Browsing by Subject "Iso-Britannia"
Now showing items 1-13 of 13
-
(2018)Pro gradu -tutkielmani käsittelee 1660 – 1720-luvuilla toimineiden merirosvoyhteisöjen vallanjakoa ja päätöksentekoprosessia, jotka vaikuttivat heidän laatimien sopimusartikkelien sisältöön. Merirosvoyhteisöt olivat valtiosta riippumattomia itsenäisiä toimijoita, joiden tarkoituksena oli kerätä mahdollisimman paljon ryöstösaalista. Heidän täytyi luoda yhteisön jäsenien kesken yksityiskohtaiset säännöt, jotka kontrolloivat käytöstä ja ryöstösaaliin jakoa, koska purjelaivan operointi vaati sisäistä hierarkiaa ja organisointikykyä. Laajemmassa kontekstissa tutkimuksen käsittelemä aikakausi liittyy kansainvälisen kaupan ja siirtomaavaltojen kehitykseen, jotka loivat merirosvoyhteisölle hetkellisesti otolliset olosuhteet. Vastaan tutkielmassa kysymyksiin: Miksi ja miten vallanjako ja päätöksentekoprosessi merirosvoyhteisöissä muodostui? Miten ne toimivat käytännössä ja mitä siitä seurasi? Aiempi tutkimus merirosvoyhteisöistä jakaantuu kahteen koulukuntaan. Pitkään vaikuttaneen teorian mukaan merirosvot muodostivat demokraattisia yhteisöjä, jotka ryhtyivät kapinaan vallinnutta yhteiskuntajärjestelmää vastaan tasa-arvoaatteiden innoittamana. Viimeisin tutkimus argumentoi, että merirosvoyhteisöjen hierarkia perustuu suoraan heidän kokemuksiinsa laillisista yhteiskunnista. Esitän työssäni, että yhteisöt eivät olleet niin selkeästi jommankumman teorian mukaisesti muotoutuneita, vaan ennemminkin jotain siltä väliltä. Laajempi lähteiden tarkastelu ja valtiosta riippumattomien itsenäisten toimijoiden kehityksen huomioon ottaminen antaa paremman käsityksen merirosvojen yhteisöistä. Suurin osa tutkielmassani käytetystä aineistosta on oikeudenkäyntien yhteydessä syntyneitä kuulustelu- ja oikeusistuntojen pöytäkirjoja. Tutkimuksessa esittämäni relevanteimmat tiedot on saatu muutamista merirosvojen panttivankien kirjoittamista päiväkirjoista, jotka kuvaavat mm. yhteisöjen käytäntöjen ja sosiaalisten suhteiden erikoispiirteitä Esitän, että 1660-luvun alkanut kehitys merirosvoyhteisöjen toimintaa määritelleissä artikkeleissa on osa laajempaa kehitystä, jossa ei-valtiolliset toimivat loivat sisäisen hierarkian toimintansa mahdollistamiseksi. Kehityksellä on vahvat yhteydet aiempiin merenkäyntiyhteisöihin, joissa on ollut tapana antaa merimiehille mahdollisuus osallistua laivan päätöksentekoon tietyissä tilanteissa. Valtioiden harjoittama kaapparitoiminta lisäsi merimiesten valtaa laivojen hierarkiassa ja aiheutti merirosvouksen lisääntymisen rauhanaikana. Merirosvot jatkoivat laillisten yhteisöjen tapoja ja käytäntöjä. Samaan aikaan siirtomaihin levisi siirtolaisuuden seurauksena tasa-arvon ja uskonnonvapauden aatteita, jotka olivat saaneet vaikutteita Englannin 1600-luvun vallankumouksista. Merirosvouksesta tuli täysin laitonta toimintaa 1720-luvulla, mikä johti siihen, että merirosvoyhteisöjen jäsenet joutuivat tekemään yhteistyötä keskenään. Laittomuus aiheutti sen, että merirosvot omistivat kollektiivisesti käyttämänsä laivat, jolloin heidän täytyi laajentaa päätöksentekoprosessia kattamaan aiempaa suurempi osa yhteisön jäsenistä. Yhteisöjen organisaatiorakenteissa oli vaihtelua, riippuen sen jäsenien taustoista ja kyvyistä johtaa purjelaivoja. Toiset yhteisöt olivat hyvin hierarkisia ja niiden valtarakenteet pysyivät staattisina, kun taas joissain yhteisöissä kapteenit ja muut merkittävät upseerit vaihtuivat usein miehistön äänestyksien perusteella. Yhteisöjen rakenne vaihteli sitä mukaa, kun niihin liittyi uusia jäseniä ja niistä erottiin, mikä mahdollisti tapojen ja käytäntöjen leviämisen yhteisöjen välillä. 1720-luvun lopulla valtakuntien toimet merirosvouksen tukahduttamiseksi olivat tehneet toiminnan hankalaksi. Sen seurauksesta poikkeukselliset merirosvoyhteisöt katosivat, eikä tutkimaani ilmiötä enää esiintynyt.
