Browsing by discipline "Surgery"

Medetomidiinin (114 ± 48µg/kg; keskiarvo±keskihajonta) ja ketamiinin (1,46 ± 0,63 mg/kg) yhdistelmän (MDK) vaikutuksia kierteissarvivuohen (Capra Falconeri Heptneri) elimistön hapensaantiin tutkittiin Korkeasaaren eläintarhassa rutiinitoimenpiteiden (siirto, sorkkahoito tms.) yhteydessä. Yksitoista eläintä (seitsemän naarasta ja neljä urosta) nukutettiin kaukoinjektiolla yhteensä viisitoista kertaa 3.10.2000-10.2.2003 välisenä aikana. Hetkillä T1 (24 ± 5,3 min) ja T2 (51 ± 9 min) eläimistä otettiin parittaiset näytteet hematologiseen ja verikaasuanalyysiin. Samalla mitattiin lämpötila ja sydän- ja hengitysfrekvenssit. Tilastollisesti merkitsevä lasku näytteenottohetkien välillä todettiin lämpötilassa, hematokriitissa ja hemoglobiini-, fibrinogeeni- sekä laktaattipitoisuuksissa. Tilastollisesti merkitsevä kasvu todettiin vastaavasti pH:ssa, bikarbonaattipitoisuudessa, standardoidussa bikarbonaattipitoisuudessa, emäsylijäämässä, standardoidussa emäsylijäämässä sekä kokonaishiilidioksidissa. Kliinisesti merkittävää asidoosia tai alkaloosia ei todettu yhdelläkään eläimellä. Valtimoveren happiosapaine (PaO2) vaihteli suuresti sekä eri eläinten että näytteenottohetkien välillä, ollen 55 ± 12,3 mmHg hetkellä T1 ja 65,6 ± 18,5 mmHg hetkellä T2. Huomattavan hypoksemisia arvoja (PaO2 < 40 mmHg) oli neljässä näytteessä; näistä kaksi yhdistettiin virheellisen nielun asentoon ennen näytteenottoa. Hiilidioksidiosapaine pysyi vastaavasti huomattavan tasaisena, ollen 55,1 ± 3,2 mmHg hetkellä T1 ja 55,5 ± 2,97 mmHg hetkellä T2. Lateraalisen ja sternaalisen asennon välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa valtimoveren kaasuosapaineiden tai pH:n suhteen. Induktiovaiheen ja anestesian laatu, erityisesti lihasrelaksaatio, oli tutkituilla eläimillä hyvä huolimatta vaihtelusta käytettyjen MDK-annosten suhteen. Eläimet herätettiin 63 ± 11,9 minuutin kuluttua MDK:n annostelusta antamalla atipametsolia 461,8 ± 124,9 µg/kg lihaksensisäisesti ja nahan alle jaettuna kahteen yhtä suureen annokseen. Eläimet heräsivät nopeasti (6,5 ± 2,5 min) ja rauhallisesti atipametsolin annostelun jälkeen. MDK-anestesiaa voidaan tämän tutkimuksen perusteella pitää turvallisena elimistön hapensaannin kannalta kierteissarvivuohella käytetyillä annoksilla, joskin nielun luonnolliseen asentoon tulee kiinnittää erityistä huomiota anestesian eri vaiheissa.

Medetomidiinin (1 5mikrog/kg), midatsolaamin (0,1 mg/kg) ja näiden yhdistelmän kardiovaskulaarisia vaikutuksia tutkittiin seitsemällä uuhella. Lampaille annosteltiin lääkeaineet iv. ja niitä seurattiin tunnin ajan (medetomidiini ja medetomidiini-midatsolaami) tai 30 minuuttia (midatsolaami). Kymmenen minuutin välein tehtiin mittauksia ja otettiin näytteitä: sydän- ja hengitysfrekvenssi, lämpötila, systolinen- ja keskiverenpaine, hapen- ja hiilidioksidinosapaine, ph, bikarbonaatin ja hapen konsentraatio ja saturaatio sekä emäsylimäärä. Midatsolaamin havaittiin syventävän ja pidentävän medetomidiinin aiheuttamaa sedaatiota. Medetomidiini aiheutti valtimoveren happiosapaineen ja hemoglobiinin saturaation laskua. Midatsolaami vielä pahensi hypoksiaa potentoimalla medetomidiininvaikutuksia. Koska hypoksia oli merkittävä ja koska yksi lammas jouduttiin elvyttämään, medetomidiini-midatsolaami ei tämän tutkimuksen perusteella vaikuta turvalliselta vaihtoehdolta lampaan anestesiaan.

