Browsing by Author "Kaakinen, Aleksi"

Infrastruktuuriprojektit ovat julkisyhteisöjen hankkeita, joilla rakennetaan kansantalouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, yleensä fyysisiä kohteita. Eräitä strategisesti tärkeimpiä kohteita ovat maantiehankkeet, joilla kyetään yhdistämään tehokkaasti toisiinsa maantieteellisesti erillisiä alueita. Myös Suomessa on viime vuosina alettu kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin maanteiden rakentaminen ja kunnostaminen olisi mielekkäintä rahoittaa. Juridisesti maantiehankkeessa ovat tärkeitä myös kysymykset julkisyhteisön maankäytöstä ja rahoituksessa annettavista vakuuksista. Tutkielma käsittelee maantieprojektin maankäyttö- ja vakuusratkaisuja silloin, kun tie rakennetaan elinkaarirahoituskehyksessä. Elinkaarirahoitus on projektirahoituksen erityismuoto, eli valtio toteuttaa hankkeen budjettinsa investointiosan ulkopuolella. Hankkeen suunnittelee, rahoittaa ja toteuttaa yksityinen palveluntuottaja, jolle kertyy tien operoinnista palvelumaksuja suoraan valtiolta. Tämänkaltaisella rahoitusmallilla pyritään yhdistämään valtion eli tilaajan vahva asema rahoituksen luotonvahvistajana ja ensisijaisena tienpitäjänä yksityisen sektorin usein tehokkaampaan tapaan toteuttaa resurssi-intensiivisiä hankkeita. Maankäyttö valtiojohtoisissa tiehankkeissa on Suomessa varsin joustamatonta. Valtion yksityiselle luovuttama lisenssi operoida tietä eli siihen kuuluvaa maapohjaa ja päälle rakennettavaa infrastruktuuria koostuu lähinnä sen tarkemmin yksilöimättömästä käyttöoikeudesta, jonka edelleen luovuttaminen tai siitä muutoin disponoiminen on sopimusteitse tehty hyvin hankalaksi. Eräs tutkielmani päätavoitteista onkin selvittää, missä kohdin lainsäädäntö on kenties liian joustamatonta elinkaarirahoitteiseen tiehankkeeseen, ja missä määrin näitä lainsäädännöllisiä ratkaisuja olisi mahdollista parantaa. Maankäytön ohella, tai sen joustamattomuudesta johtuen, myös projektirahoituksessa ja elinkaarirahoituksessa käytettävä vakuusomaisuus on hyvin niukkaa. Tutkielmassa on pyritty selvittämään, minkälaista vakuusomaisuutta tieyhtiöllä on käytettävissään projektin pankkikelpoisuuden kasvattamiseksi. Tältä osin vaikuttaisi siltä, että suomalainen tieprojekti on rahoittajien kontrolloitavissa myös sen insolvenssitilanteissa, mutta että kontrollia olisi kenties mahdollista vahvistaa lainsäädännöllisillä ratkaisuilla, jotka antaisivat projektivelkojille erityisaseman tieyhtiön insolvenssissa. Tiehankkeessa ja projektirahoituksessa yleisemmin korostuukin vakuuden kontrollifunktio, jota kyetään toteuttamaan erityisesti tieyhtiön osakkeiden ja projektisopimusten panttauksella. Vaikuttaa siltä, että tällä erää projektissa on nojattava suhteellisen voimakkaasti myös sponsoreiden ja valtion antamaan luotonvahvistukseen.