-
(2023)Tutkielma käsittelee Isossa-Britanniassa vuosina 1852–1879 julkaistua naistenlehteä Englishwoman’s Domestic Magazine. Tarkastelun kohteena ovat lehden 1860-luvun aikana ilmestyneet numerot. Tutkimuksessa pohditaan muodin ja kauneuden merkitystä Isossa-Britanniassa julkaistuissa viktoriaanisen aikakauden naistenlehdissä sekä sitä, miten ulkonäköä koskevista aiheista kirjoitettiin. Tutkimus keskittyy valkoihoisiin, englantilaisiin keskiluokan naisiin ja tarkastelee, miten Englishwoman’s Domestic Magazine ylläpiti ja vahvisti ulkonäköön pohjautuvaa feminiinisyyden ideaalia. Aihetta käsitellään lehdessä julkaistujen mainosten, kirjepalstan vastausten ja ulkonäköä käsittelevien artikkeleiden avulla. Englishwoman’s Domestic Magazine oli yksi aikansa suosituimmista naisille osoitetuista lehdistä, joissa kirjoitettiin ulkonäköön ja kodin piiriin liittyvistä aiheista. Lehti halusi toimia lukijoilleen tapana viettää aikaa samalla, kun se rakensi ideaalia käytännöllisestä kotivaimosta. Lehden uudistuminen vuonna 1860 nosti muotiin ja ulkonäköön liittyvät aiheet sekä mainonnan etusijalle. Mainostamalla kauneustuotteita ja muotia feminiinisyys linkitettiin haluttavuuteen, vaikka samalla kritisoitiin kosmetiikan avulla ulkonäköään ehostavia naisia. Kirjoittamalla valmisvaatteista ja tarjoamalla lukijoilleen leikattavia ompelukaavoja mainostamistaan vaatteista lehti halusi tehdä pukeutumisesta helppoa eikä liian kallista, vaikka yhteiskunnan silmissä valmisvaatteita käyttävä nainen oli paheksunnan kohde. Julkaisuillaan Englishwoman’s Domestic Magazine edusti useita ristiriitaisia näkemyksiä feminiinisyydestä.
-
Herrasmiehen pukeutuminen ja kohteliaisuus lontoolaisessa Gentleman's Magazinessa 1800-luvun alussa (2016)Kulttuurihistoriallisessa pro gradu -tutkimuksessani perehdyn lontoolaisen Gentleman's Magazine and Historical Chronicle -lehden artikkeleita tarkastelemalla 1800-luvun alun Britannian yhteiskunnan herrasmiehiin. Gentleman’s Magazine on erinomainen lähde tutkittaessa vuosisadan alun herrasmiehen identiteettiä, koska se oli suunnattu keskustelufoorumiksi koulutetuille herrasmiehille. Lehden lukijat olivat merkittävässä roolissa ja merkittävä osa lehden sisällöstä oli varattu lukijoiden omille kirjoituksille. Analysoin Gentleman’s Magazinen sisällön perusteella millaisena englantilainen herrasmies esitetään lehdessä. Tutkimusnäkökulmat ovat herrasmiehen pukeutumisessa ja kohteliaisuudessa sekä ulkoisessa ja henkisessä olemuksessa, jotka yhdessä muodostivat herrasmiehen kokonaiskuvan. Muodin ja herrasmiehisyyden yhteyksien analysointi on tutkimuksellisesti mielekästä, sillä herrasmiehet kiinnittivät Gentleman’s Magazinen aineiston perusteella suurta huomiota pukeutumiseen ja vaatteille annettuihin merkityksiin. Herrasmiehen henkistä puolta lähestytään 1800-luvun alun kohteliaisuusihanteen, miehen mallin, miehen roolin ja maskuliinisuuden kautta. Nykyinen muodin ja pukeutumisen historiantutkimus ei tarkastele vaatetta silkkana hyötykäyttöön soveltuvana objektina. Herrasmiesten vaatteille annetut merkitykset ovat usein pelkkää esteettistä kauneutta syvällisempiä ja liittyvät ennen kaikkea vallankäyttöön, yhteiskunnalliseen asemaan ja sukupuoleen. Pro graduni keskeiset väitteet ovat, että 1800-luvun alun Britanniassa oikeanlainen pukeutuminen oli olennainen osa yläluokkaisen herrasmiehen olemusta ja miehen ulkonäön katsottiin ilmentävän hänen sisimpäänsä. Tutkimuksessa ilmeni, että Ranskan suuren vallankumouksen liberaalit aatteet, säätyrajojen astettainen heikkeneminen yläluokan ja porvariston välillä, Britannian voimistuva imperialistinen rooli ja poliittinen vastakkainasettelu Ranskan kanssa vaikuttivat herrasmiehisyyden ja 1800-luvun alun mieskuvan kehitykseen. Säätyrajojen heikkeneminen näkyi lontoolaisten keikareiden pukeutumisessa ja eliitin suhtautuminen keikareihin Gentleman’s Magazinen sivuilla oli usein vastareaktio nouseville tasa-arvon aatteille. Samaten 1800-lukulaisen britannialaisen herrasmiehen arkkityypin muodostuminen oli nähtävissä Genteleman’s Magazinen artikkeleissa.
