tutkijaa ja yksi kokemusasiantuntija kolmesta eri hankkeesta. Tutkijat edustavat yhteiskuntatieteitä tai niiden lähitieteitä. Tavoitteena oli selvittää, millaista journalismiin ja journalistin rooliin liittyvää rajatyöskentelyä osallistujat tekivät erityisesti journalistisiin juttuihin liittyvissä prosesseissa, sekä sitä, missä asioissa rajatyöskentely päätyi vahvistamaan journalistisen työn rajoja, missä asioissa purkamaan tai siirtämään niitä. Haastattelujen sisältö analysoitiin laadullisesti ja teemoiteltiin suhteessa rajatyön käsitteistöön. Haastateltavat toivat esiin journalistin ja tutkijan työn eroina työrytmin eritahtisuuden, eettisten käytäntöjen erot sekä journalistisen autonomian. Yhteisinä piirteinä tuotiin esiin pyrkimys etsiä totuutta ja useat samankaltaiset työvaiheet. Kaikissa kolmessa hankkeessa journalistit ja tutkijat tekivät yhdessä suunnittelua ja kenttätyötä sekä tuottivat yhteistyössä julkaisuja. Työnjaossa oli ryhmien välillä selviä eroja siinä, kuinka paljon perinteisistä ammatillista rooleista irtauduttiin. Luontevimmiksi yhteistyön alueiksi osoittautuivat ideointi, taustakeskustelut sekä julkaiseminen journalistisista ja akateemisista normeista vapailla alustoilla. Journalistit tekivät rajatyötä etenkin pitämällä kiinni oikeudestaan päättää itsenäisesti juttujen sisällöstä ja tekstistä, kun tekeillä oli journalistiseen mediaan tehtävä juttu. Journalismin autonomia osoittautui arvoksi, josta ei tingitty. Samalla se oli este yhteisten tekstien tuottamiselle. Tutkijat puolestaan tekivät laajentavaa rajatyötä hyväksyessään journalistiset jutut yhdeksi tavaksi julkaista tutkimustuloksia. Rajatyötä hallitsevampaa oli rajoja purkava työ. Sitä ilmensi haastattelupuheessa yhteisten tavoitteiden sekä toimijoiden ja toimintatapojen samankaltaisuuden korostaminen sekä yhteistyön kuvaaminen merkittävänä. Toiminnassa rajojen purkaminen näkyi yhteisenä tekemisenä, vastavuoroisena tekemisenä ja runsaana vuorovaikutuksena. Ymmärrystä yhteiskunnasta yhdessä etsineet tutkijat ja toimittajat näkivät pitkäjänteisen yhteistyön tuovan journalismiin laatua. Hankerahoituksen mahdollistama työskentely voidaankin nähdä vastapainona journalismin markkinaehtoistumisen trendille.

