Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Eskola, Katarina (2019)
    Tämän lisensiaatintyön tarkoituksena on luoda ajantasainen kirjallisuuskatsaus eläinten karbapeneemeille resistenteistä enterobakteereista. Aihe on ajankohtainen ja tärkeä, sillä mikrobilääkeresistenssin kehittyminen ja leviäminen uhkaavat sekä ihmisten että eläinten terveyttä maailmanlaajuisesti. Karbapeneemit ovat beetalaktaameihin kuuluvia mikrobilääkkeitä ja ne luokitellaan korkean prioriteetin kriittisen tärkeiksi reservimikrobilääkkeiksi. Karbapeneemejä käytetään ihmisillä gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamien vakavien infektioiden hoitoon, mutta eläimille karbapeneemien käytöllä ei tiettävästi ole indikaatiota. Karbapenemaasit ovat karbapeneemejä hajottavia entsyymejä. Tässä työssä keskitytään erityisesti karbapenemaasientsyymejä tuottaviin enterobakteereihin, mutta työssä mainitaan myös tutkimuksia, joissa on havaittu ainoastaan herkkyysmäärityksessä bakteerikannan alentunutta herkkyyttä karbapeneemille. Enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä alettiin tutkia eläimillä vasta 2000-luvulla. Karbapeneemeille resistentit enterobakteerikannat ovat nykytietämyksen mukaan vielä melko harvinaisia. Karbapenemaaseja on kuitenkin löydetty eläinten enterobakteereilta tähän mennessä lähes kaikista maanosista. Suomessa löydettiin ensimmäinen karbapeneemeille resistentti enterobakteerikanta koiralta vuonna 2015. Työn lähtökohtana ovat maailmalla lisääntyneet karbapeneemiresistenssilöydökset sekä ihmisillä että eläimillä. Vaikka karbapeneemiresistenssiä esiintyy myös muilla kuin enterobakteereilla, valikoituivat enterobakteerit tähän työhön, koska moni enterobakteerilaji kuuluu eläinten suolistomikrobistoon ja toisaalta osa enterobakteereista on patogeeneja. Karbapeneemiresistenssin suhteen tutkituimpia enterobakteerilajeja ovat Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae. Tässä työssä ei käsitellä eläinperäisissä elintarvikkeissa esiintyvää enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä, vaikka tutkimusta tästäkin aiheesta on jo tehty. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käytetty aineisto edustaa kattavasti nykytietämystä aiheesta. Kirjallisuuden perusteella käy ilmi, että enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä on tavattu niin seuraeläimillä, tuotantoeläimillä kuin luonnonvaraisillakin eläimillä. Toistaiseksi esiintyvyys on todennäköisesti pieni, mutta useissa tutkimuksissa tulosten luotettavuuden arviointia hankaloittaa pieni otoskoko tai epäherkkä tutkimusmenetelmä. Tutkimusta etenkin esiintyvyydestä ja resistenssin siirtymisestä eläimen ja ihmisen välillä kaivattaisiin lisää. Koska enterobakteerien karbapeneemiresistenssilöydöksiä on alettu löytää enemmän, tulisi myös karbapeneemiherkkyys testata kliinisten näytteiden mikrobilääkeherkkyyksiä tutkiessa. Resistenssin kehittymisen hillitsemiseksi kliinikoiden tulisi noudattaa ajantasaisia mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkeresistenssin leviämisen ehkäisemisessä asianmukaiset hygieniakäytännöt ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tämä lisensiaatintyö toimii ajantasaisena koontina eläinten karbapeneemeille resistenteistä ja etenkin karbapenemaaseja tuottavista enterobakteereista ja on hyödyllinen esimerkiksi kliinisessä työssä tai tartuntatautien parissa työskenteleville eläinlääkäreille ja lääkäreille.
  • Hämäläinen, Sanna (2019)
    Syöttösolukasvaimet ovat yleisiä ihokasvaimia koirilla. Syöttösolukasvainten diagnosointi ja ennusteen arviointi perustuvat ohut-neulanäytteiden ottoon ja kasvaimen histologiseen luokitukseen. Histologisesti syöttösolukasvaimet jaotellaan Kiupel I- ja Kiupel II -luokan kasvaimiin, joista jälkimmäiset ovat aggressiivisesti käyttäytyviä ja helposti uusiutuvia. Pieni osa myös Kiupel I -luokan kas-vaimista käyttäytyy aggressiivisesti, mikä vaikeuttaa potilaan ennusteen arviointia ja hoidon suunnittelua. Ennusteen arviointiin on kehitelty erilaisia menetelmiä ja markkereita, mutta toistaiseksi yksikään niistä ei luotettavasti ennusta syöttösolukasvaimen käyttäy-tymistä. Tässä työssä tutkitaan karboksipeptidaasi A3:a (CPA3), joka on yksi syöttösoluspesifisistä proteaaseista. Syöttösoluspesifi-sistä proteaaseista kymaasia ja tryptaasia on tutkittu paljon eri eläinlajeilla, mutta CPA3 tunnetaan edellä mainittuja huonommin. CPA3 on tunnistettu ihmisen ja jyrsijöiden syöttösoluista, joissa sitä koodaa vain yksi geeni. Myös koiran CPA3-geeni tunnetaan, mutta CPA3:n ilmentymisestä eri kudoksissa ja syöttösolujen alapopulaatioissa ei löydy tietoa. Tutkimuksen hypoteesina oli, että myös koiran ihon ja suoliston syöttösolut ilmentävät CPA3:a ja ovat värjättävissä immunohistoke-miallisella menetelmällä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ja kuvailla CPA3:n ilmentyminen sekä värjäytymismallit terveen koiran ihon ja suoliston syöttösoluissa sekä koiran ihon syöttösolukasvaimissa. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, onko syöttösolukasvaimen histologisen luokan ja CPA3-värjäytymismallin välillä tilastollista yhteyttä. Tutkimusaineisto koostui 63:sta koiran syöttösolukasvainnäytteestä, jotka on tutkittu histopatologisesti Helsingin yliopiston eläinlää-ketieteellisen tiedekunnan patologian osastolla. Lisäksi tutkimusaineistoon kerättiin kolmen terveen koiran iho- ja suolistobiopsiat. Formaliinifiksatuista, parafiiniin valetuista kudosnäytteistä valmistettiin kudosleikkeet, jotka värjättiin hematoksyliini-eosiini- ja toluidii-nisiniväreillä solumorfologian, kasvaimen histologisen luokan sekä syöttösolujen jyvästen visualisoimiseksi. Kudosleikkeille tehtiin immunohistokemiallinen värjäys CPA3-vasta-aineella CPA3:n ilmentymisen ja värjäytymismallien selvittämiseksi. Tulokset analysoi-tiin semikvantitatiivisesti etukäteen asetettujen morfologisten tunnusmerkkien perusteella. Tutkimuksessa käytetty CPA3-vasta-aine värjäsi ihon ja suoliston non-neoplastisia sekä ihon neoplastisia syöttösoluja selkeästi ja spesifisesti. Syöttösolukasvaimissa havaittiin kolme erilaista värjäytymismallia: solukalvolle keskittyvä, diffuusi sytoplasminen sekä fokaalinen sytoplasminen värjäytymismalli. Diffuusia sytoplasmista värjäytymismallia havaittiin kaikissa syöttösolukasvainnäytteissä. Fokaalinen sytoplasminen värjäytyminen oli värjäytymismalleista harvinaisin, ja sitä havaittiin paikallisina esiintyminä valtaosassa (70 %) Kiupel II -luokan kasvaimia ja pienessä osassa (15%) Kiupel I -luokan kasvaimia. Fokaalisen värjäytymismallin ja kasvaimen histologisen luokituksen välillä havaittiin tilastollinen yhteys (p-arvo 0,001). Tutkimuksessa osoitettiin ensimmäistä kertaa immunohistokemiallisella menetelmällä CPA3:n ilmentyminen terveen koiran ihon ja suoliston syöttösoluissa sekä koiran ihon syöttösolukasvaimissa. Tutkimuksessa havaittiin tilastollinen yhteys fokaalisen CPA3-vär-jäytymismallin ja kasvaimen histologisen luokan välillä, mikä on hyvä lähtökohta jatkotutkimuksille CPA3-värjäyksen soveltuvuudesta syöttösolukasvaindiagnostiikkaan ja ennusteen arviointiin. Tutkimuksessa käytettyä CPA3-vasta-ainetta voidaan jatkossa hyödyntää syöttösolujen tunnistamisessa.