Denna studie gick ut på att undersöka hur kombinationen medetomidin (20 mikrog/kg) och ketamin (1 mg/kg) påverkar fårs kardiovaskulara system, och om man kan minska den hypoxemi och acidemi som uppstår genom 100% syretillforsel. Forsöksdjuren var sex kliniskt friska, vuxna tackor. Varje får sövdes ned två gånger, ena gången med syretillförsel, andra gången inandandes rumsluft. Mellan de båda nedsövningarna förflör minst 2 veckor. Doserna blandades samman i en spruta och injicerades långsamt via en jugulariskanyl, för att undvika perivaskulart lackage. En ny dos gavs 25 minuter efter den första, hälften så stor som denna. Atipamezol (125mikrog/kg) gavs intramuskulärt 45 minuter efter induktion. Vi var även intresserade av ifall syretillförseln kan påskynda uppvaknandet. Ungefär en månad före försöken preparerade högra sidans carotisartar så att den kom i subkutant läge och kanylering var möjlig. Via denna kanyl togs sedan blodprov anaerobt och O-systoliskt och medelartärtryck. Därefter togs proc och mättes blodtryck vid 5, 10, 20, 30, 40, 50 och 60 minuter. Blodtrycken vid 60 minuter fick förkastas. Vid samma tidspunkter togs även hjärt- och respirationsfrekvenser. Fåren var acidotiska och kraftigt hypoxemiska. Några betydande skillnader mellan de båda grupperna fanns inte. De individuella skillnaderna var stora. Vi konstaterade att medetomidin-ketaminanestesi inte är en idealisk anestesiform på får, och kan vara livshotande för vissa individer. 100% syretillförsel kan inte minska acidemin och hypoxemin. Ifall fårets allmantillstånd är dåligt borde man kanske ta i beakttande någon annan anestesiform.

Osteokondroosi on sikojen yleisin jalkasairaus. Liki kaikkien kotisikojen luissa on mikroskooppisia osteokondroosimuutoksia puolen vuoden ikään mennessä. Osalla sioista muutokset paranevat spontaanisti. Vain pieni osa sioista saa kliinisesti havaittavan ontuman. Osteokondroosin tutkimustekniikat eivät ole yhteneviä. Diagnostiikassa on käytetty kliinistä tutkimusta, histologiaa erilaisin värjäyksin, radiografiaa, tietokonetomografiaa, elektronimikroskopiaa, angiomikrografiaa ja luun leimausta (bone labelling). Diagnoosin asettamiseksi käytetään yleensä kahta-kolmea menetelmää. Osteokondroosivaurioita esiintyy sekä painoakantavissa että -kantamattomissa nivelissä. Predilektiopaikkoja ovat femurin mediaalinen condylus, distaalisen ulnan kasvurustot, proksimaalinen femur ja humerus. Pahimmat vauriot esiintyvät takapolvessa ja kyynärnivelessä. Osteokondroosin etiologia ja patogeneesi ovat vielä puutteellisesti tunnettuja. Mekaanista kasvurustoon kohdistuvaa painoa on arveltu tärkeimmäksi etiologiseksi tekijäksi. Nopea kasvu viivästyttää osteokondroosin puhkeamista. Villisioilla on raportoitu lieviä histologisia osteokondroosimuutoksia, mutta ei kliinistä ontumaa eikä makroskooppisia tai radiologisia vaurioita. Villisiat kasvavat hitaammin kuin kotisiat, ja niiden rakenne poikkeaa myös kotisioista. Useat tutkijat epäilevät kasvuhormonin olevan vahva etiologinen tekijä.

