Browsing by Title

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kokeiltavana olevan metsien suojelukeinon, luonnonarvokaupan ekologista toimivuutta metsien suojelussa. Luonnonarvokaupassa mukana olevien metsien monimuotoisuutta verrattiin kolmeen muuhun metsäkategoriaan. Ne sisälsivät metsiä, joita ei oltu hyväksytty suojeluun vähäisten luontoarvojen vuoksi tai joiden osalta suojeluneuvottelut eivät olleet tuottaneet tulosta sekä potentiaalisesti arvokkaita metsiä. Tutkimus kohdistettiin runsaslahopuustoisiin kangasmetsiin, joiden monimuotoisuutta arvioitiin epifyyttijäkälien sekä monivuotisten ja ylivuotisena tunnistettavien kääpien lajiston sekä lahopuun määrän ja laadun avulla. Lajistossa oli sekä vanhojen metsien indikaattorilajeja että yleisempiä lajeja. Lahopuusto ja lajisto kartoitettiin systemaattisella linjaotannalla yhteensä 200 hehtaarilta eri puolilta Satakuntaa. Kategorioiden välisiä eroja lajiston ja lahopuuston määrässä ja laadussa testattiin parametrisellä yksisuuntaisella varianssianalyysillä sekä Kruskal-Wallisin yksisuuntaisella ei-parametrisellä varianssianalyysillä. Lajiston koostumusta analysoitiin Renkosen samanlaisuusindeksillä ja lajirunsautta rarefaktiolla. Kokonaisuutena tarkatellen luonnonarvokauppaan tarjotuista metsistä monimuotoisimmat on valittu suojeluun. Kääpä- ja epifyyttijäkälälajien ja -havaintojen kokonaismäärä sekä vanhojen metsien indikaattorilajien ja uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien määrä oli suurempi luonnonarvokaupassa mukana olevissa metsissä kuin muissa suojeluun tarjotuissa metsissä. Luonnonarvokauppametsissä myös lahopuuta oli enemmän ja sen laatu oli monipuolisempaa. Erityisesti vaateliaammalle vanhojen metsien lajistolle tärkeää järeää ja pitkälle maatunutta lahopuuta sekä eläviä järeitä lehtipuita löytyi myös enemmän luonnonarvokauppametsistä. Kaikkien kategorioiden sisäinen hajonta oli kuitenkin hyvin suurta ja joillakin yksittäisillä koealoilla lajiston ja puuston monimuotoisuus oli suurempaa luonnonarvokaupan ulkopuolelle jääneillä kohteilla. Tutkittujen metsien osalta kaikki Satakunnan monimuotoisimmat metsät eivät ole tulleet tarjotuksi luonnonarvokauppaan. Potentiaalisesti arvokkaissa metsissä oli luonnonarvokauppametsiin verrattuna keskimäärin enemmän lahopuuta sekä kääpähavaintoja. Luonnonarvokaupassa on mukana eri elinympäristötyyppejä, joista tässä tutkittiin vain kangasmetsiä. Muiden elinympäristötyyppien sekä muiden lajiryhmien monimuotoisuutta tutkimalla olisi hyvä syventää käsitystä luonnonarvokaupan ekologisesta tehokkuudesta.

