Tutkielma käsittelee mielenvikaisten asemaa ranskalaisessa ja englantilaisessa rikosprosessissa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Samalla työ keskittyy psykiatrian historiaan sekä maallikoiden ja asiantuntijoiden rooleihin rikosprosesseissa. Pääasialliset tutkimuskysymykset liittyvät yhtäältä siihen, ketkä määrittelivät rikosoikeudellisesti relevantin hulluuden käsiteltävällä aikavälillä ja toisaalta siihen, miten oikeuspsykiatrinen asiantuntijuus muodostui.
Tutkielmassa tarkasteltavat asiakokonaisuudet jakaantuvat kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään valistuksenjälkeistä rikosoikeudellista muutosta ja toisessa puolestaan samalle aikajänteelle sijoittuvaa modernin psykiatrian syntyä. Kolmas kokonaisuus sitoo edeltävät teemat yhteen tarjoamalla teoreettisen viitekehyksen professionalisoitumisesta ja sen rinnalla tapahtuvasta asiantuntija-aseman muotoutumisesta. Ensimmäisessä ja toisessa luvussa kuvatut muutokset rikosprosessissa ja psykiatriassa saavat konkreettisen ilmauksensa kolmannessa luvussa käsitellyissä oikeustapauksissa, joissa mielen asiantuntijat ottivat paikkansa lainopin aikaisemmin yksin hallitsemalla näyttämöllä.
Sekä rikosoikeuden muutos että modernin psykiatrian alkutaival liittyvät olennaisesti valistuksenjälkeiseen rationaalisen ihmisluonnon ideaaliin. Rikosoikeuden osalta tutkielmassa keskitytään erityisesti todistusteorian muutokseen Ranskassa ja toisaalta englantilaisen valamiesjärjestelmän erityispiirteisiin. Kidutuksen käytön vähentäminen tutkintamenetelmänä ja rangaistuksena toimii konkreettisena esimerkkinä valistusmiesten vaatimista rikosprosessiuudistuksista. Asiantuntijalausuntojen yleistyminen rikosprosesseissa ilmentää aikakauden kasvavaa kiinnostusta tieteellisen tiedon hyödyntämiseen.
Psykiatrian historian kannalta merkittävät muutokset liittyvät somaattisen lääketieteen ja toisaalta sen vastapainoksi kehittyvän mielen lääketieteen suhteeseen. Siirtymä pois hippokraattisista opeista mahdollisti hulluuden diagnosoimisen mielen sairaudeksi avaten ovet uudenlaiselle lääketieteelliselle asiantuntijalle, alienistille. Haastaen valistusajan merkkihenkilöiden, erityisesti John Locken, kuvauksen hulluuden kokonaisvaltaisesta luonteesta, mielen lääkärit Pinel, Esquirol, Prichard ja Conolly loivat pohjaa psykiatrisen tiedon hyväksikäytölle niin sairaaloissa kuin oikeussaleissakin. Osittaisen hulluuden tunnistaminen edellytti sellaista lääketieteellistä osaamista, jota tavallisella maallikolla ei ollut. Yhdistelemällä ajan lääketieteellistä tietoa, tarkkailun ja luokittelun metodeihin perustuvia käytäntöjä sekä toisaalta maallikoiden sympatiaan ja huolenpitoon nojaavia hoitomenetelmiä alienistit oikeuttivat asemansa hullujen hoitajina.
Abbottin professionalisoitumisteorian mukaan vakiintumaan pyrkivä ammattikunta, tieteenala tai muu instituutio kaappaa aikaisemmin jollekin toiselle alalle kuuluneen toimialueen omien mekanismiensa alaisuuteen esittämällä toimivaltavaatimuksen. Psykiatrian jalostuminen omaksi tieteenalakseen voidaan kuvata professionalisoitumiskehityksenä, jonka yksi näkyvä piirre oli aikaisemmin lääketieteen ja toisaalta rikosoikeudellisen vastuun piiriin kuuluvien kysymysten artikulointi uudenlaisen tiedon systeemin kielellä. Mielisairaaloiden johtajista ja arvostetuista psykiatreista tuli yleinen näky oikeudenkäynneissä. Esimerkiksi Hadfieldin, McNaughtonin ja Rivièren tapauksissa psykiatrinen asiantuntijatodistelu oli merkittävässä roolissa ratkaisujen kannalta.
Käyttämällä hyväkseen olemassa olevia rakenteita kuten rikosprosessia ja lääketiedettä psykiatria legitimoi itsensä yhtäältä uusimpaan tietoon sekä toisaalta vakiintuneisiin instituutioihin ja käytäntöihin perustuvana järjestelmänä, jolle kuului yksinomainen toimivalta mielettömyyden määrittelyyn. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman valistuksen mukanaan tuomaa näkemystä tieteellisen tiedon ensisijaisuudesta maallikoiden tunteisiin ja intuitioon perustuvan tietoon verrattuna. Samalla myös rikosoikeudellinen järjestelmä onnistui säilyttämään merkittävän asemansa yhteiskuntasuhteiden järjestäjänä hyväksymällä valistusihanteiden mukaisen tiedon relevantiksi diskurssiksi oikeudellisen argumentaation rinnalle.
