| dct.abstract |
Pro gradu -tutkielmassani analysoin kirkkoisä Augustinuksen (354–430) imago Dei-käsitystä ja siihen liittyviä nykyteologian määrittelyjä, erityisesti suhteessa luonnontieteen ja teologisen antropologian kysymyksenasetteluihin. Augustinuksen imago Dei -käsitys pitää sisällään keskeisiä dogmatiikkaan liittyviä, trinitaarisia ja kristologisia teemoja aina luomisesta syntiin lankeemukseen ja lunastukseen. Luonnontieteet ovat 1800-luvulta lähtien muodostuneet haasteeksi kristinuskon Pyhien tekstien ilmoitukselle, erityisesti luomisopin näkökulmasta. Raamatun luomiskertomuksen narratiivi tulkitaan nykyteologian valossa pääsääntöisesti allegorisena, ei-historiallisena kuvauksena, mutta jo patristisen aikakauden teologit joutuivat puolustamaan raamatullista luomiskäsitystä ja sen historiallisuutta.
Augustinuksen imago Dei -käsitys on eksplisiittisesti trinitaarista ja kristologista, kytkeytyneenä soteriologiaan. Ihminen on luotu kolminaisuuden kuvaksi, mutta triniteetin persoonista vain inkarnoitunut Jumalan poika, Jeesus Kristus on imago Dei:nä samanarvoinen. Ihmisen mieli edustaa trinitaarista imagoa, muistia, ymmärrystä ja tahtoa, mutta vain analogiana. Triniteetti on kolmessa persoonassa Yksi, täydellisessä harmoniassa ja samanarvoisina, rakkauden liitossa, jonka Pyhä Henki vahvistaa. Tämän opetuksen, mistä koko laki ja profeetat riippuvat, käskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään, toi esimerkillään Jeesus Kristus, välimies ja näkymättömän Jumalan kuva. Jumala johdattaa syntiin langenneen ihmiskunnan takaisin yhteyteensä Poikansa kautta. Häneen uskomalla, sydämiin vuodatetun Pyhän Hengen kautta, ihmiset uudistuvat lopulta saman kuvan kaltaiseksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Nyt näkemällä kuvastimen läpi epäselvästi, mutta kerran iankaikkisuudessa kasvoista kasvoihin.
Augustinukselle Pyhät tekstit olivat ensisijainen auktoriteetti tutkittaessa Jumalan luomistyötä. Mooseksen kirjat oli pyrittävä tulkitsemaan ensisijaisesti kirjaimellisina ja hän kannusti luomistyön tutkimiseen. Augustinus kritisoi oman aikansa akateemikkoja, jotka pyrkivät sopeuttamaan Raamatun tulkinnan tieteen uusimpiin teorioihin, etenkin jos se tapahtui Pyhien tekstien kustannuksella. Luominen oli Augustinukselle teologinen ja filosofinen konstruktio, sekä henkilökohtaisen uskonelämän keskeinen kysymys. Taustalla vaikutti henkilökohtaiset kokemukset Manikealaisten uskonlahkosta ennen kristityksi kääntymistään. Manikealaiset kiistivät Genesiksen auktoriteetin ja heidän maailmankuvansa pohjautui gnostilaiseen dualismiin.
Augustinuksen rationes seminales -käsityksen mukaan Jumalan kuuden päivän luomistyö tapahtui ensin primääristen siemensyiden kautta, jolloin koko luomistyö tuli täydelliseksi. Tämän jälkeen luomistyö jatkui yhä tähän päivään asti sekundaaristen syiden kautta, aktivoituen sopivina ajankohtina. Nyt kyseessä on hallinnoiva luomistyö, jossa seitsemännen päivän lepo ja luomistyö jatkuu samanaikaisesti, koska Jumala itse on oma leponsa. Nykyteologiassa teistisen evoluution käsitettä yritetään legitimoida Augustinuksen siemensyiden avulla. Kyseessä on eräänlainen synteesi biologisesta evoluutiosta ja luomiskertomuksen allegorisesta tulkinnasta, jossa teistinen toimija kuitenkin operoi yliluonnollisella tasolla. Kyseessä on virheellinen tulkinta, sillä Augustinuksen mukaan uusia lajeja ei syntynyt ensimmäisen luomisen jälkeen ja ensimmäiset yksilöt luotiin kukin oman lajinsa ja siemenensä mukaan. Ihmistä ei luotu lajinsa mukaan, koska ei ole olemassa erityisiä ihmislajeja. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi.
Augustinuksen antropologia liittyy luomisen teemaan ja on painotukseltaan kristologista. Ensimmäisten vanhempien syntiinlankeemuksen jälkeen osittain rikkoutunut imago Dei tarvitsi uudistusta, mikä tapahtui Jeesuksen sovitustyön kautta, Hänen, joka on näkymättömän Jumalan kuva (Kol.1:15). |
fi |