Mahdollisuudet kokea hiljaisuutta ovat heikentyneet yhteiskunnassamme. Hiljaisuutta voidaan suojella laatimalla kriteerit hiljaiselle alueella ja suojella niitä kaavoituksen ja lainsäädännön avulla. Tällä tutkimuksella pyritään hankkimaan taustatietoa siitä, millaisia melun raja-arvoja voitaisiin soveltaa hiljaisten alueiden määrittelyssä sekä mitkä asiat vaikuttavat luonnonrauhan kokemiseen hiljaisella alueella. Tutkimuksessa selvitetään luonnonrauhan kokemisen suhdetta alueella vallitsevaan äänitasoon. Lisäksi tutkimuksessa pyritään määrittelemään mitä on luonnonrauha ja sen kokeminen, sekä tarkastellaan niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat luonnonrauhan kokemiseen. Aineisto kerättiin retkillä, joita järjestettiin kolme pääkaupunkiseudun ja yksi Leppävirran virkistys- ja ulkoilualueilla. Yhteensä retkille osallistui 79 ihmistä. Retken aikana äänitasot mitattiin äänitasomittarilla ja osallistujat täyttivät lomakkeen, jossa kysyttiin arvioita luonnonrauha- ja maisemakokemuksesta. Kunkin retken jälkeen tehtiin ryhmähaastattelu. Aineiston analyysiin käytettiin sekamenetelmää: äänitasojen ja lomakkeen arvioiden suhdetta analysoitiin kvantitatiivisin menetelmin ja haastatteluaineiston ja lomakkeen avovastauksien analyysiin käytettiin kvalitatiivisia menetelmiä. Laadullinen analyysi täydentää ja selittää tilastollista aineistoa sekä etsii luonnonrauhan kokemisen arvioihin vaikuttavia tekijöitä. Tuloksien mukaan luonnonrauhakokemuksen ja äänitasojen välille löytyi riippuvuus: äänitason nousu vähentää luonnonrauhaa. Luonnonrauhakokemus on kokemus riittävästä tilasta ja sitä vahvistaa luonnonhiljainen äänimaisema, jossa voi kuulla luonnon ääniä ja nähdä koskematonta luontoa. Kokemusta häiritsee liikenteen melu ja ihmisjäljet. Odotukset hiljaisuudesta ja rauhasta vaikuttavat voimakkaasti luonnonrauhakokemukseen.

Kaupungistumisen seurauksena arkiset luontokontaktit vähentyvät. Nykyaikaiset elämäntavat, kuten liikunnan puute, altistavat ihmiset kansanterveysongelmille. Esimerkiksi liikalihavuus ja mielenterveysongelmat ovat kasvavia huolenaiheita, joihin luontokontakti ja luonnon virkistyskäyttö voivat tarjota apua. Tutkimuksissa on osoitettu, että luonnossa oleminen rauhoittaa mieltä ja selkeyttää ajatuksia. Luontoaltistuksella on positiivinen vaikutus itsetuntoon, mielialaan, ja se vähentää stressiä. Lisäksi luontokontaktilla on myönteisiä vaikutuksia keskittymiseen ja akateemiseen suorituskykyyn. Psykologisten hyvinvointivaikutusten lisäksi luonnolla on positiivisia vaikutuksia fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Luonnossa olo laskee verenpainetta, alentaa sykettä ja vähentää stressihormoni kortisolin veripitoisuutta. On tutkittu, että vuorovaikutus monipuolisen luontoympäristön kanssa edistää hyödyllisten mikrobien esiintyvyyttä ihmiskehossa ja vähentää siten allergioiden ja autoimmuunisairauksien kehittymisen riskiä. Luontoympäristö inspiroi liikkumaan useammin ja pidempiä aikoja kuin rakennettu ympäristö. Sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta luontoympäristö edistää sosiaalista kanssakäymistä ja voi lisätä osallisuuden tunnetta. Tässä opinnäytetyössä tarkastelen nuorten aikuisten kokemuksia luonnon hyvinvointivaikutuksista. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten nuoret aikuiset kokevat luonnossa oleskelun vaikuttavan heidän psyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiinsa? 2) Millainen luonnonympäristö lisää heidän koettua hyvinvointia? 3) Miten he virkistäytyvät luonnossa? Tutkimusaineisto koostuu temaattisista kirjoituksista (n = 47), jotka kerättiin yliopisto-opiskelijoilta maalis- ja huhtikuun 2020 aikana. Kirjoitusten tehtävänanto oli osa ympäristötieteiden kandiohjelman Topical Issues in Urban Research -kurssia, joka pidettiin Helsingin yliopistossa keväällä 2020. Kohderyhmänä olivat 19–33-vuotiaat opiskelijat. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisilla menetelmillä ja aineisto analysoitiin käyttämällä teemoittelua, koodausta ja luokittelua. Tämän tutkimuksen keskeiset havainnot tukevat aiempia tuloksia osoittaen, että myös nuorille aikuisille luonto tarjoaa paikan rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja irtautumiseen arjen paineista. Luonnossa oleminen auttaa ajatusten selkiyttämisessä ja stressin lievityksessä. Fyysisen hyvinvoinnin näkökulmasta luonto tarjoaa miellyttävän ja innostavan paikan harrastaa liikuntaa. Luonto tukee sosiaalista hyvinvointia tarjoamalla paikan olla yksin tai tavata ihmisiä. Luonnossa on helpompaa olla läsnä, mikä mahdollistaa syvällisten keskusteluiden muodostumisen. Suosituimmat luonnonympäristöt olivat metsä ja akvaattiset ympäristöt. Alueen koettu luonnollisuus oli tärkeä tekijä. Kaupunkiympäristöön sisältyvien luonnon elementtien koettiin olevan merkittävä kaupunkiympäristön houkuttelevuutta ja miellyttävyyttä lisäävä tekijä. Vastaajien keskuudessa suosituimpia luontoaktiviteetteja olivat juoksu- ja kävelylenkkeily sekä luonnon ja lajien tarkkailu. Tämä tutkielma korostaa luonnon tärkeää roolia ihmisten hyvinvoinnin tukemisessa.