Kissojen alemman virtsatien oireyhtymän (feline lower urinary tract disease =FLUTD) oireena uroskissoilla esiintyy mm. virtsakiteistä tai virtsakivistä johtuvaa virtsaputken tukkeutumista. Mikäli tukokset ovat toistuvia eikä virtsakiteitä ja -kiviä liuottavasta erikoisruokavaliosta ole apua, voidaan kissalle tehdä perineaalinen uretrostomia-leikkaus. Perineaalinen uretrostomia on kirurginen toimenpide, jossa lantio-ontelossa kulkeva virtsaputki ommellaan kiinni perineaalialueen ihoon ja tällöin muodostuu pysyvä virtsa-avanne. Leikkauksen jälkeen nousevalle virtsatietulehdukselle altistavia tekijöitä ovat lyhentynyt virtsaputken pituus, peniksen virtsaputken limakalvon puolustusmekanismin puuttuminen, suurempi virtsaputken ulkoisen aukon läpimitta, vähentynyt virtsaputken poikkijuovaisen lihaksen toiminta ja vähentynyt intraluminaalinen paine, muualla virtsateissä oleva sairaus (esim. virtsakivet), joka altistaa bakteeritulehdukselle, sekä virtsaputken katetrointi. Leikkauksen jälkeen virtsatietulehdus voi olla oireeton. Kirjallisuudessa on olemassa vain muutamia pitkän aikavälin seurantatutkimuksia. Siksi tiedetään huonosti, esiintyykö virtsatietulehduksia enemmän kissoilla, joille on tehty perineaalinen uretrostomia-leikkaus. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, lisääkö perineaalinen uretrostomia riskiä sairastua bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Lisäksi selvitettiin, mitä muita komplikaatioita esiintyy leikkauksen jälkeen. Hypoteesina oli, että alttius sairastua bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen lisääntyy perineaalisen uretrostomia-leikkauksen jälkeen. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltyjä aiheita ovat FLUTD, virtsakivet, kissan virtsaputken anatomia, uretrostomia-leikkauksen leikkaustekniikat, leikkauksen jälkeinen hoito ja komplikaatiot leikkauksen jälkeen. Tutkimusosassa Yliopistollisen eläinsairaalan potilasrekisteristä haettiin kissojen tiedot, joille oli tehty perineaalinen uretrostomia vuoden 2001 tammikuun ja vuoden 2006 toukokuun välisenä aikana. Kyseisenä aikana 25 kissalle tehtiin perineaalinen uretrostomia. Potilaskortistosta koottiin seuraavat tiedot: kissan ikä leikkaushetkellä, rotu, virtsakiteiden ja -kivien laatu, rauhoitukseen, induktioon, anestesiaan ja kivunlievitykseen käytetyt lääkeaineet, käytetyt antibiootit, lankamateriaali leikkauksessa, tikkienpoiston ajankohta ja mahdolliset käynnit eläinsairaalassa tikkien poiston jälkeen. Toukokuussa 2007 kissojen omistajille tehtiin puhelinhaastattelu, jossa kysyttiin kissan nykyisestä voinnista, mahdollisista leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista, virtsatietulehduksista, virtsatietukoksista, lääkityksistä ja ruokavaliosta ennen ja jälkeen leikkauksen. Lisäksi omistajilta kysyttiin, paransiko perineaalinen uretrostomia kissan elämänlaatua. Koska kyseessä oli retrospektiivinen seurantatutkimus muutamien kisojen potilastietoihin kirjatut merkinnät olivat puutteellisia, mikä vaikeutti tiedon keräämistä. Tutkimuksen aineisto oli pieni (25 kissaa) ja kaikkien kissojen omistajia ei tavoitettu puhelinhaastattelussa. Yhteensä 17 kissan omistajat tavoitettiin puhelinhaastattelussa. Koska aineisto oli pieni ja kaikkien kissojen leikkauksen jälkeinen vointi ei ole tiedossa, voi tutkimuksen tulos olla