Browsing by Title
Now showing items 1014-1033 of 1400
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)Porsasyskäsaneeraukset ovat oleellisesti lisääntyneet Suomessa viime vuosina. Uusia saneerauksia suunniteltaessa oli saneerausten onnistumisista ja mahdollisista riskitekijöistä tärkeä saada tietoa. Oheinen tutkimus käsittää 32 porsasyskäsaneerausta. Tiloille lähettiin kyselykaavake ja tilakäyntejä tehtiin yhdeksän kappaletta. Tämän lisäksi kaikilta tiloilta oli onnistumisen seurantaa varten vasta-ainemääritykset joko verinäytteistä tai ternimaitonäytteistä. Saneerauksista vain kaksion selvästi epäonnistunut ja kaksi on onnistumiseltaan epävarmaa (mahdollisesti saaneet uuden tartunnan ostoeläinten välityksellä). Tutkimuksen perusteella Suomessa käytössä olevilla saneeraustavoilla on mahdollista onnistuneesti saneerata porsasyskä pois sikalasta. Saneeraus on kuitenkin ehdottomasti suunniteltava jokaiselle tilalle tilakohtaisesti käyttäen apuna aikaisempia kokemuksia porsasyskäsaneerauksista.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Mycoplasma hyopneumoniae -mikrobin aiheuttama porsasyskä (swine enzootic pneumonia) on yksi tärkeimmistä taloudellista tappiota aiheuttavista taudeista sioilla. Se esiintyy yleensä sikaloissa, joissa on huonot olosuhteet. Porsasyskää sairastavat erityisesti nuoret siat. Taudin kliinisiä oireita ovat krooninen yskä, hidastunut päiväkasvu, korkea sairastuvuus ja matala kuolleisuus. Taudin aiheuttamia tyypillisiä lihamaisia muutoksia esiintyy keuhkoissa etenkin sydän- ja kärkilohkoissa. Porsasyskä leviää aerosolina ja voi kulkeutua ilmateitse infektoiden lähialueen sikaloita. Eläimen puolustusjärjestelmä aktivoituu kohdatessaan taudinaiheuttajan. Eri mekanismein puolustusjärjestelmä koettaa eliminoida taudinaiheuttajan ja ehkäistä sen aiheuttamia soluvaurioita. Rokotteet ovat lääkinnällinen keino aktivoida eläimen puolustusjärjestelmää. Aktivaation lopputuloksena syntyy elimistön oma suoja taudinaiheuttajaa vastaan, jolloin eläin ei välttämättä sairastu kliiniseen tautiin. Porsasyskän saneerauksessa on käytetty menetelmää, jossa koko lihasikalan eläinkanta uusitaan kerralla (stamping out –menetelmä). Osastoittain jatkuvatäyttöisessä lihasikalassa menetelmä on kuitenkin kallis toteuttaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko porsasyskä saneerata lihasikalasta käyttäen immunologiaa apuna. Tautipainetta laskettiin tilalla lääkityksin ja viisiosastoiselle tilalle tuotiin kaksi kertaa osastokohtaisesti mykoplasmaa vastaan rokotettuja porsaita. Porsaat rokotettiin terveysluokan porsastuotantoyksikössä yli kaksi viikkoa ennen siirtoa lihasikalaan. Saneerauksen onnistumista seurattiin veri- ja sierainlimanäyttein, teurastamolöydöksin sekä kliinisten oireiden perusteella. Myös sikojen päiväkasvua seurattiin. Verinäytteet tutkittiin ELISA-menetelmällä. Rokotetuista sioista löytyi neljältätoista sialta porsasyskä-vasta-aineita. Seuranta-aikana saneerauksen jälkeen otetuissa näytteissä rokottamattomilta sioilta ei löytynyt porsasyskävasta-aineita. Kaikki PCR-menetelmällä tutkitut sierainlimanäytteet todettiin negatiivisiksi. Teurastamolöydöksissä oli paljon aktinobasilloosiin viittaavia keuhkokalvontulehduksia. Keuhkohylkäykset vähenivät saneerauksen aikana. Päiväkasvussa ei havaittu merkittäviä muutoksia. Tilalta otettiin vuosi saneerauksen loppumisen jälkeen verinäytteitä, joissa ei todettu porsasyskävasta-aineita. Tämä osoittaa, että rokottamisen avulla suoritettu saneeraus onnistui kyseisellä tilalla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosiosta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee emakon käyttäytymistä ja hormonaalisia muutoksia lopputiineyden ja porsimisen aikana. Lopputiineydestä emakon hormonierityksessä tapahtuvien muutoksien tarkoituksena on emakon valmistaminen synnytykseen, imetykseen ja jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen porsimista emakoilla on voimakas tarve rakentaa pesää tonkimalla ja kuopimalla tarjolla olevia kuivikkeita. Lopputiineydestä emakon synnytyskanava avartuu estrogeenin ja relaksiinin vaikutuksesta, kohdun sileä lihaksisto muuttuu prostaglandiini (PG) F2α:n ja oksitosiinin vaikutuksesta supistuvaksi, utareeseen kertyy prolaktiinin vaikutuksesta maitoa ja oksitosiini käynnistää maidonerityksen. Synnytyksen käynnistymistä edeltää kortisolipitoisuuden nousu sikiön plasmassa sekä kortisoli-, estrogeeni- ja PGF2α-metaboliittipitoisuuden nousu ja progesteronipitoisuuden lasku emakon verenkierrossa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, vaikuttaako porsituskarsinaympäristö (kuivitus/ei kuivitusta ja vapaana/häkissä) emakon oksitosiinipitoisuuteen tai porsimisen kestoon sekä onko emakon oksitosiinipitoisuudella yhteyttä porsimisen kestoon. Lisäksi selvitettiin, onko porsituskarsinaympäristöllä vaikutusta porsaiden kasvuun tai kuolleisuuteen. Tutkimukseen osallistuneet 38 emakkoa siirrettiin noin 2 viikkoa ennen odotettua porsimista tutkimusosastolle. 20 emakkoa sijoitettiin satunnaisotannalla kuivikkeettomiin häkkeihin (80x210 cm2) ja 18 emakkoa kuivitettuihin yksittäiskarsinoihin (210x335 cm2). Häkkeihin sijoitettujen emakoiden (n=15) porsiminen kesti pidempään (311 ± 35 minuuttia) kuin karsinoihin sijoitettujen emakoiden (n=19) porsiminen (218 ± 24 min) (p = 0,03). Myös porsaiden syntymien välinen aika oli häkeissä pidempi (25 ± 4 min, n=11) kuin karsinoissa (16 ± 2 min, n=15) (p = 0,048). Verinäytteenottoa ja porsimisen aikaista oksitosiinimääritystä varten osa emakoista kanyloitiin. Kanyloiduista emakoista 9 oli häkeissä ja 9 karsinoissa. Häkeissä porsineiden emakoiden oksitosiinipitoisuudet vaikuttivat olevan alhaisemmat (38,1 ± 24,6 pg/ml) kuin karsinoissa (77,6 ± 47,6 pg/ml) (p = 0,08). Yli 4 tuntia porsineilla emakoilla (n=10) oksitosiinipitoisuus oli 26,6 ± 21,2 pg/ml. Alle 4 tunnissa porsineilla emakoilla (n=8) oksitosiinipitoisuus oli huomattavasti korkeampi (82,8 ± 37,7 pg/ml) (p = 0,002). Porsituskarsinaympäristöllä ei tässä tutkimuksessa havaittu olevan vaikutusta pahnuekokoon, syntymän aikaiseen tai vieroitusta edeltävään porsaskuolleisuuteen eikä porsaiden kasvuun niiden ensimmäisenä 5 elinvuorokautena. Tutkimus osoittaa, että porsituskarsinaympäristö vaikuttaa porsimisen kestoon. Lisäksi matalan oksitosiinipitoisuuden osoitettiin olevan yhteydessä porsimisen pitkittymiseen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)Selvitin työssäni yhdeksän vapaankaupan pötsilääkkeen sisällön koostumusta ja vaikutusta pötsissä. Vertasin valmisteiden ohjeannosten mukaisia määriä ainesosakohtaisesti niiden tarpeellisuuteen, kirjallisuudessa suositeltuihin hoitoannoksiin ja lehmän päivittäiseen saantiin rehuista. Ruokintatasoksi valittiin yksinkertaisuuden vuoksi 20 kg KA/pv, joista 12 kg KA tulee säilörehusta, 8 kg KA ohrasta ja 2 kg KA rypsirouheesta. Voimakas väkirehuruokinta tai väkirehun osuuden liian nopea lisääminen ruokinnassa altistavat pötsin happamoitumiselle. Luontaisen puskuroinnin ollessa riittämätöntä, pötsin happamuutta voidaan alentaa puskuroivilla tai alkaloivilla aineilla. Yhdeksästä valmisteesta viisi sisältää happamuutta alentavia aineita. Näistä viidestä valmisteesta kahdessa (ReCovin pötsin pH pasta, Correct pH Kombi) aineiden määrä on riittävä. Natriumbikarbonaatti (ruokasooda) on puskuri ja magnesiumoksidi on alkaloiva aine, molemmat ovat tehokkaita happamuuden alentajia. Myös hiivat alentavat pötsinesteen happamuutta. Ne vähentävät maitohapon kertymistä ja lisäävät kuitua