  • Taponen, Juhani (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1991)
    Lehmän hedelmällisyyden ja karjan hedelmällisyystason mittaamiseksi on kehitetty useita hedelmällisyyden tunnuslukuja ja hedelmällisyysindeksejä. Tunnusluvuista on Suomessa käytössä lähinnä poikimaväli, tyhjäkausi, lepokausi, siemennyskausi, siemennyksiä /poikiminen, uusimattomuusprosentti 60 vrk ja karjan poistoprosentti hedelmällisyyshäiriöiden takia. Arvioitaessa karjan hedelmällisyystasoa näiden avulla on pyrittävä luomaan kokonaiskuva useiden mittalukujen avulla, koska mikään yksittäinen luku ei sellaisenaan kuvaa puhtaasti hedelmällisyyttä. Karjan hedelmällisyystason arvioinnin helpottamiseksi on kehitetty erilaisia hedelmällisyysindeksejä, jotka ottavat huomioon useita hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Suomen olosuhteisiin soveltuvin näistä lienee norjalaisten kehittämä HT-luku, jonka laskenta perustuu uusimattomuusprosenttiin, tunnuslukuun siemennyksiä/aloitus, tyhjäkauteen ja hedelmällisyyshäiriöiden takia poltettujen lehmien osuuteen. Se voidaan laskea rekisterityyppisistä tiedostoista, jolloin se antaa kokonaiskuvan edellisen siemennyskauden tilanteesta. Tässä työssä pyrittiin kehittämään Suomen olosuhteisiin soveltuva karjan hedelmällisyyttä kuvaava hedelmällisyysindeksi, joka voidaan laskea rekisteritiedoista ja joka on riittävän havainnollinen. Täksi valittiin markkapohjainen luku, joka ottaa huomioon hedelmällisyyteen yhteydessä olevat karjantaloudelliseen tulokseen vaikuttavat tekijät. Näitä ovat poikimaväli, joka on yhteydessä maito- ja vasikkatuotokseen, uusintasiemennysten ja hedelmällisyyshoitojen lukumäärä sekä eläinten poistot hedelmällisyyshäiriöiden takia. Lukua kutsutaan markkaindeksiksi.
  • Wahlroos, Timo (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2000)
    Egyptin valtion ja Suomen ulkoministeriön (FINNIDA) välinen maatalouden yhteistyöprojekti EFARP käynnistyi 1989. Projektin lopullisena tavoitteena oli Suezin kanavan varrella sijaitsevan Ismailian alueen pienimuotoisen maataloustoiminnan kehittäminen. Projektin toisen vaiheen aliprojektin 2 (Käytännön tarpeita palvelevien tutkimusohjelmien suunnittelu ja toteutus) komponentti 4 (Eläinten tuotannon, lisääntymisen ja terveyden parantaminen) sisälsi tavoitteita, joiden johdosta Ismailian alueelle päätettiin rakentaa projektin ja alueen tarpeita palveleva karjantarkkailujärjestelmä. Karjantarkkailujärjestelmä suunniteltiin yhdessä paikallisten viranomaisten kanssa. Se sisältää eläinkohtaisen korttijärjestelmän sekä keskitetyn tietojärjestelmän (ohjelmisto ja tietokanta). Projektin henkilöstön kanssa tehdyn määrittelyn pohjalta suunniteltiin ja toteutettiin tietojärjestelmä Ismailian karjantarkkailun tarpeisiin. Ohjelmisto kehitettiin Inprisen (ent. Borland) Delphi2- ja Delphi4-sovelluskehittimillä, QReport-raportointimodulilla ja InstallShield-asennustyökalulla. Ohjelmiston lopullinen tuotantoversio valmistui syksyllä 2000.
  • Elfving, Kimmo (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2000)
    Karpaalikanava on anatomisesti monimutkainen rakenne. Se ulottuu proksimaalisesti 7-10 cm etupolven ylimmän nivelraon yläpuolelle ja jatkuu distaalisesti etusäären yläkolmannekseen tai puoliväliin. Kanavan seinämät muodostuvat pinnallisen koukistajan tukisiteestä, flexor retinaculumista, os carpi accessoriumista eli papuluusta ja syvän koukistajan tukisiteestä. Karpaalikanavan läpi kulkee syvä ja pinnallinen koukistajänne jännetupen suojaamana. Karpaalikanavan sisätakaosassa on useita verisuonia ja hermoja. Karpaalikanavasyndroomassa pehmytkudoksiin kohdistuva paine on lisääntynyt primaarin synoviitin tai kanavaa ahtauttavan vaurion vuoksi. Ahtauman tärkeimpiä syitä ovat vauriot koukistajajänteissä tai pinnallisen koukistajan tukisiteessä sekä kanavaa ympäröivien luiden tilaavievät muutokset, kuten osteokondrooma radiuksen takapinnalla tai papuluun murtuma. Esimerkkeinä potilastapauksista kirjoituksessa esitetään karpaalikanavan sisäinen krooninen vaurio ponin pinnallisessa koukistajajänteessä sekä osteokondrooma nuorella suomenhevosella. Hevosella tyypillisiä karpaalikanavasyndrooman oireita ovat ontuminen, kipu karpaalikanavan palpaatiossa ja etupolven taivutuksessa, sekä karpaalikanavan täyttyminen. Tärkein karpaalikanavan tutkimusmenetelmä on ultraäänitutkimus. Ultraäänitutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavan pehmytkudosvauriot ja niiden vakavuusaste. Karpaalikanavan proksimaaliosassa ultraäänikuva on vaikeasti tulkittava. Röntgentutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavaa mahdollisesti ahtauttavat luustomuutokset. Hoito ja ennuste riippuvat syndrooman aiheuttajasta. Primaari synoviitti vastaa tavallisesti hyvin lepoon ja tulehdusta poistavaan lääkehoitoon. Karpaalikanavan sisäisille jännevaurioille ennuste on varauksellinen, sillä ontuminen usein palaa normaalikäyttöön siirryttäessä. Oireita aiheuttava osteokondrooma ja papuluun sagittaalinen murtuma kannattaa hoitaa kirurgisesti. Flexor retinaculumin avaamisleikkaus vähentää painetta karpaalikanavassa ja voi poistaa oireilun syystä riippumatta.
