Browsing by Subject "Nuorisoväkivalta"

Tutkielman aiheena on julkisilla paikoilla tapahtunut nuorisoväkivalta Kallion kaupunginosassa Helsingissä vuonna 1928. 1900-luvun alussa nuorta väkivallantekijää kutsuttin usein huligaaniksi tai sakilaiseksi. Työssä nuori väkivallantekijä pyritään näkemään kuitenkin ilman tällaista leimaa tai stereotypiaa. Tutkimuksen kohteena on paitsi väkivallantekijä myös itse väkivallanteko. Nuorten väkivaltaa tarkastellaan aikakaudelle leimallisten olosuhteiden kontekstissa. Tällaisia ovat väkivallan kasvu 1920-luvulla ja vuodet 1919-1932 voimassa ollut kieltolaki. Lisäksi työssä arvioidaan Kallion poliisipiirin mahdollisuuksia kontrolloida julkista tilaa. Itse väkivallantekoja lähestytään tarkastelemalla niiden rituaalisia piirteitä. Tutkielman pääaineisto koostuu Kansallisarkistossa säilytettävistä Helsingin poliisilaitoksen rikososaston kuulustelupöytäkirjoista. Kuulustelupöytäkirjoista kerätyllä tiedolla hahmotellaan nuoren väkivallantekijän ja väkivallanteon profiilia. Kuulustelupöytäkirjoista muodostuu myös kunkin väkivaltatapauksen kuulustelukertomus. Tilannelähtöisessä tutkimusotteessa aineistosta havainnoidaan rituaalisia piirteitä. Metodologisena apuvälineenä tässä käytetään Pieter Spierenburgin ajatuksia väkivallan positiivisista ja negatiivisista rituaaleista. Rituaalien keskiössä on ajatus väkivallan kunniakoodeista ja ruumiin symboliikasta. Toinen tutkielmassa käytettävä aineisto on Kallion poliisipiirin kirjelmät kaupungin poliisimestarille. Ne kertovat piirin julkisen tilan kontrolliongelmista, mikä osaltaan loi mahdollisuuksia väkivallantekoihin julkisilla paikoilla. Kolmantena aineistona tutkielmassa hyödynnetään vuonna 1931 valmistunutta Komiteamietintöä, jonka tehtävänä oli selvittää väkivallan kasvun syitä 1920-luvulla. Tutkielman keskeisin tulos on, ettei Kallion nuorten väkivallassa ollut juurikaan rituaalisia piirteitä. Tappeluissa ei noudatettu tasavertaisen puukkotappelun kunniakoodistoa, vaan tappelut olivat pääosin jo lähtlkohtaisesti aseellisesti epätasapainoisia. Väkivalta oli paitsi kunniatonta myös paikoitellen raukkamaista. Koska kunniakoodistoa ei noudatettu, tappeluiden edetessä vastapuolen merkkejä tulkittiin väärin ja osapuolten roolit saattoivat vaihtua kesken tappelun. Väkivalta ei myöskään ollut symbolisesti nöyryyttävää tyylittelyä missä tarkoitus ei ole vahingoittaa, vaan jopa hengenvaarallista ja kuolemaan johtanutta silmitöntä väkivaltaa. Väkivallan rituaalisten piirteiden vähyys selittyy ainakin osapuolten humalatilalla, mikä kuulustelupöytäkirjojen perusteella oli yleistä. Runsas alkoholinkäyttö ennen tappeluun ryhtymistä teki väkivallasta arvaamatonta ja impulsiivista. Aineiston nuoret eivät myöskään olleet kovinkaan kokeneita väkivallantekijöitä, sillä vain muutamalla oli pahoinpitelyitä kontollaan. Näin rituaalisia kunniakoodistoja oli mahdoton sisäistää, kun itse tappelukokemus puuttui. On todennäköistä, että perinteisten sakilaisten rinnalle muodostui satunnaisemmin väkivaltaan turvautuva nuorten joukko, joita valtaosa aineiston nuorista edustaa. Kenties kokeneemmaat väkivallantekijät harjoittivat rituaalisempaa väkivaltaa tietoisen salaisesti viranomaisten ulottumattomissa.