Browsing by discipline "Internmedicin"

Tutkielma on hevosten terveydenhuoltoa käsittelevä kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on muodostaa pohja tallikohtaisille terveydenhuoltosuunnitelmille. Terveydenhuolto on oleellinen osa tuotantoeläinten, kuten nautojen ja sikojen terveyden hoitoa, mutta hevosten suunnitelmallinen terveydenhuoltotyö on Suomessa vielä varsin vähäistä. Kuitenkin hevoset liikkuvat nykyisin paljon ja asuvat isoissa yksiköissä, minkä vuoksi hevosten terveydenhuoltotyölle on tarvetta. Tutkielmassa on käsitelty tärkeitä terveydenhuollon osa-alueita tutkimustiedon ja hevosiin liittyvän kirjallisuuden pohjalta. Tutkielman osa-alueet ovat hevosen elinympäristö ja käyttäytyminen, ruokinta, liikunta ja kaviot, hampaat, loiset, muut tarttuvat taudit ja ympäristöperäiset taudit, hevosen terveydentilan tarkkailu sekä hevosesta luopuminen. Tutkielma käsittelee joka osa-alueen kohdalla yleisiä asioita ja niihin liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkaisussa on hoitojen sijaan keskitytty ehkäiseviin toimenpiteisiin. Useat hevosten ongelmat ja sairaudet ovat ehkäistävissä hyvän terveydenhuoltotyön avulla. Keskeisenä ajatuksena on hevosen alkuperäisen elinympäristön huomioiminen ja soveltaminen terveydenhuollon eri osa-alueissa, mitä käsitellään kirjallisuuskatsauksen sisällä omissa pohdintaosuuksissaan sekä erillisessä kappaleessa kirjallisuuskatsauksen jälkeen. Toisia tutkielman osa-alueita on käsitelty syvällisemmin, kun taas muutama osa-alue on jätetty vähemmälle huomiolle. Hevosen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tärkeä tiedostaa hevosen alkuperäinen elinympäristö. Hevonen on alun perin ollut laumassa elävä vaeltaja, joka ei ole elänyt koko elämäänsä samassa ympäristössä. Tämän vaikutusta on pohdittu tutkielmassa hevosen hoitoon ja pitoon liittyvissä asioissa. Hevosen ruokinnan osalta tutkielmassa on käyty läpi lyhyesti hevosen ruuansulatuselimistön toimintaa ja hevosille sopivia rehuja. Liikunnasta ja kavioista huolehtimista sekä hampaiden huoltoa on käsitelty pintapuolisesti. Tutkielmassa on kuvattu erilaisia loishäätöstrategioita ottamatta suuremmin kantaa, mikä olisi paras. Suomessa ei ole tällä hetkellä hevosille selkeitä loishäätösuosituksia, joten yksi suositus on, että jokaiselle tallille tulisi suunnitella tallikohtaiset ulostetutkimuksiin perustuvat loislääkitysohjelmat loisten esiintymisen ja elinkiertojen sekä lääkeresistenssin mukaan. Muiden tarttuvien tautien kohdalla tutkielma on keskittynyt tauteja ehkäiseviin toimenpiteisiin. Hevosen päivittäinen terveydentilan tarkkailu on merkittävä osa hevosten terveydenhuoltoa, ja se on hevosen hoitajan jokapäiväinen tehtävä, minkä vuoksi hoitajan on tiedettävä mihin asioihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota hevosta tarkkaillessa. Jatkossa tutkielmaa voidaan käyttää apuna tarkempien talli- ja hevoskohtaisten terveydenhuoltosuunnitelmien tekemisessä. Tutkielman pohjalta voi myös työstää yksityiskohtaisempia tiettyihin osa-alueisiin perehtyviä tutkielmia. Tällaisia osa-alueita voisivat olla esimerkiksi siittoloiden tai ravi- ja ratsutallien terveydenhuollossa huomioitavat erikoispiirteet.