Ilmastonmuutoksen hillintä, luonnon monimuotoisuuden vaaliminen, kansanterveydelliset haasteet ja globaalisti kasvava väestö vaativat suuria muutoksia ruokajärjestelmässä ja kulutustottumuksissa. Länsimaissa, joissa syödään paljon lihaa, ruokajärjestelmän haasteisiin voidaan vastata siirtymällä kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Miehet syövät selvästi enemmän lihaa, vähemmän kasviksia ja ovat vähemmän kiinnostuneita kasvisruoasta kuin naiset. Tutkielman tavoitteena on lisätä tietoutta miesten lihansyönnin vähentämisestä eli fleksauksesta ja erityisesti maskuliinisuuden toteuttamisen roolista siinä. Tähän liittyy läheisesti miesten fleksaukseen liitettävien merkitysten tutkiminen. Tutkimuksen viitekehys muodostuu hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta sekä käytäntöjen teoriasta. Viitekehyksessä huomioidaan myös maskuliinisuuden toteuttamisen valtaulottuvuus. Tutkimusotteena on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua ja analyysimenetelmänä hermeneuttista kehää. Aineisto on kerätty harkinnanvaraisella otannalla, ja se koostuu yliopistossa opiskelevista, lihansyöntiään vähentäneistä miehistä. Miehet yhdistivät lihaan kylläisyyden, lihasten kasvattamisen sekä palkintoruoan merkityksiä. Kasvisruokaan puolestaan liitettiin edelläkävijyyden, sivistyksen, vastuullisuuden, reiluuden mutta myös miehekkyyden merkityksiä. Fleksauksen käytäntö näyttäytyy joustavana maskuliinisuuden toteuttamisen strategiana, jossa huomioidaan kussakin tilanteessa vallallaan oleva käsitys hegemonisesta maskuliinisuudesta. Yliopistoympäristössä miesten kasvissyönti sopii hegemoniseen maskuliinisuuteen, kun taas konservatiivisemman mieskuvan ympäristöissä se ei välttämättä sovi. Kasvissyönti ei tee siis miehistä vähemmän miehiä yliopistolla tai kotona. Toisaalta konservatiivisemmissa konteksteissa miehisyys voi horjua, ja sitä voi joutua puolustelemaan. Miehet poikkesivat lihansyönnistä lähinnä sellaisissa konteksteissa, joissa se oli jo muutenkin hyväksyttävää – kotona ja opiskelijaravintoloissa. Muissa, mahdollisesti konservatiivisemman mieskuvan konteksteissa, kuten juhlistaessa jotain tai sukulaisten kanssa ruokaillessa, miehet pyrkivät välttämään leimautumista ideologisista tai muista periaatteellisista syistä kasvisruokaa syöviksi miehiksi, kuten vegaaneiksi tai kasvissyöjiksi. Tutkimukseni mukaan yliopiston ilmapiiri sekä kasvisruoan runsas tarjonta tekevät miesten fleksauksesta helppoa. Kasvissyöntiä tukevat sosiaaliset ja materiaaliset rakenteet näyttäisivät johtavan siihen, etteivät miehet kokeneet kasvissyönnin olevan sukupuolikysymys tai liittyvän heidän miehisyyteensä. Vasta poistuttaessa yliopistoympäristössä vallitsevasta maskuliinisuus-käsityksestä toiseen ympäristöön, jossa vallitsi konservatiivisempi käsitys miehenä olemisesta, tämä sukupuoliulottuvuus tuli näkyväksi esimerkiksi vitsailemisena miehen kasvissyönnistä.