sulattavien bakteerien määrää pötsissä. Kolmessa valmisteessa yhdeksästä on riittävästi hiivaa (Super Vetrumin -jauhe, Rumelan, Correct Pötsi-Potku). Propyleeniglykoli on tehokkaana märehtijän verensokeria kohottavana aineena tarpeellinen herumiskaudella olevan syömättömän lehmän tukihoidossa. Propyleeniglykolia on kahdessa valmisteessa (Rumex pH-pasta, Correct Pötsi-Potku). Hivenaineista seleenin on todettu lisäävän alkueläinten määrää pötsissä, ja mikrobit käyttävät sitä proteiinisynteesissään. Kobolttia tarvitaan B12-vitamiinin synteesiin. B12-vitamiinia tarvitaan märehtijän energia-aineenvaihdunnalle välttämättömässä glukoneogeneesissä. Kobolttia on riittävästi viidessä valmisteessa (ReCovin Pötsin pH-pasta, Super Vetrumin -jauhe, Rumelan, Rumex, Rumevit), seleeniä vain yhdessä (ReCovin Pötsin pH-pasta). Mikrobitoiminnan häiriössä B-vitamiinien synteesi pötsissä saattaa vähentyä. Varsinkin B1-vitamiinin eli tiamiinin puute tiaminaasin tuotannon takia happamassa pötsissä ja sen yhteys kerebrokortikaali nekroosiin on hyvin tunnettu. B3-vitamiinin eli niasiinin on todettu tehostavan pötsimikrobien proteiinisynteesiä. B-vitamiineja on lisätty riittävästi neljään valmisteeseen (Biorumin, Super Vetrumin -jauhe, Rumex, Rumevit). Tutkielmassani pohdin myös millainen olisi hyvä pötsilääke. Pötsilääkkeisiin valitsin 8 edellä mainittua hyödyllistä ainetta. Happaman pötsin hoitoon suosittelen natriumbikarbonaattia ja/tai magnesiumoksidia ja hiivaa, niiden happamuutta alentavan vaikutuksen takia. Tiamiinia (B1-vitamiini), koska siitä on happamassa pötsissä todennäköisesti puutetta, ja propyleeniglykolia tukihoidoksi energiavajeeseen. Yksinkertaisen pötsihäiriön hoitoon suosittelen hiivaa, kobolttia, seleenimetioniinia (orgaaninen seleeni) ja niasiinia (B3-vitamiini) niiden pötsimikrobistoa elvyttävän vaikutuksen takia, ja propyleeniglykolia energiavajeeseen. Yhtä tärkeänä, kuin pötsihäiriöiden lääkitsemistä, pidän niiden ennaltaehkäisyä, jossa tärkeimpiä asioita ovat nopeiden ruokinnanmuutosten välttäminen ja rehujen hyvä laatu. Lisäksi on hyvä muistaa kuivan heinän edulliset vaikutukset märehtimistä, syljen erittymistä ja pötsin liikkeitä ylläpitävänä rehuna. Riittävä syljen erittyminen on tärkeä pötsinesteen happamuutta alentava tekijä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Utaretulehdus eli mastiitti on yksi yleisimmistä tuotantoeläimiä hoitavan eläinlääkärin kohtaamista sairauksista. Eläinlääkärin tulisi hoitaa utaretulehdus maitonäytteen viljelytuloksen perusteella. Monet eläinlääkärit viljelevät näytteet ja suorittavat bakteeridiagnostiikan itse omalla vastaanotollaan, jolloin tulokset saadaan mahdollisimman nopeasti. Maitonäyteviljelyitä tehdään praktiikassa erityisesti viikonloppuisin, jolloin näytettä ei voi viljellä muualla. Eläinlääkäreiden valmiudet maitonäytteiden diagnostiikkaan vaihtelevat huomattavasti johtuen esimerkiksi vastaanoton varustelusta, henkilökohtaisesta kiinnostuksesta asiaan sekä praktiikan vilkkaudesta. Diagnostiikan laadussa on tämän vuoksi huomattavia poikkeamia. Diagnostiikan laatua ei kontrolloida tällä hetkellä mitenkään, eikä ole olemassa minimivaatimuksia bakteriologisen diagnostiikan tasolle. Laadunvarmistukseen ei praktiikkaolosuhteissa ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten laadukasta praktikkojen tekemä mastiittiviljely on heidän arkityössään käyttämillä menetelmillä. Tämänkaltaista tutkimusta ei ole tehty aiemmin Suomessa. Viitteitä ei löytynyt myöskään ulkomaisista julkaisuista. Tutkimuksen kulku oli samankaltainen kuin laboratorioille tehdyissä interkalibrointitutkimuksissa. Tutkimukseen osallistuville eläinlääkäreille lähetettiin neljä maitonäytettä, joihin oli istutettu yleisimpiä utaretulehdusbakteereja. Eläinlääkärit palauttivat viljelytulosten mukana kyselykaavakkeen omista viljelykäytännöistään sekä laadunvarmistukseen liittyvistä asioista. Yhteensä 30 eläinlääkäriä ilmoitti halukkuutensa osallistua ja heistä 28 lähetti vastauksensa. Vastaukset olivat hyvin eri tasoisia, osan päästessä lajitasolle ja osan pyrkiessä erottamaan esimerkiksi stafylokokit kolibakteereista. Myös käytetyissä menetelmissä oli runsaasti vaihtelua ja menetelmien valinta osin satunnaista. Laadunvarmistukseen ei kiinnitetty paljonkaan huomiota. Stafylokokit tunnistettiin parhaiten ja niiden osalta tulokset olivat hyvät. Kokonaisuudessaan tulokset olivat kohtalaisia. Praktiikassa tapahtuva bakteriologinen diagnostiikka kaipaa yhdenmukaistamista sekä ohjeistusta praktiikkaolosuhteisiin soveltuvasta laadunvarmistuksesta. Näin parannettaisiin tulosten luotettavuutta ja tuotettaisiin karjanomistajille tasavertaisia palveluita. Eläinlääkärin tulee kertoa karjanomistajalle, että praktiikassa tapahtuva viljely poikkeaa laadultaan laboratoriossa tehdystä, jotta karjanomistaja voi halutessaan toimittaa rinnakkaisnäytteen laboratorioon. Näytteen analysointi on aina subjektiivista, joten laboratorioidenkin tekemässä diagnostiikassa on tietty virhemarginaali. Äkillisissä, vakavissa utaretulehdustapauksissa praktikon itse suorittama maitonäytteen viljely voi olla eläimen hoidossa ratkaisevan tärkeä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)This retrospective study was done to find out the prevalence of different liver diseases in dogs and cats in the Small Animal University hospital during a four year period 2007-10. This information is needed to plan further research on liver diseases, and the main source of interest for this are canine familial liver diseases associated with certain breeds. Therefore, the study looked for breeds that might be overrepresented with liver diseases. Breeds often described with familial liver diseases are e.g. Doberman, Dalmatian, cocker spaniel, Bedlington terrier and West Highland white terrier. Finally, this study looks into the diagnostic procedures for liver diseases in the hospital to compare them with current recommendations. The patients' information was searched by different criteria from the hospitals' patient database (Provet). The initially found patients were included if they had been diagnosed or suspected with a liver disease, which also includes diseases of biliary tract or hepatic vasculature. Of these patients, basic information, possible diagnosis, relevant laboratory findings, ultrasound findings and biopsy results were collected. The data was collected in a worksheet in MS Excel and further analysed there and in PASW Statistics 18.0. 337 dogs and 36 cats were eventually included in the study, resulting in 1.24 % and 0.41 % prevalence of all liver diseases in the hospital population in dogs and cats respectively. 55 patients (15 %) did not get a certain diagnosis, although they were definitely found to have had some kind of liver disease. Primary diagnosis of 28 patients was something other than liver diseases, though liver was also affected to some extent. The most common hepatobiliary diseases in dogs were vascular disorders (80 patients and in cats cholangitis and cholangiohepatitis (11 patients). As for breed distribution, in dogs with vascular disorders miniature breeds stood out with extrahepatic portosystemic shunts, especially miniature schnauzers (2.13 % prevalence within breed). Shetland sheepdogs stood out with liver diseases in general (3.65 % prevalence within breed) and especially with the diseases of the biliary tract (4 dogs). There were not as many dogs of known risk breed f chronic hepatitis as one would have expected, no breed was represented by over 5 dogs with chronic liver diseases. Copper accumulation was found in only 6 dogs, all of different breeds. Serum ALP, ALT, total protein, albumin, urea and bilirubin had been measured from nearly all of the patients in this study. Bile acids were measured from 66 % (fasting sample) and 27 % (post prandial sample) and ammonia from 60 % of the patients. Laboratory findings and their usefulness in diagnostics of different hepatobiliary diseases in dogs and cats were in agreement with what is described by scientific reports. 