  • Kejonen, Johanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2004)
    Nivelrikkoa sairastavien koirien lääkkeellisenä hoitona käytetään usein tulehduskipulääkkeitä (NSAID). Näiden yleisesti tunnettuja haittavaikutuksia ovat muun muassa ruuansulatuskanavan limakalvovauriot, munuais- ja maksavauriot sekä vaikutukset veren hyytymiseen. Haittavaikutukset johtuvat pääsääntöisesti tulehduskipulääkkeiden aiheuttamasta syklo-oksygenaasientsyymi-1:n (COX-1:n) inhibitiosta. Uudemmat tulehduskipulääkkeet, joiden vaikutus välittyy lähinnä estämällä COX-2-entsyymiä, ovatkin vaikutusmekanisminsa takia turvallisempia käyttää. Koirilla yleisesti käytetty NSAID karprofeeni on spesifisempi COX-2- kuin COX-1-estäjä, lisäksi sillä on muita vähemmän tunnettuja vaikutusmekanismeja. Tästä johtuen sen haittavaikutuksia pidetään kliinisesti vähäisinä. Markkinoilla on myös runsaasti erilaisia ravintolisiä ja muita valmisteita, joita syötetään mm. nivelrikkoa sairastaville koirille. Tarkoituksena oli tutkia karprofeenin, vihersimpukkauutetta sisältävän ravintolisän ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia koirilla. Kirjallisuuskatsaus keskittyy lähinnä karprofeenin vaikutusmekanismeihin ja haittavaikutuksiin sekä haittavaikutusten diagnostiikkaan. Tutkimme karprofeenin, vihersimpukkauutteen ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia 40 nivelrikkoa sairastavalla koiralla satunnaistetussa kaksoissokkotutkimuksessa kontrolliryhmään verrattuna. Koirat jaettiin neljään ryhmään, ja niille annettiin joko karpropfeenia, ravintolisää, homotoksikologista valmistetta tai plaseboa päivittäin kahden kuukauden ajan. Lääkitykset aloitettiin ensimmäisen käynnin yhteydessä, minkä jälkeen koirat kävivät kahdesti kontrollikäynneillä neljän viikon välein. Jokaisen käynnin yhteydessä koirilta otettiin laskimoverinäyte, josta tutkittiin seerumin alaniiniaminotransferaasin (ALAT) ja alkaalisen fosfataasin (AFOS) aktiivisuudet sekä kokonaisproteiinin, albumiinin, urean ja kreatiniinin pitoisuudet. Virtsanäytteistä määritettiin munuaisvaurioita kuvaavat GGTn (gammaglutamyylitransferaasi) AFOSin ja proteiinin pitoisuudet suhteessa kreatiniinin määrään. Tutkimuksessa todettiin tilastollisesti merkitsevä ero karprofeeni- ja kontrolliryhmän välillä seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksissa. Karprofeeniryhmällä näissä parametreissa havaittiin lisäksi muutosta ajan suhteen: pitoisuuksien keskiarvot olivat toisella ja kolmannella käyntikerralla ensimmäisellä käyntikerralla mitattuja alhaisemmat. Koska muissa, munuais- ja maksavaurioita kuvaavissa parametreissa ei havaittu muutoksia, voidaan olettaa, että kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksien aleneminen johtuu lääkkeen aiheuttamasta ruuansulatuskanavan limakalvon läpäisevyyden muutoksesta. Koska seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuudet eivät kuitenkaan yleisesti ottaen poikenneet viitearvoista, löydöksellä ei liene kliinistä merkitystä koirien vointiin ja terveydentilaan. Ravintolisä- ja homotoksikologisen valmisteen ryhmän tuloksissa ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja kontrolliryhmään nähden, eli tutkimuksessamme niiden ei todettu aiheuttavan haittavaikutuksia koirille.
  • Nikitin, Riikka (2020)
    Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa vertaillaan erilaisten kuivikkeiden vaikutusta hevosten makuukäyttäytymiseen vertailemalla aiheesta tehtyjä aiempia tutkimuksia. Tutkimusosiossa tutkitaan sitä, miten Suomessa yleisesti käytössä olevat kuivikemateriaalit vaikuttavat hevosten makuukäyttäytymiseen. Aiempien tutkimusten perusteella olki on suosituin kuivike, mutta Suomessa yleisesti käytettävästä turpeesta ei ole tutkimustietoa. Lisäksi aiempien tutkimusten tulokset ovat osittain ristiriidassa keskenään, eikä merkitseviä tuloksia ole aina pystytty osoittamaan, joten turpeen lisäksi tukitaan myös kutterinpurua sekä olki- ja puupellettiä. Lisäksi selvitetään, miten kuivikkeen yhtäkkinen vaihdos vaikuttaa hevosten makuukäyttäytymiseen, sillä sitä ei ole aiemmin tutkittu, ja sillä kuitenkin oletetaan olevan vaikutusta esimerkiksi pidentämällä makuulatenssia eli ensimmäisen makuullemenon ajankohtaa. Tutkimuksessa käytettiin 15 yksittäiskarsinassa asuvaa hevosta siten, että niiden käyttäytymistä havainnoitiin kameroiden avulla kuivikkeen vaihdon jälkeisenä yönä sekä totuttelun jälkeen kuivikejakson lopussa. Videoilta havainnoitiin seisomista, kokonaismakuuaikaa sekä rintalastan päällä makaamista, kylkimakuuta ja makuulatenssia. Tutkimuksen perusteella turpeella ja kutterinpurulla hevoset makasivat pisimpään ennen kuivikkeeseen tottumista. Ennen tottumistaan kuivikkeeseen hevoset seisoivat eniten ja makasivat vähiten olkipelletillä. Myös makuulatenssi oli olkipelletillä kaikkein pisin. Totuttuaan kuivikkeeseen hevosten kokonaismakuuajassa ei havaittu merkitseviä eroja olkipelletin, kutterinpurun ja turpeen välillä, mutta kutterinpurulla kylkimakuuaika oli olkipellettiä ja turvetta pidempi, ja turpeella rintamakuuaika oli kutterinpurua pidempi. Teknisten ongelmien takia puupelletillä ei pystytty havainnoimaan tutkimusjakson alkua, mutta totuttuaan puupellettiin hevoset makasivat sillä vähiten verrattuna kaikkiin muihin tutkittuihin kuivikkeisiin. Tutkimuksessa käytettyjen hevosten määrä on suurempi verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin, vaikka teknisten ongelmien takia kaikkea ei saatu havainnoitua. Lisäksi hevoset olivat jo aiemmin tottuneet turpeeseen, joten sillä voi olla osaltaan vaikutusta tutkimuksen tuloksiin. Tutkimuksessa saatiin uutta tietoa turpeesta sekä täydentävää tietoa kutterinpurusta, olki- ja puupelletistä. Lisätutkimusta vaaditaan osittain ristiriitaisten tulosten takia. Uuden kuivikkeen vaikutuksesta hevosten makuukäytökseen saatiin kuitenkin ennen julkaisematonta viitettä muuttuneiden makuuaikojen ja erilaisten makuulatenssien perusteella. Käytännössä tulosta voidaan hyödyntää siten, että vältetään karsinan kuivikemateriaalin vaihtoa tai tehdään vaihto asteittain.