Tourism, and especially nature-based tourism, is one of the most rapidly growing industries in the world. In Finland major attractions of nature-based tourism are different kinds of protected areas, such as national parks. Previously tourism has been shown to cause wide array of vegetational changes, deterioration of soil and acculumulation of rubbish in the camp sites of national park. In this Master's thesis impacts of tourism on mammalian populations in the camp sites were studied for the first time. The aim was to study whether mammals are capable of exploiting human caused resources, like supplemental food and hiding places in the camp sites. In addition, possible impacts of nature-based tourism on sex-ratio, maturation, breeding success, morphological measures as well as changes in parasite prevalences and intensities of small mammals were studied. Also, possible changes in densities in different biotopes were studied. Finally, possible changes in population densities were tried to explain by vegetational changes and accumulation of rubbish in the camp sites. Mammal densities were censused from one hectare study plot by two different methods in twenty different camp sites and equivalent control areas in the Pallas-Yllästunturi national park, NW Finnish Lapland. Censuses were replicated in two consecutive years in 2005 and in 2006. Snow-track censuses were carried out in order to monitor larger mammals. They were done using line method in one day period in yearly spring. Snap-trapping censuses were carried out in order to monitor smaller mammals, as voles and shrews. They were done using small-quadrat method in two 15-day periods, one in yearly summer and one in yearly fall. Five small-quadrats (15 x 15 metres) were situated in each study area. Study plots were situated in the camp sites so that the most intensively trampled area (immediate vicinity of hut or camping area) was in the middle of study plot. Control areas were selected from similar biotopes to the camp sites, some 500 to 1000 metres away. Trapped small mammals were checked for ordinary measures, sexed, weighed and then dissected for internal parasites. Main result was that tourism had a significant impact on higher mammal densities in the camp sites irrespective of study method. Densities of grouse, which served as a control species, were not affected by tourism. Densities of none of the 13 species studied were negatively affected by tourism. Densities of some species, as the fox Vulpes vulpes, the arctic hare Lepus timidus and small mammals in general, were especially positively affected by tourism. Changes in density were the most evident in mountain heaths, mountain birch forests or other low-productivity biotopes. In addition, sex-ratio in the camp sites was male-biased in spring and female-biased in fall. That is most probably due to greater movements of male individuals in the spring and greater need for energy due to pregnancy in females in the fall. In fall breeding success of small mammals were greater in the camp sites. That partly reflected in the lower proportion of mature individuals in fall. Larger proportion of small mammals was mature in the camp sites in spring than in fall. Camp sites may offer more favourable conditions for maturation in the spring. Tourism did not have clear unidirectional impact on body weight or length of small mammals in the camp sites. Neither parasite prevalences nor intensities were affected by tourism. Higher mammal densities in the camp sites were not explainable by any available data. In this Master's thesis it was shown for first time that mammals can benefit from tourism in the camp sites. In addition, tourism had a clear impact on reproductive biology of small mammals. These observed changes are most likely due to better exploitable resources as additional food or hiding places in the camp sites, but this connection was not proved. Of course, tourism may have different impacts on endangered species or on a different visitor pressure. Nevertheless, these results are important in the regional scale and can be used e.g. in the assessment of tourism impact in the Finnish national parks. They may also serve as a fruitful start for this kind of tourism impact study on mammals.