Tutkielmassa tarkastellaan prekarisaatiota, epätyypillisten työsuhteiden yleistymistä, 2000-luvun Suomessa. Tutkielman tavoitteena on ymmärtää, millaisesta ja miten laajasta ilmiöstä prekarisaatiossa on kyse ja millaisia syy-seuraussuhteita sen taustalla on. Tutkielma on muodoltaan aikalaisdiagnoosi ja se on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen muutos työssä on tapahtunut ja miksi. Toisessa osassa selvitetään, ketkä prekarisoituvat sekä millaisia epävarmuuksia ja riskejä epätyypillinen työsuhde tuottaa. Kolmannessa osassa hahmotellaan, millaisia ratkaisuja prekariaatin kokemien epävarmuuksien ja riskien vähentämiseksi on esitetty. Tutkimusaineistona toimivat muun muassa teollisuusyhteiskuntaa ja jälkiteollista yhteiskuntaa sekä kapitalismin muutoksia käsittelevä kirjallisuus, tuoreet työllisyystilastot sekä raportit, joissa on selvitetty epätyypillisten työsuhteiden erilaisia piirteitä, kuten sosiaaliturvan tasoa ja laajuutta. Prekaari työ on anomalia teollisuusyhteiskunnan palkkatyöhön ja sen palkkatyönormiin nähden. Teollisuusyhteiskunta ja sen noudattama keynesiläisen hyvinvointikapitalismin malli loivat sekä suhteellisen yhdenmukaisen palkansaajayhteiskunnan että nykymuotoisen sosiaaliturvan ja käsityksen palkkatyöstä. 1900-luvun loppua kohden niin teollisuusyhteiskunta kuin keynesiläisyys alkoivat molemmat läpikäydä omaa kriisiään ja murrostaan, josta on kuoriutumassa jälkiteollinen yhteiskunta, jossa noudatetaan uusliberalistisen markkinatalousteorian mukaista globaalia ja joustavaa kapitalismia. Jälkiteollisen yhteiskunnan kehittymisen ja talouden vapauttamisen myötä myös työn tarve ja luonne ovat määrittymässä uudelleen. Epätyypilliset työsuhteet yleistyvät etenkin naisten, nuorten, maahanmuuttajien ja korkeakoulutettujen keskuudessa. Samalla työstä on tulossa uudella tavalla yksilöllistä ja epävarmaa. Prekaarisuus tuottaa myös uudenlaisia riskejä ja epävarmuuksia etenkin toimeentulon osalta. Prekaarisuus mahdollistaa uudenlaisen työntekijöiden kontrollin epävarmuutta tuottamalla, kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja sekä vähentää työsuhteita koskevan lainsäädännön merkitystä. Vaikka talous ja työ ovat muuttuneet joustaviksi, ei sosiaaliturva ole läpikäynyt vastaavaa muutosta, vaan se noudattaa yhä teollisuusyhteiskunnan palkkatyönormia, jossa yksilö määrittyy selkeästi palkansaajaksi, yrittäjäksi tai työttömäksi. Sosiaaliturva ei siis kykene vaivatta tunnistamaan epätyypillisiä työn muotoja. Prekariaatti tekee jälkiteolliselle yhteiskunnalle merkittäviä, työvoimaintensiivisiä töitä aineettoman ja luovan talouden, hoivan ja palveluiden saralla, joten prekariaatti on yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Tämä synnyttää paineita prekariaatin epätasa-arvoisen työmarkkina-aseman tunnustamiseen, tulo- ja varallisuuserojen kaventamiseen palkkatyönormista luopumiseen, sosiaaliturvan uudistamiseen sekä työn ja hyvinvoinnin uudelleenmäärittelyyn. Työn uusi muoto edellyttää teollisuusyhteiskunnan instituutioiden uudistamista tavalla, joka tukee prekaaria, jälkiteollista työtä. Tavoitteena ei tulisi olla elinikäisten työpaikkojen turvaaminen vaan yksilöiden autonomian kasvattaminen joustavilla, verkostomuotoisilla työmarkkinoilla. Prekarisaatioon sisältyvät työn uudistusmahdollisuudet eivät voi kehittyä ilman prekariaatin aseman kehittämistä.