  • Bergman, Sini (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)
    Tämä lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kortisoli on steroidihormoni, josta suurin osa muodostetaan lisämunuaisen kuorikerroksessa. Sen eritystä säätelee synteesin nopeus, joka on suurimmillaan mm. normaalisti aamulla, stressitilanteissa tai porsimista edeltävänä iltana. Kortisoli auttaa elimistöä selviämään paremmin stressitilanteista. Leptiini on peptidihormoni, jota eritetään lähinnä rasvakudoksesta. Se säätelee ruokahalua, osallistuu suolen kehitykseen, neuroendokriiniseen vasteeseen ja puberteetin alkamiseen. Stressireaktion voi laukaista monenlaiset fysikaaliset, kemialliset ja psyykkiset tekijät. Stressireaktiot, kuten sympaattisen hermoston aktivoituminen, auttavat elimistöä selviämään paremmin poikkeavasta tilanteesta. Pitkään jatkuessaan stressi kuitenkin kuluttaa voimavaroja ja on siten haitallista. Tutkimuksessa verrattiin kahden erilaisen ympäristön (kuivitettu karsina ja kuivittamaton häkki) vaikutusta porsimisen kestoon ja emakon fysiologiaan ennen ja jälkeen porsimisen. Erityisesti seurattiin emakoiden kortisoli- ja leptiinipitoisuuksia. Tutkimuksessa oli 20 emakkoa karsinoissa, joissa oli olkikuivikkeita ja 18 emakkoa häkeissä ilman kuivikkeita. Näytteet kerättiin päivästä -5 päivään +5 porsimispäivän ollessa päivä 0. Sylkinäytteet kortisolin määritystä varten otettiin neljä kertaa päivässä. Verinäytteet porsimisen aikaisen oksitosiinipitoisuuden määritystä varten otettiin yhdeksältä karsinassa olevalta ja yhdeksältä häkissä olevalta emakolta. Lisäksi tutkittiin emakon maidon leptiinipitoisuuden vaikutusta porsaiden painon kehitykseen ja päivittäisiin imetyskertoihin. Maitonäytteet otettiin päivittäin 37:lta emakolta porsimispäivästä alkaen päivään +5 saakka. Emakkoja videoitiin onnistuneiden imetysten lukumäärän ja porsimisen keston selvittämiseksi ja porsaat punnittiin yksittäin päivinä +1, +3 ja +5. Ympäristöolosuhteilla ei ollut vaikutusta pahnuekokoon tai porsaiden kasvuun päivästä +1 päivään +5. Sen sijaan emakon maidon suuri leptiinipitoisuus vaikutti porsaiden painon kehitykseen ja päivittäin onnistuneisiin imetyskertoihin negatiivisesti. Päivästä -5 päivään +1 ei todettu merkittävää eroa emakon kortisolipitoisuuksissa kuivitetun karsina- ja kuivittamattoman häkkiryhmän välillä. Sen sijaan päivästä +2 päivään +5 kuivittamattoman häkkiryhmän emakoilla oli suuremmat kortisolipitoisuudet (19,9 ± 13,8 ng/ml) kuin kuivitetun karsinaryhmän emakoilla (13,2 ± 9,5 ng/ml, p = 0,03). Porsiminen kesti keskimäärin 93 minuuttia pidempään kuivittamattoman häkkiryhmän emakoilla verrattuna kuivitetun karsinaryhmän emakoihin. Myös porsaiden syntymän välinen aika oli kuivittamattomalla häkkiryhmällä pidempi (25±4 min) kuin kuivitetulla karsinaryhmällä (16 ± 2 min, p = 0,05). Keskimäärin emakot porsivat kolmessa tunnissa. Oksitosiinipitoiduudet olivat kuivittamattomalla häkkiryhmällä 38,1±24,6 pg/ml ja kuivitetulla karsinaryhmällä 77,6 ± 47,6 pg/ml (p=0,08). Kortisolipitoisuuden ja oksitosiinipitoisuuden välistä yhteyttä ei todettu. Tämä tutkimus osoitti porsimisolosuhteilla olevan vaikutusta emakon porsimisen aikaiseen ja imetyksen alkukauden fysiologiaan.
  • Jäykkä, Nora (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)
    Trichinella-suvun loisia esiintyy yleisesti ympäri maailmaa. Tunnetuin laji on pääasiassa kotieläimillä esiintyvä Trichinella spiralis. Muut trichinella-lajit ovat sopeutuneet erilaisiin villeihin selkärankaisiin, niin nisäkkäihin, matelijoihin kuin lintuihin. Trikinella voi tarttua myös ihmiseen riittämättömästi kypsennettyä infektoitunutta lihaa syötäessä. Suomessa luonnonvaraisissa eläimissä trikinellaa esiintyy runsaasti. Myös teurastamoiden lihantarkastuksessa löytyy vuosittain joitakin trikinellan infektoimia sikoja. Ensimmäisen trikinellapositiivisen sian löydyttyä vuonna 1954, alettiin pohtia, mistä trikinella oli sikalaan tullut. Norjassa oli samoihin aikoihin päätelty, että trikinellojen yleistyminen sioissa oli yhteydessä turkistarhojen lukumäärän lisääntymiseen, joten oletettiin myös Suomessa turkistarhojen olevan syyllisiä trikinellan esiintymiseen sioissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tämänhetkinen trikinellatilanne turkistarhoilla, sekä arvioida aiheuttavatko turkistarhat sikaloille trikinelloosiriskin. Vuonna 1985 tehdyssä tutkimuksessa on saatu trikinellan prevalenssiksi tarhaketuilla 11,7%. Tutkimus rajattiin koskemaan ainoastaan tarhakettuja. Tutkimukseen valittiin viiden eri rehusekoittamon alueelta yhteensä 50 tarhaa. Jokaiselta tarhalta pyrittiin ottamaan näytteet 20 ketusta. Tutkimukseen saatiin 939 eläintä 47 tilalta. Tiloille ja rehusekoittamoille lähetettiin myös kyselykaavakkeet olosuhteiden selvittämiseksi. Näytteiden keruu suoritettiin syksyllä 2001. Näytteeksi kerättiin nahkonnan yhteydessä lopetetuista ketuista etujalka. Varsinaista analysointia varten jaloista irrotettiin koukistajalihaksia. Lihasnäytteet analysoitiin digestiomenetelmällä, jossa trikinellan toukkien todentaminen tapahtuu mikroskopoimalla digestiossa syntynyttä lientä. Tutkimuksessa yhdestäkään tarhakettunäytteestä ei löytynyt trikinelloja. Rehusekoittamoille lähetetyistä kyselyistä ilmeni tartuntaketjun katkeavan tehokkaasti rehun valmistusprosessin myötä. Teurasjäte on tarkastettu teurastamolla ja kierrätettävät turkiseläinten ruhot kuumennetaan riittävästi trikinellan tuhoamiseksi. Myös tarhoille lähetettyjen kyselyjen perusteella infektion saaminen on epätodennäköistä. Tarhoilla olosuhteet eivät suosi infektion saamista, koska eläimet ovat häkeissä, eikä niille syötetä muuta kuin valmisrehua. Kuitenkaan tutkimuksessa ei ollut mukana lainkaan sellaisia tarhoja, jotka valmistavat rehunsa itse. Tämän tutkimuksen perusteella siis ainakin rehunsa rehusekoittamoilta hankkivat kettutarhat näyttäisivät olevan trikinellavapaita. Näin ollen turkistarhat eivät muodostaisi riskiä sikaloille.
