Tämän tutkielman aiheena on itsekriminointisuojan vaikutukset ulosottomenettelyssä asianajajan näkökulmista. Itsekriminointisuoja on perinteisesti rikosoikeudellinen periaate, mutta se on laajennettu ulottumaan myös hallinnollisiin menettelyihin, kuten ulosottoon, koska ulosottomenettelyssä annetut tiedot saattavat sisältää myös rikosoikeudellisesti merkityksellisiä tietoja. Ulosotossa määriteltyjen tahojen on pakkokeinojen uhalla annettava ulosottomiehelle tietoja ulosmitattavan omaisuuden löytämiseksi. Pakkokeinojen uhalla hankittuja tietoja ei tulisi voida käyttää rikosprosessissa tietojenantajaa vastaan. Palomuurimallilla ja sitä täydentävällä sääntelyllä pyritään turvaamaan tietoja antaneiden henkilöiden itsekriminointisuoja. Ensisijainen tietojenantovelvollinen ulosotossa on ulosottovelallinen. Asianajaja voi ensinnäkin olla itse velallisena, ja silloin on kyseessä hänen oma itsekriminointisuojansa ulosottovelallisena. Toisaalta asianajaja voi myös sivullisen asemassa olla tietojenantovelvollinen ulosottomiehelle. Tällöin tulee kyseeseen asianajajan itsekriminointisuoja sivullisen roolissa. Ulosottokaaren palomuurisääntelyllä suojataan velallisen lisäksi sivullista niin, että sivullinen ei saa antamiensa tietojen johdosta joutua syytteeseen. Keskeinen ongelma on toisaalta myös asianajajan tietojenantovelvollisuuden laajuus asiakkaastaan ulosottomiehelle. Ulosottokaaren perusteella asianajaja on velvollinen antamaan ulosottomiehelle tiettyjä asiakastaan koskevia tietoja. Tämä aiheuttaa ristiriidan asianajajan salassapitovelvollisuuden ja tietojenantovelvollisuuden välillä. Oma kysymyksensä on vielä itsekriminointisuojan ulottuvuus ja saako esimerkiksi rikoksen avunantaja suojaa.