-
(2021)Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.
-
(2018)1900-luvun alussa Ison-Britannian naisilla ei ollut oikeutta äänestää parlamenttivaaleissa. Useita organisaatioita syntyi kampanjoimaan äänioikeuden saavuttamiseksi. Suurimmat näistä olivat laillisia kampanjointikeinoja käyttänyt National Union of Women’s Suffrage Societies (NUWSS) sekä militantti Women’s Social and Political Union (WSPU). Kyseiset organisaatiot olivat usein kovan kritiikin kohteena, sillä naisten ei kuulunut osallistua poliittiseen elämään ajan sukupuoliroolien mukaan. Tämä tutkielma tarkastelee, miten NUWSS ja WSPU määrittelivät sukupuoleen liittyviä konsepteja, kuten feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, vuodesta 1905 rajoitetun äänioikeuden saavuttamiseen vuonna 1918. Lähteinä käytetään äänioikeusorganisaatioiden lehtiä ja pamfletteja sekä avainjäsenten elämänkertoja ja muistelmia. Kaiken kaikkiaan organisaatioiden välillä ei ollut suuria eroja, vaikka ne käyttivät eri taktiikoita äänioikeuskampanjoinnissa. Sekä NUWSS että WSPU kyseenalaistivat yhteiskunnan jaottelun miesten ja naisten alueisiin ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista vuonna 1914. Ne myös ylläpitivät tiettyjä traditionaalisia ajatuksia naiseudesta ja miehisyydestä. Naisten piti saada osallistua politiikkaan tasa-arvoisina miesten rinnalla, mutta naiset olivat myös miehiä rauhanomaisempia, ja äitiys sekä kodinhoito olivat tärkeitä naisten tehtäviä. Eniten organisaatiot kyseenalaistivat olettamusta, että brittiläinen yhteiskunta sekä politiikkaa perustuu miesten näkökulmaan ja miehisen voiman käytölle. Ne uskoivat naisten rauhallisen luonteen ja korkeampien moraalien luovan paremman ja kehittyneemmän yhteiskunnan. Ensimmäisellä maailmansodalla oli konservatiivinen vaikutus NUWSS:in ja WSPU:n ajatteluun sukupuolesta. Ennen sotaa kumpikin organisaatio oli pitänyt sotimista ja väkivallan käyttöä barbaarina miehisenä paheena. Sodan puhjettua tämä ajatellut ei kadonnut, vaan siirtyi erityisesti kuvaamaan saksalaisia vihollisia. Brittiläisten miesten jaloa maskuliinisuutta kehuttiin, kun taas naisten perinteistä hoivaajan roolia korostettiin. Sota kuitenkin myös antoi uusia mahdollisuuksia naisille esimerkiksi ammateissa. Tämänlainen tasapainottelu perinteisten ja uudistuneiden sukupuolikäsitysten välillä selittää, miksi organisaatioiden argumentit saattoivat vaihdella ja olla ristiriidassa keskenään.