86.3 % of the patients had been studied with ultrasound, which was often useful, especially as a way to support the diagnosis. The most used biopsy method was fine-needle cytology which was taken from 93 patients, laparotomy with biopsy was done to 42 patients and laparoscopy to 8 patients. This study showed that hepatobiliary diseases were relatively common in dogs in our hospital, and vascular disorders are the most common of those. In cats hepatobiliary diseases are quite rare. There was not a high number of dogs of the breeds that are described to have increased tendency of developing chronic hepatitis presented to the hospital. Considering further studies on breed-associated hepatobiliary diseases, this study can perhaps suggest miniature schnauzers with extrahepatic portosystemic shunts, Shetland sheepdogs with biliary tract diseases or cocker spaniels with chronic or chronic active hepatitis. The study also showed that, as could be expected, liver diseases often require a lot, usually a biopsy, to be properly diagnosed, and thus many patients' diagnosis remains incomplete. In this hospital diagnosis is often thorough, when it is needed. The use of laparoscopy as a method to take a liver biopsy had not yet been that popular, but it may become more so in the future.
-
(2019)Pintahygienialla tarkoitetaan elottomien pintojen mikrobitaakan hallintaa, ja sen pyrkimyksenä on ehkäistä infektioiden leviämistä. Mikrobeilla on kyky tarttua pintoihin ja muodostaa siten biofilmejä. Perinteiset pintahygienian hallintamenetelmät keskittyvät mikrobien määrän vähentämiseen tai niiden tuhoamiseen pinnoilta. Pintahygieniaa voidaan tutkia näytteenotolla. Tavallisesti pinnoilta otettavat näytteet ovat mikrobiologisia näytteitä. Kokonaispesäkeluku mittaa pinnalla olevien kaikkien hapellisissa oloissa lisääntyvien mikrobien määrää. Lisäksi pinnoilta voidaan mitata mahdollista ulostesaastumista indikaattoribakteerien avulla. Enterobakteerit ovat tyypillisiä ulosteperäisen saastumisen indikaattoreita. Sienten sukuun kuuluvia homeita ja hiivoja on tutkittu pintahygieniassa vain vähän. Homeiden terveydelle haitallisen esiintymisen tutkimukset ovat keskittyneet rakenteiden kosteusvaurioihin ja ilmassa esiintyviin homeisiin. Verrattain uutena innovaationa pintahygienian maailmaan ovat tulleet probioottiset pesuaineet, jotka sisältävät ihmisen terveydelle hyödyllisten bakteerikantojen itiöitä. Probioottista pesuainetta voidaan käyttää pintojen puhdistuksessa tavanomaisen pesuaineen sijaan. On osoitettu, että pesuaineessa olevat Bacillus-suvun bakteerikantojen itiöt pystyvät germinoitumaan kuivalla ja elottomalla pinnalla. Ne muodostavat pinnalle biofilmin ja aiheuttavat kilpailua pinnan muille mikro-organismeille, ja vähentävät muiden mikrobien osuutta pinnan mikrobipopulaatiossa. Probioottien käyttö pesuaineissa on ajan hengen mukaista alati lisääntyvän mikrobilääkeresistenssin takia. Koska on havaittu, että mikrobeilla esiintyy resistenssiä tavanomaisesti käytetyille desinfektioaineille, niiden rutiininomainen käyttö ei suuressa mittakaavassa ole eduksi resistenssin hallinnassa. Probioottisten bakteerien muodostama kilpailu pinnoilla voi olla ratkaisu lisääntyvän resistenssiongelman hallintaan pintahygienian yhteydessä. Kokeellisessa osassa tutkittiin probioottisten pesuaineiden tehoa matkustajalaivan hyttien siivouksessa. Tutkimuksessa verrattiin probioottisella pesuaineella puhdistettujen hyttien tuloksia tavanomaisilla pesuaineilla puhdistettujen verrokkihyttien tuloksiin. Näytteitä otettiin DipSlide-kontaktiliuskoille kylpyhuoneen hanan kahvasta, lavuaaritasolta, suihkukopin seinältä ja hytin yöpöydältä. Näytteet olivat kokonaismikrobi- ja enterobakteerinäytteitä, sekä hiiva- ja homenäytteitä. Näytteitä kerättiin ennen ja jälkeen siivouksen kolmena näytteenottokertana noin kuukauden mittaisella ajanjaksolla. Hyttien pintahygienian taso arvioitiin olevan hyvä tai tyydyttävä tutkimuksen lähtötilanteessa. Probioottisilla pesuaineilla puhdistetuissa hyteissä todettiin keskimäärin suurempia kokonaispesäkelukuja kuin verrokkihyteissä. Ennen siivousta otetuissa näytteissä kokonaispesäkeluku kasvoi tutkimuksen edetessä, mitä voidaan pitää mahdollisena osoituksena probioottisten bakteerien muodostamasta biofilmistä. Enterobakteereita löydettiin näytteistä vain hyvin vähän koko tutkimuksen aikana.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Hormonstörare är en samling hormonellt aktiva ämnen i vår närmiljö som påverkar hormonfunktionen i den grad att det leder till negativa hälsoeffekter. Incidensen för många hormonrelaterade sjukdomar har ökat i takt med vår ökade exponering för främmande kemikalier. Sjukdomarna är typiskt multifaktoriella som till exempel infertilitet, fetma, diabetes, hjärt- och kärlsjukdomar, bröstcancer och prostatacancer. Inom vetenskapen har en aktiv debatt gällande riskbedömningen av hormonstörarna pågått i årtionden. Syftet med detta licentiatarbete är att gå igenom en del av problematiken och presentera den på ett lättbegripligt sätt. Riskbedömningen har traditionellt lagt mest fokus på standardiserade toxikologiska studier men gällande hormonstörarna verkar testerna vara okänsliga. Trots att även icke-standardiserad (akademisk) forskning beaktas i riskbedömningen, läggs ofta större vikt vid de standardiserade studierna eftersom de uppfyller höga krav på tillförlitligheten. Plastmonomeren Bisfenol A används i en rad olika konsumentprodukter och har studerats ingående. Trots att den studerats mycket grundligt stöter den toxikologiska riskbedömningen hela tiden på nya problem. Hur man ska behandla resultat från mindre robusta studier där tidiga effekter upptäckts vid allt lägre doser är en omdebatterad fråga. Resultaten kan variera kraftigt beroende på vilken effekt man undersöker, till exempel en förändring i genexpression jämfört med organvikt. Därtill finns studier som tyder på en kraftigare effekt i kombination med andra kemikalier, något som den traditionella riskbedömningen inte tar i beaktande. Riskbedömningen är komplicerad eftersom exponeringsnivån är svår att uppskatta, det kan finnas kritiska tidpunkter för exponeringen och effekterna kan ha en lång latensperiod. Man har även kritiserat hur väl gnagare fungerar som modell för specifika sjukdomar hos människan, samt det kontroversiella fenomenet kring effekter vid lägre doser men inte vid högre, samt effekter vars dos-responskurva inte är monoton. De specifika mekanismerna för hormonstörare är till stor del okända och effekterna är svåra att förutspå, dessutom exponeras vi för en samling olika kemikalier vars sammansatta effekt är okänd. Den toxikologiska riskbedömningen står inför ett paradigmskifte inte minst när det gäller hormonstörarna. Förhoppningsvis kan arbetet vara till nytta som ett lättillgängligt informationspaket för människor med olika bakgrund och som vill sätta sig in i ämnet och följa med den pågående debatten.
