Browsing by Title

Rabies on maailmanlaajuisesti esiintyvä zoonoosi, joka aiheuttaa keskushermostosairautta ja johtaa kuolemaan. Sen aiheuttaa rhabdovirusten heimoon kuuluva hermohakuinen lyssavirus. Klassisen rabiesviruksen lisäksi myös esimerkiksi eurooppalaiset lepakkolyssavirukset (EBLV 1 ja 2) voivat tarttua lepakoiden, ihmisten sekä muiden eläinten välillä ja aiheuttaa rabiesta. Rabiekseen kuolee vuosittain arviolta 60 000 ihmistä, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa. Tämän lisäksi yli 29 miljoonaa ihmistä saa vuosittain altistuksenjälkeisen rokotussarjan rabiesta vastaan. Arvion mukaan jopa 99 % ihmisten tartunnoista saadaan koiran pureman kautta. Suomella on ollut vuodesta 1991 lähtien vapaa asema rabiesviruksen aiheuttaman tartunnan suhteen. Lepakkolyssavirusten aiheuttamaa rabiesta ja lyssavirusvasta-aineita Suomessa on kuitenkin todettu lepakoilla. Suomen rajanaapurissa Venäjällä rabiesta esiintyy runsaasti sekä kotieläimissä että villieläimissä, ja se on Yhdistyneen kuningaskunnan (UK) luokittelun mukaan rabieksen suhteen korkean riskin maa. Tämän vuoksi Suomen kaakkoisrajalla levitetään vuosittain syöttirokotteita, joilla rabieksen leviäminen villieläinten mukana Suomeen pyritään estämään. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on antaa ajantasainen yleiskuva rabieksesta, kartoittaa rabieksen erityispiirteitä kissoilla ja tarkastella kissojen aiheuttamaa riskiä ihmiselle. Rabiesta raportoidaan esiintyvän kissoilla harvemmin kuin koirilla. Poikkeuksena tähän on kuitenkin esimerkiksi Yhdysvallat, jossa tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi koirien tehokkaamman rokottamisen myötä. Kissojen erilaiset elintavat, käyttäytyminen sekä taudinkuva voivat teoriassa aiheuttaa ihmiselle koiriakin suuremman riskin. Moni kissa ulkoilee vapaana ja voi tämän vuoksi olla kosketuksissa villieläinten, kuten lepakoiden, kanssa. Jopa yli 90 % kissoista sairastaa rabieksen raivoisassa muodossa, mikä voi altistaa ihmisen puremille. Tässä tutkielmassa pohditaan, millaisia mahdollisia uhkatekijöitä Suomella on tällä hetkellä ja tulevaisuudessa rabieksen suhteen erityisesti kissoihin liittyen. Ruokaviraston teettämässä tutkimuksessa havaittiin vuonna 2018, että suurella osalla Suomeen ulkomailta tuoduista koirista oli jopa kokonaan puuttuvat rabiesvasta-aineet. Tätä tulosta voi oletettavasti soveltaa myös tuotuihin kissoihin, mutta asiaa ei ole ainakaan toistaiseksi tutkittu. Tuoreimpana uhkatekijänä Suomen rabiestilanteen suhteen on poikkeussäännöt Ukrainan sotaa pakenevien pakolaisten lemmikkien tuonnissa. Eläimet voivat saapua Suomeen jopa ilman rabiesrokotusta, ja niiden rokottamista Suomen puolella on vaikeaa kontrolloida. Kissojen rabieksesta puhutaan selkeästi vähemmän kuin koirien rabieksesta, joten tämä tutkielma kokosi kissoihin liittyvää tutkittua tietoa rabieksesta. Kissojen merkitys rabieksen tartuntalähteenä voi tulevaisuudessa korostua muun muassa koirien tehokkaamman rokottamisen myötä. Siksi on tärkeää, että kissojen rabieksesta olisi paremmin tietoa saatavilla.