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tutkittiin maapuiden vaikutusta Helsingin keskeisten kaupunkipuistojen (Kaivopuisto, Töölönlahden puisto ja Tähtitorninmäen puisto) estetiikkaan ja hyväksyttävyyteen. Vastaavan kaltainen tutkimus on toteutettu aiemmin Helsingin kaupunkimetsissä. Kaupungistuminen aiheuttaa monenlaisia haittoja luonnon monimuotoisuudelle ja kaupunkilaisten terveydelle, jonka vuoksi on tärkeää tutkia, miten biodiversiteettiä voitaisiin ylläpitää tai rikastaa kaupungeissa ja kuinka viheralueet olisivat kaupunkilaisille mahdollisimman esteettisiä ja hyväksyttäviä. Jos maapuut koettaisiin hyväksyttäviksi, niitä voisi olla kaupunkipuistoissa ehkä enemmän, jolloin ne mahdollisesti voisivat edistää luonnon monimuotoisuutta. Tutkimuksessa selvitettiin esteettisen kokemuksen osatekijöitä ja kaupunkipuistojen hyväksyttävyyttä Helsingin kaupunkipuistoissa, jonka lisäksi tutkittiin, oliko maapuulla myönteistä tai kielteistä vaikutusta kaupunkipuistojen esteettisen kokemuksen osatekijöihin tai hyväksyttävyyteen. Tutkimukseen valittiin jokaisesta kaupunkipuistosta maapuu- ja kontrolliala, jolloin tutkimusaloja oli yhteensä kuusi. Tutkimukseen satunnaisotannalla valitut osallistujat (n=82) vastasivat tutkimuslomakkeisiin yhdellä tutkimukseen valituista aloista. Kyselylomakkeissa oli asteikolla 1-7 vastattavia väittämiä ja avoimia kysymyksiä. Lisäksi tutkimukseen kuuluivat taustatietolomakkeet ja olosuhdelomakkeet. Tutkimuksen keskeisimpinä tilastollisina menetelminä käytettiin faktorianalyysia ja varianssianalyysia. Faktorianalyysilla muodostettiin esteettisen kokemuksen osatekijät kaupunkipuistoissa (hyväksyttävyys, rentoutuminen ja elpyminen, esteettinen monimuotoisuus, luonnon monimuotoisuus, kulttuuriset tekijät, johdonmukaisuus, siisteys ja maisemallisuus) ja varianssianalyysin mukaan maapuulla oli negatiivista vaikutusta johdonmukaisuuden sekä rentoutumisen ja elpymisen osatekijöihin. Korrelaatioita tarkastellessa johdonmukaisuus korreloi vahvasti hyväksyttävyyden kanssa, joka korosti johdonmukaisuuden tärkeyttä viheraluesuunnittelussa ja myös maapuille hyväksyttäviä viheralueita määritellessä. Luonnon monimuotoisuus korreloi vahvasti hyväksyttävyyden kanssa, joka korosti luonnon monimuotoisuuden hyväksyttävyyttä myös kaupunkipuistoissa. Taustatietolomakkeen väittämien perusteella suhtautuminen maapuihin kaupunkipuistoissa oli melko myönteistä. Niille sopivin paikka oli puiston reunassa. Avointen kysymysten perusteella niihin suhtauduttiin luonnon monimuotoisuutta edistävänä tekijänä ja melko hyväksyvästi tai myönteisesti, mutta myös kriittisesti. Kuvailevia lukuja tarkastellessa esteettisen kokemuksen osatekijöiden keskiarvot olivat korkeammat useimmiten kontrollialoilla. Avointen kysymysten perusteella kaupunkilaiset myös viihtyivät viheralueilla, viettivät aikaa kaupunkipuistoissa usein ja luonnon monimuotoisuuteen suhtauduttiin myönteisesti ja arvostavasti. Vastaajat tunnistivat tutkimusaloilta useita eri lajeja. Jatkotutkimuksissa voitaisiin tutkia monimuotoisen lajidiversiteetin, harvinaisten lajien tai kulttuurilajien estetiikkaa ja hyväksyttävyyttä eri kaupunkipuistoissa. Jatkotutkimuksissa voitaisiin myös verrata esteettistä kokemusta laajalla ja avoimella viheralueella verrattuna ympäristöön, jossa viheralueet ovat useampina pienempinä laikkuina. Voitaisiin myös tutkia, olisiko eri lajeja mahdollista enenevässä määrin suojella tai ennallistaa useammissa kaupunkipuistoissa.

