Browsing by Author "Vuohelainen, Vilma"

Tutkielman tarkoituksena on lainopillisen metodin avulla hahmottaa harjoittelun työoikeudellista sääntelyviitekehystä Suomessa. Sääntelyviitekehyksen tarkastelun lomaan sijoittuu kysymys harjoittelun oikeudellisesta luonteesta. Kysymykseen vastaaminen edellyttää työoikeuden yleisten oppien, kuten tunnusmerkistöopin ja pakkosoveltamisen tarkastelua. Näiden ohella tutkielmassa joudutaan ottamaan kantaa myös oppiin työoikeudellisten normistojen henkilöllisen soveltamisalan yhtenäisyydestä. Harjoittelun sääntelyviitekehystä kartoittavan tutkimuksen tarve kumpuaa erityisesti siitä tosiasiasta, että harjoittelun (työ)oikeudellinen luonne tuntuu käytännössä olevan epäselvä monessa suhteessa. Tutkimuskysymyksen käsittelyä ohjaa ajatus siitä, että harjoittelulla on oikeudellisena ilmiönä useita ulottuvuuksia lainsäädännön eri osa-alueilla, eikä kaikkea tätä lainsäädäntöä voida luonnehtia yksinomaan työoikeudelliseksi. Tutkimuskysymyksen havainnollistamiseksi kansallista kontekstia laajemmin, tutkielmaan sisältyy myös lähinnä praktisiksi luonnehdittavia oikeusvertailevia näkökohtia, joissa on tuotu esiin Ruotsin ja Ranskan oikeusjärjestyksissä omaksuttuja lähtökohtia harjoittelun sääntelyviitekehyksen määrittämiseen. Tutkielmassa tarkastellaan ensiksi työoikeudellisen perussuhdeteorian ilmaisemia lähtökohtia työlainsäädännön soveltamisalasta. Harjoittelijan oikeusaseman kannalta työsopimuslain soveltumisen selvittäminen harjoittelujärjestelyihin on tutkielmassa perustavanlaatuinen kysymys, jolla on konkreettisia vaikutuksia harjoittelijan oikeusasemaan. Työsopimuslaki (55/2001) on keskeisin työelämän yleislaki, joka sääntelee työnantajan ja työntekijän välisen oikeussuhteen sisältöä ja työlainsäädännön soveltamisalaa. Työlainsäädännön soveltamisala rakentuu työsuhteen perustunnusmerkkien mukaisesti. TSL 1:1:ssä määritetyt työsuhteen tunnusmerkit ovat pakottavaa oikeutta. Tämä tarkoittaa sitä, että työsuoritusta edellyttävän sopimuksen sopijapuolet eivät voi sopia pätevästi, että TSL 1:1:ssä säädetyt tunnusmerkit tosiasiallisesti täyttävään sopimussuhteeseen (työsuhteeseen) ei sovellettaisi työsopimuslakia. Työsopimuslakia tulee siis soveltaa kaikissa niissä tapauksissa, joissa työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät. Suomen työoikeudellisessa järjestelmässä työsopimuslailla on lisäksi korostunut rooli, sillä se määrittää myös muiden työoikeudellisten lakien soveltamisalaa. Työsuhteen tunnusmerkit eivät kuitenkaan ole tarkkarajaisia tai yksiselitteisiä ja etenkin tärkein tunnusmerkki, työn johto- ja valvontaoikeus, on osoittautunut hyvin tulkinnanvaraiseksi. Toiseksi tarkastellaan harjoittelijoiden oikeusasemaan kohdistuvaa sääntelyä työoikeudellisen kentän ulkopuolella koulutuslainsäädännössä sekä aktiivisia työmarkkinatoimenpiteitä ja kuntouttavaa työtoimintaa koskevassa sääntelyssä. Tällaisessa erityislainsäädännössä lähtökohtana on ei-työsuhteinen harjoittelu, joka tapahtuu osana ammatillisia opintoja tai julkisten työvoimapalvelujen yhteydessä ja yleensä kolmantena osapuolena harjoittelusta sovittaessa on mukana oppilaitos tai työvoimahallinto. Erityislainsäädäntö harjoittelua koskien näyttäytyy Suomessa hyvin hajanaisena ja epäjohdonmukaisena kokonaisuutena. Kolmantena tarkastelukohteena ovat harjoittelun laadulle asetettavat yhteiset laatupuitteet, joita on esitelty EU:n soft law -viitekehyksessä. Laatupuitteiden tarkoituksena on parantaa harjoittelun laatua sen oppimissisällön ja työehtojen näkökulmasta. Keskiössä on suositus kirjallisesta harjoittelusopimuksesta, jolle määritettäisiin tietty vakiosisältö. Laatupuitteet eivät kuitenkaan ehdotetussa muodossaan koske järjestelmällisesti kaikkia harjoittelutyyppejä, vaan ainoastaan nk. avointen markkinoiden harjoitteluja, joissa ei ole osallisena kolmatta osapuolta ja jotka yleensä suoritetaan opintojen päätyttyä ja/tai työnhaun yhteydessä. Näin ollen suosituksen soveltamisalaan eivät kuulu harjoittelujaksot, joiden sisällöstä säädetään kansallisessa erityislainsäädännössä. Perussuhdeteorian mukaisesta työoikeudellisesta jäsentämistavasta suhteessa harjoittelujärjestelyihin voidaan johtopäätöksenä todeta, että harjoittelijat, riippumatta harjoittelutyypistä, työskentelevät työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeuden alaisina, joten heitä tulisi pitää työntekijöinä Suomen työoikeudellisessa sääntelyssä. Muut harjoittelujärjestelyjen ominaisuudet, kuten oppimistarkoitus, vastikkeettomuus tai harjoittelun rajattu kesto eivät ole työnantajan johto- ja valvontaoikeuteen verrattavalla tavalla ratkaisevia oikeussuhteen luokituksessa niin kauan kuin direktiotunnusmerkki täyttyy. Myöskään harjoittelujärjestelyjen sääntely muualla kuin työlainsäädännössä tai työsopimuksista erillisin harjoittelusopimuksin ei poista sitä tosiasiaa, että harjoittelijoita on voimassa olevan työlainsäädännön mukaan pidettävä työntekijöinä. Kun harjoittelua pidetään työlainsäädännön näkökulmasta työsuhteena, siihen tulee perussuhdeteorian mukaisesti soveltaa systemaattisesti kaikkea työlainsäädäntöä, sosiaalilainsäädäntöä sekä työehtosopimusten määräyksiä.