Rasitusperäisiä takasääriluun lateraalisen kondyluksen luuvaurioita on raportoitu esiintyvän nuorilla lämminveriravureilla. Näissä luuvaurioissa alkuperäinen vaurio on rustonalaisessa luussa ja itse nivelrusto on sairauden alkuvaiheessa terve. Vaurioitunut rustonalainen luu ei pysty kuitenkaan vaimentamaan nivelrustoon kohdistuvia iskuja, joten sairaus saattaa johtaa osteoartriittiin. Tyypillinen potilas on nuori, kilpaileva lämminveriravuri. Useimmiten ontuminen on kroonista ja lievää. Taivutuskoe ja palpaatiolöydökset ovat yleensä negatiivisia. Lateraalisen metatarsaalihermon puudutuksella ontuma pystytään paikantamaan takasääriluun lateraaliseen kondylukseen. Selviä radiologisia muutoksia ei yleensä havaita. Gammakuvaus eli skintigrafia on osoittautunut parhaaksi menetelmäksi rasitusperäisten luuvaurioiden diagnosoimisessa. Skintigrafiatutkimuksessa yleisin löydös on fokaalinen IRU (increased radioisotope uptake) takasääriluun lateraalisessa kondyluksessa. Luuvaurion hoitona on käytetty pitkiä lepojaksoja, mutta pitkäkään lepo ei välttämättä ole korjannut tilannetta. Kokeellisena hoitomuotona on käytetty shock wave –terapiaa ja luun poraamista. Lisäksi käytetään nivelensisäisesti polysulfatoituja glykosaminoglykaaneja tai vaihtoehtoisesti natriumhyaluronaattia ja metyyliprednisoloniasetaattia sekä tulehduskipulääkkeitä. Vaste nivelensisäiseen lääkitykseen vaihtelee, koska alkuperäinen vaurio sijaitsee rustonalaisessa luussa. Retrospektiivisen tutkimuksen materiaali koostui 16 ravihevosesta, joilla oli diagnosoitu rasitusperäinen takasääriluun lateraalisen kondyluksen luuvaurio. Hevosten potilastiedot ja skintigrafiakuvat käytiin läpi, ja lisäksi hevosten omistajia haastateltiin puhelimitse helmikuussa 2003. Hevosten luuvauriot luokiteltiin tyyppeihin I-V ottaen huomioon kliiniset, radiologiset ja skintigrafiset löydökset. Suurimmalla osalla tutkimuksen hevosista ontuma oli lievää, ontuma hävisi/väheni metatarsaalihermon puudutuksella eikä radiologisia muutoksia havaittu. Hevosilla esiintyi eniten tyypin III luuvauriota. Kaikki hevoset oli lääkitty nivelensisäisesti, mutta vaste oli huono. Lepojaksojen pituus vaihteli viikosta yhteen vuoteen. Suomenhevosia ja lämminverihevosia oli tässä tutkimuksessa yhtä monta. Rasitusperäinen takasääriluun lateraalisen kondyluksen luuvaurio onkin luultavasti hevosen ravivalmennuksesta aiheutunut vaiva. Alle 50% hevosista palasi kilpailukäyttöön diagnoosin jälkeen. Varhainen diagnoosi voisi mahdollisesti parantaa ennustetta. Shock wave –terapiasta tai luun poraamisesta ei havaittu olevan etua pelkkään lepojaksoon verrattuna. Rasituksen pitäminen kohtuullisena, erityisesti nuorilla hevosilla, todennäköisesti vähentää luuvaurioriskiä. Hohkaluuvaurioiden paranemisprosessin tarkempi tutkimus saattaisi auttaa ymmärtämään paremmin myös näitä rasitusperäisiä luuvaurioita.

Tämä kirjallisuuskatsaus keskittyy kuvaamaan raskasmetalleille altistumista ja niiden toksisuutta väestötasolla. Raskasmetalleista on tässä kirjallisuuskatsauksessa käsitelty Suomessa merkittävimmät raskasmetallit – arseeni (orgaaninen ja epäorgaaninen), elohopea, kadmium, lyijy, nikkeli ja orgaaniset tinayhdisteet. Raskasmetallien toksisuutta on tutkittu laajasti ja eläinkokeista on saatu arvioitua toksisia annoksia erilaisille elimellisille vaikutuksille. Myös monen raskasmetallin akuutista toksisuudesta suurella annoksella on hyvin tietoa saatavilla. Laajoja epidemiologisia tutkimuksia, jotka käsittelevät kroonista matala-asteista altistusta, on kuitenkin toistaiseksi vielä vähän. EU-tasolla lainsäädäntö määrittelee raja-arvoja joillekin raskasmetalleille tietyissäelintarvikkeissa, joissa raskasmetallien pitoisuus on todettu muita elintarvikkeita suuremmaksi tai sen käyttö on laajamittaista väestötasolla. Suomalaisten raskasmetallialtistuksesta voidaan saada kokonaiskuvaa yhdistämällä tiedot eri elintarvikeryhmien kulutuksesta ja niiden raskasmetallipitoisuuksista. Huomioon otettavaa on myös eri raskasmetallien erilainen kinetiikka ja suhteellinen kertyminen eri ikäryhmissä. Talousvesiperäistä altistusta voidaan arvioida tiedetyillä juomavesianalyyseillä, joita on kerätty useilta alueilta Suomessa. Tutkielmassa käsitellään myös tiedettyjä riskiryhmiä eri raskasmetalleille sekä mahdollisia skenaarioita, joissa suurin sallittu päivittäinen altistus tietylle raskasmetallille voi ylittyä.

