Browsing by Subject "perhepolitiikka"

The 2010s have witnessed increasing political and public concern over child and family-related issues in Russia, with child welfare and family policy being elevated to the top of the state’s political agenda. The Russian conservative government has prioritised the protection of traditional family values and family as the mainstay of Russian society and thereupon introduced major policy and welfare reform programmes, one of which works towards deinstitutionalising the country’s entire child welfare system. Building upon the idea of every child’s right to a family, this child welfare reform aims at dismantling the existing system of institutional care for children, replacing placements in institutions with community and home-based, family-like forms of alternative care, including foster care. Service provider responsibilities are hence, being transferred from the state to private and third sector stakeholders operating in the field of child and family welfare. Among these agents providing alternative care are the so-called Children’s Villages. These Villages, as the name suggests, are largely NGO-run communities of foster families, caring for children left without parental care in a non-institutional setting. This thesis takes a range of Russian Children’s Villages as its case study in an attempt to investigate foster parents’ perceptions of parenting and thus shed light on the present-day development of the alternative care system in Russia. The aim is to bridge together bottom-up narratives and top-down political ideology via qualitative analysis of micro-level constructions of parenthood and government-promoted ideas on family. The ongoing process of deinstitutionalisation of child welfare in Russia provides the larger political context for our inquiry that fosters a social constructionist approach and, through thematic content analysis, seeks to answer the following research questions: How do foster parents perceive parenthood/parenting in the context of Russian Children’s Villages? How do their perceptions intersect with government-promoted ideas on family? The primary data consist of focus group and expert interviews with foster parents and child welfare professionals conducted on site in six Children’s Villages in Russia in 2017. The altogether nine interviews, with a total of 58 respondents have been conducted by two other researchers in the ‘A Child’s Right to a Family: Deinstitutionalisation of Child Welfare in Putin’s Russia’ research project that our thesis is also part of. Our findings suggest that parenting takes multiple, concurrent and reciprocal forms, whereby it is largely a cyclical process and a jointly constructed and negotiated experience in the social context of the Children’s Villages. The Villages and the individuals therein are not merely care deliverers assuming service provision responsibilities from the public sector, but they carry considerable innovate potential and valuable ideas on family and parenting vis-à-vis the desired development of systems of alternative care in today’s Russia. Yet, the political arena in Russia remains ambivalent, enabling and coercive at the same time, introducing policies that are often either contradictory or incompatible. Alongside ambitious liberal tendencies and reformist programmes we may observe illiberal and restrictive political and legislative processes that undermine the sustainable fruition of the more progressive reforms amid structures that hold onto authoritarian traditions. While the traditional value base of the conservative government fails to fully embrace the plurality of family systems in modern Russia, the family structures in the Children’s Villages demonstrate that family diversity is very much a contemporary reality in Russian society – and foster families one of its emerging forms.