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti inhalaatiota hoitomuotona, ja sen haasteita eläinlääketieteessä, sekä siihen käytettävien glukokortikoidien farmakologisia ominaisuuksia, erityisesti budesonidin osalta. Glukokortikoideja käytetään yleisesti koirien pitkittyneen keuhkoputkentulehduksen ja kissan astman hoidossa. Ne toimivat oireenmukaisesti tulehdusta lievittäen. Perinteisiin injektio- ja tabletti -hoitomuotoihin liittyvät vakavatkin haittavaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta kehittää inhalaatio-hoitomuotoa myös eläinlääketieteessä. Inhalaatiota sekä siinä käytettäviä uuden polven glukokortikoideja, kuten budesonidia, on tutkittu laajasti ihmislääketieteessä, mutta julkaistuja tutkimuksia niiden farmakokineettisistä ominaisuuksista koiralla on vain yksi, eikä kontrolloituja pitkäaikaistutkimuksia inhalaatio-hoidoista ole. Perustutkimusta tarvitaan, jotta hoitomuotoa voidaan kehittää edelleen. Tässä pilottitutkimuksessa määritettiin budesonidin farmakokineettisiä arvoja terveellä koiralla kahdella antotavalla, suonensisäisesti sekä inhalaationa. Tämän tutkimuksen olettamuksena oli, että inhaloitavalla budesonidilla voidaan saada mitattavia plasmapitoisuuksia, ja että ainakin osa tästä lääkeaineesta on imeytynyt keuhkojen kautta. Terveet beagle-rotuiset koekoirat jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen (n = 7) sai budesonidia suonensisäisesti kerta-annoksena (20 μg kg-1), ja toinen (n = 8) inhalaationa (1000 μg per koira) yhdessä suun kautta annetun lääkehiilen (2,5 g kg-1 per os) kanssa kerta-annoksena. Plasmanäytteitä kerättiin kuuden tunnin ajan, ja budesonidipitoisuus määritettiin HPLC/massaspektrometrin avulla. Suonensisäisellä antotavalla budesonidin eliminaation puoliintumisaika (T1/2) oli 2,8 h, puhdistuma (CL) 1,5 l h-1 kg-1, jakautumistilavuus (Vd) 6,2 l kg-1 ja pitoisuus/aika-kuvaajan pinta-ala (AUC) 14 ng ml-1 h-1. Yhdessä lääkehiilen annon kanssa inhaloidun budesonidin huippupitoisuus plasmassa oli 0,6 ng ml-1 ja se saavutettiin nopeasti: Tmax oli 13 min. AUC tässä ryhmässä oli 0,55 ng ml-1 h-1. Hyötyosuus inhalaatioryhmässä jäi hyvin pieneksi ollen 1,1 %. Vastaavaa tutkimustietoa inhaloidun budesonidin farmakokinetiikasta koiralla ei ole julkaistu aikaisemmin. Tutkimus osoittaa, että inhalaatiolla on mahdollista saada lääkeainetta koiran keuhkoihin, ja että se näin ollen on mahdollinen hoitomuoto koiralla. Budesonidin myös havaittiin imeytyvän suhteellisen nopeasti keuhkoista verenkiertoon. Inhalaatio-annostelussa havaittiin merkittävää yksilöiden välistä vaihtelua budesonidin plasmapitoisuuksissa, joten tekniikkaan on syytä kiinnittää annostelussa huomiota. Saadut farmakokineettiset tulokset suonensisäisen annostelun osalta olivat linjassa aikaisemman julkaistun tutkimustiedon kanssa. Lisää tutkimusta tarvitaan vielä koskien muita budesonidin farmakokineettisiä ominaisuuksia sekä sen kliinistä käyttöä hengitystiesairauksien hoidossa.