Hevosten selkäongelmat ovat yleisiä ja luonteeltaan usein moninaisia ja hankalia diagnosoida. Ongelmat jaetaan tavallisesti luuston, pehmytkudosten ja hermojen sairauksiin. Selkäongelmia käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu runsaasti viime aikoina ja tiedon kokoaminen yhteen on tarpeellista, kun lähdetään selvittämään vielä tutkimusta kaipaavia osa-alueita, kuten selän normaaleja vanhenemismuutoksia. Hevosen selän luisiin muutoksiin kuuluvat okahaarakkeiden, fasettinivelten sekä itse nikaman muutokset. Tavallisin muutos on okahaarakkeiden välin kaventuminen eli niin kutsuttu kissing spines, jota tavataan jopa 48 prosentilla selkäkipuisista hevosista, mutta myös oireettomilla hevosilla okahaarakkeiden väli voi olla kaventunut. Kaventumaa tavataan tavallisimmin rintarangan keski- tai loppuosassa ja se johtaa okahaarakkeen luustomuutoksiin ja lopulta kivuttoman valenivelen muodostumisen haarakkeiden väliin. Okahaarakkeet ja nikamat voivat myös murtua esimerkiksi kaatumisen seurauksena. Fasettinivelet tukevat ja edistävät rangan liikkuvuutta ja muutokset nivelessä aiheuttavat kipua. Jäykistyminen, luukato, nivelkoon muutokset ja röntgentiiviyden lisääntyminen ovat esimerkkejä näistä muutoksista. Selkäkipuisista hevosista 12–24 prosentilla tavataan fasettinivelen nivelrikkoa ja muutokset ovat tavallisia rintarangan loppuosassa molemmin puolin. Spondyloosissa luusiltaa muodostuu kahden nikaman ventraaliosan väliin välilevyn yli. Sairaus voi olla kivulias, mutta pääosin sairaus vain rajoittaa rangan liikettä. Spondyloosia on havaittu 3,4 prosentilla selkäkipuisista hevosista. Pehmytkudosvammojen osuus selkäkivusta kärsivillä hevosilla on 39 prosenttia. Tavallisimpia aiheuttajia ovat tapaturmaiset pitkän selkälihaksen tai ligamentum supraspinalen venähdykset. Selkäkivun oireita ovat esimerkiksi haluttomuus liikkua, hypätä esteitä tai mennä makuulle. Myös takajalkojen ontumat, käytösmuutokset ja pukittelu ratsastuksen aikana ovat tyypillisiä oireita. Yleistutkimus on välttämätöntä, jotta voidaan rajata kipualuetta sekä kivun aiheuttajaa, mutta usein diagnoosiin päästään vasta paikallispuudutusten tai kuvantamisen avulla. Ultraäänitutkimus on hyödyllisin pehmytkudosten tutkimiseen, röntgentutkimus ja skintigrafia puolestaan antavat paremman kuvan luustomuutoksista, joskin tulokset on aina suhteutettava oireiden vakavuuteen. Konservatiivinen hoito parantaa usein oireita, mutta ei muuta radiologisia tuloksia. Lepo, tukihoidot ja kortikosteroidi-injektiot ovat tyypillisiä konservatiivisessa hoidossa. Okahaarakkeiden välillä kulkevia ligamentteja voidaan katkaista kirurgisesti, jolloin hermojen jännitys helpottuu ja okahaarakkeiden väli saattaa suurentua. Okahaarakkeiden päitä voidaan myös poistaa kirurgisesti sekä yleisanestesiassa että nykyään myös seisovalta hevosella sedaatiossa ja paikallispuudutuksessa. Selkäkivulle altistavat monet seikat, mutta erityisesti täysiverisillä ja laukkahevosilla selkäkipua ilmenee enemmän. Ikääntyvillä hevosilla tavataan useammin spondyloosimuutoksia, ja tuoreimmissa tutkimuksissa näin on myös kissing spines -muutosten osalta. Ratsastuksen laatu ja luonne sekä varusteet voivat myös edesauttaa selkäongelmien muodostumista ja pahimmillaan aiheuttaa vaurioita selän pehmytkudoksiin.