-
(2019)Tarkastelen tutkielmassani Zadie Smithin romaanin Swing Time (2016) kuvausta Ison-Britannian keskiluokkaisen ihmisen identiteetistä sekä yhteiskuntaluokista. Keskeisimmät sosiologiset ja yhteiskunnalliset lähteeni ovat Pierre Bourdieun teoria luokista sekä kaksi 2010-luvulla toteutettua tutkimusta Ison-Britannian luokista, BBC:n ja sosiologi Mike Savagen tutkimusryhmän toteuttama Great British Class Survey ja sosiologi Will Atkinsonin luokkamalli. Identiteetin ja diskurssien tarkastelulle pohjan antavat Stuart Hall, Michel Foucault ja Paul Ricœur. Kerronnan ja kerronnallisen identiteetin tutkimuksen tukena käytän James Phelanin ja Marin Klepperin tutkimuksia. Luen Swing Timen temaattisena, ideologisena teoksena, joka kuvaa Ison-Britannian luokkayhteiskunnan eriarvoisuutta. Tutkielmassani liitän teoksen sen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin eli ympäröiviin sekä hierarkioita ja stereotypioita ylläpitäviin diskursseihin. Isossa-Britanniassa on korostettu esimerkiksi yksilöllisiä kykyjä ja ”likvidiä moderniteettia” luokka-aseman merkityksen kustannuksella. Smithin hysteeriseksi realismiksi kutsuttu kirjallinen tuotanto sekä jatkaa että kritisoi näitä diskursseja. Määritän tutkielmassa Swing Timen keskeisten päähenkilöiden asemat GBSC:n ja Atkinsonin malleissa. Huomaan päähenkilö-kertojan ja tämän äidin hahmojen kuvaavan periytyvän kulttuurisen pääoman merkitystä luokka-asemalle ja aseman nousulle. Traceyn hahmo personifioi vastapainona alaluokkien alistettua asemaa. Päähenkilö-kertojan subjektiivinen minäkerronta kuvaa tutkielmani mukaan keskiluokkaista ajattelutapaa. Tutkin päähenkilö-kertojan käsitystä identiteetistään, väärintulkitsevaa kerrontaa sekä muita keinoja, joilla romaanissa näytetään kertojan väistelevän luokka-asemien merkitystä ja täten myös omaa keskiluokkaisuuttaan. Se on tutkimukseni väitteeni mukaan nykyhetken keskiluokkaiselle ihmiselle tyypillinen piirre; keskiluokka on muuttunut niin, etteivät perinteiset käsitykset sen piirteistä enää päde. Keskiluokan tärkein uusi piirre on etninen monimuotoisuus. Päähenkilö-kertoja näe diskurssien vaikutusta itseensä ja koittaa samastua ryhmiin, jotka hän jaottelee individualistisen ajattelun ohjeistamana yksittäisten ominaisuuksien, kuten lahjakkuus tai etnisyys, mukaan. Se ei tuota toivottua tulosta eli eheää identiteettiä, tuntemusta pysyvyydestä. Näin Swing Time todistaa, että brittiläisen ihmisen identiteetin sekä mahdollisuuksien ja rajoitusten elämässä määrää pohjimmiltaan aina luokka-asema.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan antropomorfista taksidermiaa eli eläintentäyttöä, jossa eläimistä on tehty inhimillisiä. Tämä tapahtuu yleensä pukemalla eläimet vaatteisiin tai asettamalla ne ihmiselämästä tuttuihin tilanteisiin. Usein tällaiset eläimet on asetettu dioraamaan eli kolmiulotteiseen lavasteeseen, joka jäljittelee ihmisten maailmaa eläimille sopivassa mittakaavassa. Antropomorfinen taksidermia oli suosionsa huipulla 1800-luvun jälkipuoliskon Britanniassa. Se esiteltiin maassa ensimmäistä kertaa Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851, ja sen suosio kesti vuosisadan lopulle asti. Työ on rajattu ajallisesti vuosiin 1851–1901, eli Lontoon maailmannäyttelyn ja viktoriaanisen aikakauden päättymisen väliseen aikaan. Yksi aikakauden tunnetuimmista antropomorfista taksidermiaa luoneista eläintentäyttäjistä oli Walter Potter, jolla oli myös teoksille omistettu museo. Tutkimuksessa tarkastellaan yhdeksää Potterin teosta visuaalisen analyysin keinoin. Tutkimusaineistona käytetään myös British Libraryn kokoelmien sanomalehtiä vuosilta 1851–1901. Lehtiartikkeleita tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti. Tutkielmassa halutaan löytää vastaus siihen, millaisia merkityksiä antropomorfiseen taksidermiaan latautui. Sanomalehdistä käy ilmi, että eläintentäyttö