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lehmän kalsiumaineenvaihduntaa ja poikimahalvauksen etiologiaa, taudinkuvaa ja esiintymistä, sekä veren ionisoidun ja kokonaiskalsiumin käyttämistä kalsiumtason mittarina. Tutkimusosassa määritettiin poikimahalvauksen kannalta keskeisimpiä veriparametrejä. Ionisoidun kalsiumin katsotaan olevan luotettavampi kuvaamaan elimistön kalsiumaineenvaihdunnan tilaa kuin totaalikalsiumin. Viitearvot ionisoidulle kalsiumille vaihtelevat jonkin verran eri lähteissä. Tarkoituksena oli luoda viitearvot ionisoidulle kalsiumille Saaren klinikan laboratoriota varten. Lisäksi tutkittiin ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin sekä ionisoidun kalsiumin ja kliinisten oireiden välistä korrelaatiota. Tutkitut plasmanäytteet on kerätty vuosina 2002-2003 Saaren klinikan praktiikkamatkojen yhteydessä. Tutkimuksessa oli mukana 68 lehmää. Aineisto jaettiin kolmeen ryhmään; terveet, sekundaarisesti hypokalsemiset sekä poikimahalvauksesta kärsivät lehmät. Plasmanäytteistä määritettiin kalium-, albumiini- ja magnesiumpitoisuudet sekä ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin määrä. Sairaiden eläinten oireista kerättiin tietoja lomakkeella johon merkittiin sydänfrekvenssi, rektaalilämpö, pötsin toiminta sekä lehmän asento näytteenottohetkellä. Tutkitut veriarvot vastasivat hyvin kirjallisuudessa esitettyjä. Kliinisistä oireista pötsin toiminnan ja ionisoidun kalsiumin pitoisuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys. Ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin välillä vallitsi tilastollisesti merkitsevä yhteys kaikissa ryhmissä, mutta korrelaatio oli selvästi heikompi terveillä kuin sairailla lehmillä. Tutkittu aineisto ei ollut riittävä varsinaisten laitekohtaisten viitearvojen määrittämiseksi ionisoidulle kalsiumille. Terveillä lehmillä ionisoidun kalsiumin pitoisuus oli keskimäärin hieman korkeampi kuin kirjallisuudessa esitetyt arvot.

Bovine virus diarrhoea- virus (BVDV) kuuluu Flaviviridae-ryhmän Pestiviruksiin. Virus on maailmanlaajuisesti levinnyt. BVDV voi infektoida naudan lisäksi lampaan ja vuohen, aiheuttaen näille BD:n (border disease), sekä sian ja villimärehtijöitä. Reservoaarina luonnossa toimivat persistoivasti vireemiset eläimet, jotka erittävät virusta runsaasti kaikissa eritteissään koko elämänsä ajan. Virusleviää pääasiassa pisaratartuntana. Antigeenisesti virus on erittäin heterologinen johtuen suuresta mutaatiotaajuudesta. Viruskannat jaetaan kahteen pääryhmään: sytopatogeeninen (cpBVDV) ja ei-sytopatogeeninen (ncpBVDV) virus. Näistä cpBVDV on virulentimpi ja aiheuttaa soluviljelmissä solutuhoa. Akuutti BVDV-infektio aikuisella naudalla on yleensä subkliininen;virulentimmat kannat voivat aiheuttaa kuumetta, syömättömyyttä, ripulia ja tuotannon laskua. Vasikoilla akuutti infektio voi olla fataali. Tiineen eläimen infektoituminen ncpBVDV:lla neljänensimmäisen tiineyskuukauden aikana voi aiheuttaa persistoivasti infektoituneen (PI) vasikan syntymisen. Sekä ncpBVDV- että cpBVDV- infektiot tiineyden aikana voivat aiheuttaa abortteja tai keskushermoston, silmien ja karvapeitteen vaurioita vasikoille. Viimeisellä tiineyskolmanneksella vasikka muodostaa vasta-aineita virukselle. Jos PI-eläin infektoituu antigeenirakenteeltaan samanlaisella cpBVDV-kannalla se sairastuu MD:en (mucosal disease). MD on fataali. Oireita ovat runsas salivaatio, syömättömyys, kuume, eroosiot limakalvoilla ja ripuli. Sairastuneet eläimet ovat yleensä 6-24 kk ikäisiä. PI-eläimen infektoituessa antigeenirakenteeltaan osittain erilaisella cpBVDV:lla seuraa krooninen sairaus. Oireina ovat ripuli ja syömättömyys, sairaus on yleensä fataali. Infektion jälkeinen immuniteetti on elinikäinen. Diagnoosi tehdään vasta-ainemäärityksellä tai viruseristyksellä. Erotteludiagnostiikassa tärkeimpiä ovat coronavirusripuli, salmonelloosi sekä pötsihäiriöt. Sairaudenvastustus perustuu PI-eläinten mahdollisimman nopeaan tunnistukseen ja teurastamiseen. Rokotteita ei käytetä Suomessa. Työn tarkoituksena oli selvittää esiintyykö Suomessa BVDV-seropositiivisilla lypsykarjatiloilla taudin kliinisiä oireita. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena. Vastausten perusteella ainakin osalla tiloista esiintyy vasikoilla tyypillisiä silmäoireita ja karvapeitteen muutoksia. Lisäksi oli paljon abortteja ja kuolleena tai heikkona syntyneitä vasikoita.

