Browsing by Subject "Etelä-Korea"

Modern-day economics is increasingly biased towards believing that institutions matter for growth, an argument that has been further enforced by the recent economic crisis. There is also a wide consensus on what these growth-promoting institutions should look like, and countries are periodically ranked depending on how their institutional structure compares with the best-practice institutions, mostly in place in the developing world. In this paper, it is argued that 'non-desirable' or 'second-best' institutions can be beneficial for fostering investment and thus providing a starting point for sustained growth, and that what matters is the appropriateness of institutions to the economy’s distance to the frontier or current phase of development. Anecdotal evidence from Japan and South-Korea is used as a motivation for studying the subject and a model is presented to describe this phenomenon. In the model, the rigidity or non-rigidity of the institutions is described by entrepreneurial selection. It is assumed that entrepreneurs are the ones taking part in the imitation and innovation of technologies, and that decisions on whether or not their projects are refinanced comes from capitalists. The capitalists in turn have no entrepreneurial skills and act merely as financers of projects. The model has two periods, and two kinds of entrepreneurs: those with high skills and those with low skills. The society’s choice of whether an imitation or innovation – based strategy is chosen is modeled as the trade-off between refinancing a low-skill entrepreneur or investing in the selection of the entrepreneurs resulting in a larger fraction of high-skill entrepreneurs with the ability to innovate but less total investment. Finally, a real-world example from India is presented as an initial attempt to test the theory. The data from the example is not included in this paper. It is noted that the model may be lacking explanatory power due to difficulties in testing the predictions, but that this should not be seen as a reason to disregard the theory – the solution might lie in developing better tools, not better just better theories. The conclusion presented is that institutions do matter. There is no one-size-fits-all-solution when it comes to institutional arrangements in different countries, and developing countries should be given space to develop their own institutional structures that cater to their specific needs.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka avioliiton perusteella maahan muuttaneita henkilöitä määritellään Etelä-Korean laki- ja muissa säädösteksteissä ajanjaksona 2008–2016. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti avioliittomuuttajien määritelmä rakentuu sosiaalisesti, kontekstisidonnaisesti, ja kielenkäytöllä on aina seurauksia tuottava luonne. Avioliittomuutto on sukupuolittunut ja alueellinen ilmiö. Vuonna 2016 Etelä-Koreassa oli 152 374 avioliittomuuttajaa (mikäli Korean kansalaisuuden saaneet henkilöt lasketaan mukaan, luku on noin kaksinkertainen). Heistä naisia oli 84 prosenttia. Suurin osa avioliittomuuttajista asui kaupungeissa. 37 prosentilla heistä on Kiinan kansalaisuus. Analysoin diskurssianalyysin keinoin keskeisiä avioliittomuuttajia koskevia säädöstekstejä. Aineiston ja tulkinnan perusteella tunnistetaan neljä erilaista, osittain toisiinsa sekoittuvaa diskurssia: määräävin diskurssi asemoi avioliittomuuttajat monikulttuuriseen perheeseen, jonka tavoitteena on muun muassa koulutuksen kautta tukea avioliittomuuttajan rooleja perheessä. Tähän liittyy avioliittomuuttajien integraatiota korostava diskurssi. Avioliittomuuttajat kuuluvat erityiseen ryhmään Korean säädösteksteissä esimerkiksi kansalaisuuslain näkökulmasta. Jo maahantulomääräykset kielitaitovaatimuksineen ja tuettu polku aina kansalaistamiseen saakka ohjaavat heitä integroitumaan sekä korealaiseen yhteiskuntaan että perheeseen. Lisäksi aineisto antaa viitteitä riskien ja toiseuden diskursseista. Muista maahanmuuttajaryhmistä poiketen ainoastaan avioliittomuuttajien asemoiminen monikulttuuristen perheiden diskurssiin on myös tätä ryhmää homogenisoiva. Esitän, että tähän monikulttuurisen perheen diskurssiin yhdistyy myös diskursseja traditionaalisesta naiseudesta ja äitiydestä. Vaikka käytössä on tässä yhteydessä käsite damunhwa eli monikulttuurisuus, se ei itsessään kerro tämän poliittisen diskurssin monikulttuurisuudesta. Tämä kategoria saa korealaisessa kontekstissaan erityisen merkityksen avioliittomuuttajien perheiden kuvaajana, joka samalla tuo myös esiin tämän ryhmän keskeisyyden poliittisessa päätöksenteossa.

