Maisterintutkielman aiheena ovat Suomen työehtosopimusjärjestelmässä sekä työmarkkinapolitiikan piirissä tapahtuneet muutokset keskitetyn sopimisen lopun myötä. Keskusjärjestöjen kesken solmitut sopimukset työehdoista vaikuttavat olevan lopullisesti historiaa sopimisen siirryttyä liittotasolle vuoden 2016 kilpailukykysopimuksen jälkeen. Tutkielmassa tarkastellaan työehtosopimusjärjestelmän muutoksia ja muutoksen syitä institutionaalisesta lähestymistavasta: samanaikaisesti ollaan kiinnostuneita, kuinka työehtosopimusjärjestelmä on institutionaalisesti muuttunut, ja mikä muutosta on institutionaalisesti tarkasteltuna aiheuttanut. Tutkielmassa käsitellään myös muita työmarkkinapoliittisia muutoksia keskitetyn sopimisen jälkeen ja kuinka muutokset vaikuttavat korporatismin rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa.
Tutkielmassa hyödynnetään historiallis-institutionalistista tutkimusotetta. Työehtosopimisen ja suomalaisen korporatismin historialla on merkitystä, sillä historiallisen institutionalismin mukaan tapahtumat ja muutokset eivät ole yksittäisiä itsenäisiä tapahtumia vaan osa pitempää jatkumoa. Tutkielman aineistona käytetään sekä dokumentti- että haastatteluaineistoa. Dokumenttien avulla analysoidaan kolmen sopimusalan työehtosopimusneuvotteluja vuoden 2019–2020 neuvottelukierroksella sekä vuosina 2020 ja 2021 tapahtuneita irtiottoja valtakunnallisesta työehtosopimisesta. Tutkielmaa varten haastateltiin lisäksi helmi-maaliskuussa 2021 kuutta henkilöä, jotka edustavat Suomen työmarkkinaeliittiä.
Tutkielman keskeinen havainto on suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän hajautuminen. Vahvasti keskittyneestä järjestelmästä on siirrytty liittokohtaiseen työehtosopimiseen ja viimeaikaisten muutosten myötä kohti yrityskohtaista työehtosopimista. Samalla työlainsäädännön ja sosiaaliturvan kehittäminen on eriytynyt työehtosopimisesta. Institutionaalisesti muutoksia selittää Mahoneyn ja Thelenin (2010) mallin mukainen sääntöjen korvaaminen (displacement) eli vanhojen sääntöjen korvaaminen uusilla, jossa toimijoiden eli työnantajajärjestöjen strategioilla on ollut suuri vaikutus muutosten syntyyn. Työehtosopimusjärjestelmän perustuminen institutionaalisiin tapoihin on mahdollistanut merkittävien muutosten tekemisen järjestöjen sääntömuutosten kautta eli käytännössä kieltämällä järjestöä solmimasta esimerkiksi työehtosopimuksia.
Palkanmuodostuksen osalta tutkielman havainto on, että lopputulos liittokohtaisen sopimisen aikana on lähes sama kuin keskitetyn sopimisen aikana, vaikka mekanismi ja neuvottelujärjestelmä on hajautuneempi. Ns. neuvottelukierroksen päänavaajan instituutio on vahva, ja yhdessä valtakunnansovittelijan kanssa päänavaajasopimus on toiminut myös kansantaloudellisen palkkakoordinaation mekanismina. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että palkkatasa-arvokysymyksen ratkaisemiseksi ei liittokohtaisen sopimisen aikakaudella vaikuta olevan työkaluja eikä haastatteluaineiston perusteella konsensusta työmarkkinatoimijoiden kesken. Päänavaajan instituution vahvuus vaikuttaa myös palkkatasa-arvokysymykseen, sillä päänavaajasopimuksena on toiminut kahdella viime kierroksella miesvaltainen teknologiateollisuus.
Tutkielman johtopäätöksenä nähdään suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän ja korporatismin olevan tällä hetkellä murroksessa. Muutoksia on tapahtunut viime vuosina kiihtyvällä tahdilla, etenkin jos kehitystä verrataan keskitetyn sopimisen ajan institutionaaliseen vakauteen. Silti kehityksen lopputulos ei vielä ole selvä, vaan vasta tulevaisuus näyttää yleistyykö yrityskohtainen sopiminen valtakunnallisten työehtosopimusten kustannuksella, ja mitä vaikutuksia valtakunnallisten työehtosopimusten vähentymisellä olisi laajemmin esimerkiksi suomalaisen korporatismin vahvan aseman osalta.