-
(2019)Lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan porsimisen ja ternimaidon tuotannon hormonaalista säätelyä sekä siihen vaikuttavia tekijöitä. Porsastuotannon tehostumisen myötä pahnuekoot ovat kasvaneet. Samalla kuitenkin ennen vieroitusta tapahtuneet porsaskuolemat ovat lisääntyneet. Suurin osa porsaskuolemista tapahtuu varhaislaktaation aikana ja merkittävimmäksi kuolemien syyksi on osoitettu porsaiden riittämätön ternimaidon saanti. Ternimaidon tuotannossa on suurta emakkokohtaista vaihtelua. Ternimaidon tuotos ei ole riippuvainen pahnuekoosta, joten pahnueen kasvaessa yksittäisen porsaan ternimaidon saanti pienenee. Porsiminen ja ternimaidon tuotanto ovat yhteisen hormonaalisen ja hermostollisen säätelyn alaisia. Häiriöt näissä hienovaraisissa säätelymekanismeissa ovat yhteydessä sekä pienempään ternimaidon tuotokseen, että pitkittyneeseen porsimisen kestoon. Porsimisolosuhteilla on merkittävä vaikutus emakon fysiologiaan ja siten myös porsimiseen ja ternimaidon tuotantoon. Tutkimusosuuden tarkoituksena oli selvittää, onko porsimisen aikaisella normaalia korkeammalla verenkierron progesteronipitoisuudella yhteyttä emakon alhaisempaan ternimaidon tuotantoon. Progesteroni on tiineyttä ylläpitävä hormoni ja sen pitoisuuden lasku emakon verenkierrossa on edellytys porsimisen ja ternimaidon tuotannon käynnistymiselle. Lisäksi tarkasteltiin porsimisen käynnistämisen, karsinaolosuhteiden ja pesänrakennusmateriaalin yhteyttä porsimisen aikaiseen progesteronipitoisuuteen, sekä oksitosiinin rutiininomaisen käytön vaikutusta porsimisen kestoon. Tutkimusaineisto perustuu materiaaliin, joka on koottu yhteensä 151 emakosta viideltä suomalaiselta porsastuotantotilalta. Tilakohtaisia eroja hoitokäytännöissä oli porsimisten käynnistämisen, pesänrakennusmateriaalin käytön sekä oksitosiinin käytön suhteen. Neljällä tilalla porsiminen tapahtui porsimishäkeissä ja yhdellä tilalla emakot porsivat vapaasti karsinassa. Emakoilta otetuista verinäytteistä määritettiin porsimisen aikainen plasman progesteronipitoisuus radioimmunoanalyysimenetelmällä. Lisäksi määritettiin emakkokohtainen ternimaidon tuotto. Tilastollinen analyysi tehtiin SPSS Statistics -ohjelmalla. Ternimaidon tuotosta mitattiin kahden riippumattoman otoksen t-testillä yhtä suurten varianssien testiä käyttäen. Emakot jaettiin verinäytteiden progesteronipitoisuuden perusteella kahteen ryhmään tilastollista analyysiä varten. Progesteronin raja-arvoksi määritettiin 7 ng/ml ja ternimaitotuotosta analysoitiin näiden ryhmien välillä. Emakot, joiden progesteronipitoisuus oli alle 7 ng/ml, tuottivat ternimaitoa keskimäärin enemmän (4289 g, keskihajonta 1308 g, n = 127) verrattuna emakkoihin, joilla progesteronipitoisuus oli 7 ng/ml tai korkeampi (3839 g, keskihajonta 1412 g, n = 11) (p = 0,278). Vaikka tässä tutkimuksessa tilastollinen merkitsevyys jäi puuttumaan, on tulos suuntaa antava. Lisäksi aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu yhteys korkean porsimisen aikaisen progesteronipitoisuuden ja heikomman ternimaidon tuotoksen välillä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että emakon fysiologiaa paremmin tukevilla porsimisolosuhteilla on mahdollista edistää porsimiseen liittyvän hormonitoiminnan oikea-aikaisuutta. Tarjoamalla emakolle riittävästi pesänrakennusmateriaalia ja vapaampi liikkumatila porsimisen yhteydessä, helpotetaan porsimisen etenemistä ja parannetaan ternimaidon tuotosta. Samalla myös porsaiden elinvoimaisuus paranee ja kuolleisuus vähenee.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla propofoli-infuusion toimivuutta medetomidiinilla esilääkityillä koirilla, kun käytettiin Flowline Springfusor® -fuusiopumppua. Koejärjestelyssä pyrittiin tutkimaan järjestelmän käyttökelpoisuutta kenttäolosuhteissa. Kokeessa käytettiin seitsemää koiraa, jotka esirauhoitettiin medetomidiinilla (20 mikrog/kg). Kymmenen minuutin kuluttua esilääkityksestä anestesia indusoitiin propofoliboluksella (2 mg/kg) ja koira kytkettiin infuusiopumppuun (koirien painovaihtelusta johtuen infuusionopeus vaihteli välillä 0,15 mg/kg/min - 0,22 mg/kg/min). Koiria tarkkailtiin tunnin ajan anestesian induktiosta. Anestesian aikana tarkkailtiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, systolista- keski- ja diastolista verenpainetta, ruumiinlämpöä, anestesian syvyyttä ja kiputuntoa. Anestesian aikana otettiin arteriaverinäytteitä, joista määritettiin hapen ja hiilidioksidin osapaineet, hemoglobiinipitoisuus ja sen happisaturaatioaste, pH sekä emäsylimäärä. Heräämistä tarkkailtiin kunnes koirat pystyivät lepäämään rintansa päällä. Tehdyssä tutkimuksessa koirat saavuttivat anestesian syvyyden, jossa luomirefleksi ja kiputunto puuttuivat. Anestesian aikana havaittiin hengitys- ja verenkiertoelimistön lievää depressiota. Kokeessa testatun pumpun käyttö propofoli-infuusion antamiseen medetomidiinilla esilääkityille koirille vaikuttaisi tämän tutkimuksen perusteella toimivalta ja luotettavalta vaihtoehdolta koiran suonensisäiseksi anestesiaksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Kirjallisuuskatsaussa käsitellään dexmedetomidiinin, propofolin ja isofluraanin ominaisuuksia, farmakokinetiikkaa sekä kardiorespiratorisia vaikutuksia koirilla. Tutkimuksessa vertaillaan kahden yleisen anesteetin, propofolin ja isofluraanin, aiheuttamia muutoksia verenkierto- ja hengityselimistön toimintaan koirilla, jotka on rauhoitettu dexmedetomidiinilla. Tutkimus suoritettiin kuudella koe-eläimeksi kasvatetulla, täysikasvuisella terveellä beaglella. Kaikki koirat esilääkittiin dexmedetomidiini-injektiolla annoksella 10 mg/kg i.m. Koirille tehdyt toimenpiteet jaettiin kolmeen ryhmään seuraavasti: isofluraaniryhmässä koirat nukutettiin isofluraani-inhalaatiolla (end tidal-pitoisuus 1%), propofoliryhmässä propofoli-infuusiolla (200 mg/kg/min i.v.) ja kontrolliryhmässä koiria ei nukutettu. Kunkin ryhmän sisällä oli kaksi eri käsittelyä. Käsittely koostui joko pelkästä nukutuksesta tai nukutuksesta ja kylmästimuluskokeesta. Kaikille koirille tehtiin kaikki kuusi eri käsittelyä satunnaisessa järjestyksessä siten, että peräkkäisten käsittelyjen välillä oli aikaa vähintään kaksi viikkoa. Anestesia indusoitiin propofoli- ja isofluraaniryhmässä i.v. propofoliboluksella ja koirat hengittivät koko anestesian ajan 100% happea. Kontrolliryhmän koirat hengittivät huoneilmaa. Koirat saivat kaikissa ryhmissä käsittelyn aikana Ringer-liuosta i.v. annoksella 10 ml/kg/h. Koirien sedaation syvyys arvioitiin ennen anestesian alkua ja anestesian syvyys arvioitiin neljästi anestesiassa. Anestesian aikana seurattiin suoralla mittaustekniikalla koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä sekä verenpainetta. Lisäksi koirilta otettiin anestesian aikana arteriaverinäytteitä, joista määritettiin happi- ja hiilidioksidiosapaine sekä pH. Esilääkitys tuotti yhtäläisen sedaation. Propofoliryhmä oli kliinisesti kevyemmässä nukutuksessa kuin isofluraaniryhmä. Kylmästimuluskoe aiheutti tahdonalaisen vasteen (jalan vetäminen) vain kontrolliryhmässä ja kardiorespiratorisen vasteen vain anestesian alussa. Muuten