Browsing by Subject "psykologia"

Tässä psykobiografis-taidehistoriallisessa tutkielmassa kohtaan Suomen rakastetuimpiin ja kuuluisimpiin kuuluvan taideteoksen Haavoittunut enkeli vuodelta 1903 sekä sen tekijän, kuvataiteilija Hugo Gerhard Simbergin (1873–1917) uutta etsivällä mielellä löytöretkeillen hänen omaleimaisen taiteilijuutensa ja tematiikkansa alkulähteille. Fokusoidun teoksen kiehtovan originelliin, mysteerinomaiseksi miellettyyn enkeliyteen ja sen jäljittämiseen detaljeja myöten nostaen analyysiin Simbergin varhaistuotannon merkittävät teokset, Haavoittuneen enkelin esiäidiksi osoittautuvat vuoden 1895 pienoisakvarelli Satu I sekä vuoden 1897 pienoisakvarelli Tuuli puhaltaa. Näin tavoitteenani on avartaa Simberg-tutkimuksen näköalaa siitä, miten vuonna 1903 valmistuneen Haavoittuneen enkelin tematiikan merkittävät, toistuvat jäljet detaljeineen yltävät pitkälle jo Simbergin varhaistaiteilijuuteen, hänen elämänsä käännekohtaan vuoteen 1895 Ruoveden ensimmäisen kauteen luonnon lumossa Axel Gallénin yksityisopissa, alkajaisiin Simbergin omaleimaiselle taiteilijantielle symbolismiin. Arkistotyön tuloksena paljastuu jopa symbolisesti sanoen aivan konkreettinen Simbergin omaleimaisen taiteilijuuden alkulähde paikkakunnalta, Haavoittuneen enkelin esiäidin Sadun I todellisen maiseman lähtökohta Ruovedellä sijaitsevalta Runebergin lähteeltä. Tuolla alkaneen omaleimaisen taiteilijatien huipentumana Haavoittunut enkeli ilmestyy alkuperäisaineiston valossa vahvasti itsekriittisen, mutta toivorikkaan Simbergin omana mieliteoksena, jonka tematiikka enkeliyden merkityksineen kehittyi lähes vuosikymmenen kohti täydellisempää, mielekästä lopputulemaa. Tässä fokus on kehityksen alkulähteillä elämäkerrallisesti Simbergin merkittävissä, käänteentekevissä vuosissa 1895 ja 1897 Ruoveden aikakaudella näin psykobiografisin ääriviivoin hahmottaen. Temaattisesti sanoen fokus on tämän ajan varhaistuotannon enkelitematiikan käännepisteistä soljuen itse Haavoittuneen enkelin detaljisessa teosanalyysissa enkeliyden johdattamana niin taidehistorian, psykologian kuin teologiankin kohtaamispisteessä. Tämä on alustus oppia tuntemaan Simbergin luoma enkeliys kokonaisvaltaisemmin. Kiteyttävästi kysyen, miten Simbergin omaleimainen Haavoittunut enkeli on kehittynyt saaden ensimmäisiä jälkiään, tematiikkansa esiäitejä, jo vuosilta 1895 ja 1897 varhaistaiteilijuudessa Ruovedellä? Mihin jäljittyy detaljeja myöten merkityksineen tämän pitkään kehittyneen Simbergin mielimaalauksen omaleimainen mysteerinen enkeliys – yhdessä poikien kanssa matkaa tekevä siipeensä saanut näyttävä ilmestys? Arkistolähtöisesti korostuu teosten rinnalle mittavasti jäljelle jääneiden alkuperäislähteiden, Simbergin ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdon, muistiinpanojen, lukuisten luonnosten ja valokuvien kirjo Kansallisgallerian kokoelmista yksityisarkistoihin avaten ensisijaisesti Haavoittuneen enkelin tekijän elämää ja mentaliteettia. Punon kokonaisuutta aiemmasta Simberg-tutkimuksesta laajempaan taidehistorialliseen kehykseen etenkin varhaisrenessanssin enkeliyden merkkiteoksiin Leonardo da Vincilta Francesco Botticiniin teoretisoiden teologian rinnastuvia enkelimerkityksiä. Keskeisesti Suomen kaksi tunnetuimpaa enkeliä, toistensa aikalaiset, kohtaavat ensi kertaa. Immi Hellénin Enkeli taluttaa (”Maan korwessa kulkewi – –”) alun perin kristillisenä runona vuodelta 1884 ja suosittuna hymninä jo vuonna 1901 näyttää alkuperäiskuvalöytöineen omaleimaista tietä Simbergin kummalle enkelille nimenomaan Simbergin aikalaisena. Simbergin enkelin vahvimmat jäljet johtavat näin oikukkaasti, mutta moni-ilmeisesti suojelusenkeliyden apokryfisille alkujuurille sekä arkkienkeliyteen Rafaelin, Gabrielin, Mikaelin ja Luciferin jäljille. Näin Haavoittunut enkeli ilmestyy Simbergin pitkäaikaisen, sisukkaan toivontäyteisen työn tuloksena: omaleimaisesti ympäröivästä elämästä, kulttuuriperinnön jäljistä mielikuvituksen kautta yllätyksellisin kääntein se johdattuu harmoniseksi, yliluonnollisen ja luonnollisen atmosfäärissä väreileväksi, taiteelliseksi kiteymäksi. Simbergin mystifioitu haavoittunut enkeli-ilmestys osoittautuu paradoksisesti vahvaksi, moninaiseksi enkeliydeltään, jonka kautta tämä kansainvälisestikin kiehtova, mutta samaten Simbergille niin henkilökohtainen teos kiteytyy monitulkintaisuuden suovaksi symboliksi elämänmatkasta toivon siivittämänä yhä eteenpäin.

