Ympäristökasvatuksella on jo pitkään tavoiteltu laajempaa ympäristövastuullisuuden iskostumista ihmisten tietoihin, taitoihin, asenteisiin sekä käyttäytymiseen. Tavoitteiden ja toimien riittävyys on kuitenkin kyseenalaistettava, jos ympäristökasvatukselta toivotaan ratkaisuja nykyiseen ympäristökriisiin. Erityisesti ympäristökasvattajilla on kehitettävää vaikuttavuuden arvioinnin osalta, jota hyvin harva toteuttaa rutiininomaisesti.
Tarkastelen tutkielmassani Keski-Suomen ELY-keskuksen rahoittamia suomalaisia ympäristökasvatus-hankkeita vuosilta 2015–2018. Aineistoni koostuu hankesuunnitelmista sekä loppuraporteista. Teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäen kysyn, millaisia tavoitteita hankkeilla on ja miten ne arvioivat toimiensa vaikuttavuutta. Luokittelen tavoitteita, arviointikohteita ja –menetelmiä sekä pyrin hahmottamaan kokonaiskuvan Suomen ympäristökasvatushankkeiden nykysuuntauksesta.
Analysoinnin tuloksena selvisi joitain yllättäviä kohtia. Vaikka aineistossa ilmeni lähes kaikkia kirjallisuudessa mainittuja ympäristökasvatuksen tavoitteita, suurin osa hankkeiden tavoitteista oli muunlaisia. Näissä korostuivat erityisesti välilliset tai välineelliset tavoitteet, kuten erilaisten mallien ja materiaalien luominen ja levittäminen sekä hankkeen näkyvyyden ja yhteistyön parantaminen. Lisäksi suoran, ”perinteisen” ympäristökasvatuksen rinnalla ilmeni epäsuora, fasilitoiva ympäristökasvatus, jossa tavoitteena oli etenkin muuttaa opettajien opetusta sekä koulujen toimintakulttuuria. Sen sijaan hyvin harva hankkeista ilmoitti hakevansa kasvatuksen keinoin ratkaisuja nykyisiin ympäristöongelmiin.
Hankkeiden vaikuttavuuden arviointi oli yleisesti hyvin puutteellista. Jos vaikuttavuutta arvioitiin, se kohdistui tyypillisesti tuotosten (output) määrälliseen tai laadulliseen arviointiin, esimerkiksi hankkeen saavuttaneen yleisömäärän tilastointiin. Painottuminen johtunee siitä, että vaikuttavuuden arviointia pidetään yleisesti vaikeana, ja että ELY-keskus painottaa jossain määrin tuotosten laatimista rahoituksen hakuohjeissaan. Lähes jokaisella hankkeella oli vaikeuksia tavoitteiden ja vaikuttavuuden arvioinnin välisen linjakkuuden toteutumisessa.
Tutkimalla laajaa ympäristökasvatustoimijoiden joukkoa on mahdollista havaita erilaisia puutos- ja painotusalueita. Tulosten perusteella ympäristökasvattajien tulisi enemmän pohtia kasvatuksensa lopullisia päämääriä ja miten he voisivat arvioida työnsä pidempiaikaisia vaikutuksia. Rahoituksella olisi myös potentiaalia ohjata ympäristökasvatusta haluttuun suuntaan, erityisesti vaikuttavuuden arvioinnin yleistymiseen.