virheellinen. Tutkimuksessa leikatuista kissoista 48% sairastui bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Perineaalinen uretrostomia-leikkaus lisää riskiä sairastua virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Tutkimuksen tuloksen perusteella leikatun kissan virtsasta olisi hyvä tehdä bakteeriviljely säännöllisin väliajoin esimerkiksi kaksi kertaa vuodessa, jotta oireettomatkin virtsatietulehdukset huomataan. Vakavia kissan lopetukseen johtaneita komplikaatioita esiintyi kahden ensimmäisen kuukauden aikana leikkauksen jälkeen 17% leikatuista kissoista. Lopetukseen johtaneita komplikaatioita olivat virtsan valuminen perineaalialueen kudoksiin kolmella ja kissalla ja kurouman muodostuminen virtsa-avanteeseen yhdellä kissalla. Yhdellä leikatuista kissoista virtsa-avanne on jatkuvasti vereslihalla ja vaatii päivittäistä puhdistusta ja rasvausta. Muut leikatut kissat toipuivat leikkauksesta ja elävät normaalia elämää.

1960-luvulta alkanut teollisen koiranruuan valmistus on monin tavoin muuttanut koirien ruokintaa. Ennen koirat söivät luita ja ihmisten ruuan jätteitä, nykyään suurin osa koirista syö teollisesti tuotettua koiranruokaa. Osa koiranomistajista haluaa kuitenkin valmistaa itse koiransa ruuan ja osa syöttää koiralleen pelkkää raakaruokaa. Useiden koirien ruokavalio perustuu kuitenkin kuivamuonan ja muiden ruoka-aineiden sekoitukseen. Koirilla esiintyviä yleisiä sairauksia ovat suusairaudet, suolisto-ongelmat, allergiat, iho- ja korvatulehdukset, anaalirauhasvaivat sekä ortopediset vaivat. Joillakin ravintotekijöillä (mm. mineraaleilla, rasvahapoilla) on tutkimuksissa osoitettu olevan vaikutusta näiden sairauksien syntymiseen tai ennalta ehkäisyyn. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koiran ruuansulatuskanavaa, koiran tarvitsemia ravintoaineita sekä työn tutkimusosuudessa mukana olevia sairauksia: iho-ongelmia, yliherkkyyttä, luusto-ongelmia, ruuansulatuskanavan sairauksia ja hammasongelmia. Sairauksia tarkastellaan ravitsemuksellisesta näkökulmasta. Tutkimusosuus perustuu vuonna 2003 tehtyyn kyselytutkimukseen, jossa selvitettiin, mitä sairauksia suomalaiset koirat sairastavat ja mitä koirat syövät. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös korreloivatko ruoka-aineet ja sairaudet keskenään. Materiaalina käytettiin 584 tutkimukseen osallistuneen koiran tietoja. Tutkimuksen hypoteesina oli, että teollista ruokaa syövillä koirilla olisi enemmän sairauksia kuin kotiruokaa / raakaruokaa syövillä koirilla sekä se että raaka ruoka voisi mahdollisesti suojata koiria sairauksilta. Tutkimustulokseksi saatiin monta merkitsevää korrelaatiota ruoka-aineiden ja sairauksien välillä. Raa’at ruoka-aineet korreloivat hyvin monien sairauksien kanssa. Esimerkiksi raaka liha näyttäisi suojelevan korvatulehdukselta, hammaskiveltä, anaalirauhastulehdukselta, suolisto-ongelmilta vierasesineleikkauksilta sekä kroonisilta sairauksilta. Teollisen ruuan ja sairauksien välille ei sen sijaan saatu merkitseviä korrelaatioita. Tutkimuksesta ei kuitenkaan käynyt selville ruuan ja sairauksien välistä aikakorrelaatiota eikä sitä, oliko koira saanut sairauden tai parantunut sairaudesta ruokinnan johdosta, koska kyselykaavake oli osittain jäänyt puutteelliseksi. Tutkimus, joka oli pilottitutkimus, antoi kuitenkin paljon hyviä ideoita jatkotutkimuksille.