oli näkyvä osa viktoriaanisen aikakauden kulttuuria. Teoksia oli esillä näyttelyissä, niistä maalattiin tauluja ja kerrottiin vitsejä, ne esiintyivät fiktiokirjallisuudessa ja jopa runoudessa. Eläimet ylipäätään tulivat 1800-luvulla osaksi kulutuskulttuuria, eikä taksidermia tehnyt poikkeusta. Eläimiä täytettiin koristeiksi, viihdykkeeksi ja käyttöesineiksi. Eri eläinlajit eivät kuitenkaan olleet samanarvoisia, ja eläimet toimivat Potterin dioraamoissa eri yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten symboleina. Tutkielmassa esitetään, että Potter käytti teoksissaan rottia representoimaan työväenluokkaa. Toisiin teoksiin hän valitsi eläimiksi kissoja, joita pidettiin feminiinisinä ja hankalina eläiminä. Eläinten arvottaminen näkyi myös siinä, minkä lajien tappaminen täyttämistä varten nähtiin sopivana. Taksidermia oli keino pitää eläimet ihmisten hallinnassa ja käytettävissä jopa kuolemansa jälkeen. Joistakin eläimistä valmistettiin kuoltuaan arkisia käyttöesineitä. Myös lemmikkieläimiä täytettiin, jolloin niistä tuli itsensä muistoesineitä. Potterin teoksissa taas inhimilliset eläimet olivat osana idyllisiä kohtauksia, joissa ihannoitiin menneisyyttä ja maaseudun rauhaa. Ne eivät olleet muistoja itsestään, vaan idealisoidun menneen ajan ja nostalgian ruumiillistumia. Antropomorfinen taksidermia oli vahvasti oman aikakautensa lapsi, ja siinä näkyivät 1800-luvun britannialaisten ajatukset luokkayhteiskunnasta, sukupuolista, viihteestä, eläinten asemasta sekä kuoleman merkityksestä.
-
(2023)Tutkielmani käsittelee kolonialismin ja visuaalisen kulttuurin välistä yhteyttä ja visuaalisuuden luomaa koloniaalista valtaa Anglo-egyptiläisessä Sudanissa vuosien 1900-1930 välillä. Tänä aikana Sudan muuttui koloniaalisen hallinnon alla islamilaisesta Mahdiyyan valtiosta kahden maan, Iso-Britannian ja Egyptin, valtapelin keskelle jääväksi siirtomaaksi. Pelko mahdistisen vallankumouksen uudelleensyttymisestä vaihtui pelkoon sudanilaisten yhdistymishalusta Egyptin kanssa, kun Egypti itsenäistyi brittien vallan alta vuonna 1922. Tämä johti Sudanin pohjoisen ja eteläisen osan eristämiseen toisistaan ja vuoden 1924 vallankumoukseen Sudanissa. Vaikka Anglo-egyptiläinen Sudan syntyi Egyptin ja Iso-Britannian yhteishallintoalueeksi, brittiläisillä oli pyrkimys muokata Sudania omien tavoitteidensa mukaisesti länsimaalaistamalla maata, mutta myös pitämällä Sudania otteessaan siirtomaana sudanilaisten rodullistamisen kautta. Tekstilähteiden ohessa käyttämäni kuvalähteet täydentävät oman osansa imperialistisesta tarinasta ja kertovat brittiläisten imperialististen tavoitteiden ilmenemisestä. Etenkin eteläsudanilaisista luotiin mielikuvaa sivistymättöminä ja kykenemättöminä kehittämään maataan ilman brittiläisten maahan asettamaa hallintoa ja instituutioita, ja laajaa aluetta oli helpompi hallita jakamalla Sudan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Ennen kuin 1940-luvulla varsinaisesti alkanut sudanisaatio loi taas yhteisiä päämääriä pohjoisen ja etelän yhdistämiseksi, brittiläinen kolonialismi oli ehtinyt jättää jälkensä sudanilaiseen yhteiskuntaan ja sudanilaisten mieliin. Käytän lähteinäni pääasiassa Durhamin yliopiston digitoimia valokuvia, joita tutkin semioottisen kuvantulkinnan kautta sekä Nicholas Mirzoeffin vastavisuaalisuuden käsitteen avulla havainnoidakseni koloniaalisen valtajärjestelmän merkityksiä. Visuaalisen vallan kautta luotiin tarinaa, jossa korostettiin brittiläisten erinomaisuutta siirtomaaisäntinä ja sudanilaisia alempiarvoisina. Kuvamateriaalin avulla synnytettiin mielikuvia, jotka tukivat koloniaalisen vallan oikeutusta, ja joilla pyrittiin luomaan ja hallitsemaan sudanilaisen hallinnon, talouden, ja elämäntapojen muutosten perustaa ja paikallisia ihmisiä länsimaalaisen koloniaalisen katseen objekteina vailla vastavuoroisuuteen pyrkivää vastavisuaalisuutta.