kylmästimuluskoe ei aiheuttanut eroja ryhmän sisällä. Propofolin todettiin lamaavan hengitystä enemmän kuin isofluraani aiheuttaen syvemmän respiratorisen asidoosin. Isofluraaniryhmässä sydänfrekvenssi oli korkeampi ja verenpaine alhaisempi kuin propofoli- ja kontrolliryhmässä. Propofoliryhmässä verenpaine säilyi samalla tasolla kuin kontrolliryhmässä, mutta sydänfrekvenssi oli korkeampi. Propofoliryhmän koirat ekstuboitiin kolme kertaa pidemmän ajan kuluttua kuin isofluraaniryhmän koirat. Kevyemmästä anestesiasyvyydestä huolimatta propofolin aiheuttama hengityslama oli voimakkaampaa kuin isofluraanin aiheuttama. Uloshengitysilman hiilidioksidipitoisuuden seuranta tai avustettu ventilaatio on suositeltavaa, kun koira nukutetaan propofoli-infuusiolla dexmedetomidiini-esilääkityksessä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1993)Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää propofolin ja metadonin kardiovaskulaariset ja respiratoriset vaikutukset sekä anestesian laatu medetomidiiniesilääkityksen jälkeen koirilla. Tavoitteena oli vertailun tuloksena saada tietoa näiden aineiden soveltuvuudesta lyhytkestoisiin kirurgisiin toimenpiteisiin, nk. polikliiniseen kirurgiaan. Työ käsittää kirjallisuuskatsauksen propofolin, metadonin ja medetomidiinin vaikutusmekanismeista, farmakodynaamisista ja -kineettisistä ominaisuuksista ja sivuvaikutuksista sekä kokeellisenosuuden. Kokeessa käytettiin viittä narttu- ja kolmea uroskoiraa, joille oli operoitu aiemmin vasenarteria carotis -suoni heti ihonalaiskudoksen alle verenpaineen mittausta ja verikaasuanalyysiin tarvittavien näytteiden ottoa varten. Kumpaakin tutkittavaa yhdistelmää annettiin kaikille kahdeksalle beaglelle pitäen eri anesteettiyhdistelmien välillä vähintään viikon lepoaika. Koirille annettiin medetomidiini-esilääkitys suonensisäisesti (annos 30 mikrog/kg-1) tutkimuksen alussa. Viidentoista minuutin kuluttua esilääkityksestä annettiin laskimonsisäisesti tutkittava aine 20 sekunnin kuluessa: propofoli (2 mg /kg-1) tai metadoni(0,15 mg kg-l). Tutkimuksessa rekisteröitiin nollahetkestä 30 minuuttiin tutkittavan anesteetinannosta pulssi- ja hengitysfrekvenssi, verenpaine, rektaalilämpötila sekä arteriaverenkaasukomponentit ja pH. Lisäksi arvosteltiin sedaatio ja analgesia ääniherkkyyden, kornearefleksin, syvätunnon sekä intubaatioputken sietokyvyn avulla. Koirille annettiin puolen tunnin kuluttua tutkittavan anesteetin annosta lihaksensisäisesti musculus quadnceps -lihakseen joko atipametsolia 200 mikrog kg-'1tai fysiologista suolaliuosta (vastaava tilavuus kuin medetomidiinia oli annettu). Heräämisseurantaan kuului kliinisen heräämisen seuranta(milloin koira nostaa päätään, nousee rintansa päälle ja on jalkeilla), pulssi- ja hengitysfrekvenssin sekä verenpaineen arvojen rekisteröinnit. Ne tehtiin viiden minuutin välein herätteen annosta tarvittaessa 30 minuuttiin antidootin annosta. Vertailtaessa parittaisella t-testillä keskenään propofolin ja metadonin kardiovaskulaarisia ja respiratorisia ominaisuuksia metadoni laski tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli systolista verenpainetta, hengitysfrekvenssiä, arteriaveren pH:ta, saturaatioprosenttia ja O2-osapainetta. Metadoni nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli arteriaveren CO2-osapainetta. Heräämisvaiheessa fysiologista suolaliuosta saaneiden ryhmässä propofoli nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin metadoni pulssi- ja hengitysfrekvenssiä sekä systolista, diastolista ja keskipainetta. Propofoli soveltuu lievempien arteriaveren kaasukomponentti- ja pH-muutosten takia paremmin polikliiniseen kirurgiaan kuin metadoni. Happilisä olisi hyödyllistä käyttää sekä propofolin että metadonin yhteydessä alhaisen arteriaveren hapen osapaineen takia. Metadoni soveltuu kivulloisiin toimenpiteisiin paremmin kuin propofoli. Metadonin ja propofolin sivuvaikutuksina havaittiin apneaa ja lihasnykäyksiä sekä erityisesti metadonilla hengitysdepressio.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1992)Propofolia käytettiin 51 kliinisessä tapauksessa kamelieläimillä ja märehtijöillä anestesian syventämiseen ja pidentämiseen. Keskimääräinen annos oli 1 mg/kg laskimonsisäisesti. Kuudessa tapauksessa propofolia käytettiin toistuvina annoksina (keskimäärin 1 mg/kg joka 15. minuutti) kirurgisen anestesian ylläpitämiseksi. Merkittäviä sivuvaikutuksia ei havaittu ja anestesiasta herääminen oli laadultaan hyvä, kun antagonistina käytettiin atipametsolia. Kuusi kuusipeuraa (Dama dama ) immobilisoitiin medetomidiinilla 209&177;19 mikrog/kg ja ketaminilla 2.30.3&177;0.3 mg/kg. Kolmenkymmenen minuutin kuluttua nukutusnuolen ampumisesta eläimille annettiin propofolia 1mg/kg laskimonsisäisesti. Anestesian seuranta tapahtui pulssioksimetrin avulla ja määrittämällä valtimoverinäytteistä verikaasut ja happo-emästasapaino. Propofoli aiheutti kuusipeuroille hengitysdepression ja sen seurauksena veren happisaturaatioprosentin laskun. Arvot palasivat lähtötasolle 15 minuutin kuluttua propofolin annostuksesta.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Verkkokalvo (retina) on neuroektodermistä kehittynyt silmän osa, jonka fotoreseptorisolut reagoivat valoimpulsseihin. Fotoreseptorisoluja ovat sauva- ja tappisolut. Muita verkkokalvon tärkeitä soluja ovat bipolaarisolut, horisontaalisolut, amakriinisolut ja gangliosolut. Koiran verkkokalvon toimintaa on mahdollista tutkia sähköisesti elektroretinografialla. Nukutetun koiran silmään annetaan valoärsykkeitä, joiden aiheuttamia verkkokalvon jännitteiden muutoksia mitataan sarveiskalvolle asetetun elektrodin kautta. Lisäksi koiran ohimolla on referenssielektrodi, ja vastakkaisen korvalehden ulkopinnalla maadoituselektrodi. Mitattavat jännitteet ovat suuruudeltaan mikrovoltteja (µV). Mittaus kestää yleensä joitain kymmeniä tai satoja millisekunteja (ms). Jännitteiden muutoksista piirrettyä käyrää sanotaan elektroretinogrammiksi. Elektroretinogrammi muodostuu negatiivisesta a-aallosta, positiivisesta b-aallosta ja huomattavasti myöhemmin esiintyvästä c-aallosta. A-aalto on peräisin fotoreseptorisoluista, ja b-aalto bipolaarisoluista. Koska elektroretinografiatutkimus tehdään eläimillä aina anestesiassa, on tärkeää tietää eri anesteettien vaikutus elektroretinogrammiin. Eri anesteettien vaikutusta on aiemmin tutkittu sekä ihmisillä että eläimillä. Nyt tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin kahden eri propofolin infuusionopeuden vaikutusta beaglen elektroretinogrammin a- ja b-aaltojen amplitudeihin. Tutkimus tehtiin kuudella beaglella. Jokaiselta koiralta mitattiin kolme elektroretinogrammia propofoliannoksella 36-40 mg/kg/h, ja kolme elektroretingrammia annoksella 56-60mg/kg/h. Sekä a-aallon että b-aallon amplitudin havaittiin kasvavan merkitsevästi, kun propofolin annostelunopeus nostettiin 1,5-kertaiseksi. A-aallon amplitudin kasvun on oltava seurausta fotoreseptorisolujen polarisaatiomuutoksista. B-aallon amplitudin kasvu saattaa olla seurausta ainoastaan a-aallon kasvusta, sillä b-aalto mitataan perinteisesti a-aallon matalimmasta kohdasta b-aallon huippuun.