Koirien yleisin iho-ongelma on pyoderma, jonka pääasiallisin aiheuttajabakteeri on S.intermedius. S.intermediusta on eristetty koirien iholta, karvoista ja limakalvoilta. Limakalvot ovat S.intermediuksen pääasiallisin reservuaaripaikka, josta sen uskotaan leviävän iholle ja karvapeitteelle koiran nuollessa itseään. Kefalosporiinit ovat bakterisidisia β-laktaamiryhmän antibiootteja. Kefalosporiinien suositusannos pyoderman hoitoon on 15-30 mg/kg BID. Kuuria tulisi jatkaa oireiden häviämisen jälkeen vielä 7-14 vrk ajan. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään stafylokokkien esiintyvyyteen terveillä ja pyodermaa sairastavilla koirilla. Tutkimuksissa on havaittu pyodermaa sairastavien koirien limakalvoilla, peräaukon- ja vatsan alueella lisääntyneitä määriä S.intermediusta terveisiin koiriin verrattuna. Tutkimusosuudessa seurattiin kefaleksiinin vaikutusta viiden pinnallista pyodermaa sairastavan koiran iholla ja limakalvoilla olevan S.intermediuksen frekvenssiin. Koirat olivat neljä viikkoa kefaleksiinikuurilla. Kefaleksiini tehosi hyvin, mutta kahden viikon kuluttua kuurin loppumisesta S.intermediuksen frekvenssit nousivat lähtötilanteeseen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan koiran alempien hengitysteiden, kroonisia sairauksia ja niiden tutkimusmenetelmiä. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa kuvataan koiran alempien hengitysteiden sairauksien kliininen tutkimus sekä erikoistutkimusmenetelmät: bronkoskopia, bronkoalveolaarinen huuhtelu (BAL), trakeahuuhtelu ja verikaasuanalyysi sekä niissä esiintyvät muutokset. Koiran alempien hengitysteiden sairauksista käsitellään krooninen bronkiitti, eosinofiilinen keuhkotulehdus (pulmonary infiltrates with eosinophils eli PIE), interstitiaalinen fibroosi, keuhkokasvaimet ja koiran keuhkojen loissairaudet. Tutkimusosuudessa tarkastellaan 28:n kroonisia, alempien hengitysteiden sairauksia potevan koiran kliinisiä ja laboratoriolöydöksiä. Potilaat on valittu yliopistollisen eläinsairaalan potilasmateriaalista ja jaettu löydöksien perusteella kolmeen pääryhmään: inflammatorisia, hypersensitiivisiä ja muita alempien hengitysteiden sairauksia sairastavat koirat. Ryhmien välisiä eroja tarkastellaan oireiden, kliinisten löydösten ja laboratoriotutkimusten, erityisesti bronkoalveolaarihuuhtelunesteen solulöydösten suhteen. Havaittiin, että hypersensitiivisten ryhmään kuuluvilla koirilla oli enemmän hengitysvaikeuksia kuin inflammatoristen ryhmässä. Ryhmissä ei todettu millekään ryhmälle tyypillisiä hengitysäänten muutoksia, eikä minkään ryhmän koirilla ollut muiden ryhmien koiria enemmän epänormaaleja hengitysääniä. Kaikilla tutkituilla koirilla todettiin rintaontelon röntgenkuvissa muutoksia, vaikka osalla koirista hengitysäänet olivat normaalit. Yleisin muutos rintaontelon röntgenkuvissa oli peribronkiaalisen tiivistymän tai peribronkiaalisen ja interstitiaalisen tiivistymän lisääntyminen. Takaisin saadun bronkoalveolaarisen huuhtelunesteen määrään (saantoprosentti) vaikutti koiran koko. Saantoprosenttiin ei vaikuttanut ryhmä, johon koira kuului. BAL-näytteen kokonaissolumäärään ei vaikuttanut käytetyn huuhtelunesteen määrä tai ryhmä, johon koira kuului. Hypersensitiivisten ryhmässä BAL-näytteet sisälsivät eosinofiilejä enemmän kuin muissa ryhmissä. Veren eosinofiilisten granulosyyttien määrän perusteella ei voinut ennustaa BAL-näytteen eosinofiilisten granulosyyttien määrää. Bronkoalveolaarinen huuhtelu ja narkoosi laskivat koirien valtimoveren happiosapainetta ja nostivat hiilidioksidin osapainetta.

Koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) ovat nykyään yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia. Ne aiheuttavat useimmiten lievän tulehduksen, jossa maidon solupitoisuus nousee 2-3-kertaiseksi, mutta myös kliinisiä utaretulehduksia esiintyy. Suomessa koagulaasinegatiivisten stafylokokkien osuus on uusimman kartoitustutkimuksen mukaan noin 50 % utaretulehduspatogeeneista ja niitä voidaan pitää tärkeimpinä subkliinisen utaretulehduksen aiheuttajina. Tutkimuksessa selvitettiin koagulaasinegatiivisten stafylokokkien epidemiologiaa. Vuonna 1994 otettiin Maatalouden tutkimuskeskuksen navetoissa Jokioisissa lehmistä sekä neljännesmaito- että ihonäytteitä (vedin, utare, selkä), ja poikimattomista hiehoista ihonäytteitä. Vuonna 1995 otettiin vuoden 1994 hiehoista sekä neljännesmaito- että ihonäytteet. Näytteet tyypitettiin lajitasolle käyttäen biokemiallista menetelmää ja STAPH-ZYM Rosco-pikatestiä. Lisäksi näytteistä tehtiin RAPD-PCR-ajo geneettisen sukulaisuuden selvittämiseksi. STAPH-ZYM Rosco osoittautui huonoksi menetelmäksi KNS-lajienerottelussa, sillä suurin osa lajeista jouduttiin merkitsemään yleisnimellä Staphylococcus sp ja vain 6,2 % kannoista sai saman nimen kuin biokemiallisella tyypityksellä. Näin ollen näytteiden analysointi tehtiin biokemiallisen tyypityksen antamien lajinimien perusteella. RAPD PCR:ntulosten arviointi oli vaikeaa lukumäärältään vähäisten lajien kohdalla, mutta yleisimmillä lajeilla, kuten S. chromogenes ja S. saccharolyticus, oli selvästi erotettava "fingerprint". Yleisimmät bakteerilajit olivat lähes samoja sekä vuosina 1994 että 1995. Vuoden 1994 lehmien iholla yleisimmät lajit olivat S. chromogenes (29,4 %) ja S. saccharolyticus (19,6 %), saman vuoden hiehoilla yleisiä olivat S. chromogenes (13,9 %) ja S. hyicus(13,9 %) ja vuoden 1995 hiehoilla S. chromogenes (40,0%) ja S. saccharolyticus (23,8%). Vuoden 1994 maitonäytteissä oli vähän KNS-kantoja ja suurin osa jouduttiin luokittelemaan nimellä Staphylococcus sp. Vuoden 1995 maitonäytteissä yleisimmät lajit olivat S.chromogenes (24,3 %) ja S. simulans (21,6 %). KNS-kantojen B-laktamaasipositiivisuutta tutkittiin erikseen. Ihokannoissa oli 23-33 % beeta-laktamaasia muodostavia kantoja. Maitonäytteistä löytyi vain 16 % positiivisia kantoja. Tarkasteltaessa beeta-aktamaasipositiivisuutta lajikohtaisesti havaittiin sen olevan melko yleistä S. chromogenes-lajilla ja harvinaista S. saccharolyticus -lajilla.

Työ jakaantuu kirjallisuuskatsaukseen ja oman tutkimustyön esittelyyn. Penikkataudin diagnostiikkaa selvitellään, sekä esitellään kliinisen diagnoosin kannalta oleellisia taudin muotoja ja oireita. Laboratoriodiagnostiikkaan perehdytään silmälläpitäen erilaisia mahdollisuuksia ja esitellään kunkin menetelmän etuja ja rajoituksia. Lisäksi kerrotaan ruumiinavauslöydöksistä ja avauksessa otetuille näytteille sopivia tutkimusmenetelmiä. Taudin oireiston moninaisuuden vuoksi perehdytään joihinkin erotusdiagnooseihin. Penikkataudin hoitoa esitellään lyhyesti. Taudin ennaltaehkäisemisessä rokotus on ehdottoman tärkeällä sijalla. Kappaleessa penikkataudin vastustus käsitellään rokotukseen liittyviä seikkoja, muunmuassa eri rokotussuosituksia rokotuksen onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä rokotuskomplikaatioita. Osassa oma tutkimus esitellään esitellään penikkataudin käytännön laboratoriodiagnostiikkaan sopivia näytteenotto, käsittely sekä tutkimustapoja ja -menetelmiä. Oman tutkimuksen aineisto ja tulokset esitellään sekä pohditaan tulosten merkitystä lähinnä pitäen silmällä käytettyjen menetelmien sopivuutta käytännön olosuhteisiin.

