Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan, millaisia uskontodiskursseja erään pääkaupunkiseudun kunnan sosiaalityön ja pääkaupunkiseudulla toimivan järjestön työntekijöiden asiakastyöhön liittyvissä puheenvuoroissa esiintyy ja miten niitä rakennetaan. Tutkimuksen aineistona on kolme työntekijöiden ryhmähaastattelua, joista yksi on toteutettu kunnan työntekijöiden ja kaksi järjestön työntekijöiden kanssa tammi-maaliskuussa 2020. Tutkimus on poikkitieteellinen ja sijoittuu uskontososiologian ja asumisen sosiaalityön kentille. Diskursiivinen uskonnontutkimus ja yhteiskunnallinen eriytyminen osana länsimaista sekularisaatiokehitystä muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Aineiston analyysi on toteutettu kriittistä diskurssianalyysia ja kategoria-analyysia soveltaen.
Aineistossa esiintyvät uskontodiskurssit voidaan jakaa ymmärrykseen pyrkivään diskurssiin, realismidiskurssiin ja reflektoivaan diskurssiin. Ymmärrykseen pyrkivässä diskurssissa painottuivat asiakkaan yksilöllinen ja kunnioittava kohtaaminen, dialogisuus ja aito uteliaisuus asiakkaan uskontoon liittyviä merkityksenantoja kohtaan. Erityisesti järjestön työntekijät toivat esille dialogisuuden merkitystä asiakastyössä. Ymmärrykseen pyrkivän diskurssin taustalla voidaan nähdä laajempia sosiaalityön, kansainvälisten ihmisoikeuksien ja tutkimusjärjestön arvopohjasta kumpuavien diskurssien vaikutuksia. Sen yhteydessä haastateltavat toivat esille myös tiettyjen inhimillisten kokemusten universaaliutta ja tämän pohjalta rakentuvaa ymmärrystä. Esimerkiksi vanhempi - lapsi kategoriaparia ja siihen liittyviä kategoriasidonnaisia toimintoja käytettiin rakentamaan ymmärrykseen pyrkivää diskurssia.
Realismidiskurssi ilmeni aineistossa lainsäädäntöön ja työn ulkoisiin resursseihin vetoamisena. Realismidiskurssia sisältävissä puheenvuoroissa uskonto tuli esille rajoitteita asettavana ja syrjintää lisäävänä tekijänä sekä työtä potentiaalisesti hankaloittavana tekijänä. Etninen tausta, ikä ja sukupuoliero toimivat realismidiskurssin yhteydessä konfliktitilanteita selittävinä tekijöinä, ja niiden kautta selitettiin erilaisia uskontoon liittyviä haastavia asiakastilanteita.
Reflektoivan uskontodiskurssin yhteydessä haastateltavat pysähtyivät pohtimaan uskontoon liittyviä ennakko-oletuksiaan, sosiokulttuurisen kontekstin vaikutusta uskonnon asemaan yhteiskunnassa sekä uskonnon puheeksi ottamista asiakastyössä. Uskonto rakentui henkilökohtaiseksi, sensitiiviseksi aiheeksi, jonka puheeksi ottaminen koettiin olevan pääasiassa asiakkaan tehtävä. Haastateltavat toivat esille myös, että asiakkaasta saatavilla olevat ennakkotiedot ohjaavat heidän orientoitumistaan uskonnon puheeksi ottamiseen tapaamisella. Haastateltavat toivat esille kokemuksiaan tilanteista, joissa uskonto asettaa selkeitä rajoitteita asiakkaiden elämään, mutta muutosehdotusten tekeminen uskonnon harjoittamiseen liittyen koettiin todella haastavaksi.
Kyseessä on laadullinen haastattelututkimus, jonka perusteella ei voida tehdä yleistyksiä sosiaalityön uskontodiskursseihin liittyen. Tutkimustuloksista on kuitenkin löydettävissä yhteneväisyyksiä aiempiin sosiaalityössä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu työntekijöiden näkemyksiä uskonnon huomioimisesta asiakastyössä. Uskonto näkyy ja sitä pyritään huomioimaan asiakastyössä resurssien puitteissa, mutta se ei ole keskeinen osa työskentelyä eivätkä sosiaalityön asiakkaat pääsääntöisesti tuo uskontoa esille ainakaan voimavaranäkökulmasta vaan enemmän sen tuottamien rajoitteiden kautta. Uskonto nähdään länsimaisen kontekstin kautta hyvin henkilökohtaisena ja sensitiivisenä asiana, josta voidaan tarvittaessa keskustella asiakkaan kanssa, mutta lainsäädännön ja resurssien asettamat raamit määrittävät viime kädessä sen, miten työskentely rakentuu.