Tämä tutkimus sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään fibrinogeenien yleisiä ominaisuuksia ja tehtäviä, määritysmenetelmiä sekä kerrotaan lyhyesti hevosilla tehdyistä tutkimuksista, joissa plasman fibrinogeenipitoisuuden muutoksia on seurattu. Tutkimusosa oli kaksivaiheinen: 1. määritettiin fibrinogeeniarvoja kahdella eri menetelmällä, ja tutkittiin tuloksiksi saatujen arvojen korrelaatiota toisiinsa. 2. seurattiin retrospektiivisesti fibrinogeenin, valkosolujen ja lämmömuutoksia EKK:n hevospotilailla eri sairauksissa. Mukana oli kaikkiaan 53 hevosta, mm. ähkyoperoituja hevosia, hengitystieinfektiosta kärsiviä sekä varsoja että aikuisia hevosia, artroskopoituja hevosia sekä muutama vastasyntynyt, heikko varsa. Potilasmateriaali oli hyvin hajanainen, joten tutkimuksessa seurattiin lähinnä yksittäisiä potilaita. Kirurgisissa operaatioissa fibrinogeenin nousu oli riippuvainen kudostuhon määrästä Ähkyleikkauksen jälkeen nousu oli voimakkaanpaa kuin artroskopialeikkauksen jälkeen. Akuutissa hengitystieinfektiossa fibrinogeenin nousu oli voimakasta ja arvo pysyi korkealla kunnes hevosen tila alkoi kohentua. Tutkimuksen mukaan fibrinogeeni kertoo hevosella varsin hyvin tulehdussairauden vaiheen ja vakavuuden, joskaan yksittäisellä arvolla ei ole suurta merkitystä, vaan fibrinogeenitason muutoksia tulisi seurata pidemmän aikaa.

Kirjallisuuskatsaussa käsitellään dexmedetomidiinin, propofolin ja isofluraanin ominaisuuksia, farmakokinetiikkaa sekä kardiorespiratorisia vaikutuksia koirilla. Tutkimuksessa vertaillaan kahden yleisen anesteetin, propofolin ja isofluraanin, aiheuttamia muutoksia verenkierto- ja hengityselimistön toimintaan koirilla, jotka on rauhoitettu dexmedetomidiinilla. Tutkimus suoritettiin kuudella koe-eläimeksi kasvatetulla, täysikasvuisella terveellä beaglella. Kaikki koirat esilääkittiin dexmedetomidiini-injektiolla annoksella 10 mg/kg i.m. Koirille tehdyt toimenpiteet jaettiin kolmeen ryhmään seuraavasti: isofluraaniryhmässä koirat nukutettiin isofluraani-inhalaatiolla (end tidal-pitoisuus 1%), propofoliryhmässä propofoli-infuusiolla (200 mg/kg/min i.v.) ja kontrolliryhmässä koiria ei nukutettu. Kunkin ryhmän sisällä oli kaksi eri käsittelyä. Käsittely koostui joko pelkästä nukutuksesta tai nukutuksesta ja kylmästimuluskokeesta. Kaikille koirille tehtiin kaikki kuusi eri käsittelyä satunnaisessa järjestyksessä siten, että peräkkäisten käsittelyjen välillä oli aikaa vähintään kaksi viikkoa. Anestesia indusoitiin propofoli- ja isofluraaniryhmässä i.v. propofoliboluksella ja koirat hengittivät koko anestesian ajan 100% happea. Kontrolliryhmän koirat hengittivät huoneilmaa. Koirat saivat kaikissa ryhmissä käsittelyn aikana Ringer-liuosta i.v. annoksella 10 ml/kg/h. Koirien sedaation syvyys arvioitiin ennen anestesian alkua ja anestesian syvyys arvioitiin neljästi anestesiassa. Anestesian aikana seurattiin suoralla mittaustekniikalla koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä sekä verenpainetta. Lisäksi koirilta otettiin anestesian aikana