Syventävien opintojen tutkielmanamme on Suomen Eläinlääkärilehdessä julkaistavaksi esitetty artikkeli. Pikkuporsaille ensimmäisinä elinpäivinä annettava rautalisä on nykyisissä tuotantoympäristöissä välttämätön raudanpuuteanemian ehkäisemiseksi. Käytössä on sekä suun kautta että injektiona annettavia rautavalmisteita, joista injektiovalmisteilla on monia etuja puolellaan; mm. saavutetaan korkeammat hemoglobiinitasot ja annostelu on varmempaa. Tutkimuksessamme vertasimme lihaksensisäisen ja nahanalaisen rautadekstraani-injektion vaikutusta porsaan veriarvoihin ja kasvuun sekä nahanalaisen injektion paikallista ärsyttävyyttä mittaamalla kudosreaktiota. Tutkimuksessa oli mukana 29 porsasta, joille annettiin 200 mg:n rautainjektio lihaksensisäisesti tai nahanalaisesti neljän päivän iässä, minkä jälkeen tutkittavia arvoja seurattiin kolmen viikon ajan. Tutkimuksessa ei todettu merkitseviä eroja annosteluryhmien välillä veren hemoglobiinipitoisuudessa eikä kasvussa. Seerumin rautapitoisuus nousi välittömästi annostelun jälkeen nopeammin lihaksensisäisen injektion saaneessa ryhmässä. Nahanalainen injektio aiheutti viikossa ohimenevän turvotuksen injektiokohtaan. Molemmissa ryhmissä hemoglobiiniarvot pysyivät tutkimuksen ajan anemian rajana pidetyn arvon yläpuolella.

Lonkkanivelen kasvuhäiriö (lonkkaniveldysplasia, lonkkavika) on suurten koirien yleisin ortopedinen sairaus. Pahimmillaan lonkkavika on invalidisoiva, ennenaikaiseen eutanasiaan johtava sairaus, mutta röntgenkuvan perusteella sairaaksi luokiteltu koira voi myös elää koko elämänsä oireettomana. Lonkkavika ei ole synnynnäinen sairaus, vaan sairailla koirilla on syntyessään normaalit lonkat. Syntymän jälkeen nivelen rakenteissa ja pehmytkudoksissa alkaa tapahtua eteneviä muutoksia, jotka johtavat nivelen löysyyteen ja reisiluun pään osittaiseen sijoiltaanmenoon (subluksaatio). Jatkuva subluksaatio aiheuttaa kudoksille jatkuvaa epätasaista kuormitusta, ja johtaa nivelrikkomuutoksiin. Nykyään ajatellaan lonkkanivelen kasvuhäiriön olevan monitekijäisesti periytyvä sairaus, eli siihen vaikuttaa useita geenejä ja lisäksi ympäristötekijöitä. Sen kehittymiseen vaikuttaa todennäköisesti yksi tai useampi päägeeni yhdessä usean vähävaikutteisemman geenin kanssa. Lonkkavikaa on vastustettu eri järjestöissä 1960-luvulta lähtien. Suomessa ensimmäinen nykymuotoinen vastustusohjelma aloitettiin vuonna 1984. Nykyään Kennelliiton PEVISA-ohjelmaan (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustusohjelma) kuuluu lonkkien osalta 101 rotua. Käytössä on FCI:n lonkkaohjelma, jossa arvostelu tehdään röntgenologisesti ventrodorsaalisen ojennuskuvan perusteella. Luokitteluasteikko on viisiportainen A:n ollessa normaali ja E:n edustaessa vakavaa kasvuhäiriötä. Röntgenkuvausta varten koira rauhoitetaan, jotta riittävä asettelu on mahdollista. Rauhoituksen ja anestesian vaikutuksesta röntgenkuvaukseen on saatu ristiriitaisia tuloksia, mutta useimpien tutkimusten mukaan hereillä tai liian kevyessä sedaatiossa otetut kuvat eivät ole riittäviä lonkkavian diagnoimiseksi. Tässä lisensiaatin tutkielmassa halusimme selvittää, voiko rauhoituksessa käytetyillä lääkeaineilla tai niiden annoksilla olla vaikutusta kuvaustulokseen. Rauhoitusaineiden annosten merkitystä kuvaustuloksiin ei tiettävästi ole aiemmin tutkittu. Tutkimuksessa selvitettiin myös koiran rodun, iän, painon, sukupuolen ja kuvaavan eläinlääkärin vaikutusta kuvaustulokseen. Hypoteesina oli, että rauhoitusaineella, sen annoksella ja lisäksi