  • Kangas, Heidi Susanne (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2004)
    Tutkimuksessa kartoitettiin eläinmyrkytysten esiintyvyyttä Suomessa. Tutkimusmateriaalin muodostivat HYKS:n Myrkytystietokeskuksen vastaanottamat eläinpuhelut vuosina 2001 - 2003 (n = 6859). Tärkeimmät muuttujat olivat puheluluokka, eläinluokka, aine ja aineluokka. Puheluista 88 % oli myrkytyspuheluja ja 12 % yleiskyselyjä. Puhelut jakautuivat viiteen eläinluokkaan: koirat 5557 kpl (81 %), kissat 1005 kpl (15 %), hevoset 61 kpl (0,9 %), naudat 35 kpl (0,5 %) ja muut eläimet 201 (2,9 %). Muuttuja aine sai 846 eri arvoa ja aineet jakautuivat 21 aineluokkaan. Koirien 4999 myrkytyspuhelusta 56 % sisältyi kolmeen aineluokkaan: ihmislääkkeet (n = 1091), kasvit (n = 912) ja sekalaiset aineet (n = 809). Kissojen 778 myrkytyspuhelusta 55 % sisältyi kahteen aineluokkaan: kasvit (n = 353) ja ihmislääkkeet (n = 79). Paras tapa ehkäistä myrkytyksiä on pitää kotona vaaralliset aineet pois myös eläinten saatavilta. Myrkytysten hoitokäytännöt ovat muuttuneet, eikä suolalla oksettamista tai letkuttamista tulisi enää suositella rutiinihoidoksi. Eläinpuhelujen osuus ja määrä kasvavat Myrkytystietokeskuksessa. On selvitettävä, kuinka tämä sairaanhoitopiirien kustantama toiminta jatkossa organisoidaan ja rahoitetaan eläinten osalta.
  • Huupponen, Anna (2021)
    Krooninen hepatiitti on yleisin maksasairaus koiralla. Sen aiheuttaja jää usein tuntemattomaksi. Tautiin voi sairastua minkä tahansa rotuinen koira, mutta tietyillä roduilla sairautta tavataan useammin. Krooninen hepatiitti on etenevä sairaus eikä siihen ole parantavaa hoitoa. Taudin etenemistä pystytään hidastamaan, jos se todetaan aikaisessa vaiheessa. Taudin diagnoosiin tarvitaan aina maksabiopsian histopatologinen tutkimus. Kroonisesta hepatiitista poiketen reaktiivinen hepatiitti on maksan vaste muualla kehossa tapahtuville patologisille tiloille, joista yleisimpiä ovat ruuansulatuskanavan ja virtsa- ja sukupuolielinten alueen tulehdukset. Reaktiivinen hepatiitti pystytään usein parantamaan hoitamalla taustasyy. Kroonisen ja reaktiivisen hepatiitin oireet ovat epäspesifejä. Lisäksi kroonisen hepatiitin ja reaktiivisen hepatiitin histopatologinen kuva on osittain päällekkäinen, joten erityisesti taudin alkuvaiheessa niiden erottaminen toisistaan on haastavaa. Tämän työn kirjallisuuskatsaus taustoittaa tutkimusosuuden ja kuvaa tutkimusosuuteen valitut menetelmät. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään lukijalle maksan histologista rakennetta, tehdään lyhyt katsaus solukuoleman mekanismeihin ja esitellään koiran kroonista ja reaktiivista hepatiittia tauteina. Tutkimusosuudessa tutkittiin, onko maksabiopsioiden erikoisvärjäysten avulla mahdollista erottaa lievää kroonista hepatiittia ja lievää reaktiivista hepatiittia sairastavat potilaat toisistaan. Tutkimuksen hypoteesina oli, että kaspaasi 3 -immunohistokemiallisella värjäyksellä osoitettavien apoptoottisten hepatosyyttien tai cresyl violet -värjäyksellä tunnistettavien nekroottisten (onkoottisten) hepatosyyttien määrä eroaa kroonisessa ja reaktiivisessa hepatiitissa. Tutkimuksessa vertailtiin kroonista hepatiittia (n=6) ja reaktiivista hepatiittia (n=6) sairastavien potilaiden sekä kontrolliryhmän (n=6) maksanäytteissä esiintyviä apoptoosin ja nekroosin määriä. Potilaiden jako kroonista hepatiittia sairastavaan ja reaktiivista hepatiittia sairastavaan ryhmään tehtiin potilaiden alaniiniaminotransferaasiarvojen perusteella. Kroonisen ja reaktiivisen hepatiitin ryhmien materiaaleina käytettiin vuosina 2015-2019 Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineelle lähetettyjä koirien maksabiopsioita. Kontrolliryhmän materiaali koostui vuonna 2018 patologian ja parasitologian oppiaineella kerätyistä koirien ruumiinavausnäytteistä. Näytteet värjättiin sekä kaspaasi 3 -immunohistokemiallisella värjäyksellä (Cell Signaling, Cleaved Caspase-3 (Asp175) (5A1E) Rabbit mAb) että cresyl violet -värjäyksellä. Kaspaasi 3 -värjäyksen näytteet analysoitiin digitaalisista kuvista, jotka oli digitoitu 3D Histec Pannoramic MIDI skannerilla (BioSiteHisto Oy). Cresyl violet -värjäykset mikroskopoitiin käyttäen Olympus BX51-mikroskooppia ja Moticam 1080 -kameraa. Näytteiden tilastolliseen analysointiin käytettiin www.socscistatistics.com -sivuston laskentaohjelmia. Tässä tutkimuksessa osoittautui, ettei tutkituilla värjäysmenetelmillä voida erottaa koiran lievää kroonista ja lievää reaktiivista hepatiittia toisistaan. Kaspaasi 3 -värjäyksessä tilastollisesti merkitsevä ero (p<0.05) havaittiin kontrolliryhmän ja kroonista hepatiittia sairastavan ryhmän välillä. Cresyl violet -värjäyksessä tilastollista merkitsevyyttä ei löydetty minkään ryhmän kesken. Cresyl violet -värjäyksen sivulöydöksenä nähtiin kuitenkin punaisella värjäytyviä, granuloita sisältäviä, tunnistamattomaksi jääneitä soluja kaikkien ryhmien näytteissä.