Woodlands are a significant part of the Finnish nature and especially in cities an important source of wellbeing of the citizens. Urban woodlands are entities shaped by natural dynamics and intensive recreational pressure. As the population of the Earth is urbanizing and urban areas cover constantly increasing proportion of the Earths surface the meaning of urban nature is getting more important. Intensive recreational use, especially outside established routes, is posing a threat on the regeneration of the urban woodlands in Helsinki region. Intensive recreational use has been shown to be associated with the depletion of urban woodlands and the deterioration of regenerative capacity. Recreation in urban forests is important for the city dwellers, and a strong restriction on recreational use is not meaningful. The areas favorable to renewal can be created and protected by focusing the wear of the forest floor by controlling the passage of forest users. Natural barriers, such as downed logs, are a suitable solution for controlling the passage of forest users because of their aesthetic and ecological benefits. However, the most important thing is to figure out how they function as the drivers of the passage of forest users, which was explored in this study. In 1998, 18 experimental plots were established in worn urban woodland parcels in Helsinki region to investigate whether downed logs could be useful in limiting the passage and wear of the forest floor and thereby supporting sapling establishment. The plots were rectangular in shape and 225-550 m² in size. After the first data collection, in 1998, the treatments were conducted; in the log treatment, a tree was downed into the plot, in the gap treatment the downed tree was taken out of the plot to create a just a hole in the canopy. Gap treatment functioned as a procedural control. There were six experimental plots for each treatment, plus six control plots. Data from the experimental plots was collected in 1998 prior to the treatment, and again in 2000 and 2010 after the treatments. The map data was converted to digital format using GIS (ArcMap) and edited in Microsoft Excel to be analyzed in Rstudio. The results of the study give an indication that downed logs can be functional in supporting the regeneration of urban woodlands. The intensity of the seedlings on the experimental plots was highest in the immediate vicinity of the downed logs. The spatial distribution of seedlings on the experimental plots was most influenced by the wear class (on a scale of 0-4), so that in the wear class 0 the seedling intensity was the highest and in wear classes 3 and 4 the lowest. On the basis of this study, downed logs can be expected to have an indirect positive effect on the occurrence of seedlings through the addition of unworn forest floor. The statistical models used in the study showed that downed logs had an effect on the sapling material of the experimental plots, but failed to fully describe the studied phenomenon. As a result of the development of statistical models, we will hopefully receive more detailed information on the significance of downed logs for the regeneration of worn urban woodlands in the near future.