Tutkimukseni keskittyy sovinnontekoprosessin tarkasteluun Japanin ja Etelä-Korean välillä jo kauan maiden suhteita hiertäneen lohtunaisongelman näkökulmasta. Vaikka tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista on aikaa jo kymmeniä vuosia, lohtunaiset alkoivat puhumaan kokemuksistaan vasta 1990-luvulla, mistä lähtien ongelma on hiertänyt aktiivisesti maiden välejä. Vielä tähänkin päivään mennessä Japanilla ja Etelä-Korealla on toisistaan poikkeavat katsantokannat sen suhteen, oliko lohtunaisjärjestelmä Japanin valtion järjestelmällisesti johtamaa seksiorjuutta vai naisten omasta vapaasta tahdosta tapahtunutta prostituutiota. Aineistonani toimii kaksi Japanin suurimpiin sanomalehtiin lukeutuvaa sanomalehteä: liberaalimpaa lähestymistapaa edustava Asahi shinbun ja konservatiivisempaa otetta edustava Yomiuri shinbun. Tutkimani aineisto levittäytyy vuoden 2015 kesäkuun alusta saman vuoden lokakuun loppuun. Vuosi 2015 merkitsi 70:ttä juhlavuotta Etelä-Korean vapautumisesta Japanin vallan alaisuudesta, minkä lisäksi samainen vuosi toimi 50:nä juhlavuotena normalisaatiosopimuksen allekirjoittamiselle maiden välillä. Hakusananani toimii lohtunais-sanaa tarkoittava japaninkielinen ianfu-termi, jonka avulla olen valinnut tutkimani artikkelit. 2000-luvulla on yhä enenevissä määrin alettu puhua "sovinnonteosta" kriisitilanteen ohittaneista maista puhuttaessa. Kuitenkaan mitään tarkkaa määritelmää tai suoranaista teoriakehystä termin ympärille ei ole vielä kehitetty. Yksi työni päämääristä onkin ensin selvittää, mitä termi "sovinnonteko" käytännössä tarkoittaa ja mistä toisista oleellisista teemoista käsite muodostuu. Yhdistelemällä kehittämääni sovinnonteko-teoriakehystä kvalitatiiviseen teorialähtöiseen sisällönanalyysiin pyrin tutkailemaan kuinka sovinnonteko-teoriakehyksestä nousevat analyysiyksiköt esiintyvät kummankin lehden lohtunaisiin keskittyvässä raportoinnissa. Selvitän myös miltä maiden välinen sovinnontekoprosessi vaikuttaa lohtunaisongelman osalta lehtien raportoinnin välityksellä saadun kuvan pohjalta, minkä lisäksi pohdin voisiko lohtunaisongelman lopullisella sopimisella todella saavuttaa vahva sovinnonteon taso maiden välille. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sovinnonteko-konseptia tarkastelleista tutkijoista kaikilla on omat käsityksensä sen suhteen mitä termi käytännössä tarkoittaa, mutta tietyt ideakokonaisuudet nousevat esille melkein kaikkien tutkijoiden pohdinnoissa: historian ja menneisyyden vääryyksien molemminpuolinen tunnustaminen; uudet luottamuksentäytteiset, rauhaan tähtäävät suhteet ihmisten välillä; sekä vastuun ottaminen väärintekijän osalta ovat kolme pääpiirrettä, jotka ovat olennaisia sovinnonteon kannalta. Siirtymäkauden oikeus, anteeksianto ja sovinnonteon erotteleminen poliittiseen ja yksilölliseen ulottuvuuteen sekä näiden kahden eri tason näkeminen sekä prosessina että lopputulemana ovat teemoja, jotka nähdään tutkijoiden keskuudessa oleellisina vaikuttajina sovinnonteon taustalla. Japanin ja Etelä-Korean kohdalla myös ideat vahvasta ja heikosta sovinnonteosta; anteeksipyynnön tärkeydestä anteeksiannon rinnalla sekä kansalaisyhteiskunnan roolin tärkeydestä ovat asioita, jotka tulisi ehdottomasti ottaa huomioon maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa. Asahi pyrkii raportoinnillaan selkeästi kannattamaan ns. pro-lohtunaisongelma -puolta, joka kannattaa Etelä-Korean edustamaa käsitystä totuuden esilletuomisesta, minkä lisäksi artikkelit ovat Yomiuriin verrattuna useammin objektiivisen informatiivisia kuin raskaan mielipiteellisiä. Yomiuri toimii puolestaan konservatiivisen Japanin puolestapuhujana sekä korealaisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan suurena kriitikkona, joka näkee syyn lohtunaisongelman ratkaisemattomuudelle olevan Etelä-Koreassa. Monet tutkimistani analyysiyksiköistä näyttivät toteutumisensa puolelta puutteelliselta ja viittasi näin myös siihen suuntaan, ettei maiden välinen sovinnontekoprosessi näytä lohtunaisongelman osalta olevan vahvalla pohjalla. On mielestäni myös kyseenalaista väittää, että ainoastaan lohtunaisasian ratkaiseminen toisi lopullisen, vahvan sovinnonteon maiden välille, vaikka se toimisi varmasti suurena edistysaskeleena maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa.