Tarkastelen abrahamilaisen institutionaalisen jumalauskon kehittymistä, omaksumista ja säilymistä selittäviä kognitiivisia ja evolutiivisia mekanismeja 2010-luvun psykologisen tutkimuksen ja kognitiivisen uskontotieteen filosofien näkökulmista. Jumalauskon kehittymisen ovat mahdollistaneet seuraavat kognitiiviset tekijät: intuitiivinen ajattelutyyli, kognitiiviset vinoumat eli ontologiset kategoriasekaannukset, teleologinen ajattelu ja dualismi sekä skitsotypia. Nykyisen muotonsa jumalausko on kuitenkin saanut tuhansia vuosia kestäneen kulttuurillisen tiedon omaksumisen, säilyttämisen, muokkaamisen ja edelleen siirtämisen prosessien kautta. Yksilö omaksuu uskon jumalaan kulttuuriympäristöstään. Lisäksi yksilöllistä vaihtelua selittävät yllä eritellyt kognitiiviset tekijät. Yksilötasolla jumalauskon säilymistä motivoi eksistentiaalisen toimintakyvyn ylläpitäminen: usko toimii turvan lähteenä, maailmaa jäsentävänä mallina sekä mahdollisesti torjuu kuolemanpelkoa. Uskomiseen motivoitunut henkilö hakeutuu tilanteisiin, joissa hän kokee jumalan läsnäolon. Nämä kokemukset jumalan läsnäolosta vahvistavat uskoa entisestään. Yhteisötasolla jumalauskoa ylläpitää kyseenalaistamista vaikeuttava sosiaalinen paine, joka ilmenee epävakaissa elinolosuhteissa

Tutkimuksessa tarkastellaan Vivamon Rikotusta eheä terapeuttisen sielunhoidon koulutuksessa ilmenevää ihmiskäsitystä vuosina 2010-2012. Tutkimusmateriaali sisältää koulutuksen opetussuunnitelman luentomateriaaleineen samoilta vuosilta. Lisäksi tutkimuksen lähdemateriaaliin sisältyy RE -sielunhoitoterapiamallin kehittäjän Seppo Jokisen kirja, Rikotusta eheä, vuodelta 2011 jossa hän esittelee sielunhoitoterapiamallinsa. Jokisen formaatti on Vivamon opetuksen perustana, jonka ympärille on kehitetty lisäkoulutusta. Tutkimuksessa selvitetään koulutuksen oppimateriaalissa ilmenevää ihmiskäsitystä ja sitä minkälaiseen teologiseen ja psykologiseen oppipohjaan koulutusmateriaali perustuu. Keskiössä on teologisen ja psykologisen ihmiskuvan suhde. Tarkastelen lähdemateriaalia sekä systemaattisen teologian dogmatiikan että käytännöllisen teologian sielunhoidon perinteiden valossa. Lähdemateriaalini monimuotoisuuden vuoksi olen käyttänyt systemaattisen analyysin ja sisällönanalyysin yhdistelmää. Tutkimukseni rakenne etenee koulutusteemojen mukaisesti. Ihmiskäsityksen sekä teologisen ja psykologisen ajattelun selvittämiseksi tarkastellaan kutakin koulutusteemaa erikseen. Koska aihealueesta ei ole aikaisempaa akateemista tutkimusta, pyrkimykseni on ollut selvittää tutkimuskysymysteni ja tutkimusnäkökulmani lisäksi myös laajemmin sitä, mistä RE -sielunhoitoterapiassa on kysymys. Tutkimuksen tuloksena on, että lähdemateriaalissa esiintyy monia psykologisia ihmiskuvia. Koulutusmateriaalista ilmeni useita psykologian ja psykoterapian teorioita ja metodeja. Teologinen ja kristillinen ihmiskuva vaihteli Jokisen luomisteologisesti painottuneesta ihmiskuvasta lunastusteologiseen ja kristologiseen ihmiskuvaan lunastusteologinen ihmiskuvan ollen keskiössä. Jokisen terapeuttissielunhoidollinen päämäärä on ihmisen palauttaminen luomiskertomuksen