  • Hemminki, Anni (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)
    Useissa EU-maissa karjuporsaat kastroidaan karjunhajun syntymisen ehkäisemiseksi sekä sikojen myöhemmän käsittelyn helpottamiseksi. Perinteinen, ilman kivunlievitystä ja anestesiaa tapahtuva kastraatio on ollut yleisesti käytössä oleva menetelmä, johon kuitenkin liittyy merkittävä hyvinvointiongelma. Kastraation aiheuttaman voimakkaan kivun ja stressin vuoksi perinteiselle kastraatiolle on haettu vaihtoehtoja niin kivunlievityksestä kuin immunokastraatiostakin, jossa sikojen kivesten toiminta ehkäistään sukupuolihormonien tuottoa säätelevää hormonia (GnRH) vastaan tehdyllä rokotteella. Suomessa lihayritykset edellyttävät tuottajiltaan kivunlievityksen käyttöä kastraation yhteydessä. Pohdittaessa perinteisen kastraation vaihtoehtoismenetelmien hyvinvointivaikutuksia, tulisi kivunlievitystehon ohessa huomioida myös eri menetelmistä aiheutuva stressi (esimerkiksi injektiot tai anestesia). Immunokastraatiota ja kastroimatta jättämistä arvioitaessa tulisi huomioida sikojen hyvinvoinnin mahdollinen laskeminen aggressiivisemman käyttäytymisen seurauksena. Kastraatiossa käytettävien kivunlievitysmenetelmien tehoa on tukittu melko runsaasti, mutta pitkäaikaisvaikutuksista porsaiden hyvinvointiin tai tuotantoon on saatavilla verrattain vähän tietoa. Tähän tutkielmaan kuuluvassa kokeellisessa osuudessa selvitettiinkin nimenomaan näitä pitkäaikaisvaikutuksia. Tutkimuksessa porsaiden kastraatio suoritettiin viidellä eri tavalla, jotka olivat 1) perinteinen kastraatio ilman kivunlievitystä, 2) kastraatio+kipulääke 3) kastraatio+kipulääke & puudute 4) kastraatio+anestesia, kipulääke & puudute sekä 5) immunokastraatio. Kokeeseen osallistui 64 karjuporsasta. Kokeen aikana verrattiin eri tutkimusryhmien porsaiden kasvunopeutta porsitusosastolla, välikasvatuksessa ja lihasikalassa. Hypoteesina oli, että kivunlievityksen käyttö kastraatiossa vaikuttaisi porsaiden kasvuun positiivisesti. Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että porsitusosastolla kasvu olisi nopeinta immunokastroiduilla (ryhmä 5), välikasvattamossa anestesiassa kastroiduilla (ryhmä 4) ja lihasikalassa perinteisesti kastroiduilla (ryhmä 1) porsailla. Keskimääräinen kasvu koko kasvatuskaudella olisi suurinta perinteisesti kastroiduilla (ryhmä 1) porsailla. Immunokastroitujen (ryhmä 5) sikojen ruhot olisivat lihakkaimmat. Saadut erot ryhmien välillä kasvussa tai ruhojen lihakkuuksissa eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Välikasvatusvaiheessa vertailtiin tutkimusryhmien myöhemmän vaiheen stressireaktioita. Tämä toteutettiin välikasvatuksen lopussa tehdyllä stressitestillä, jossa porsaat altistettiin kovaääniselle musiikille ja samalla niiltä kerättiin sylkinäytteet kortisolipitoisuuden mittaamiseksi. Näytteitä saatiin näytteenottoajankohdasta riippuen 59−63 porsaalta. Tarkoituksena oli selvittää, oliko eri tutkimusryhmille kastraation yhteydessä aiheutunut kipu ja stressi eronneet niin paljon, että myös myöhemmän vaiheen stressireaktioissa havaittaisiin eroja. Hypoteesina oli, että niiden tutkimusryhmien porsaat, jotka kokivat eniten kipua kastraation yhteydessä, reagoisivat herkemmin myöhemmissä stressitilanteissa, sillä näiden porsaiden HPA (hypotalamus-aivolisäke- lisämunuaisenkuori)- akselin toiminta olisi herkistynyt. Immunokastroitavat porsaat taas reagoisivat vähiten, sillä ne välttyivät kastraation aiheuttamalta stressiltä. Välikasvatusvaiheen tutkimuksen perusteella vaikuttaisi, että kivunlievitysmenetelmien käyttö ei vähennä porsaiden myöhemmän vaiheen stressiherkkyyttä, päinvastoin stressireaktiot olisivat anestesiassa kastroiduilla (ryhmä 4) selkeimmät ja lisäksi stressireaktio olisi pitkäkestoinen. Saadut erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Virhettä tuloksiin voi aiheuttaa esimerkiksi tutkimuksen pieni otoskoko. Koemallia onkin tarkoitus toistaa vielä kahteen kertaan, jolloin otoskokoa saadaan suuremmaksi ja tuloksia voidaan arvioida mahdollisimman luotettavasti.