yllä mainituilla tekijöillä voi olla vaikutusta kuvaustulokseen. Aineistona oli Kennelliiton toimittama data, jossa oli viiden rodun (belgianpaimenkoirat, saksanpaimenkoirat, shetlanninlammaskoirat, suomenlapinkoirat, welsh corgit) lonkkakuvaustilastot vuosilta 2014 – 2016. Rotujen välillä oli tilastollisesti merkitseviä eroja lonkkatuloksissa, parhaat tulokset oli belgianpaimenkoirilla, huonoimmat welsh corgeilla. Korkeampi ikä oli yhteydessä huonompaan lonkkatulokseen. Painon ja lonkkatuloksen välillä oli positiivinen korrelaatio muilla roduilla paitsi saksanpaimenkoirilla. Viiden eri rauhoitustavan välillä ei havaittu merkitseviä eroja paitsi suomenlapinkoirilla, joilla pelkällä deksmedetomidiinilla tai medetomidiinilla rauhoitettujen koirien tulokset olivat muita parempia. Pelkällä deksmedetomidiinilla rauhoitetuilla koirilla ei havaittu korrelaatiota deksmedetomidiinin annoksen (mg/kg) ja lonkkatuloksen välillä. Työssä tutkittiin myös eläinlääkäreiden vaikutusta lonkkatuloksiin. Neljän eniten koiria (yli 200 koiraa) kuvanneen eläinlääkärin tuloksia verrattiin keskenään, sekä kaikkiin muihin eläinlääkäreihin. Eläinlääkäreiden välillä havaittiin merkitsevä ero vain yhdellä rodulla (suomenlapinkoira). Tutkimuksen tulokset lisäävät virallisen lonkkakuvauksen luotettavuutta, sillä eläinlääkäri tai käytetty rauhoitustapa tai –annos ei vaikuttaisi vaikuttavan lonkkatulokseen. Lisätutkimuksia kuitenkin tarvittaisiin kaikkien erojen havaitsemiseksi.

Koirien atooppinen dermatiitti eli atopia on tulehdukselliinen ja kutiseva allerginen ihosairaus, jonka puhkeamiseen vaikuttavat nykykäsityksen mukaan sekä geenit että ympäristötekijät. Atopia vaivaa jopa noin 10 prosenttia koirista aiheuttaen koirille kutinaa ja sekundäärisiä ihotulehduksia. Atopian hoito on pitkäjänteistä ja usein elinikäistä, ja sairaus vaikuttaa koirien elämänlaatuun. Atopian syntymekansimeja ja taustatekijöitä ymmärretään edelleen huonosti. Tämän lisensiaatin tutkimuksen tarkoituksena on koota yhteen ja saada lisää tietoa eri ravintoaineiden ja atopian välisestä yhteydestä. Tutkimus vertailee atooppisten ja terveiden koirien veren ravintoainepitoisuuksia. Samalla tarkastellaan ruokavalion vaikutusta veren ravintoainepitoisuuksiin. Hypoteesina on, että veren ravintoainepitoisuuksista löytyy eroa atooppisten ja terveiden sekä erilaista ruokaa syövien koirien väliltä. Tutkimus suoritettiin poikittaisena pilottitutkimuksena Helsingissä Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuonna 2013 osana staffordshirenbullterriereiden atopia- ja allergiatutkimusta. Tutkimukseen osallistui 26 atopiaa sairastavaa staffordshirenbullterrieriä ja kontrolliryhmään 10 tervettä staffordshirenbullterrieriä. Lisäksi kontrolliryhmään hyödynnettiin aiemmin toista tutkimusta varten otetut näytteet kahdeksasta terveestä pitkäkarvaisesta colliesta ja viidestä sileäkarvaisesta noutajasta. Tutkimukseen osallistuville koirille tehtiin kliininen yleistutkimus sekä dermatologinen tutkimus. Koirista otettiin verinäytteet ravintoaineiden tutkimusta varten. Sairaat koirat aloittivat käynnin jälkeen 8 viikkoa kestävän eliminaatiodieetin selvän ruoka-aineallergian poissulkemiseksi. Lisäksi koirat saivat ulkoloishäädön. Omistajilta kysyttiin lomakkeen avulla tietoja koirien iho- ja ruuansulatuskanavaoireista, kutinan voimakkuudesta, muista sairauksista, ruokavaliosta, ravintolisistä, lääkityksistä sekä mahdollisten allergiatestien tuloksista. Kontrolliryhmään hyväksyttiin yli vuoden ikäiset koirat, joilla