Tutkielmani käsittelee Korean tasavallan eli Etelä-Korean perhepolitiikkaa 1960- ja 1970-luvuilla. Etelä-Korea oli Korean sodan jälkeen 1950-luvulla yksi maailman köyhimmistä maista, jonka syntyvyysluku oli myös aikanaan yksi maailman korkeimmista. Maassa aloitettiin sodan jälkeen mittavat jälleenrakennustoimet, jotka jatkuivat seuraavien vuosikymmenien aikana. Vuosina 1961-1979 vallassa toiminut presidentti Park Chung-hee alkoi modernisoida valtiota sen eri osa-alueilla, ja suuren talouskasvun tavoittelusta tuli Parkin sotilashallinnon tärkein päämäärä. Väestönkasvun hillintä ja syntyvyyden lasku nähtiin myös eräänä keinona maan vaurastumiselle ja talouskasvun tehostamiselle. Tämän vuoksi maan ensimmäinen perhesuunnitteluohjelma julkaistiinkin osana Park Chung-heen hallituksen kehittämää talouden viisivuotissuunnitelmaa vuosille 1962-1966. Perhepolitiikkaa toteuttavaksi viralliseksi tahoksi perustettiin vuonna 1961 Planned Parenthood Federation of Korea (PPFK). Tutkielmani käsitteleekin Etelä-Korean perhepolitiikkaa PPFK:n 1960- ja 1970-luvuilla julkaisemien perhesuunnittelujulisteiden kautta. Pyrin julisteita ja tutkimuskirjallisuutta analysoimalla selvittämään valtionjohdon perhepolitiikalle asettamia tavoitteita ja päämääriä sekä motiiveja näiden tavoitteiden takana. Tämän lisäksi tutkin julisteiden kautta sitä, millä tavoin perhepolitiikkaa mainostettiin ja, kuinka se vaikutti yhteiskunnan pienimmän yksikön eli yksittäisen perheen elämään. Tutkielmani toinen osa koostuu puolestaan Etelä-Korean perhepolitiikan tarjoamien sukupuoliroolien analysoinnista. Kiinnostavana tarkastelukohtana tässä näkyy etenkin perinteisen kungfutselaisen arvomaailman, ja toisaalta modernisaation tuomien uudenlaisten käytäntöjen ja arvojen yhteentörmäys. Keskeisin tutkimustulokseni oli julisteiden kautta huomata, kuinka laajasti perhepolitiikka todella myötäili valtionjohdon päämääriä ja tavoitteita eri keinoin. Toisaalta perhesuunnittelu vaikutti myös yksittäisen perheen elämään ja perheen sisäisiin valtasuhteisiin ja sukupuolirooleihin uudella tavalla.

Vuosituhannen alussa Suomessa käytiin laajaa keskustelua perheistä, vanhemmuudesta, pienten lasten parhaasta hoidosta sekä koululaisten yksinäisistä iltapäivistä. Mediassa perheasia näkyi tiuhaan ja äänessä olivat usein kotiäidit sekä perhearvoja puolustavat järjestöt. Tätä ajanjaksoa Riitta Jallinoja on kutsunut familistiseksi käänteeksi. Familistinen perhekäsitys on modernissa maailmassa vuorotellut individualistisen perhekäsityksen kanssa. Jallinojan mukaan familistisen käänteen myötä perheasia, eli familistinen perhekäsitys, politisoitui ja muuttui familistiseksi ideologiaksi. Ideologia näkyi esimerkiksi perhepoliittisissa ohjelmissa ja ulostuloissa sekä konkreettisesti kotihoidon tuen ja kotihoidon kuntalisien kasvussa 2000-luvun alussa. Suomessa on perinteisesti hoidettu alle 3-vuotiaita lapsia kotona päivähoidon sijaan. Tämä jakolinja kotihoidon ja julkisen, usein kokoaikaisen, päivähoidon välillä on sävyttänyt perhepoliittista keskustelua sekä erottanut Suomen muista Pohjoismaista, jossa lapset aloittavat päivähoidon nuorempana. Tutkielmassa Jallinojan teoriaa familistisesta ideologiasta ja sen vahvistumisesta pyritään todentamaan lapsiperhepalveluissa analysoimalla Helsingin