Ennen 1990-luvulla alkanutta maahanmuuttajien aaltoa Etelä-Koreaa pidettiin etnisesti hyvin homogeenisenä, ja korealaiset ovatkin tavallisesti korostaneet kansallista yhtenäisyyttä ajatuksella jaetuista esi-isistä. Väestölliset muutokset, kuten ulkomaalaistaustaisten ihmisten ja monikulttuuristen perheiden määrän lisääntyminen yhteiskunnassa, haastavat perinteisiä ajatusmalleja, minkä vuoksi on tärkeää tutkia muutoksiin liittyviä asenteita. Tästä syystä pro gradu -tutkielmani käsittelee korealaisten asenteita kansainvälisiä pariskuntia ja monikulttuurisia perheitä kohtaan. Seka-avioliittojen esiintymisen yhteiskunnassa on todettu osittain tarkoittavan, että ihmisillä on avoimuutta sekä mahdollisuuksia ryhmien väliseen kanssakäymiseen, minkä vuoksi tutkielma lähestyy asenteita kontaktihypoteesin kautta. Kontaktihypoteesin mukaan ryhmienvälinen positiivissävytteinen kontakti voi vähentää ennakkoluuloja ja parantaa asenteita ryhmien välillä. Välillisen kontaktin hypoteesi sen sijaan esittää, että pelkkä tieto oman ryhmän jäsenen läheisestä suhteesta toisen ryhmän jäseneen voi muuttaa asenteita positiivisemmiksi. Näiden teorioiden perusteella tutkielman tarkoituksena on selvittää, vaikuttavatko suora ja välillinen kontakti sekä kanssakäymiseen liittyvät normit asenteisiin kansainvälisiä pareja ja monikulttuurisia perheitä kohtaan Koreassa. Samalla tarkastellaan, millä muilla tekijöillä voi olla vaikutusta asenteisiin. Tutkielma selvittää myös, millaista monikulttuurisuuspolitiikkaa Korean hallitus harjoittaa ja mitä vaikutuksia sillä on kansainvälisiin pariskuntiin ja heidän perheisiinsä. Aineisto kerättiin kahdella kyselylomakkeella, joita jaettiin korealaisten keskuudessa internetin kautta. Tämän lisäksi aineistona käytettiin aiheeseen liittyvää olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta sekä uutisartikkeleita. Kyselytutkimuksen tulosten perusteella kontaktin ja asenteiden välillä on vain heikko positiivinen korrelaatio, mutta muuten tulokset viittaavat yhteyden olemassaoloon: asenteet ovat positiivisempia niillä, jotka ovat säännöllisessä kontaktissa ulkomaalaisten kanssa joko suoraan tai välillisesti. Kanssakäymisen normien positiivisuudella tai negatiivisuudella ei näytä olevan vaikutusta asenteisiin. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat parisuhteen tyyppi (seurustelu, avioliitto, lasten hankinta), sukupuoli, ikä ja se, puhutaanko suhteista yleisesti vai itse vastaajan kohdalla. Yleisesti ottaen vastaajat vaikuttavat avoimilta ajatukselle kansainvälisistä parisuhteista ja monikulttuurisista perheistä, mutta vastaajien pieni määrä ja taustojen yksipuolisuus johtavat siihen, ettei tuloksia voi yleistää koskemaan kaikkia korealaisia. Hallituksen monikulttuurisuuspolitiikka keskittyy lähinnä kansantaloudellisten tavoitteiden toteuttamiseen. Koska monikulttuuriset perheet nähdään ratkaisuna alhaisen syntyvyyden nostamiseen, niitä tuetaan erilaisilla assimilaatio-ohjelmilla. Toisaalta monikulttuurisuuspolitiikan patriarkaalisuus jättää usein huomiotta pariskunnat, jotka koostuvat korealaisesta vaimosta ja ulkomaalaistaustaisesta miehestä. Kuitenkin on mahdollista, että valtion tuki tekee kansainvälisistä parisuhteista yleisempiä, minkä seurauksena myös asenteet paranevat tulevaisuudessa.