ei ollut iho-oireita tai muita sairauksia. Veren ravintoainepitoisuudet tutkittiin ulkopuolisessa laboratoriossa. Tutkimuksessa sairailla koirilla oli tilastollisesti merkitsevästi suuremmat fosforin, natriumin, magnesiumin, raudan, gammalinoleenihapon ja homogammalinoleenihapon veripitoisuudet (p-arvo<0,05). Sen sijaan palmitoleenihapon pitoisuus oli atooppisilla pienempi. Myös E-vitamiinin ja dokosapentaeenihapon pitoisuudet olivat kohtalaisen merkitsevästi pienemmät atoopikoilla (p-arvo<0,1). Alfalinoleenihapon pitoisuus oli kohtalaisesti suurempi atoopikoilla kuin terveillä. Koiran ruokavaliolla oli vaikutusta veren E-vitamiinin ja raudan pitoisuuksiin siten, että veren E-vitamiinipitoisuus oli tilastollisesti merkitsevästi pienempi ja raudan pitoisuus tilastollisesti merkitsevästi suurempi pelkkää raakaruokaa syövillä koirilla kuin prosessoitua ruokaa tai prosessoitua sekä raakaruokaa syövillä. Myös C-vitamiinipitoisuus oli kohtalaisesti merkitsevästi pienempi raakaruokaa syövillä. Tutkimuksen heikkouksia olivat pieni otoskoko, puuttuvat tulokset osalta koirista sekä ravintolisien kontrolloimattomuus. Tästä johtuen tutkimuksen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä vain maltillisesti. Tämä pilottitutkimus antaa kuitenkin suuntaa tuleville tutkimuksille, joita voisivat olla esimerkiksi E-vitamiinin, raudan ja magnesiumin assosioituminen atopiaan koirilla sekä raakaruokinnan vaikutus koirien veren C- ja E-vitamiinipitoisuuksiin.

Tämä kirjallisuuskatsaus käsittelee ravintoloiden hygieniaa ympäri maailman. Ravintoloiden hygienia on useasta eri osa-alueesta muodostuva kokonaisuus, johon kuuluvat työntekijöiden toiminta, elintarvikkeet sekä tilat ja välineistö. Hygienian ylläpito on tärkeää, sillä siinä esiintyvät puutteet voivat johtaa esimerkiksi ruokamyrkytysepidemioihin. Suomessa ravintoloilta vaaditaan omavalvontajärjestelmä, jonka avulla seurataan hygieenisen toiminnan ja elintarviketurvallisuuden toteutumista. Ravintoloiden hygieniasta säädetään lainsäädännössä ja hygienian toteutumista valvotaan viranomaisten toimesta ainakin Suomessa ja EU:ssa. Suomessa on käytössä OIVA-arviointijärjestelmä ja toimijan tulee esittää tulokset toimipaikassa näkyvästi. Vastaavia järjestelmiä on käytössä myös joissakin muissa maissa. Työntekijät ovat merkittävä osa ravintoloiden hygieniaa, sillä he vaikuttavat siihen omalla hygieniallaan ja toiminnallaan. Kaikkialla maailman ravintoloissa työskentelevillä ei ole elintarviketurvallisuuteen liittyvää koulutusta eikä paikallisten lainsäädäntöjen asettamat suositukset tai vaatimukset aina täyty. Suomessa elintarvikkeiden parissa yli kolme kuukautta työskenteleviltä vaaditaan hygieniapassi, joka todentaa heidän hygieenistä osaamistaan. Työntekijöiden osaamisessa, asenteissa ja toimintatavoissa elintarviketurvallisuuteen liittyen on havaittu puutteita. Erilaisten hygieenisten toimintatapojen, kuten esimerkiksi käsienpesun toteutumisen yleisyys vaihtelee ja siinä on havaittu puutteita ympäri maailman. Käsissä saattaa olla patogeenejä ja huolimaton käsienpesu voi johtaa elintarvikkeen kontaminoitumiseen. Työntekijöiden on myös havaittu käyttävän koruja sekä tupakoivan työnteon aikana. Lämpötilojen hallinnassa on havaittu puutteita ja huolimaton lämpötilan hallinta voi johtaa ruokamyrkytyspatogeenien lisääntymiseen. Sairaana työskentely ei ole harvinaista, vaikka se on ohjeistuksien vastaista. Sairaana työskentelevän tai oireettoman patogeenia kantavan työntekijän tiedetään olevan suuri