-
(2021)Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus koirien purentavioista. Työn tarkoitus on koota ajantasaista tietoa koirien purentavioista – etiologiasta, luokittelusta ja yleisyydestä. Tutkielmassa käydään läpi suppeasti purentavikojen hoitovaihto-ehtoja ja esitellään oikomishoito pääpiirteissään. Normaali purenta muodostuu koiralla pääkallon, leukaluiden, hampaiden, leukanivelen ja pään pehmytkudoksien muodos-tamasta kokonaisuudesta. Purentaviaksi määritellään mikä tahansa muutos purennassa, joka poikkeaa normaalin purennan määritelmästä. Tutkimuksissa on havaittu purentavikojen olevan yleinen ongelma, ja purentaviat ovat lisääntyneet koirien jalostuksen myötä. Purentavikoja esiintyy sekä maitohampaistossa, että pysyvässä hampaistossa. Purentavika voi olla pel-kästään kosmeettinen haitta, mutta usein siihen liittyy myös vakavia patologisia muutoksia suussa, jotka aiheuttavat koiralle merkittävää kipua ja epämukavuutta. Purentaviat luokitellaan tyypillisesti neljään eri luokkaan. Luokkaan I kuuluvat hammasperäiset purentaviat ja luokkiin II-IV kuuluvat leukaluuperäiset purentaviat. Luokka II tunnetaan yleisimmin yläpurentana, luokka III alapurentana ja luokka IV leukojen epäsymmetriana. Purentavioista suuri osa on perinnöllisiä ja osa hankittuja tai trauman seurauksena syntyneitä. Leukaluuperäisiä purenta-vikoja pidetään yleisesti perinnöllisinä vikoina, jotka tulisi huomioida jalostuksessa. Kuitenkin useiden brakykefaalisten rotujen rotumääritelmässä on sallittu tietyn asteinen alapurenta, jonka seurauksena luokan III purentaviat ovat yleistyneet näissä roduissa. Purentavika on tärkeää havaita ja tunnistaa aikaisessa vaiheessa. Mikäli purentavika ilmenee maitohampaistossa, pyritään ajoissa aloitetulla hoidolla estämään purentavian syntyminen pysyvään hampaistoon. Purentavikoja voidaan hoitaa monella eri tapaa. Oikomishoidolla tarkoitetaan purentavian korjaamista toimivaksi ja ei-traumaattiseksi. Oikomishoito sisältää sekä omistajien valistamista, ehkäiseviä toimia, sekä purentavian korjaavia toimenpiteitä. Yleisimpiä varsinaisia hampaita oiko-via menetelmiä, missä hampaiden asentoa ja paikkaa muutetaan oikomiskojeen aikaansaamalla hampaan liikkeellä, ovat esimerkiksi pallo-oikominen, kruunupidennykset, vinolevy sekä voimalanka, joka ankkuroidaan hampaiden välille ham-paisiin kiinnitettävien kiinnikkeiden avulla. Muita hoitovaihtoehtoja ovat hampaan poisto tai kruununlyhennys ja pulpa-amputaatio tai juurihoito. Hoidon valinnassa on otettava huomioon useita eri tekijöitä. Kojeilla tapahtuvaan oikomishoitoon ryhtyminen vaatii omis-tajalta sitoutumista useaan hoitokertaan ja kontrolleihin sekä koiran suuhygienian huolelliseen ylläpitoon. Oikomishoidon etuna on usein koiralle tärkeiden hampaiden, kuten kulmahampaiden säilyttäminen. On huomioitava kuitenkin, että oiko-mishoidon jälkeen koiraa ei tule käyttää jalostukseen, eikä se saa osallistua koiranäyttelyihin. Muiden hoitojen etu verrattu-na oikomishoitoon, on yleensä yhdellä yleisanestesiaa vaativalla toimenpiteellä korjaantuva purenta, ja se että pennun elämää ei rajoiteta useiden viikkojen tai kuukausien ajan. Osa toimenpiteistä on kuitenkin kudostraumaattisempia (hampai-den poistot) ja saattavat vaatia jatkuvia röntgenkontrolleja (pulpa-amputaatio, juurihoito). Kaikkien hoitovaihtoehtojen tarkoitus on saada aikaan koiralle toimiva, ei-traumaattinen purenta.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)Koirien, ja ylipäätään eläinten, puruvoimaa on mitattu hyvin vähän. Eläinten puruvoimaa on perinteisesti pyritty arvioimaan laskennallisten mallien avulla, jotka perustuvat kuolleiden eläinten kalloista tehtyihin mittauksiin, purulihasten pinta-alan määrittämiseen sekä lihasten supistusvoiman arviointiin. Lisäksi on tehty muutamia tutkimuksia, joissa puruvoimaa on mitattu eläviltä eläimiltä. Koirilla tällaisia in vivo -mittauksia on tehty kaksi. Toisessa tutkimuksessa koirat purivat terässauvaa ja toisessa mittaukset tehtiin nukutetuilla koirilla. Poliisikoirien koulutuksen ja työn yhtenä osa-alueena on suojelu, jossa koiran tehtävä on tarttua ohjaajan käskystä kiinni uhkaavaan tai pakenevaan henkilöön tämän pysäyttämiseksi. Tällaisen toiminnallisen purusuorituksen aikaisia voimia ei ole mitattu koskaan aiemmin, joten ensin on kehitettävä mittari, jolla suojelukoiran puruvoimaa voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata. Lisensiaatin tutkielmani on osa laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena on puruvoimamittausta hyödyntäen tutkia suojelutyötä tekevien koirien terveyttä. Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena oli osallistua suojelutyötä tekevän koiran puruvoimaa mittaavan mittarin kehittämiseen sekä määrittää normaaliarvot suojelutyötä tekevän koiran puruvoimalle. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentä poliisikoirakoulun partiokoiraa. Tutkimusta varten suojelukoirien harjoittamiseen käytettävään puruhihaan laitettiin jännitettä mittaavat anturit. Koiran purressa hihaa sen leukojen aiheuttama paine aiheutti jännitteen muutoksen antureissa. Jokainen koira teki kolme purusuoritusta, joista tallennettiin antureiden mittaamat maksimijännitteet. Jännitteet muutettiin voiman Newtoneiksi (N) ja tuloksia tarkasteltiin taulukkolaskenta- ja tilasto-ohjelmilla. Kaikkien purusuoritusten puruvoiman keskiarvo oli 94,5 N, pienin arvo 17,2 N ja suurin arvo 244,8 N. Tuloksissa esiintyi vaihtelua eri koirien ja myös saman koiran kolmen eri purusuorituksen välillä. Tilastollisin menetelmin puruvoimamittarimme todettiin antavan toistettavia tuloksia. Suojelutyötä tekevän saksanpaimenkoira- tai belgianpaimenkoira malinois-rotuisen koiran puruvoiman normaaliarvo on tällä mittarilla mitattuna noin 100 N. Mittaamamme puruvoiman arvot ovat pienempiä kuin kirjallisuudessa esitetyt laskennallisilla malleilla saadut tulokset. Myös aiemmissa elävillä koirilla tehdyissä tutkimuksissa saatiin puruvoimalle suurempia arvoja. Mittaukseemme sisältyi tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa tuloksiin virhettä. Se, mihin kohtaan hihaa koira puri antureihin nähden, vaikutti mittaustulokseen. Oli mahdotonta saada jokainen puru kohdistettua samaan kohtaan hihaa. Lisäksi suojelutyössä koiran juoksu ja hyppy sekä hihaan tarttuessa törmäys ja kiertävä liike todennäköisesti vaikuttivat puruvoiman suuruuteen. Mittarin kalibrointi ja jännitteen muuntaminen voiman Newtoneiksi saattoivat myös aiheuttaa tuloksiin virhettä. Kaiken kaikkiaan voitiin kuitenkin todeta, että mittari antoi luotettavasti toistettavia tuloksia, joiden perusteella suojelutyötä tekevän koiran toiminnallista puruvoimaa voitiin arvioida. Jatkossa mittaria voidaan hyödyntää osana suojelutyötä tekevien koirien terveyden tutkimista.