arteriaverinäytteitä, joista määritettiin happi- ja hiilidioksidiosapaine sekä pH. Esilääkitys tuotti yhtäläisen sedaation. Propofoliryhmä oli kliinisesti kevyemmässä nukutuksessa kuin isofluraaniryhmä. Kylmästimuluskoe aiheutti tahdonalaisen vasteen (jalan vetäminen) vain kontrolliryhmässä ja kardiorespiratorisen vasteen vain anestesian alussa. Muuten kylmästimuluskoe ei aiheuttanut eroja ryhmän sisällä. Propofolin todettiin lamaavan hengitystä enemmän kuin isofluraani aiheuttaen syvemmän respiratorisen asidoosin. Isofluraaniryhmässä sydänfrekvenssi oli korkeampi ja verenpaine alhaisempi kuin propofoli- ja kontrolliryhmässä. Propofoliryhmässä verenpaine säilyi samalla tasolla kuin kontrolliryhmässä, mutta sydänfrekvenssi oli korkeampi. Propofoliryhmän koirat ekstuboitiin kolme kertaa pidemmän ajan kuluttua kuin isofluraaniryhmän koirat. Kevyemmästä anestesiasyvyydestä huolimatta propofolin aiheuttama hengityslama oli voimakkaampaa kuin isofluraanin aiheuttama. Uloshengitysilman hiilidioksidipitoisuuden seuranta tai avustettu ventilaatio on suositeltavaa, kun koira nukutetaan propofoli-infuusiolla dexmedetomidiini-esilääkityksessä.

Propofolia käytettiin 51 kliinisessä tapauksessa kamelieläimillä ja märehtijöillä anestesian syventämiseen ja pidentämiseen. Keskimääräinen annos oli 1 mg/kg laskimonsisäisesti. Kuudessa tapauksessa propofolia käytettiin toistuvina annoksina (keskimäärin 1 mg/kg joka 15. minuutti) kirurgisen anestesian ylläpitämiseksi. Merkittäviä sivuvaikutuksia ei havaittu ja anestesiasta herääminen oli laadultaan hyvä, kun antagonistina käytettiin atipametsolia. Kuusi kuusipeuraa (Dama dama ) immobilisoitiin medetomidiinilla 209&177;19 mikrog/kg ja ketaminilla 2.30.3&177;0.3 mg/kg. Kolmenkymmenen minuutin kuluttua nukutusnuolen ampumisesta eläimille annettiin propofolia 1mg/kg laskimonsisäisesti. Anestesian seuranta tapahtui pulssioksimetrin avulla ja määrittämällä valtimoverinäytteistä verikaasut ja happo-emästasapaino. Propofoli aiheutti kuusipeuroille hengitysdepression ja sen seurauksena veren happisaturaatioprosentin laskun. Arvot palasivat lähtötasolle 15 minuutin kuluttua propofolin annostuksesta.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on kirjallisuuskatsaus sairaan hevosen ruokinnasta. Tässä tutkielmassa perehdytään hevosen yleisimpien ruokinnallista sairauksien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi ähky ja vitamiinien ja kivennäisten puutostilat. Lisäksi käsitellään ruokinnallisia erikoistilanteita, jolloin hevonen ei kykene syömään normaalisti. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi orpovarsan ruokinta ja postoperatiivinen ruokinta. Tutkielmassa on huomioitu maamme olosuhteet hevosen ruokinnassa. Sairauksista esitellään lyhyesti niiden syyt (etiologia), kehittyminen (patogeneesi) ja kliininen kuva. Painopiste on ruokinnallisessa hoidossa ja ennaltaehkäisyssä. Kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin käytännönläheisesti, että siitä olisi hyötyä sekä eläinlääkäreille, eläinlääketieteen opiskelijoille että hevosenomistajille.