Tilanteessa, jossa ilmastonmuutos muuttaa elinolosuhteita ja luonnonvarat niukkenevat, on ruokaturvan säilyttämisen ja kehittämisen vuoksi välttämätöntä rakentaa maatalouteen resilienssiä eli muutoskestävyyttä. Resilienssin yhdeksi osatekijäksi voidaan määritellä sopeutumiskyky. Sopeutumiskyvystä yksi osa muodostuu saatavilla olevasta tiedosta. Tässä tutkimuksessa selvitetään maatiloille kohdistuvan ilmastotiedonvälityksen esteitä ja mahdollistajia. Tutkimuksen laajempana tavoitteena on saada eväitä laadukkaaseen ilmastotiedonvälitykseen. Tutkielman analyyttinen viitekehys nojautuu ilmastoviestintätieteeseen ja teoriatausta maatalouden resilienssin tutkimukseen. Tutkielman aineistona on työpajan ryhmäkeskusteluiden aineisto, joka on kerätty learning cafe –menetelmällä huhtikuussa 2018. Tämän tutkielman mukaan olennaisimpia ilmastotiedonvälityksen esteitä ovat käytännönläheisen tiedon puute, luotettavan tiedon puute, sekä kokemus ilmastokeskustelun syyllistävyydestä ja kokemus arvostuksen puutteesta viljelijöiden työlle. Maatilojen talousongelmat sekä viljelijöiden oman äänen kuulumattomuus julkisessa keskustelussa ovat yhteiskunnallisessa kontekstissa ilmastotiedonvälitykseen vaikuttavia estäviä tekijöitä. Olennaisimpia ilmastotiedonvälityksen mahdollistajia ovat viljelijöiden monimuotoisuus, viljelijöiden keskinäinen yhteistyö sekä tiedon yhteiskehittely viljelijä-neuvoja-tutkija –yhteistyöllä. Suomessa maatiloille suuntautuvassa ilmastotiedonvälityksessä viestin laadussa asiapainotteinen, käytännönläheinen, tutkimuspohjainen ja ratkaisuhakuinen viestintä koetaan mahdollistajaksi. Maatilojen sopeutumiskykyä voisi ilmastotiedonvälityksessä vahvistaa esimerkiksi pelloilla tehtävien maatalouden kenttäkokeiden ja havaintoruutujen esittelyillä pellonpiennarpäivissä, sillä pellolla todentuva käytäntöön suuntaava tieto on viljelijöiden näkökulmasta luotettavinta. Top-down –suuntaisen ilmastotiedonvälityksen sijasta maatalouden sopeutumiskykyä ilmastonmuutokseen voisi paremmin vahvistaa viljelijöiden, neuvojien ja tutkijoiden yhdessä toteuttamien käytännön kokeiluiden kautta saatavan tiedon avulla.

Maaperä on merkittävä dityppioksidi- ja typpimonoksidipäästöjen lähde. Molempia kaasuja syntyy maassa nitrifikaation ja denitrifikaation sivutuotteina. Dityppioksidi (N2O) on voimakas kasvihuonekaasu alailmakehässä ja osallistuu otsonia tuhoaviin kemiallisiin reaktioihin yläilmakehässä. Typpimonoksidi (NO) on reaktiivinen yhdiste, joka osallistuu alailmakehässä otsonia ja happamia yhdisteitä tuottaviin kemiallisiin reaktioihin. Dityppioksidipäästöjä mitattiin kolmelta eri viljelymaalta (turve, hieta, savi), ja NO-päästöjä kahdelta viljelymaalta (turve, savi) touko-marraskuussa 2000. Koekentillä viljeltiin nurmea, ohraa ja perunaa. Dityppioksidipäästöjä mitattiin staattisella kammiomenetelmällä ja NO-päästöjä dynaamiselle kammiomenetelmällä. Viljelymaista mitattiin säännöllisesti myös maan kosteus, lämpötila, pH, mineraalityppipitoisuus ja nitrifioivien bakteerien aktiivisuus. Kenttäkokeiden lisäksi eri viljelymaiden N2O-tuottoprosesseja tutkittiin laboratorio-oloissa. Turvemaan kumulatiiviset N2O-päästöt (6,4 kg N2O-N ha-1) olivat noin kahdeksankertaiset verrattuna hietamaan päästöihin (0,8 kg N2O-N ha-1) ja lähes kuusinkertaiset verrattuna savimaan päästöihin (1,1 kg N2O-N ha-1). Dityppioksidipäästöjen ajallinen vaihtelu oli samansuuntaista kaikilla maalajeilla: N2O-päästöt kasvoivat kesällä toukokuun päästöistä ja saavuttivat maksimin elo-syyskuussa. Tämän jälkeen päästöt laskivat vähitellen ja pysyivät melko tasaisina marraskuun loppuun asti. Kasvilajien välillä ei havaittu suuria eroja N2O-päästöissä millään maalajilla. Typpimonoksidipäästöt ja NO- ja N2O-päästöjen suhde (NO/N2O) oli suurempi savimaalla kuin turvemaalla. Savimaan korkea NO/N2O –suhde oli tunnusomainen nitrifioiville bakteereille. Turvemaalla N2O-päästöt olivat huomattavasti NO-päästöjä suuremmat, jolloin NO/N2O –suhde oli pieni. Siten denitrifikaation arveltiin olevan merkittävämpi N2O- ja NO-kaasujen tuottoprosessi turvemaassa. Turvemaan suuret N2O-päästöt liitettiin maan korkeaan orgaanisten hiiliyhdisteiden ja typen pitoisuuksiin, jolloin maan olosuhteet ovat otolliset denitrifikaatiolle. Turve- ja hietamaalla N2O-päästöt korreloivat positiivisesti maan kosteuspitoisuuden ja maan lämpötilan kanssa. Turvemaalla positiivinen korrelaatio havaittiin myös N2O-päästöjen ja maan nitraatti-pitoisuuden välillä. Inkubaatiokokeet osoittivat, että nitrifikaatio on denitrifikaation ohella merkittävä N2O-päästöjä aiheuttava prosessi kaikissa tutkituissa maissa. Nitrifikaation osuus hapellisten maiden N2O-tuotosta oli savimaalla jopa 37 %, hietamaalla 31 % ja turvemaalla 29 % dityppioksidin kokonaistuotosta.