Työn järjestämisessä tapahtuneet muutokset ovat puhuttaneet työelämätutkijoita länsimaissa jo useita vuosikymmeniä. Uudessa jälkifordistisessa työssä sosiaalisten ja viestinnällisten taitojen on nähty korostuvan ja työn on väitetty muuttuneen subjektivoituneeksi, työntekijän persoonasta riippuvaisiksi suorituksiksi. Joustavuuden ja kontrollin ulottuvuuksien on nähty olevan uuden työn ytimessä: samalla kun joustavilla työn järjestämisen tavoilla on pyritty työntekijän autonomian ja vastuun kasvattamiseen, perinteinen taylorismin opeille pohjautuva kontrolli on muuttunut kohti normatiivista, itsen johtamista tavoittelevaa kontrollia. Yhtäältä uusien työn organisointi- ja kontrollitapojen on väitetty tekevän työstä mielekkäämpää ja vapauttavan työntekijän perinteisen kontrollin kulttuurista. Toisaalta niiden on väitetty johtavan työn tehostumiseen ja työntekijöiden mielten kolonisointiin. Tutkielmassa uutta työtä tarkastellaan joustavuuden ja kontrollin näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia joustavuuden ja kontrollin käytäntöjä media- ja viestintäalan tietotyöläisten työssä on käytössä. Näitä käytäntöjä lähestytään Alasuutarin (1999) faktanäkökulmasta, jonka lisäksi joustavuuteen ja kontrolliin liitettyjä merkityksiä tarkastellaan kulttuurisesta näkökulmasta. Tutkielman aineisto on kerätty teemahaastatteluin ja analyysimenetelmänä on käytetty temaattista sisällönanalyysiä. Lisäksi tietotyöläisten kulttuurisen puhunnan paikantamisessa työkaluna on hyödynnetty Lévi-Straussin kulinaarista kolmiota. Tutkielmassa havaitaan, että tietotyöläisten työ joustaa monella tapaa. Joustavuus näkyy tiimityössä, työn jaossa sekä työajoissa ja paikoissa, ja joustavat käytännöt nähdään tärkeinä sekä työn luonteen että oman kulttuurisesti rakentuneen asiantuntija-aseman takia. Myös kontrollin käytännöt tulevat esille; yhtäältä käytännöllisenä työn valvontana, toisaalta normatiivisena työntekijän itsensä sisäistämänä tapana toimia ja ottaa vastuuta työyhteisössä. Vaikka kontrollia toteuttavat työyhteisössä useat toimijat, tietotyöläiset kontrolloivat usein kaikkein eniten itse työnsä eri osa-alueita. Itsen johtaminen muodostuukin keskeiseksi tavaksi toimia työyhteisössä. Itsen johtamisen korostuminen herättää kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia. Yhtäältä käytännöt nähdään toimivina ja omaa itsen johtamisen kykyä tuodaan esille. Toisaalta sekä omaa että muiden itsen johtamisen kykyä myös epäillään. Työkäytäntöjen tueksi kaivataankin selkeämpiä raameja. Tuloksista havaitaan, että joustavuuden ja kontrollin käytännöt voidaan nähdä työntekijän näkökulmasta hyvin monisyisinä. Ristiriitaisten ja epävarmojen tunteiden ohella tietotyöläisten työ ja työkäytännöt mahdollistavat itsen toteuttamisen ja työ näyttäytyy mielekkäänä. Itsen johtaminen muodostuu kuitenkin keskeiseksi joustavuuden ja kontrollin suhteen kannalta; se mahdollistaa joustavuuden ja löyhän kontrollin, mutta se on samalla ehto työyhteisössä toimimiselle. Työyhteisössä vallitsevat normatiivisen kontrollin käytännöt myös kehottavat työntekijöitä johtamaan itseään. Toisaalta itsen johtaminen on myös osa tietotyöläisen omaa toimijuutta; siihen pyritään aktiivisesti ja se näyttäytyy ihanteellisena tapana toimia.

Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.