Tutkielma analysoi kahden korealaisen sanomalehden, Hankyoreh ja JoongAng, uutisointia Etelä-Korean entisestä presidentistä Park Geun-hyesta ja Choi Soon-silista lahjonta- ja korruptioskandaalissa, johon liittyi myös Samsung Electronic:sin varapuheenjohtaja Jay Y. Lee. Artikkelit ja niistä tehty analyysi keskittyvät näihin kolmeen henkilöön. Lehdistä Hankyoreh edustaa liberaalia poliittista suuntausta, kun taas JoongAng on konservatiivinen sanomalehti, jolla on myös suorat perhesiteet Samsungiin. Nämä kaksi sanomalehteä valittiin tarkoituksella edustamaan kahta eri poliittista linjaa sillä oletuksella, että liberaali sanomalehti käsittelisi konservatiivisen presidentin skandaalia eri tavalla kuin konservatiivinen media. Analysoidut artikkelit sijoittuvat aikavälille lokakuusta 2016 maaliskuuhun 2017. Artikkelit kerättiin internetistä ja analysoidaan käyttäen metodeina framing-analyysia ja kriittistä diskurssianalyysia. Analyysi muodostuu sekä kvalitatiivisista että kvantitatiivisista elementeistä. Tuloksia vertaillaan myös aiempaan tutkimukseen liittyen erityisesti korealaisen lehdistön aiempaan sananvapauteen ja kykyyn toimia yhteiskunnassa väärinkäytösten paljastajana. Korealaisella lehdistöllä on aiemmin ollut suuria vaikeuksia kirjoittaa negatiivisesti erityisesti Samsungin kaltaisista taloudellisen vallan käyttäjistä, joten yksi tutkimuksen tavoitteista on paljastaa, kuinka nämä kaksi lehteä uutisoivat Leesta eritysesti verrattuna Choihin ja Parkiin. Artikkeleita analyysissa on yhteensä 206, joista 95 Hankyoreh:sta ja 111 JoongAngista. Kumpikin kirjoitti Choista yhtä negatiivisesti johtuen hänen vähäisestä vallastaan ja yleisestä epäsuosiostaan Koreassa. Hankyoreh kirjoitti Parkista myös erittäin negatiivisesti, kun taas JoongAng käytti joko negatiivista kehystä tai sekoitti negatiivisia ja positiivisia kehyksiä artikkeleissaan. Yllättävää kyllä, se ei kertaakaan suoraan puolustanut konservatiivista presidenttiä, kenties johtuen hänen hyvin vähäisestä kannatuksestaan. Sen uutisointi Parkiin liittyen oli kuitenkin vähemmän negatiivista kuin Hankyoreh:n, joka vaati hänen syrjäyttämistään skandaalin alusta lähtien. Hankyoreh asettui myös melko avoimesti Leeta vastaan ja odotetusti JoongAng puolusti häntä ja Samsungia hänen pidätykseensä saakka. Hankyoreh:n avoin negatiivisuus Leeta kohtaan ja myös JoongAngin varovainen kritiikki hänen pidätyksensä jälkeen voidaan nähdä merkkinä siitä, että korealainen media on entistä valmiimpi kritisoimaan paitsi poliittisia päättäjiä, niin myös taloudellisia johtajia. Kuitenkin Leesta kirjoitetut artikkelit olivat kauttaaltaan vähemmän negatiivisia kuin Parkista tai Choista kirjoitetut artikkelit kummassakin lehdessä.