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Tutkielman tavoitteena oli luoda kattava katsaus yleisimmin käytettävistä puudutteista, niiden farmakologiasta sekä toksikologiasta. Tutkielmassa käydään läpi erilaisia yleisimpiä puudutetekniikoita, niiden käyttöindikaatioita sekä mahdollisia komplikaatioita. Tutkielman toksikologiaosuudessa käsitellään tyypillisimpiä komplikaatioita ja niiden hallintaan liittyviä ensiaputoimenpiteitä. Puudutteiden merkitys eläinlääkinnässä on kasvanut samalla kun eläinten kokeman kivun merkitys ja tiedostaminen on lisääntynyt eläinlääketieteessä. Puudutteita käyttämällä voidaan estää kipustimuluksen synty solutasolla, jolloin pystytään vaikuttamaan operaationjälkeisen kivunhallinnan tarpeeseen. Ennaltaehkäisy onkin paras tapa hallita kipua ja tutkimusten mukaan jopa voimakasta kipulääkitystä tehokkaampi hoitomuoto postoperatiiviseen kipuun. Puudutteiden merkitys yleisanesteettien vähentäjänä nousee erityisen tärkeäksi silloin, jos potilas ei heikon yleiskunnon takia kestä pitkää tai syvää anestesiaa tai anestesia voi olla vaarallinen, kuten esimerkiksi sektiossa pennuille. Puudutusta tehtäessä on aina otettava huomioon puudutusalueen anatomia sekä eläinlajien väliset poikkeavuudet. Ennen injektiota suoritettu aspiraatio ja hidas injektio ovat helpoin tapa ehkäistä puudutteista johtuvia haittavaikutuksia. Puuduteaineiden annostukset vaihtelevat eläinlajin mukaan, tyypillisesti kissat ovat koiria herkempiä puudutteiden sivuvaikutuksille. Myös potilaan ikä ja yleiskunto vaikuttavat käytettävän puudutteen määrään. Yksinkertaisimpia puudutteen käyttötekniikoita ovat infiltraatiopuudutus ja pinnallinen puuduttaminen. Sumute tai splash- eli lammikointitekniikalla voidaan operoitavaa aluetta pitää kontaktissa puudutteeseen, jolloin se aiheuttaa jonkinasteista puutumista ja kipustimuluksen heikkenemistä. Tekniikkaa käytetään esimerkiksi munasarjojen poiston yhteydessä. Hermopuudutuksissa puudute injisoidaan hermon ympärille, jolloin hermon toiminta estyy ja sen hermottaman alueen motorinen ja sensorinen toiminta lakkaa puudutteen vaikutusajaksi. Epiduraalipuudutuksessa, interkostaalipuudutuksessa tai pleurapuudutuksessa puudutteen teho perustuu siihen, että se pääsee riittävänä pitoisuutena leviämään tilaan, jossa hermojen toiminnan halutaan estyvän. Puudutteiden haittavaikutukset johtuvat yleensä siitä, että turvallinen annostaso on ylitetty tai puudute annostellaan suonensisäisesti. Tällöin saattaa esiintyä keskushermosto-oireita, verenkiertoelimistön toimintahäiriöitä ja vakavassa tilanteessa hengityslamaa. Esiintyvät oireet riippuvat jossain määrin puuduteaineesta, esimerkiksi bupivakaiini on lidokaiinia ja levobupivakaiinia huomattavasti toksisempi sydänlihakselle. Toksisia vaikutuksia hoidetaan oireenmukaisesti estämällä kouristelu, valvomalla sydämen toimintaa sekä takaamalla elimistön hapensaanti. Puudutteet ovat olennainen osa nykyaikaista ja asianmukaista kivunhallintaa, vähentävät yleisanesteettien tarvetta ja estävät oikein tehtynä kipukokemuksen syntyä. Puudutteiden käyttö eläinlääketieteessä on siis perusteltavissa eettisestä, taloudellisesta sekä potilasturvallisuusnäkökulmasta.
-
(2020)Puumala hantavirus (PUUV) is the zoonotic pathogen of nephropathia epidemica (NE) known as myyräkuume in Finnish. PUUV hasn’t been reported to spread from human-to-human but the risk for human infection is directly correlating with the prevalence of PUUV in its natural host bank vole. Until now research has mainly focused on a one-host-one-pathogen framework, even though in natural systems individuals are usually coinfected with multiple species of parasites. An antagonist relationship between the immune pathways T-helper-1 (Th-1) and T-helper-2 (Th-2) is well studied in laboratory experiments. Th-1 directs immune responses against intracellular organisms such as viruses and Th-2 extracellular organisms such as helminths. These two pathways can’t fully function at the same time, leading usually to Th-1 or Th-2 biased immune response depending on the pathogen. A large field survey was conducted to analyze how concurrent helminth infections influence the prevalence and viral loads of PUUV in individual bank voles, and thereby influence human exposure to this virus. My hypothesis was that helminths induce a Th-2 biased immune response, leading to higher PUUV prevalence and viral loads in helminth infected voles than in uninfected voles. In contrary to my original hypothesis, intestinal helminths seemed to have a protective effect on voles acquiring PUUV infection and the disease burden. These findings were consistently shown through serology and PCR results from kidney and lungs. An explanation to this finding could be that helminths cause tissue damage in the intestinal wall, thus predisposing voles to secondary intracellular infections and enhanced Th-1 immune response. This enhanced Th-1 immune response could then protect the vole from new intracellular infections such as PUUV-infection. Coinfections are occurring everywhere in the wildlife systems and shouldn’t be neglected in the future disease management, especially when talking about zoonoses that pose a risk to humans. There can be surprising outcomes when multiple parasites share the same host, such as was found in this study, and these can lead to unintentional consequences of disease control procedures. More research and larger sample pools are needed to reinforce these results and deepen our knowledge in the immunology of coinfections. Puumala hantavirus (PUUV) on zoonoottinen virus, joka leviää metsämyyrien ulosteen saastuttaman pölyn välityksellä ja aiheuttaa ihmisessä myyräkuumetta. Koska se ei leviä ihmisestä ihmiseen, on tärkeää ymmärtää sen leviämisen dynamiikkaa myyräpopulaatioissa, jotta voidaan kontrolloida myös ihmisten altistumista virukselle. Luonnossa metsämyyrät altistuvat valtavalle määrälle erilaisia taudinaiheuttajia, ja yhteistartunnat useamman eri taudinaiheuttajan kanssa samanaikaisesti ovat hyvin yleisiä. Eri taudinaiheuttajien yhteistartunnat ovat jääneet etenkin villieläimissä vähälle