riski elintarviketurvallisuudelle. Monet ruokamyrkytykset ovat lähtöisin ravintoloista ja usein syynä on ollut infektoitunut työntekijä. Työntekijöiden välityksellä yleisin leviävä patogeeni on norovirus. Muita merkittäviä patogeenejä ovat hepatiitti A-virus ja alkueläimistä Giardia sekä Cryptosporidium sekä bakteereista ovat esimerkiksi Bacillus cereus, Escherichia coli, Salmonella, Campylobacter spp., Yersinia, Listeria monocytogenes, Shigella, Clostridium perfringens ja Staphylococcus aureus. Patogeenejä on havaittu myös ravintolan työvälineistä ja pinnoilta otetuissa näytteissä sekä esimerkiksi jääpaloista. Hygieniaan liittyvien puutteiden yleisyys ja laatu eroavat tutkimuksittain. Yhtäläisyyksiäkin on havaittu kuten koulutuksen puute, sairaana työskentely ja käsienpesun laiminlyönti. Lisäksi yhtäläisyyksiä esiintyy siinä, miltä pinnoilta mikrobeja on havaittu. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarkastella millaista ravintoloiden hygienia on kansallisesti ja kansainvälisesti sekä tarkastella hygieniassa esiintyvien puutteiden määrää ja laatua esimerkiksi työntekijöiden, tilojen ja välineiden kannalta.

Ultraäänilaitteiden tekninen kehittyminen on avannut etenkin 2000-luvun alusta lähtien uusia mahdollisuuksia hyödyntää reaaliaikaista ultraäänitutkimusta sikojen lisääntymisongelmien selvittämisessä. Aiemmin rektaalista ultraäänitutkimusta pidettiin soveltuvimpana tapana tutkia munasarjarakenteita ja mitata follikkeleiden kokoa. Laitteiden kehityksen myötä kyljen kautta tehtävää tutkimusta on voitu alkaa hyödyntämään munasarjarakenteiden tutkimisessa jopa tilatasolla. Ultraäänitutkimusta voidaan nykypäivänä käyttää apuna tiineystarkastuksien lisäksi myös kohdun patologisten tilojen tunnistamisessa, ensikoiden lisääntymiskykyisyyden arviointiin sekä munasarjadiagnostiikassa. Tämän lisensiaatintutkielman tarkoituksena on selvittää ultraäänitutkimuksen käyttömahdollisuuksia sikojen lisääntymiseen liittyvissä tutkimuksissa sekä vertailla eri tutkimustapojen etuja ja rajoituksia. Tutkimuksellisessa osassa tavoitteena on selvittää ovatko kyljen kautta tehdyllä tutkimuksella saadut munasarjafollikkeleiden mittaustulokset tilastollisesti yhteneviä rektaalisella tutkimuksella saatujen tulosten kanssa. Tulosten yhtenevyyttä tarkastellaan myös mittauksen käytännön sovelluksen kannalta. Aikaisempaa kahdella eri tutkimustavalla saatuja mittaustuloksia vertailevaa tutkimusta ei tiettävästi ole tehty. Tutkimusta varten emakoiden munasarjafollikkeleita on mitattu sekä kyljen kautta tehdyllä että rektaalisella ultraäänitutkimuksella vieroituspäivänä sekä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä vieroituksesta. 17 emakolta on saatu yhteensä 51 mittaustulosparia, joihin on sovellettu tilastollisia menetelmiä. Saatujen tulosten perusteella kyljen kautta mitattu follikkelin koko on rektaalisesti mitattua kokoa pienempi. Kyljen kautta mitattu follikkelin koko on kuitenkin tilastollisesti merkitsevällä tasolla yhtenevä rektaalisesti mitatun koon kanssa. Kun mittaustuloksiin sovelletaan follikkeleiden päiväkasvuvauhdin perusteella valittuja +/-1 mm hyväksymisrajoja, tuloksista 78 % on asetettujen rajojen sisäpuolella. Saadut tulokset viittaavat siihen, että kyljen kautta mitattuna follikkelin koko on merkittävästi pienempi kuin rektaalisesti mitattuna. Follikkeleiden koko kyljen kautta mitattuna eroaa rektaalisesti mitatusta siinä määrin, että tutkimustapaa ei voida suositella käytettävän follikkeleiden kasvun seurantaan.