Tutkielman aiheena on viittaukset uskonnollisuuteen eteläkorealaisen taiteilija Atta Kimin valokuvateoksissa ja tutkielma käsittelee buddhalaisuuden visuaalisia ja ei-visuaalisia ilmentymiä korealaisessa nykytaiteessa. Tutkimuskysymys on määritelty seuraavasti: miten Atta Kimin teokset toimivat buddhalaisen ajattelun kuvina nykyisessä Etelä-Koreassa? Lisäksi pureudutaan siihen, kuinka mielekästä (kuva)taiteen esittäminen kansallisissa viitekehyksissä on ja peilataan esimerkkejä Etelä-Korean, Itä-Aasian ja Suomen konteksteissa. Tutkimus pyrkii myös vastaamaan kysymykseen siitä, missä määrin on oikeaa ja mielekästä puhua buddhalaisuuden vaikutuksesta taiteeseen. Aineisto koostuu taideteosten osalta Atta Kim kolmesta teossarjasta. Näiden lisäksi tutkielmassa tehdään vertailua ja haetaan yhtymäkohtia muun muassa japanilaisen taiteilija Mariko Morin teoksista. Tutkielman tausta-aineisto koostuu Etelä-Korean tai Itä-Aasian taidekenttää ja valokuvataidetta käsittelevistä teoksista ja artikkeleista. Eteläkorealaiset valokuvataidejulkaisut ovat Atta Kimistä kertovissa artikkeleissa usein tuoneet vahvasti esille myös Atta Kim persoonan ja ovat asettaneet taiteilijan nimenomaan korealaisen taiteen kontekstiin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu taidehistorian, uskontotieteen ja Korean tutkimuksen välimaastoon. Tutkielma jakautuu sisällöltään viiteen päälukuun. Toinen luku käsittelee korealaisen valokuvataiteen historiaa ja kansallisen identiteetin problematiikkaa. Kolmas luku selventää buddhalaisuuden tilannetta Koreassa ja taustoittaa aihetta keskeisimmillä seikoilla buddhalaisen taiteen historiasta, linkittäen samalla uskonnon nykytaiteeseen. Neljännessä luvussa syvennytään Atta Kimin taiteilijuuteen ja tutkija nostaa kolmen keskeisimmän projektin teosanalyysissa esille buddhalaisia viittauksia niissä. Viidennessä luvussa etsitään vertailukohtia Korean, Kiinan ja Japanin nykytaiteen kentiltä ja esitetään ajatuksia kitschistä ja buddhalaisuudesta brändinä Mariko Morin ja Atta Kimin taiteilijuuden kautta. Johtopäätöksissä todetaan, että Atta Kimin teokset toimivat buddhalaisen ajattelun kuvina nykyisessä Etelä-Koreassa sikäli, että niissä käytetään buddhalaisia viitteitä visuaalisesti ja ei-visuaalisesti. Aineiston analyysi osoittaa, että buddhalaisuus on yhä relevanttia ja toimii myös näkökulmana taiteen tarkasteluun. Buddhalaisuus korostuu keskustelussa, joka syntyy taiteilijoiden ja heidän teostensa ympärille esimerkiksi näyttelyiden yhteydessä. Taiteilijat itse puhuvat prosessin tärkeydestä ja sykleistä. Tällaiset tulkinnat taiteilijuudesta ja taiteen tekemisestä viittaavat buddhalaisuudesta tuttuun termistöön. Teokset käsittelevät yksityistä hengellisyyttä, jolla toki on liityntäkohtia yhteiskunnallisiin aiheisiin, ja usein yksityinen ja yhteiskunnallinen limittyvät toisiinsa. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että uskonnollisuutta on luonnollista käsitellä uusissa konteksteissa ja varsinkaan 2010-luvulla ei uskonnollisuuden, taiteen ja teknologian yhdistäminen taiteessa tai taiteen tutkimuksessa olekaan enää outo ajatus, vaan utelias ja rohkea avaus. Yhdistelmä nykytaide ja buddhalaisuus, ja uskonnollisuus ylipäänsä, on niin sanotussa vakavassa taidekeskustelussa marginaalissa ja tutkielmassa tehdään tältä osin uusia keskustelunavauksia.