Tässä työssä vertailtiin kahta kaupallista virtsan pikaviljelymenetelmää (Uricult Trio, Orion Diagnostica ja Diaslide, Diatech Diagnostica) perinteiseen verilevylle viljelyyn. Virtsanäytteistä tehtiin myös ns. vaahtotesti (Uriscreen, Diatech Diagnostica), joka on tarkoitettu käytettäväksi bakteereita sisältävien näytteiden löytämiseksi ilman viljelyä. Eristetyt bakteerit pyrittiin tunnistamaan lajitasolle. P-fimbrian esiintymistä työssä löydetyillä E.coli-kannoilla kartoitettiin erityisellä P-fimbriatestillä (PF-test, Orion Diagnostica). Työssä eristettyjen bakteerikantojen herkkyyttä eri antibiooteille tutkittiin kolmella eri menetelmällä (kiekkomenetelmä, Vetmic ja E-testi). Merkitykselliset virtsatieinfektion aiheuttajat pakastettiin myöhempiä tutkimuksia varten. Virtsanäytteitä kerättin 93 kappaletta EKK:n pieneläinklinikalle kliinisen virtsatieinfektion vuoksi potilaiksi tulleilta koirilta. Bakteerikantoia eristettiin 49 kappaletta yhteensä 48:sta näytteestä. 25:ssä näytteessä todettiin merkittävää bakteerikasvua. Yhdessä näytteessä kasvoi verilevyllä puhtaana Pasteurella multocicla (103 pmy/ml). Työssä eristettyjen bakteerilajien prosentuaalinen jakauma vastaa hyvin kirjallisuudessa esitettyjä jakaumia. Nyt eristettiin 44,9 % E.coleja, 18,4 % stafylokokkeja, 18,4 % streptokokkeja ja 8,2 % proteuksia. E.coleja eristettiin 19 kantaa, joista 26 % (viisi kantaa) oli P-fimbriallisia. Hemolyyttisistäkannoista 40 % ja nonhemolyyttisistä 11,1 % oli P-fimbriallisia. Pfimbriallisista kannoista neljä oli peräisin kroonisista tai toistuvista virtsatieinfektioista. Antibioottiherkkyydet määritettiin kolmella eri menetelmällä. Trimetopriimisulfaa on pidetty "drug of choice" E. colin aiheuttamissa virtsatieinfektioissa. Kiekkomenetelmällä määritettynä tässä työssä E.coli-kannoista oli trimetopriimisulfalle resistenttejä 32% ja Vetmicillä määritettynä 42 %. Hemolyyttisistä E.coleista trimetopriimisulfalle oli 40 % ja nonhemolyyttisistä 22 % resistenttejä kiekkomenetelmällä määritettynä. P-fimbrialliset kannat olivat kaikki kiekkomenetelmällä määritettynä trimetopriimisulfalle herkkiä, mutta Vetmicillä määritettynä yksi kanta oli resistentti. P-fimbriallisuus ja sulfaresistenssi eivät siis korreloineet tässä työssä. Muut tutkitut bakteerilajit olivat trimetopriimisulfalle herkkiä. Proteuksille, stafylokokeille ja streptokokeille on suositeltu ampisilliinia ensimmäisenä lääkevalintana. Tässä työssä tutkittu Proteus-kanta ja kaikki stafylokokit olivat herkkiä ampisilliinille, streptokokeista yksi kanta oli resistentti. E-testillä määritettiin 26:n bakteerikannan MIC-arvot ampisilliinille, trimetopriimisulfalle, nitrofluorantoiinille, tetrasykliinille, kefaleksiinille ja mesillinaamille. Pikamenetelmiä voidaan pitää varteenotettavana vaihtoehtona perinteisen verilevyviljelyn rinnalla virtsatieinfektioiden kenttädiagnostiikassa. Virtsanäyte on aina aiheellista viljellä. Pelkkä "ram-värjäyskin kasvustosta antaa arvokasta tietoa(gram+/gram-, kokki vai sauva), jonka perusteella potilaan hoidon suurmunittelu helpottuu. Praktikolle pikamenetelmät tarjoavat mahdollisuuden