-
(2017)Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.
-
(2017)Pro gradu -tutkielmassani tutkin Iso-Britannian diplomaatin Sir Rutherford Alcockin toimintaa Japanissa vuosina 1859–1862. Tarkastelen sitä, miten Rutherford Alcock kuvailee Japania ja japanilaisia, ja miten hänen viktoriaaninen taustansa näkyi näissä kuvailuissa. Tulen perehtymään myös siihen, miten tutkimukseni päälähde vertautuu viktoriaanisen ajan suosittuun matkakirjallisuuteen, ja mitä yhteisiä elementtejä näistä on havaittavissa. Tarkastelun kohteena on myös Rutherford Alcockin tekemä diplomaattinen työ, ja siinä tärkeäksi nousseet elementit. Tutkimuksen päälähteenä on Rutherford Alcockin teos The Capital of the Tycoon: Three Years’ Narrative in Japan, joka julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1863. Teos on kronologisesti etenevä kuvaus Rutherford Alcockin Japanin kaudesta. Tutkimuksessa osoitetaan, että Rutherford Alcockin kirjoittama matkakirja sisälsi monia viktoriaanisen ajan matkakirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. Rutherford Alcock käyttää kuvaillessaan paljon niitä ominaisuuksia, joita brittiläisissä mielikuvissa yhdistettiin Japaniin ja japanilaisiin. Tutkimuksessa esitetään myös, että Alcock käyttää monia viktoriaanisesta matkakirjallisuudesta tuttuja työkaluja, joiden avulla kirjoittaja kääntää kokemuksensa lukijalle ymmärrettävään muotoon. Tutkimuksessa tuodaan myös ilmi, että Rutherford Alcock pyrki tietoisesti tekemään selvää eroa olemassa olevan Japania koskevan kirjallisuuden ja oman teoksensa välille. Alcock ei esimerkiksi jakanut kaikkia niitä mielikuvia, joita brittiläinen lukijakunta yhdisti japanilaisiin. Alcock käyttää näitä mielikuvia hyväkseen, ja pyrkii tuomaa lukijoille esille hänen kirjoittamansa ”totuuden” Japanista. Tutkimuksessa esitetään, että Rutherford Alcockin viktoriaaninen arvomaailma näkyi erityisesti hänen puhuessaan japanilaisten kylpemisestä, sekä Japanin prostituutiosta. Alcock pyrkii olemaan avarakatseinen japanilaisten kylpemisen suhteen, ajatellen sen olevan yksi maan erikoisuuksista. Hän on myös taipuvainen ajattelemaan japanilaisten kylpytavat japanilaisten ”viattomuutena” ennemmin kuin moraalittomuutena. Japanin institutionalisoidun prostituution hän tuomitsee täysin. Rutherford Alcock puhuu japanilaisesta prostituutiosta vain, koska Japanista kertova kirjallisuus oli luonut jokaiselle Japanista kirjoittavalle moraalisen pakon tuomita japanilainen prostituutio. Rutherford Alcockin päätehtävänä Japanissa oli ajaa Iso-Britannian etuja. Tutkimuksessa esitetään, että hän pyrki ajamaan näitä etuja pääasiallisesti yrittämällä saada japanilaiset pitämään kiinni neuvotelluista sopimuksista. Tärkein työkalu tässä yrityksessä oli Alcockin ajama viiden sopimusvaltioiden yhteinen diplomaattinen linja. Nämä sopimusvaltiot olivat Iso-Britannian lisäksi Ranska, Yhdysvallat, Hollanti ja Preussi. Sopimusvaltioiden yhteisen diplomaattisen linjan tavoitteet olivat Alcockille välttämättömyys, sillä hän ei nähnyt mitään muuta keinoa saada Japani pitäytymään sopimuksissa, kuin sopimusmaiden yhdessä luoma paine. Rutherford Alcock ei kokenut Japania merkittävänä kauppakumppanina Iso-Britannialle. Alcockin pyrkimykset pitää kiinni Japanin kanssa solmituista sopimuksista johtui Venäjän aiheuttamasta uhasta Itä-Aasiassa. Alcock uskoi, että mikäli sopimusvaltiot vetäytyisivät Japanista, tulisi Venäjä liittämään Japanin osaksi itseään. Tämä takia Iso-Britannian oli pidettävä kiinni sopimuksistaan Japanin kanssa, jotta Venäjästä ei muodostuisi entistä suurempi uhka Iso-Britannialle.