kaupungin avoimen varhaiskasvatuksen palveluita. Menetelmänä käytetään teorialähtöistä sisällönanalyysiä ja aineistona on Helsingin varhaiskasvatuksesta vastaavien virastojen tuottamia asiakirjoja vuosilta 2000–2018. Asiakirjat sisältävät toimintakertomuksia, strategioita, talousarvioita ja perhepoliittisia ohjelmia. Modernin familistisen ideologian kulmakiviä; kotiäitiyden korostamista, hyvää vanhemmuutta, lastenhoidon valinnaisuutta ja laadun kehittämistä sekä työn ja perheen yhteensovittamista käytettiin aineiston analyysissä paikantamaan familistisen ideologian ilmentymiä. Tutkielman keskeinen tulos on, että perheen asema on Helsingin kaupungin varhaiskasvatusasiakirjoissa muuttunut niin, että vuosituhannen vaihteen perhekeskeisyydestä on siirrytty lapsikeskeisyyteen. Perhe, joka asiakirjoissa aikaisemmin kuvattiin lasten hyvinvoinnin itsestään selvänä ja keskeisenä edistäjänä, on 2010-luvun loppuun tultaessa häivytetty taustalle. Sen sijaan yksilöllisyys, lasten leikki, oppiminen ja kokemusmaailma on nostettu keskiöön. Vanhemmat nähdään ammattilaisten kumppanina lasten kasvatuksessa, sen sijaan että heihin halutaan vaikuttaa ja vanhemmuutta tukea. Toinen, merkittävä tulos, liittyy kotiäitiyteen. Familistiseen ideologiaan kuuluva kotiäitiyden ihannointi ei näy aineistossa lainkaan, mutta moni varhaiskasvatuksen kehittämistoimi vaikuttaa ohjaavan perheitä kotihoidon pariin. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi avoimen varhaiskasvatuksen kerhotoiminnan laajentaminen ja Helsinki-lisä. Helsingin kaupungin varhaispalveluissa familistinen ideologia näkyi varsin lyhyen aikaa ja korvaantui vähitellen yksilöllisyydellä ja lapsikeskeisyydellä. Samaan aikaan varhaiskasvatuspalveluiden laatuun kiinnitettiin enemmän huomiota ja palveluista tuli yhä monimuotoisempia, räätälöidympiä ja yksilöllisiä. Vanhemmille haluttiin myös antaa mahdollisuus valita parhaat palvelut oman elämäntilanteen mukaan. Familistisen ideologian vakiintumisen sijaan individualistinen perhekäsitys näyttää vahvistuneen Helsingin avoimessa varhaiskasvatuksessa 2010-luvulle tultaessa.

Lasten kotihoidon tukea käytetään lähes kaikissa perheissä vanhempainvapaan jälkeen ja melkein aina lasta kotiin jää hoitamaan äiti. Kotihoidon tuesta on käyty kiivasta poliittista keskustelua vuosikymmenien ajan. Tuen sukupuolittuneen käytön vuoksi sillä on tutkitusti vaikutusta esimerkiksi naisten työmarkkina-asemaan ja tuloihin aina eläkeikään asti. Kotihoidon tuen kritiikki kohdistuu sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, mistä johtuen eri yhteiskunnalliset toimijat ovat ehdottaneet tukeen muutoksia. Yleisellä mielipiteellä on tutkitusti vaikutusta toteutettuun yhteiskuntapolitiikkaan ja erilaisten poliittisen toimenpide-ehdotusten tulee saada laajaa kannatusta tullakseen sovellettavaksi. Yleinen mielipide riippuu usein siitä, miten poliittinen kysymys on kehystetty yhteiskunnallisten eliittien toimesta. Myös kotihoidon tuen suhteen poliittiset toimijat ovat kehystäneet ajamaansa politiikkaa legitimoidakseen sitä yleisölle ja toisilleen. Poliittisten toimijoiden lisäksi asenteisiin vaikuttavat laajasti erilaiset tekijät yhteiskunnallisesta sijoittumisesta arvoihin. Kotihoidon tuen kontekstissa tutkimusta taustatekijöiden yhteydestä kannatukseen