Rikosasian vastaajan aiemmalla rikollisuudella ei yleensä ole merkitystä ratkaistaessa vastaajan syyllistymistä uuteen rikokseen. Tämän johtuu syytetyn suojana olevasta syyttömyysolettamasta. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisuissaan KKO 2017:12, KKO 2017:93 ja KKO 2019:2 todennut, että vastaajan aikaisemmilla rikostuomioilla voi olla vaikutusta uuden rikoksen näytön arvioinnissa, jos aiemmalla rikoksella ja uudella rikoksella on esimerkiksi samanlainen tekotapa tai muita yhdistäviä piirteitä. Syytettäessä vastaajaa useasta samankaltaisesta rikoksesta, voi myös näillä teoilla olla vastaajan syyllisyyttä tukeva vaikutus. Vastaajan aiempi rikostuomio voi siis saada todistusvaikutuksen uuden rikoksen tuomioharkinnassa. Aiempi tuomio ei sido tuomioistuinta, mutta se voidaan ottaa todisteena huomioon.
Pääosin lainopillisen tutkielman tutkimustehtävänä on selvittää, voidaanko syytetyn aiemman rikollisuuden huomioimisen todistusharkinnassa katsoa vaarantavan syytetyn oikeusturvaa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen osaan. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin oikeuskäytännön valossa selvittämään ja systematisoimaan, miten tuomioistuimet ovat soveltaneet perusteina korkeimman oikeuden ilmaisemaa ”samanlaista tekotapaa ja muita yhdistäviä piirteitä”. Tämän jälkeen tutkielmassa selvitetään, voidaanko näiden perusteiden katsoa varantavan syytetyn oikeusturvaa. Tarkastelu tehdään erityisesti syyttömyysolettaman valossa, mutta myös vastaajan vastakuulusteluoikeuden ja selitysvelvollisuuden problematiikkaa käsitellään. Tutkielman lähdemateriaalina on hyödynnetty virallisaineistoa ja oikeuskirjallisuutta. Keskeisen osan tutkielmasta luo hovioikeuksilta kerätty empiirinen aineisto, jonka perusteella aiemman rikostuomioiden todistusvaikutuksen perusteita on analysoitu. Aineisto sisältää myös muutamia korkeimman oikeuden sekä käräjäoikeuksien ratkaisuja.
Tutkielma jakautuu kuuteen eri lukuun, joista ensimmäisessä esitellään tutkimuskysymys ja -metodi. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään syytetyn suojaa todistelussa. Kolmannessa ja neljännessä luvussa käsitellään aiempaa rikostuomiota osana vapaata todistelua sekä vapaata todistusharkintaa. Tutkielman viides luku keskittyy tuomioistuinten ratkaisujen analysointiin. Luvussa pyritään systematisoimaan tarkemmin, mitä rikosten samanlaisella tekotavalla ja muilla yhdistävillä piirteillä on tarkoitettu. Kuudennessa luvussa esitetään tutkielman johtopäätökset aiemman rikostuomion todistusvaikutuksen ja syytetyn oikeusturvan suhteesta.
Oikeuskäytännön analyysin perusteella aiemman rikostuomion todistusvaikutuksen perusteiksi voidaan todeta samanlainen yksilöity tekotapa, rikoksen kohteena olevan omaisuuden laadullinen yhteys, rikoskumppanuus, samaan asianomistajaan kohdistuvat rikokset sekä rikosten ajallinen ja paikallinen yhteys. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että aiemman rikollisuuden huomioiminen näyttönä on lähtökohtaisesti perusteltua eikä sen voida merkittävästi katsoa vaarantavan vastaajan oikeusturvaa. Sen sijaan tuomioistuinten tulisi kiinnittää erityisesti huomiota perusteluihinsa ja tuoda paremmin esiin todistusvaikutuksen perusteena huomioidut seikat. Koska kyse on syyttömyysolettamasta poikkeavan todistelun huomioimisesta, on perusteluiden läpinäkyvyys ensiarvoisen tärkeää.
