Kilpailuoikeudellisilla menettelyillä on merkittävä vaikutus niiden kohteena olevan yrityksen oikeusasemaan. Euroopan unionin ("EU") komissiolla ja kansallisilla kilpailuviranomaisilla on asetuksen 1/2003 myötä laajat tutkintavaltuudet Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen ("SEUT") 101 ja 102 artikloissa säädettyjen kilpailunrajoitusten selvittämiseksi. Lisäksi näillä toimeenpanevilla viranomaisilla on valta määrätä rikkominen lopetettavaksi, edellyttää yrityksiltä rakenteellisia ja toiminnallisia korjaustoimenpiteitä ja asettaa sakkoja paitsi aineellisten kilpailusääntöjen rikkomisesta, myös menettelyn aikana tapahtuvista rikkeistä. Yritysten oikeusasemaa suojaavat puolustautumisoikeudet, jotka perustuvat unionin perusoikeuskirjaan, EU:n sekundaarilainsäädäntöön ja unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vahvistettuihin yleisiin periaatteisiin.
Oikeusvaltioperiaatteen merkitys EU:n oikeudessa on kasvanut unionin tuomioistuimen vahvistettua, että siihen voidaan vedota oikeudellisena argumenttina ratkaisun perusteluissa. Unionin tuomioistuin on viime vuosina ratkaissut useita tapauksia, jotka tarkentavat käsitteen soveltamisalaa. EU:n oikeusvaltiokäsitys ei ole yksinomaa muodollinen, vaan siihen sisältyy myös aineellisia elementtejä, kuten oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan. Oikeusvaltioperiaatteen merkitystä kilpailuoikeudelle nimenomaan puolustautumisoikeuksien kannalta on erityisen kiinnostava tarkastella, sillä sekä oikeusvaltioperiaatteen että puolustautumisoikeuksien tarkoitus on suojata yksilöä hallinnolliselta mielivallalta.
Tässä tutkielmassa kartoitetaan yritysten menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia ja niiden sisältöä ja soveltamisalaa kilpailuoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielmassa pohditaan, millaisia kysymyksiä unionin tuomioistuimen tulkintalinja herättää tarkasteltaessa menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta, ja arvioidaan, onko oikeuskäytännössä saavutettu asianmukainen ja oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta hyväksyttävä tasapaino yritysten oikeuksien ja viranomaisten toimivaltuuksien välille. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, miten unionin kilpailuoikeudellisten sääntöjen tehokkuuden turvaamista on käytetty puolustautumisoikeuksien argumenttina puolustautumisoikeuksien rajoittamiselle, ja arvioidaan tehokkuusperiaatteen soveltamista kilpailuoikeudessa prosessiautonomian kannalta.
Tutkielman johtopäätöksenä on, että vaikka oikeusvaltioperiaatetta ei olekaan suoraan sovellettu unionin tuomioistuimen menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia koskevassa oikeuskäytännössä kilpailuoikeuden kontekstissa, monet sen osatekijät on otettu riittävästi huomioon puolustautumisoikeuksien alaa käsiteltäessä. Puolustautumisoikeuksien ja toimivaltuuksien tasapainon turvaamisen kannalta olisi suotavaa, että viranomaisten toimivaltuuksien harmonisoinnin yhteydessä harkittaisiin myös puolustautumisoikeuksien harmonisointia.