The underwater vegetation of the coastal zone has been studied in the Helsinki capital region with comparable methodology since the 1970s. The water framework directive (WFD) which was implemented in 2000 requires that new methodology is applied in the monitoring of underwater vegetation. In this study, the old contamination methodology is compared to the new WFD-compatible methodology based on ecological status classification of the water. This study was also a part of the monitoring of underwater vegetation carried out by the Helsinki Environment Centre. In this study, the occurrence of submerged aquatic vegetation was studied in the summer of 2005 in the sea area stretching from Seurasaarenselkä to Katajaluoto. Twenty sampling sites were included, all situated on rocky and stony shores. With the rake method, a stretch of shoreline was studied to the depth of two meters, and with the diving method a line from the shoreline was mapped downwards to the depth were all vegetation ceased. Based on their vegetation, the areas were placed into classes which are used to describe the state of near-shore waters. The contamination methodology is based on the species composition and relative abundance of several indicator plants, while the WFD-derived ecological status classification at present is based solely on the lowest depth at which bladder wrack (Fucus vesiculosus) L. grows. No significant improvements have occurred in the near shore aquatic vegetation compared to the previous monitoring study (1999) in either Seurasaarenselkä or the eastern shore of Lauttasaari. Bladder wrack has not returned to the area, although several of the sampling sites would suit the species. The turbidity of the water impedes the growth of submerged macrophytes, and the high sedimentation of material derived from the water column prevents the attachment of small plants to the bottom. Internal loading weakens the status of the water in the area and maintains a high number of species which are indicators of eutrophication. The status of Vattuniemi was still worse than that of the other sampling sites on Lauttasaari s eastern shore. The aquatic vegetation of Lauttasaarenselkä has remained only slightly disturbed or in natural state. Towards the outer archipelago area the aquatic vegetation indicates an improved state of the water; almost all the sampling sites were classed as in natural state. At the sampling sites in the Katajaluoto area the improvement in the state of the water is probably due to the reduced nutrient loading. Due to improvements in water purification technology, less nutrients, especially nitrogen, are released through the sewage tunnel. Physical and chemical parameters are used to support the biological indicators in using the ecological status classification. One of the most important physical factors is the exposition of the shore which can be defined by estimating the effect of wind disturbance (fetch). Either of the statistical tests I used (the linear regression analysis and the Spearman s ordinal correlation) gave statistical significance for more than one species; according to these tests only Cladophora glomerata (L.) Kütz. has negative correlation between the fetch and the structure of the vegetation (r2 = 0,076, n = 69 ja p = 0,022). However, the variation in the structure of the C. glomerata is mostly explained with other factors than the fetch. Fewer species were found using the rake method than by diving. According to the Friedman s two-way variance analysis sampling method do has on effect on the contamination index (n = 20, df = 2 ja p = 0,001). A more positive picture of the status of the water was gotten with the diving method than with the rake method. The rake method is not intended for the study of species occurring at more than two meters depth, and thus not suited for determining the lowest depth at which bladder wrack occurs as the WFD requires. The diving method is suitable for both types of classification. Based on this study, the ecological status classification gives on average a worse picture of the status of the water than the contamination method. When only one variable related to only one indicator species is used in the study as postulated in the WFD the result is limited, and does not necessarily give a true picture of the status of the water. It has been observed that the lowest growth depth of the bladder wrack clearly correlate with the eutrophication. That supports its using as the only parameter in the implementation of the WFD. The ecological classification of the state of the water cannot be applied to the inner bays due to the absence of bladder wrack, and the status of the water can there only be estimated using the contamination classification. However the use of the contamination classification is problematic: it s not easy to define the indicator value of the species because there are several environment factors in addition to eutrophication that have an impact on the species.