ei ole juuri tehty. Tutkielmassani tarkastelin julkisuudessa ehdotettujen muutosten kannatusta ja sitä, minkälaiset tekijät ovat yhteydessä ehdotusten kannatukseen. Tutkimuskysymyksistä ensimmäinen on, minkälaista kannatusta kotihoidon tukeen julkisessa keskustelussa ehdotetut toimenpiteet saavat. Toisena tutkimuskysymyksenä on, mitkä tekijät vaikuttavat todennäköisyyteen kannattaa tai olla kannattamatta kotihoidon tukeen ehdotettuja toimenpiteitä. Tutkielmassa tein katsauksen kotihoidon tukeen, siitä käytyyn keskusteluun ja sen yhteydessä ehdotettuihin muutoksiin. Osana tutkielman teoreettista viitekehystä tarkastelin yleisen mielipiteen ja sosiaalisen legitimiteetin käsitteitä ja niiden relevanssia poliittisessa päätöksenteossa sekä aiempaa tutkimusta poliittisen toimenpiteen kehystämisestä, hyvinvointiasenteista ja kotihoidon tuen kannatuksesta. Tutkimuskysymyksiä lähestyin tutkimalla ensiksi jakaumia ehdotettujen toimenpiteiden kannatuksesta ja sen jälkeen aiemman hyvinvointiasennetutkimuksen perusteella valittujen sosiodemografisten sekä puoluevalinnan yhteyttä kannatukseen multinomiaalisella logistisella regressioanalyysillä. Aineistona käytin Väestöliiton vuoden 2018 Perhebarometria. Neljästä kotihoidon tukeen ehdotetusta muutoksesta kolme sai kannatusta vastaajien enemmistöltä. Tulokset poikkesivat osin aiemmasta tutkimuksesta. Ehdotusten kannatukseen vaikuttavista tekijöistä tulokset antoivat vain varovaisia viitteitä. Muuttujista perheasema, päätoimi ja puoluepoliittinen valinta näyttivät olevan yhteydessä kannattamiseen. Sosiodemografisten tekijöiden suhteen monien muuttujien merkityksettömyys näyttäytyi kiinnostavana huomioiden aiempi tutkimus ja kotihoidon tuen käyttö. Puoluevalinnan perusteella myönteisimmin toimenpide-ehdotuksiin suhtautuivat Vihreiden, RKP:n ja Kokoomuksen kannattajat. Vasemmistopuolueita äänestävät suhtautuivat lähes kaikkiin ehdotuksiin muita ryhmiä, myös konservatiivipuolueiden äänestäjiä, kielteisemmin. Keskustelu kotihoidon tuesta kaipaa lisäsävyjä, sillä täysin poliittisten muutosten ulottumattomissa kotihoidon tuki ei vaikuttaisi olevan. Muutosvalmiutta on, vaikka eri ehdotusten kannatus vaihteleekin huomattavasti. Kannatukseen yhteydessä olevien taustatekijöiden hahmottamiseksi tarvitaan lisätutkimusta. Tutkimus voi antaa arvokasta tietoa yhteiskunnallisille toimijoille esimerkiksi siitä, kenelle ehdotettu politiikka olisi mieluista.

Tässä tutkielmassa tutkitaan Suomen lapsilisäjärjestelmän, eli lapsilisän ja siihen rinnastettavissa olevien verovähennysten muutoksia vuosina 1989 ja 1994. Näinä vuosina verovähennyksistä välivaiheiden kautta luovuttiin. Lähestyn muutoksia puolueiden välisen tavoiteristiriidan eli konfliktin kautta. Hyödyntämällä lopputulosta selittävää prosessin jäljittämistä tutkin sitä, miten puolueiden erilaiset tavoitteet ja suhteellinen valta-asema vaikuttivat havaittuihin muutoksiin. Kaikille perheille samansuuruisena maksettu ja veroton lapsilisä otettiin Suomessa käyttöön jo vuonna 1948. Uudistuksen esikuvana toimineesta Ruotsista poiketen lapsilisän rinnalle jätettiin kuitenkin lapsiperheitä tukevia verovähennyksiä sekä valtion- että kunnallisverotuksessa. Vähennyksistä luopumiseen ryhdyttiin vasta vuonna 1987, jolloin verovähennysten karsiminen