C. S. Lewis (1898–1963) on yksi tunnetuimpia kristittyjä maallikkokirjailijoita. Hän kirjoitti rakastettujen romaaniensa ohella myös teologisia teoksia. Erityisen merkittävä teema niin Lewisin kirjoissa kuin hänen omassa elämässään oli syvä ja tyydyttämätön kaipuun tunne, jota Lewis kutsui nimellä Ilo (Joy). Lewis katsoi Ilon olevan Jumalan työtä. Hän uskoi, että Ilon kautta Jumala kutsui ihmistä puoleensa. Lewis uskoi, että Ilolla oli merkittävä rooli hänen omassa kääntymyksessään kristinuskoon. Lewisin omaelämänkerta, jossa hän kertoo kääntymyksestään kristityksi, on nimeltään ”Ilon yllättämä” (”Surprised by Joy”). Hippon piispa Augustinus (354–430) kertoo kääntymyksestään kristityksi omaelämänkerrallisessa teoksessaan ”Tunnustukset” (”Confessionum libri tredecim”). Lewisin tavoin myös Augustinus koki Jumalan kutsuneen itseään ja ohjanneen hänen elämäänsä valmistaen häntä kääntymään kristityksi. Lewis luki Augustinuksen ”Tunnustukset” 1930-luvun alkupuolella käännyttyään kristityksi. Tässä tutkimuksessa kysytään oliko Augustinuksen ”Tunnustuksilla” vaikutus Lewisin näkemykseen Ilosta. Tutkimuksessa selvitetään Lewisin kirjojen ja kirjeiden pohjalta millainen oli hänen ymmärryksensä Ilon luonteesta ja kuinka tämä käsitys Ilosta muuttui hänen elämänsä aikana. Vaikka Lewis pitikin Iloksi kutsumaansa kaipuuta yleisenä ilmiönä, hän ei uskonut kaikkien sen kokeneiden ymmärtäneen kokemaansa oikein. Ilon kohde on Jumala, mutta ihminen saattaa helposti erehtyä tästä. ”Ilon yllättämässä” Lewis kertoo kuinka hän omassa nuoruudessaan antoi eri elämänvaiheissa Ilolle erilaisia merkityksiä eikä tunnistanut Ilon todellista kohdetta tai luonnetta. Kun Lewis kääntyi teistiksi, hän koki Jumalan vaativan häntä luopumaan Ilosta. Vasta sen jälkeen kun Lewis oli vuonna 1931 kääntynyt kristityksi, hän ymmärsi Ilon merkityksen ja sen, että se oli koko ajan ohjannut häntä kohti Jumalaa. Hän ei kuitenkaan ”Ilon yllättämässä”, muissa kirjoissaan tai kirjeissään kerro miksi hänen käsityksensä Ilosta muuttui näin radikaalisti; ensimmäisen kerran tämä radikaalisti muuttunut käsitys Ilosta Jumalan työnä ja osana Lewisin kääntymystä löytyy hänen vuonna 1932 kirjoitetusta romaanistaan ”The Pilgrim’s Regress”. Vertailemalla Lewisin Ilon käsitettä Augustinuksen ”Tunnustuksiin” käy ilmi, että Augustinus esittää ”Tunnustuksissaan” myös ajatuksen ”viisauden kaipuusta” Jumalan välineenä hänen kääntymyksessään. Lewis on lukiessaan ”Tunnustuksia” voinut tunnistaa yhteisen kokemuksen tyydyttämättömästä kaipuusta, joka etsii kohdettaan. Hän sai myös nähdä, että Augustinus piti tätä kaipuuta Jumalan aikaansaamana. Lähdeaineiston perusteella voidaan ensimmäinen kerta jolloin Lewis luki Augustinuksen ”Tunnustukset” ajoittaa vuosien 1931 ja 1932 väliin. Tässä tutkimuksessa osoitetaan loogisen johtopäätöksen olevan, että kun Lewis luki Augustinuksen ”Tunnustukset” käännyttyään kristityksi, hän niiden perusteella alkoi käsittää Ilon Jumalan työnä ja ymmärtää uudella tavalla sen roolin omassa kääntymisessään kristinuskoon. Koska ”Ilon yllättämän” ja ”Tunnustusten” välistä suhdetta ei ole aikaisemmin tutkittu, on myös tähän kysymykseen jouduttu kiinnittämään tässä tutkimuksessa huomiota. Vertailemalla molemmista töistä löytyviä teemoja on tässä tutkimuksessa kuitenkin tultu siihen tulokseen, ettei Lewis käyttänyt ”Tunnustuksia” mallina kirjoittaessaan ”Ilon yllättämää”. Sen sijaan samankaltaisuudet selittyvät kirjailijoiden samanlaisilla kokemuksilla.