jopa lajitason diagnostiikkaan ilman useitakin päiviä vieviä biokemiallisia määrityksiä. P-fimbrian esiintyminen etenkin toistuvista VTI:ista kärsivillä potilailla kertoo usein ylempien virtsateiden infektoitumisesta ja bakteerin virulenssin kasvusta. Reinfektioissa ja relapseissa voidaan P-fimbrian esiintymistä käyttää apuna selittämään injektoivan bakteerikannan virulenssia. Antibioottiherkkyysmääritys on aiheellista suorittaa aina, kun primaarikasvu käytetyllä viljelymenetelmällä viittaa E. coliin. Etenkin hemolyyttiset kannat on aina syytä testata oikean lääkevalinnan varmistamiseksi. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella rutiininomaista sulfakuuria VTI:sta kärsivälle potilaalle ei voi suositella, olihan 42 % E.coleista trimetopriimisulfalle resistenttejä (Vetmic). Tämä tarkoittaa sitä, että joka viidennellä potilaalla oninfektion aiheuttajana sulfalle resistentti E.coli-kanta. Jos mikä tahansa bakteerikanta on useille antibiooteille resistentti ja/tai herkkä vain aminoglykosiideille, on aiheellista tehdä MIC-arvon määritys, jotta laskennallisesti voidaan selvittää käytettävän antibiootin annostus.

Penikkatautivirus on paramyksoviruksiin kuuluva morbillivirus. Se on läheistä sukua tuhkarokko- ja lehmäruttoviruksille. Penikkatautivirus on levinnyt maailmanlaajuisesti.. Se kykenee injektoimaan useita lihansyöjiä. Koira on viruksen tärkein reservuaari. Penikkatautivirusta esiintyy runsaimmin hengitystie-eritteissä ja se leviää yleensä pisaratartuntana. Penikkataudin kliiniset oireet rüppuvat kannan virulenssista, koiran iästä ja vastustuskyvystä sekä infektion leviämisestä elimistössä. Neurologiset oireet ovat tärkein tekijä arvioitaessa koiran ennustetta. Penikkatautia vastaan käytetään eläviä heikennettyjä virusrokotteita. Säännölliset rokotukset ovat tehokkain tapa ennaltaehkäistä penikkatautia. Tärkein syy rokotussuojan muodostumattomuuteen ovat pennun emältään saamat vasta-aineet. Penikkatauti-rokotteet saavat aikaan sekä soluvälitteisen että humoraalisen immuniteetin. Soluvälitteisen immuniteetin mittaamiseen ei ole rutiinimenetelmää. Humoraalista immuniteettia voidaan mitata määrittämällä seerumin virusta neutraloivien vasta-aineiden määrä. Mittaamalla neutraloivien vasta-aineiden määrää kentältä saaduista näytteistä saadaan selville laumaimmuniteetti. Tutkimusta varten otettiin seeruminäytteitä 167 terveestä koirasta. Näytteistä määritettiin penikkatautivasta-ainetasot virusneutralisaatiotestillä Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksen virologian ja epidemiologian osastolla. Aineistossamme pelkästään Dohyvacilla rokotettuja koiria oli 50,3 %. Varsinaista rokotteiden välistä vertailua emme voineet tehdä Candurin ja Canlanin pienten käyttömäärien takia. Keskityimme vertailemaan Dohyvacilla ja usealla erimerkkisellä rokotteella rokotettuja koiria ikäryhmittäin. Totesimme, että erimerkkisillä rokotteilla rokotetut koirat näyttävät muodostaneen kaikissa ikäryhmissä paremmin vasta-aiheita kuin Dohyvacilla rokotetut koirat. Aineistomme oli niin pieni, että emme voineet tehdä siitä tilastollista analyysiä.