-
(2016)Tutkimukseni aihe on Suomen asema Iso-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1919—1921. Iso-Britannia ryhtyi tällöin pääministeri David Lloyd Georgen johdolla muuttamaan ulkopoliittista linjaansa suhteessa Neuvosto-Venäjään ja Itä-Eurooppaan. Lloyd Georgen hallitus lopetti tutkimani ajanjakson kuluessa Venäjälle suuntautuneen sotilaallisen väliintulopolitiikan. Tämä muutti myös Suomen roolia Iso-Britannian hallituksen laskelmissa. Hahmottelen tutkimuksessani yleiskuvan Iso-Britannian Suomen-politiikan muodostumisesta ajanjaksolla 1919—1921, asetan Iso-Britannian Suomen-politiikan laajempaan asiayhteyteensä osana Iso-Britannian uutta alueellista strategiaa, ja vertaan Iso-Britannian käytännössä toteuttamaa politiikkaa geopoliittisen teorian keskeisen kehittäjän Sir Halford Mackinderin esittämiin ulkopoliittisiin ehdotuksiin ja suosituksiin, jotka kumpusivat hänen geopoliittisesta teoriastaan. Tutkimukseni ensisijaiset lähteet koostuvat valtaosin Iso-Britannian hallituksen pöytäkirjoista, sen virastojen muistioista, raporteista, kirjeistä ja diplomaattisesta kirjeenvaihdosta. Lisäksi tärkeää roolia näyttelevät Sir Halford Mackinderin teokset, joissa hän hahmottelee geopoliittista ajatteluaan. Keskityn Iso-Britannian hallituksen, ylimpien virkamiesten ja eri ministeriöiden tuottamiin asiakirjoihin, sillä juuri nämä tahot muotoilivat Iso-Britannian ulkopolitiikan olennaisen asiasisällön ja ohjasivat ulkopoliittista päätöksentekoa. Lisäksi käytän lähteinä myös esimerkiksi suomalaisten poliitikkojen toiminta-asiakirjoja ja raportteja. Tutkimuksessani totean Sir Halford Mackinderin ja pääministeri Lloyd Georgen strategisten näkemysten eronneen jyrkästi, sillä Sir Halford Mackinder kannatti väliintulopolitiikan jatkamista, kun taas Lloyd George kannatti sen lopettamista. Osoitan jälkimmäisen kannan voittaneen, jolloin Iso-Britannian alueelliseksi strategiaksi tuli Venäjän maantieteellinen patoaminen ja kaupallinen liennytys. Tällöin Lontoo odotti Suomen solmivan Neuvosto-Venäjän kanssa kestävän rauhan. Esitän, että tämä strategia lähes luhistui Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan vuoksi vuonna 1920. Totean, että tämä ei kuitenkaan merkittävästi muuttanut Suomen roolia Lloyd Georgen omaksumassa uudessa strategiassa, vaan Iso-Britannia päinvastoin lisäsi diplomaattisia ponnistuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhan aikaansaamiseksi. Tulkitsen tutkimuksessani Mackinderin ja Lloyd Georgen ulkopoliittisten näkemysten tässä suhteessa edelleen eronneen. Käsittelen myös Ahvenanmaan kysymystä Iso-Britannian Suomen-politiikan osana. Totean, että Iso-Britannia pyrki noudattamaan Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisussa mahdollisimman pitkälle puolueettomuutta, kunhan sen omat keskeisimmät edut eivät olleet uhattuna. Katson, että tämä teki Kansainliitosta Iso-Britannian kannalta luontevimman tahon ratkaisemaan riidan. Tulkitsen tutkimuksessani Iso-Britannian kannattaneen myös Kansainliitossa käytännöllisiin poliittisiin näkökohtiin perustunutta ratkaisua Ahvenanmaan ongelmaan.