huomiolle, vaikka ne voivat vaikuttaa ratkaisevasti ymmärrykseemme zoonoottisten tartuntojen leviämisestä. Laboratoriokokeissa paljon tutkittu antagonistinen suhde auttaja-T-solujen (Th-solu) indusoimien Th-1 ja Th-2 -soluvasteiden välillä vaikuttaa yhteistartuntojen immunologian taustalla. Th-1 -soluvaste ohjaa immuunireaktioita intrasellulaarisia taudinaiheuttajia, kuten viruksia vastaan, kun taas Th-2-soluvaste ekstrasellulaarisia taudinaiheuttajia, kuten suolistoloisia vastaan. Nämä kaksi soluvastetta tasapainottelevat keskenään niin, että toisen soluvasteen voimistuessa toinen heikkenee. Analysoin noin 130 metsämyyrän suolistoloisten sekä PUUV:n välisiä yhteistartuntoja selvittääkseni, miten samanaikaiset suolistoloistartunnat vaikuttavat PUUV:n esiintyvyyteen ja tartunnan voimakkuuteen yksittäisissä metsämyyrissä. Hypoteesini oli, että suolistoloistartunta voimistaa Th-2-soluvastetta heikentäen samalla Th-1-soluvastetta, ja täten lisää myyrän herkkyyttä PUUV-tartunnalle sekä lisää tartunnan voimakkuutta. Hypoteesin vastaisesti suolistoloistartunnalla tuntui olevan suojaava vaikutus myyrien PUUV-tartuntoja vastaan. Tämä ilmeni johdonmukaisesti sekä serologian että elinnäytteiden PCR-tulosten kautta. Mahdollinen selitys löydökselle on suolistoloisten aiheuttama kudosvaurio suoliston seinämässä, joka altistaa myyrän toissijaisille bakteeri- ja virustartunnoille voimistaen näin Th-1-soluvastetta. Tämä voimistunut Th-1-soluvaste voisi sitten suojella metsämyyrää uusilta PUUV-tartunnoilta. Yhteistartuntoja esiintyy kaikkialla luonnossa, eikä niiden vaikutuksia pidä laiminlyödä luonnonvaraisten eläinten tarttuvia tauteja tutkittaessa. Yhteistartuntojen seuraukset voivat olla hyvinkin yllättäviä ja johtaa tahattomiin lopputulemiin esimerkiksi zoonoosien hallinnan yhteydessä. Lisää tutkimusta ja suurempia näytöskokoja tarvitaan tulosten vahvistamiseksi ja yhteistartuntojen immunologian ymmärtämisen syventämiseksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Puunpurenta, jota kutsutaan myös ilmannielemiseksi, tarkoittaa hevosen toistuvaa, tarkoituksettomalta näyttävää eli stereotyyppistä käyttäytymistä, jossa hevonen tyypillisesti painaa etuhampaansa kiinteää pintaa vasten, vetää ilmaa ruokatorven alkuosaan päästäen nielusta korahtavan äänen. Puunpurentaa esiintyy noin 4-5 %:lla hevosista. Puunpurennan taustalla on todennäköisesti useita syitä geneettisistä tekijöistä, talliolosuhteisiin, ruokintaan, vieroitukseen ja muihin elinympäristön stressitekijöihin. Vielä ei tiedetä, miksi hevonen puree puuta. Puunpurennan tai erityisesti puunpurennan estämisen on havaittu muuttavan veren stressihormonipitoisuuksia ja puunpurijoilla on todettu muuttuneet dopamiinireseptoritiheydet tietyillä aivoalueilla. Nämä herkistyneet keskushermoston dopaminergiset radat voivat olla stereotyyppisen käytöksen yhteydessä seurausta pitkään jatkuneesta stressistä yhdistettynä geneettiseen alttiuteen. Tämän tutkielman kokeellinen osuus toimi pilottitutkimuksena laajemmalle hevosen stereotyyppisen käytöksen tutkimukselle. Tutkimuksessa videoitiin ja analysoitiin kolmen puutapurevan hevosen ja kolmen verrokkihevosen käytöstä karsinassa vietettynä aikana. Hevosia kuvattiin niiden omassa karsinassaan kaksi vuorokautta ja toisena vuorokautena niillä oli sydämen sykettä rekisteröivä EKG-laite selässään tutkimuksen toista osaa varten. Käytöksen analysointi toteutettiin luomalla käyttäytymiskoodit, joihin hevosten ilmentämät käyttäytymiset luokiteltiin ja mitattiin, kuinka paljon aikaa hevoset käyttivät kuhunkin toimintaan. Tavoitteena oli selvittää, mitä nauhoitteista pystyy näkemään ja analysoimaan ja onko käyttäytymiskoodit järkevästi luokiteltu, jotta varsinaisessa tutkimuksessa voidaan paremmin tutkia päivärytmin muutoksia. Tarkastelin myös, eroaako puunpurijahevosen käyttäytyminen ei-stereotyyppisesti käyttäytyvän verrokkihevosen käyttäytymisestä ja selvitin, häiritseekö EKG-laite hevosta. Tutkimuksessa yritettiin saada selville, minkä päivittäisen toiminnan kustannuksella puunpurijahevonen käyttää aikaa puunpurentaan ja eroavatko puunpurijahevosten ja verrokkihevosten päivärytmit toisistaan. Pilottitutkimuksessa tuli ilmi hevosten valintaan, kuvausteknisiin asioihin, koodien määrittelyyn ja tulosten esittämismuotoon liittyviä seikkoja, joita kannattaa ottaa huomioon varsinaista tutkimusaineistoa käsiteltäessä. Vielä ei havaittu viitteitä siitä, että puunpurijoiden ja verrokkien päivärytmissä olisi eroja eikä EKG-laite ei vaikuttanut hevosten käyttäytymiseen. Vain kaksi kolmesta puuta purevasta hevosesta esitti stereotyyppistä käytöstä seurantajakson aikana ja lisäksi tutkimuksen puunpurijat ilmensivät stereotyyppistä käytöstä vähän, arvioiden korkeintaan 0,5 % vuorokaudesta. Puunpurennalla ja ruokinta-ajoilla näytti olevan yhteys, kun taas kahden hevosen tavassa ilmentää stereotyyppistä käytöstä havaittiin ero; toinen näytti purevan puuta harvemmin ja pidempään, 10–30 kertaa kerralla, ja toinen puri puuta useammin, mutta alle kymmenen kerran sarjoja. Tällaista ei ole kuvattu kirjallisuudessa aiemmin.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1990)Lymen taudiksi tai borrelioosiksi kutsutun zoonoosinaiheuttaja on spirokeettabakteereihin kuuluva Borreliaburgdorferi. Tartunnan vektoreina toimivat vertaimevät niveljalkaiset, ja erityisesti Ixodes -sukuun kuuluvat puutiaiset. Meillä tautia esiintyy ihmisillä Ahvenanmaan ja lounaissaariston lisäksi Itä-Suomen puutiaisalueella. Tartunnan tai taudin esiintymisestä herkillä koti- tai villieläinlajeilla ei sen sijaan ole tutkimustietoa. Tässä työssä sovellettiin humaanidiagnostiikkaan tarkoitettu serologinen valmismenetelmä (ELISA) borrelia-vasta-aineiden määrittämiseen koirien seeruminäytteistä. Menetelmää käyttäen tutkittiin pieni, osaksi Itä Suomen puutiaisalueelta ja osaksi vertailualueelta Helsingistä ja sen ympäristöstä kerätty aineisto. Lappeenrannan alueelta kerätyn osa-aineiston keskiarvo erosi merkitsevästi- vertailuaineiston keskiarvosta. Sen sijaan Kuopiosta kerätyn osa-aineiston keskiarvo ei eronnut. Aineistossa on kaksi tapausta (2,1%), molemmat Lappeenrannan alueelta, jotka ovat mahdollisesti positiivisia. Anamnestisten tietojen ja saatujen tulosten voidaan katsoa tukevan sitä käsitystä, että koirat ovat ainakin osalla puutiaisaluetta alttiimpia borrelia-tartunnoille, kuin vertailualueella Helsingissä ja sen ympäristössä.
Now showing items 1014-1033 of 1400