Lampaiden loisten lääkeaineresistenssi on yleistymässä käytössä oleville loishäätölääkkeille. Lääkeaineresistenssin todennäköisyyttä lisää lääkeaineiden jatkuva käyttö ilman kunnollisia loishäätösuunnitelmia tai loishäätötapoja, joilla resistenssin kehittymistä voitaisiin hidastaa. Loiset, jotka selviävät lääkeaineiden vaikutuksesta, pääsevät lisääntymään ja niiden jälkeläiset selviävät todennäköisemmin loishäätölääkkeistä. Täysin uusien lääkeaineiden kehittäminen on hidasta, joten täytyy löytää vaihtoehtoisia tapoja loishäätöön. Loishäädön tavoitteena on saada loistaakat pysymään pieninä ja samalla hidastaa lääkeaineresistenssin kehittymistä. Yksi vaihtoehto on käyttää loishäädössä apuna refugiaa. Refugialla tarkoitetaan sitä osaa loispopulaatiosta, johon ei kohdisteta valintapainetta loishäätölääkkeillä. Jätettäessä osa loispopulaatiosta refugiaan, lampaat voivat saada loishäädön jälkeen tartunnan loisista, joihin lääkeaineet eivät ole vaikuttaneet. Tällöin lääkkeille resistenttien loisten jälkeläiset eivät pääse leviämään lammaslaumassa. Refugiaa voidaan käyttää usealla eri tavalla. Osa lampaista voidaan jättää lääkitsemättä erilaisten indikaattorien perusteella tai lampaat voidaan pitää kontaminoituneella laitumella loishäädön jälkeen, jolloin laitumen loiset toimivat refugiana. Kirjallisuuskatsauksessa pyrin vertailemaan loishäädettävien lampaiden valintaan käytettäviä indikaattoreita. Pyrin myös selvittämään, kuinka suuri osa laumasta on tarkoituksenmukaista jättää lääkitsemättä. Erilaisia indikaattorivaihtoehtoja ovat esimerkiksi päiväkasvun ja kuntoluokan seuranta, anemian voimakkuuden määrittäminen, ulosteiden koostumuksen tarkkailu ja loisten munien laskeminen ulostenäytteistä. On syytä muistaa, että oireilevat yksilöt täytyy aina hoitaa. Tarkin keino määrittää loishäätöä tarvitsevat lampaat on tutkia lampaiden ulosteista madon munien määrä grammassa ulostetta. Jokaisen lampaan tutkiminen erikseen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Eri menetelmin on pyritty määrittämään kuinka monta ulostenäytettä olisi syytä tutkia lammaslaumasta, jotta pystyttäisiin arvioimaan lauman loishäädön tarve. Kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi tutkimuksia, joissa on määritetty lampureiden halukkuutta jättää osa laumasta lääkitsemättä. Loistartunnat ovat yksi yleisimmistä ongelmista lampailla ja voivat aiheuttaa tilalliselle isoja taloudellisia tappioita. On ymmärrettävää, että tuottajat epäilevät refugian käyttöä. Tutkimusten mukaan lampurit harvoin mieltävät loisten resistenssiä oman alueensa ongelmaksi, vaikka asia olisi tutkimuksin todettu. Tutkimuksissa on havaittu lampureiden olevan halukkaampia käyttämään refugiaa, jos he saavat neuvoja suoraan eläinlääkäreiltä tai maatalousneuvojilta. On tarpeen luoda hyvä neuvontaverkosto lammastilallisia varten, jotta saadaan levitettyä tietoa loishäätötapojen muuttamisen tärkeydestä. Vuonna 2015 voimaan tulleissa hyvinvointikorvausvaatimuksissa edellytetään ammattilaisen tekemää tilakohtaista loishäätösuunnitelmaa. Refugian mahdollisuudet on syytä tuoda eläinlääkäreiden ja neuvojien tietoisuuteen, jotta jo loishäätösuunnitelmia tehtäessä voitaisiin panostaa lääkeaineresistenssin kehittymisen hidastamiseen.