tilaan, jossa ihminen on Jumalan kuva. Täydellisimmin ihminen on Jumalan kuva miehen ja naisen rakkaudellisessa ja kommunikatiivisessa yhteydessä. Jumala on rakkaus, siksi imago Dei tulee miehen ja naisen rakkaudellisessa parisuhteessa parhaiten esiin. Koska mies ja nainen on luotu erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi, pelkkä mies tai nainen ei voi olla kokonainen Jumalan kuva, kuten eivät samaa sukupuolta olevat pariskunnat. Eksplisiittisesti ilmaistaan koulutuksen psykologisen ihmiskuvan olevan teologiselle ihmiskuvalle alisteinen. Implisiittisesti materiaalista nousi useita psykologisia ihmiskuvia, joiden voi ajatella olevan poleemisia Raamatun ihmiskuvien kanssa.

Tämä tutkielma käsittelee valehtelun vuorovaikutteisuutta eli sitä, miten valheelliset puheenvuorot rakentuvat puhutussa keskustelussa osallistujien yhteistoiminnassa. Aineistonkeruussa on käytetty Coup-korttipeliä, jossa valehtelu on sallittua ja täten luonnollinen osa pelin vuorovaikutusta, joten lisäkehykseksi hahmottuu pelivuorovaikutus. Tavoitteena on selvittää, millaisista syistä pelaajat epäilevät toistensa sanomisia ja millaisin keinoin valehtelemalla pyritään vaikuttamaan toisten pelaajien toimintaan. Teoreettis-metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään keskustelunanalyysia. Tavoitteena on myös osoittaa, että valehteluntutkimuksessa olisi laajemminkin otettava huomioon vuorovaikutteisuuden ja kontekstisidonnaisuuden näkökulmat. Tutkimus on tähän mennessä hyödyntänyt keinotekoisia asetelmia, joissa koehenkilöitä on voitu erikseen pyytää valehtelemaan, tai valehtelu tapahtuu monologisesti. Yhtenäisiä valehtelun tunnusmerkkejä on löydetty harvakseltaan. Luvussa 2 tarkastelen valehteluntutkimuksen nykytilannetta ja suhdetta vuorovaikutuksen-tutkimukseen. Luku 3 kartoittaa keskustelunanalyysin perusolettamuksia ja niiden sopivuutta valehtelun ja pelivuorovaikutuksen tutkimiseen. Luvussa myös esitellään aineisto ja Coup-pelin perusmekaniikka sekä nimetään pelivuorovaikutuksesta erotettu epäilysekvenssi, jonka kuluessa pelaajat käsittelevät ja kyseenalaistavat vuorossa olevan pelaajan puheen todenperäisyyttä. Luvussa 4 analysoin aineistoni litteroituja esimerkkikatkelmia ja osoitan niiden avulla, kuinka yksittäinen valheellinen vuoro voi suhteutua moneen tekijään, kuten pelin sääntöihin ja jäsentymiseen, aiempiin pelikierroksiin, aiemmin tuotettuihin vuoroihin ja muiden pelaajien keholliseen toimintaan. Epäilysekvenssien kautta osoitan, että pelaajat epäilevät toisiaan moninaisista syistä, joita voivat olla toisen pelaajan toiminnan osatekijät, mutta myös pelin kokonaistilanne, jonka pohjalta tehdään päätelmiä. Osoitan, että yksittäiset valheelliseen viestintään viittaavat piirteet, kuten epäröinti-ilmaukset, eivät välttämättä johda oikeaan tulkintaan toiminnan luonteesta. Kokonaisuudessaan tutkielmani vahvistaa käsitystä siitä, että valheellisen vuoron analysoimiseksi vuoron itsensä lisäksi on otettava huomioon myös sitä ympäröivä kehys: viestintätilanne, siinä tapahtuva toiminta sekä vuorot, jotka on esitetty aiemmin ja vuorot, jotka valheellista puhetta seuraavat.