asetettiin yhdeksi verouudistuksen tavoitteista. Lopulta molemmista vähennyksistä luovuttiin kuitenkin vasta vuonna 1994. Tässä tutkielmassa etsitään selityksiä sille, miksi verovähennysten poistoon tuolloin ryhdyttiin ja kenen tavoitteiden mukaan se toteutettiin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein käytetty konfliktiteoriaa, jonka mukaan hyvinvointivaltiokehitys ja sosiaalipoliittisten järjestelmien laatu riippuu eri intressiryhmien välisistä valtasuhteista. Tämän tutkielman osalta tarkastelu keskittyy aikakauden kolmeen suurimpaan puolueeseen Kokoomukseen, SDP:hen ja Keskustaan. Puolueiden vaikutuksen tutkimiseksi tutkielmassa eritellään niiden toisistaan poikkeavat perhepoliittiset tavoitteet. Tämän jälkeen lapsilisäpolitiikan muutosvaiheet selvitetään aineiston pohjalta välivaiheiden löytämiseksi. Lainvalmisteluasiakirjoja, hallitusten asiakirjoja ja eduskuntakeskustelua analysoimalla tehdään tulkintoja siitä, mitä tavoitteitaan puolueet edistivät ja miten eri tavoitteet vaikuttivat muutosten lopputulokseen. Lopputulosta selittävän prosessin jäljittämisen menetelmän mukaisesti kummastakin muutosvaiheesta muodostetaan paras mahdollinen selitys, joiden luotettavuutta arvioidaan tutkielman lopussa. Pääasiallisena aineistona tutkielmassa toimivat puolueiden ohjelmat, Holkerin ja Ahon hallitusten asiakirjat sekä eduskunnan asiakirjat. Analyysin tulosten perusteella perhepoliittisten verovähennysten poistaminen jäi vuonna 1989 puolitiehen, koska suurimpien hallituspuolueiden tavoitteet olivat keskenään ristiriidassa. Sekä Kokoomus että SDP kannattivat periaatteessa perhepoliittista verovähennyksistä luopumista, mutta Kokoomuksella verouudistukseen liittyi myös tavoite yleisen veroasteen ja etenkin marginaaliveron laskemisesta. SDP taas tavoitteli lapsilisiin tuntuvia korotuksia. Uudistuksen tuloksena lapsilisiä korotettiin, mutta vain valtionverotuksen huoltajavähennyksestä luovuttiin, ja kunnallisverotuksen lapsivähennys jopa kolminkertaistettiin. Tämä mahdollisti veroasteen pienen alenemisen, sillä verovähennyksinä annettu tuki ei kasvattanut valtion menoja. Vuonna 1994 kunnallisverotuksen lapsivähennyksen poiston yhteydessä perhetuesta haettiin myös tuntuvia säästöjä. Vaihtoehtona aiempaa vähäisemmän perhepoliittisen tuen jakamiseen esitettiin osittain verotettavaa lapsilisää. Etenkin Kokoomus vastusti hyvätuloisia kurittavaa uudistusta, ja verottamisen sijaan lapsilisiä päädyttiin porrastamaan voimakkaasti Keskustan tavoitteiden mukaisesti. Uudistuksen eduskuntakäsittelyssä tavoitellut säästöt sulivat lähes kokonaan. Suomalaiselle sosiaalipolitiikan ja erityisesti perhepolitiikan tutkimukselle tämä tutkielma tarjoaa täydennystä vähän tutkitun, mutta rakenteellisesti merkittävän muutoksen osalta. Vuosina 1989 ja 1994 tehdyt tukimuotojen muutokset ovat viimeisimmät suuret rakenteelliset muutokset Suomen perhepolitiikassa. Tutkimusta eri tavoitteiden roolista muutoksessa ei tiettävästi kuitenkaan ole aiemmin tehty. Tässä tutkielmassa paitsi muodostetaan selitys muutosten taustoille, myös kartoitetaan eri puolueiden perhepoliittisia tavoitteita ja uudistukselle esitettyjä vaihtoehtoja. Tutkielma tarjoaa tietoa ja taustoitusta paitsi lapsilisien jatkotutkimukselle myös perhetuesta käytävälle keskustelulle.