Tässä tutkielmassa pyritään antamaan kokonaisvaltainen kuvaus factoring-rahoituksen toteuttamisesta Suomen oikeus- järjestelmän puitteissa. Tavoitteena on antaa kokonaisvaltainen kuvaus kaikesta rahoitusmuotoon vaikuttavasta säänte- lystä. Factoring-rahoitusta, kuten monia muitakaan rahoitusmuotoja, ei sääntele oma lakinsa, jolloin rahoitusmuoto tulee arvioitavaksi niin velkakirjalain, kauppakaaren kuin myös oikeustoimilain normien kautta. Tutkielmassa pyritään antamaan kattava kuvaus kaikesta tästä sääntelystä. Erityistä huomiota kiinnitetään rahoitusmuodon kannalta keskei- simpään sääntelyyn eli panttioikeudelliseen sääntelyyn.
Factoring-rahoitus on luonteeltaan kolmikantasuhde, jossa on mukana rahoittaja, asiakasyritys sekä velallinen. Tut- kielmassa tarkastellaan näitä henkilösuhteita rahoittajan näkökulmasta ja esitetään, mitä riskejä näihin suhteisiin lain- säädännön tasolta kohdistuu, ja annetaan suosituksia siitä, miten nämä riskit voidaan etukäteisesti torjua.
Factoring-rahoituksen toteutuksen ja siihen kohdistuvien riskien osalta tutkimuksessa päädytään siihen lopputulokseen, että rahoitusmuotoon kohdistuvat suurimmat riskit voidaan etukäteisesti sopimusoikeudellisin keinoin sulkea pois. Tutkielmassa esitetään, että riskienhallinnan kannalta suotavinta olisi, että rahoitusmuodon käyttö otettaisiin huomioon asiakasyrityksen toiminnassa ja omissa sopimusehdoissa jo ennen yrityksen ryhtymistä factoring-rahoitukseen.
Omana osanaan tutkielmassa tarkastellaan myös asiakasyrityksen konkurssin vaikutuksia factoring- rahoitusjärjestelyyn, erityisesti takaisinsaantilain 14 §:n näkökulmasta. Suomen oikeusjärjestelmässä factoring-rahoitus järjestetään pääsääntöisesti panttauksen kautta. Tällöin asiakasyritys siirtää rahoittajalle laskusaatavakantansa, joka toimii yleisvakuutena rahoittajan saamisista asiakasyritykseltä. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voidaanko nämä va- kuudet peräyttää asiakasyrityksen konkurssipesään TakSL 14 §:n edellytysten mukaisesti.
Takaisinsaantilain soveltamisen osalta tullaan siihen tulkinnalliseen lopputulokseen, että vain tapauksissa, joissa facto- ring-rahoitukseen liittyviä vakuuksia on annettu rahoittajalla ilman liiketaloudellista perustetta, on takaisinsaanti mah- dollista. Mikäli factoring-rahoitus ja siihen liittyvät oikeudelliset toimet on tehty yrityksen normaaliin liiketoiminnan puitteissa, ei takaisinsaanti voi tulla kyseeseen kuin poikkeustapauksissa. Tutkielmassa myös esitetään, että takaisin- saantilain 14 §:n soveltamisedellytys, oikeustoimen vahingollisuus muiden velkojien näkökulmasta, ei voi muutoin kuin poikkeustapauksissa aktualisoitua factoring-rahoituksessa, vaikka jompikumpi pykälän soveltamisedellytyksistä, vakuuden antaminen vanhasta velasta ja julkivarmistuksen viivästyminen, täyttyisi.