-
(2020)Tässä pro gradu- tutkielmassa pyritään selvittämään, miten Suomen erityisasema muodostui Ison-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1948–1950 ja kuinka Suomen Lontoon-lähetystö raportoi tästä. Suomen erityisaseman muodostumisen kannalta oli tärkeää, että itä ja länsi molemmat tunnustivat Suomen erityistapaukseksi. 1940-luvun lopulla Iso-Britannia oli vielä merkittävä suurvalta ja sen antama epävirallinen tunnustus Suomen erityisasemalle oli tärkeä. Tutkimuksessa sovelletaan sisältö- ja diskurssianalyysiä Suomen Lontoon-lähetystöraporttien analysointiin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään kansainvälisen politiikan realismia, joka auttaa ymmärtämään raporteissa tehtyjä johtopäätöksiä ja ehdotettuja toimija. Lähetystöraporteista välittyy selkeä kuva, miten britit suhtautuivat Suomeen ja millaisia odotuksia tai epäluuloja heillä oli Suomea kohtaan. Tutkimuksessa tehdyt havainnot pyritään liittämään osaksi aiempaa tutkimusta Suomen kansainvälisestä asemasta 1940-luvun lopulla. Tutkimuksen keskeisimpiä havainto on, että Suomen Lontoon-lähettilään Eero A. Wuoren raporttien ansiosta Suomen ulkopoliittinen johto sai tiedon, että vaikka Foreign Office tunnusti Suomen YYA-sopimuksen eroavan Itä-Euroopan maiden kanssa tehdyistä sopimuksista, ei Iso-Britannia vielä tässä vaiheessa pitänyt Suomea erityistapauksena. Erityisasemalle saatiin Foreign Officen epävirallinen tunnustus vasta kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen, kun SDP muodosti Suomeen vähemmistöhallituksen. Lähetystöraporteista käy myös ilmi, ettei Iso-Britannia aikonut harjoittaa myönnytyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan edes akuuttien kriisien (kuten Berliinin saarron) aikana. Lisäksi raporteista käy ilmi, että Suomen erityisasema oli mahdollinen ainoastaan rauhanaikana ja Ruotsin avustuksella. Huomion arvoista on myös Wuoren toteamus, että vuoden vaihteessa 1949–1950 Foreign Officessa ymmärrettiin, ettei Iso-Britannia ollut enää Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon rinnastettava suurvalta. Lähetystöraportit osoittavat, että Suomea kohdeltiin erityistapauksena ja että Iso-Britannia suhtautui ymmärtävästi ja myötämielisesti Suomen harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Lähetystöraporttien pohjalta voidaan tarkalleen määritellä, milloin Suomi saavutti erityisasemansa, mitkä olivat tämän erityisaseman ehdot ja mitä Foreign Office odotti Suomelta. Reaalipoliittinen viitekehys auttaa ymmärtämään eri toimijoiden ratkaisuja ja ajattelua. Lisäksi se selittää muuten ristiriitaiset ja epäjohdonmukaisuudet ulkopoliittiset ulostulot.
-
(2013)This thesis analyses argumentation in support of the International Criminal Court (ICC) in the United Kingdom (UK) House of Commons 1998 – 2001. During that time, the UK Parliament passed the ICC Bill, with which the ICC’s Rome Statute was ratified and integrated to UK national law. The issue was heatedly debated in the House of Commons. Attention has often been directed toward the United States, which opposes the Court. Instead, chosen here was a state supports the ICC. In addition, the UK was chosen because of its role as a powerful state in international relations and as a permanent member of the United Nations Security Council. The analysis identifies how the UK Government representatives and other Members of Parliament argue their support for the ICC. International law, the human rights and atrocities regimes and legalism form the general framework for the analysis. The main theoretical framework of this thesis is constructivism and the so-called logics of action. In addition, the main two international relations theories, realism and liberalism are discussed to provide context for the analysis. Rhetorical analysis is used as a research method. The argumentation in support of the ICC is analysed by using the argumentation techniques of Chaim Perelman and Lucie Olbrechts-Tyteca to identify the different types of arguments used during the debates. Five main themes of argumentation to support the ICC were identified, such as that the ICC can help in breaking the culture of impunity; that the UK should lead by example by supporting the Court; and that the ICC needs to be seen as a part of the existing body on law. These themes were used to support the ICC and convince the Opposition, the Conservative Party, to back up the ICC Bill. The themes echo the constructivist theoretical points. However, the UK was dissociated from the ICC’s jurisdiction and the possibility of a UK national having to face charges in the ICC was dismissed as unconceivable. This draws a more realist picture of the UK’s stance towards the ICC and reinforces the principle of sovereignty in international relations.
Now showing items 1-13 of 13