Our hearing perception is based on the ability to discriminate mechanical sound waves and to amplify and transduce them into electrical stimuli.This function is based on the complex cellular organization of the cochlea, the hearing organ. The sensory epithelium in the organ of Corti spirals along the cochlear duct in a tonotopic arrangement: every sound frequency elicits the strongest response at allocation along this duct. Sound stimulus is detected by three rows of outer hair cells (OHCs) which amplify- and tone-discriminate the sound stimulus, and by one row of inner hair cells (IHCs), which transduce the mechanical stimulus into electric impulses. Basal regions of the cochlea detect high- frequency sounds and apical regions detect low- frequency sounds. The complexity and sensitivity of the cochlea is linked with its vulnerability to various traumas. Most kinds of damage to the mammalian hair cells is irreversible, because these cells are not capable of regeneration. Hearing impairment has many etiologies. Common to them is that damage is permanent and no pharmacotherapy is available. Hearing impairment is often a disabling condition and it has vast societal consequences. The number of hearing impaired people is constantly increasing and the WHO has estimated that 10% of the world`s population will suffer from disabling hearing loss in 2050. Mesencephalic astrocyte- derived neurotrophic factor (MANF) is an unconventional, ER-resident protein that promotes ER- homeostasis. It has been associated with cytoprotective functions in many neurodegenerative disease- models and shown to promote recovery after ischemic trauma. MANF expression has been previously found in many cell-types in the cochlea, including OHCs and IHCs. Its deficiency in a mouse model led to upregulation of ER-stress markers and a robust, tonotopic base –to apex gradient loss of outer hair cells and severe hearing loss. This study examines the role of MANF in noise-induced trauma in the hair cells of the cochlea. In a conditionally inactivated (Manf -/- cKO) mouse model in the C57BL/6J – background, where Manf has been inactivated from most of the cochlear cells, I studied, if Manf -deficiency sensitizes the cells to noise-induced cell death in two age-groups. I also examined the basic and noise- induced MANF expression, using two mouse- strains, C57BL/6J and CBA/Ca. I also examined OHC stereociliary bundle morphology to find out if noise induces morphological changes in Manf cKO-mice that differ from noise-exposed C57BL/6j wild type mice. This study found that OHCs have a low MANF- expression, whereas in IHCs the expression is strong. MANF is expressed in a base- to apex gradient in the OHCs of the two mouse-strains examined, in a uniform pattern, that correlates with vulnerability, implicating that low levels of MANF predispose basal OHCs to vulnerability. MANF expression in the IHCs was non-gradiental. Noise did not induce upregulation, as was expected, but instead noise induced downregulation of MANF in the basal region of the OHCs by an unknown mechanism in both mouse-strains.This suggests that noise-induced trauma induces ER dyshomeostasis, possibly independent of ER stress response pathways ,unfold protein response (UPR). This study also demonstrates that MANF deficiency sensitizes the OHCs to noise- induced trauma, resulting in more elevated OHC loss and hearing thresholds. This sensitization is mainly caused by a progressive degenerative changes seen in the OHC stereociliary bundles of Manf cKO-mice, and is associated with more severe noise-induced hearing loss. The results of my study suggest that MANF has an important, yet unknown, protective role in noise-induced trauma in OHCs. These results support the possible role of MANF as a therapeutic agent in a noise-induced trauma.