  • Virta, Jussi (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2011)
    Lähes kaikki karjuporsaat kastroidaan Suomessa ja muualla EU:ssa ensimmäisen elinviikon aikana. Kastraation syynä on ns. karjun haju. Karjun haju on uroksen sukupuolihormonien (etenkin androstenonin ja skatolin) vaikutuksesta aiheutuva epämiellyttävä haju leikkaamattoman karjun lihassa. Kastroimalla estetään androstenonin tuotanto, jolloin lihaan ei muodostu karjun hajua. Kastraatio suoritetaan tavallisesti ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Toimenpide on hyvin kivulias ja heikentää eläinten hyvinvointia. Kastraatio heikentää myös porsaiden rehuhyötysuhdetta ja aiheuttaa lihan rasvoittumista. Edellä mainittujen syiden vuoksi porsaiden rutiininomaisesta kastroimisesta pyritään luopumaan lähivuosina. Kirurgisen kastraation korvaajaksi on ehdotettu useita eri menetelmiä. Menetelmät eroavat toisistaan huomattavasti kustannustehokkuuden, käytännöllisyyden ja hyvinvointivaikutuksien osalta. Tutkimuksia vaihtoehtoisista karjunhajun ehkäisymenetelmistä on useita. Sukupuolilajitellun siemennesteen käyttö ja karjunhajun hävittäminen jalostamalla eivät ole vielä toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Haisevien karjujen tunnistaminen teuraslinjalta ei ole vielä nykytekniikalla mahdollista ilman liian suurta turhien hylkäyksien määrää. Rauhoitus- ja kivunlievitysmenetelmiä on tutkittu runsaasti. Lisätutkimuksia vaaditaan kuitenkin riittävän edullisen sikalaolosuhteissa helposti toteutettavan menetelmän kehittämiseksi. Huonosti toteutettu anestesia ei paranna porsaiden hyvinvointia. Yksi varteenotettava vaihtoehto on immunokastraatio. Immunokastraatiossa porsaille annetaan injektiona valmistetta, joka estää sukupuolielinten normaalin kehityksen, hormonituotannon ja sitä kautta myös karjun hajua. Immunokastraatio on todettu useissa tutkimuksissa turvalliseksi sioille ja kuluttajille sekä tehokkaaksi karjunhajun ehkäisyssä. Tutkimuksissa on saatu myös viitteitä immunokastraation edullisesta vaikutuksesta porsaiden kasvuun ja rehunkäytön tehokkuuteen. Tässä tutkimuksessa todettiin suomalaisilla lihasioilla immunokastraation pienentävän merkittävästi lihan rasvapitoisuutta leikkoihin verrattuna. Paremmasta rehunkäytön hyötysuhteesta ei saatu tilastollisesti merkitsevää (p<0,05) eroa, mutta asiaa on syytä tutkia tarkemmin. Ennen immunokastraation laajamittaista käyttöä on myös selvitettävä kuluttajien ja sikatilallisten asenteet valmisteen käyttöä kohtaan. Tähänastisten tutkimustulosten valossa immunokastraatiota voidaan pitää hyvin lupaavana vaihtoehtona rutiininomaiselle kirurgiselle kastraatiolle sekä tuotannon taloudellisuuden että eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.
  • Hemminki, Elli (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)
    Useimmissa Euroopan maissa karjuporsaat kastroidaan. Toimenpiteen tarkoituksena on sekä ehkäistä karjunhajun syntyminen lihaan että estää karjujen aggressiivinen ja seksuaalinen käyttäytyminen. Kastraation tiedetään olevan kivulias toimenpide, jonka takia perinteiselle kastraatiolle etsitään vaihtoehtoja. Näitä ovat muun muassa kiruginen kastraatio yhdistettynä yleisanestesiaan tai paikalliseen anestesiaan ja kipulääkitykseen. Myös sukupuolilajiteltua siementä ja immunokastraatiota on esitetty vaihtoehdoksi. Pelkkä kirurginen kastraatio mielletäänkin yhä enemmän toimintatavaksi, joka tulisi kieltää lähitulevaisuudessa Euroopan Unionin alueella. Lisensiaatin tutkielmani sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi kivun määritelmää ja fysiologiaa sekä mahdollisia kastraatiossa käytettäviä eri kivunlievitysmenetelmiä sekä niiden tehosta saatuja tutkimustuloksia. Lopuksi käyn myös lyhyesti läpi kastraation vaihtoehtoja sekä tuottajien ja kuluttajien suhtautumista eri menetelmiin. Tutkielmaani kuuluvan kokeellisen osuuden avulla oli tarkoitus tutkia eri kivunlievitysmenetelmien vaikutuksia seuraamalla tutkimusporsaiden käyttäytymistä videomateriaalista, jota kuvattiin sekä ennen että jälkeen kastraatiota. Kokeellinen osuus toteutettiin kesän 2013 aikana 100 emakon yhdistelmäsikalassa Etelä-Suomessa. Koemallissa oli käytössä neljä porsasryhmää (ryhmät 1-4), joille suoritettiin kirurginen kastraatio sekä yksi ryhmä (ryhmä 5), jolle suoritettiin immunokastraatio ja joka näin ollen toimi negatiivisena kontrollina porsasvaiheessa. Ryhmä 1 kastroitiin ilman mitään kivunlievitystä. Tutkimuksessa käytettäviä kivunlievitysmenetelmiä olivat kipulääke (ryhmä 2), kipulääke+puudute (ryhmä 3) sekä inhalaatioanestesia +kipulääke+puudute (ryhmä 4). Yhteensä tutkimukseen otettiin mukaan 10 pahnuetta, jotka jaettiin eri tutkimusryhmiin painotetun satunnaistamisen avulla. Kussakin tutkimusryhmässä oli 12–15 porsasta. Eri kivunlievitysmenetelmien tehoa arvioitiin analysoimalla videot, jotka kuvattiin 1 vrk ennen sekä 1, 2 ja 5 vrk kastraation jälkeen. Käyttäytymishavainnot kirjattiin Solomon coder ohjelmaan etogrammin avulla ja data analysoitiin tilastollisesti SPSS-22 ohjelman avulla. Tutkimuksessamme ei saatu ennakko-odotusten vastaisesti tilastollisesti merkitsevää eroa eri tutkimusryhmien välille kipua kuvaavissa käyttäytymistoiminnoissa, erillään olossa tai desynkronisaatiossa. Sen sijaan havaittiin päiväkohtaisia eroja: jokaisella tutkimusryhmällä imemisen ja utareen hieronnan päiväkohtaiset prosenttiosuudet laskivat kastraation jälkeisenä päivänä, sen sijaan makaamisen ja desynkronisaation prosenttiosuudet kasvoivat. Tutkimuskäyttäytymistä esiintyi jokaisella tutkimusryhmällä eniten 5 vuorokautta kastraation jälkeen. Lisäksi porsaiden leikkiminen ja erillään olo näyttivät lisääntyvän seuranta-aikana, mutta tulos oli vain suuntaa-antava. Päiväkohtaisesti saamamme tilastolliset merkitsevät erot ja tendenssit ovat yhtenevät osien tutkimusten kanssa, mutta joissain tutkimuksissa eroja toimintojen välille ei ole saatu tai päinvastoin imemisen ja utareen hieronnan on havaittu lisääntyvän ja makaamisen vähentyvän kastraation jälkeen. Se, että emme saaneet selkeää eroa eri tutkimusryhmien välille ei-spesifisessä käyttäytymisessä, kipukäyttäytymisessä tai sosiaalisessa koheesiossa (erillään olo ja desynkronisaatio) on merkittävin poikkeama aiempiin tutkimuksiin nähden. Nyt käytettyyn tutkimusasetelmaan liittyy kuitenkin useita mahdollisia virhelähteitä, kuten videoanalysaatiossa tapahtuneet virheet ja pieni ryhmäkoko. Koetta onkin tarkoitus jatkaa ja siihen kerätään enemmän aineistoa. Myös tämän työn analysoinnista saadut kokemukset hyödynnetään ja analysointi muutetaan niin että kipuun viittaava käyttäytyminen, sosiaalisuus ja toiminnan desynkronisaatio saadaan arvioitua paremmin.