Tässä tutkielmassa käsitellään suvaitsevaisuuden, sananvapauden ja median tilaa 2010-luvun Euroopassa, jossa maahanmuuttotilanne on kiristänyt kansalaisten näkemyksiä. Teoreettinen tausta tulee John Stuart Millin näkemyksistä utilitarismista, uskonnonvapaudesta ja sananvapaudesta. Keskeinen teos on Millin On Liberty (1859). Median tilan, vaikuttavuuden sekä median suvaitsevaisuuden osalta työssä seurataan muun muassa Susan Sontagin tekstiä siitä, miten median kuvasto kaukaisesta kärsimyksestä vaikuttaa yksilön käyttäytymiseen. Tutkielmassa käsitellään John Stuart Milliä, koska hän on ollut keskeinen muokkaaja muun muassa siinä, millaisena tunnemme Euroopan arvot nykyään. Teksti käsittelee arvoja, vastuita sekä velvollisuuksia liittyen ihmisten vapauksiin. Suvaitsevaisuuden osalta tutkielmassa pohditaan, miten konkreettinen maailmantilanne ja vapauksien teoreettinen maailma kohtaavat. Käytännön tekstit sekä teoriat molemmat osoittavat, että yksilöillä on vastuuta lähimmäisistään. Tämä oli Millinkin ajatus. Silti suvaitsevaisuus näyttää olevan vaikeaa. Rasistinen puhe on yleistynyt tiedonvälityksessä, eikä tasapuolisuus näytä mediassa toteutuvan. Millin teoria sananvapaudesta totuuden löytämisen välineenä näyttää idealistiselta, mutta on tavoitteena yhä 2010-luvulla kunnioitettavilta. Tiedonvälitystä ei seurata, kuten Mill ajatteli, siitä syystä että löydettäisiin totuus tai valistettaisiin kansaa, vaan suurelta osalta muun muassa viihtymisen takia. Milliläinen median tehtävä tasapainottamassa sitä, että totuutta löytyisi vähän enemmän, on kuitenkin tärkeä näkökulma.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena on tutkia, miten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen teosten Tatu ja Patu päiväkodissa (2004) ja Tatun ja Patun outo unikirja (2008) kuvituksissa olevia humoristisia tekstejä on käännetty saksaksi ja ruotsiksi. Tutkimus pyrkii selvittämään, millaisilla keinolla verbaalista ja visuaalista, usein myös vahvan kulttuurisidonnaista huumoria on käännetty, minkä lisäksi käsitellään lyhyesti typografian käyttöä kieliversioissa. Lasten- ja kuvakirjojen huumori on yleinen tutkimusaihe, mutta Tatu ja Patu -sarjaa ei ole tästä näkökulmasta tutkittu. Teoriataustaan kuuluu multimodaalisuuteen ja lastenkirjallisuuteen, etenkin kuvakirjoihin, liittyvää yleistä tutkimuskirjallisuutta, näiden molempien kääntämiseen liittyvää teoriaa, huumoriin ja sanaleikkeihin ja näiden kääntämiseen liittyvää teoriaa sekä typografiaa käsittelevää kirjallisuutta. Aineistoa analysoitiin ensisijaisesti tekstisisällön pohjalta verraten käännöksiä alkutekstiin ja osin keskenään ottaen kuva huomioon tarpeen mukaan. En hyödyntänyt tarkkarajaisia luokitteluja, sillä tämä osoittautui hankalaksi aineistoni kohdalla. Analyysissä kävi ilmi, että ruotsin- ja saksankielisissä käännöksissä on tehty huumorin ja erityisesti sanaleikkien kohdalla ratkaisuja, jotka eroavat niin alkutekstistä kuin keskenään. Monessa tapauksessa humoristinen ilmaus käännettiin neutraalimmalla vastineella tai suoraan, jolloin huumori ei enää välittynyt. Kotouttaminen on yleistä erityisesti tuotemerkkien kohdalla. Havaitsin lisäksi, että typografian käyttö erosi merkittävästi kieliversioiden välillä.