  • Heljanko, Viivi (2019)
    Clostridium botulinum on klostridien sukuun kuuluva, anaerobinen, gram positiivinen sauvabakteeri, joka kykenee tuottamaan ympäristön stressitekijöille resistenttejä itiöitä ja useille eläinlajeille myrkyllistä botuliinitoksiinia. Ympäristöolosuhteet ja ravintoaineet vaikuttavat C. botulinumin kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. Hiilihydraattien, aminohappojen ja proteiinien tiedetään vaikuttavan sekä kasvuun että toksiinituotantoon monilla C. botulinum kannoilla. Myös monet vitamiinit vaikuttavat kasvuun usealla C. botulinum kannalla. Ympäristön stressitekijöiden lisääntyminen ja ravintoaineiden vähentyminen kasvuympäristöstä ovat tavallisimpia itiöitymisen laukaisevia tekijöitä. Kasvatusalustoilla olevien yksittäisten ravintoaineiden vaikutus itiöitymiseen vaihtelee C. botulinum -kannasta riippuen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää vaikuttavatko 1. erilaiset kasvatusalustat (ravinnerikkaat kasvatusalustat TPGY-agar, TPGY-liemi, lihauuteagar, keltuaisagar tai RCM-agar eli vahvistettu klostridien kasvatusalusta -agar). Kontrollialustoina pelkkä agar tai pelkkä vesi. 2. kasvuston tiheys (kasvatusalustoina lihauuteagar ja TPGY-liemi, tutkimuksen aloitukseen käytettyä kantaviljelmää laimennettiin 1:5 ja 1:100 molemmilla kasvatusalustoilla) ja 3. kasvusukupolvi (viljelmän siirrostus tuoreeseen kasvatusliemeen 24 tunnin välein [sarja 1] ja 48 tunnin välein [sarja 2]) C. botulinum -kannan Beluga kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. Lisäksi tutkittiin vaikuttaako 4. kasvatusalusta (TPGY-agar, lihauuteagar tai keltuaisagar) C. botulinum -kannan ATCC 3502 kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. Kantojen kasvua, itiöitymistä ja toksiinituotantoa seurattiin anaerobisissa olosuhteissa, kannalla Beluga 30 °C:ssa ja kannalla ATCC 3502 37 °C:ssa. 1.&4. Kasvatusalustan oletettiin vaikuttavan kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotannon, ollen voimakkaampaa ravinnerikkailla kasvatusalustoilla kuin kontrollialustoilla. 2. Kasvun, itiöitymisen ja toksiinituotannon oletettiin olevan voimakkaampaa, kun kantaviljelmää laimennetaan kasvatusalustalle 1:5. 3. Kasvusukupolven ei oletettu vaikuttavan C. botulinum -kannan Beluga kasvuun, itiöitymiseen tai toksiinituotantoon. 1. Solu- ja itiömäärä sekä toksiinipitoisuus olivat korkeampia ravinnerikkailla kuin kontrollialustoilla (pelkkä agar ja pelkkä vesi). Solumäärä oli korkein TPGY-agarilla ja lihauuteagarilla TPGY-liemen kanssa. Korkeimmat itiömäärät laskettiin keltuaisagarilla, TPGY-agarilla ja lihauuteagarilla TPGY-liemen kanssa. Korkeimmat toksiinipitoisuudet mitattiin TPGY-pohjaisilla kasvatusalustoilla. Kasvatusalustalla olevat ravinteet tukivat kasvua, itiöitymistä ja toksiinituotantoa, solu- ja itiömäärään sekä toksiinipitoisuuden jäädessä huomattavasti alhaisemmiksi kontrollialustoilla. 2. Solumäärä nousi TPGY-liemessä yhtä korkeaksi molemmissa laimennoksissa ensimmäisen 24 tunnin aikana, lihauuteagarilla solumäärä eri laimennoksissa oli samaa suurusluokkaa vasta, kun viljelmiä oli inkuboitu 144 tuntia. Lihauuteagarilla itiömäärä oli samaa suuruusluokkaa molemmissa laimennoksissa inkubaatioajan lopulla, mutta TPGY agarilla itiömäärä jäi alhaisemmaksi 1:100 laimennoksessa. Toksiinipitoisuudet olivat sekä lihauuteagarilla, että TPGY-liemessä samaa suuruusluokkaa molemmissa laimennoksissa inkubaatioajan lopulla. Toksiinipitoisuudet olivat korkeampia TPGY-liemessä kuin lihauuteagarilla. Tulosten perusteella kasvuston alkutiheydellä oli vain pieni vaikutus kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. TPGY-liemi pystyi tukemaan kasvua ja toksiinimuodostusta lihauuteagaria paremmin, sillä erot laimennosten välillä tasoittuivat nopeasti. Lihauuteagar puolestaan tuki itiöitymistä paremmin. 3. Solu- ja itiömäärä sekä toksiinipitoisuus laskivat kasvusukupolvesta toiseen molemmissa sarjoissa. Solujen kyky itiöityä ja tuottaa toksiinia vaikutti heikentyvän kasvusukupolvesta toiseen. Uuteen kasvatusliemeen siirtäminen saattaa suosia hitaammin itiöityviä soluja, jolloin kasvusukupolvesta toiseen tapahtuva valinta heikentää solupopulaation kykyä tuottaa itiöitä. 4. Kannalla ATCC 3502 kasvu oli voimakkainta, kun kasvatusalustana käytettiin TPGY-agaria. Kasvatusalustalla ei ollut selkeää vaikutusta itiöitymiseen tai toksiinituotantoon. Solu- ja itiömäärä oli samaa suuruusluokkaa kaikilla tutkituilla kasvatusalustoilla. Toksiinipitoisuus oli kaikilla kasvatusalustoilla samaa suuruusluokkaa.
  • Heikkonen, Heli (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1998)
    Eri maiden lainsäädännöillä, yhteisöjen säännöksillä ja yritysten laatuluokituksilla on erilaisia näkemyksiä lihasikojen tilantarpeesta. Sikatiheyttä voidaan mitata usealla eri tavalla. Yleensä kasvatustiheys määritellään sikaa kohti varatulla karsina-alalla, makuualalla tai ilmatilalla. Tutkijat ovat pyrkineet määrittelemään sianlihan tuotannon kannalta taloudellisinta ja tehokkainta kasvatustiheyttä. Liian suuren eläintiheyden on havaittu aiheuttaneen sioilla päiväkasvun alentumista tai sairastuvuuden lisääntymistä. Tällä hetkellä LSO 2000-laatuluokassa edellytetään, että karsina-alaa varataan 0,9 m2/sika. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää voidaanko LSO 2000-lihasikoja kasvattaa kesäaikaan kymmentä prosenttia normaalia tiheämmässä kasvun siitä hidastumatta tai sairastuvuuden ja lääkityksentarpeen kasvamatta. Tutkimukseen osallistui 21 LSO 2000-luokan lihasikalaa. Päiväkasvu oli alhaisempi tiheämmissä parttioissa, 838 g (708-919 g), kuin väljemmissä 868 g (750-935 g). Kuolleisuus oli korkeampi tiheämmissä kasvatuserissä, 1,9 % (0,6-4,0 %), kuin väljemmissä, 1,1 % (0,0-2,6 %). Maksahylkäyksiä oli enemmän tiheämmissä parttioissa, 1,8 % (0,0-31,7 %), kuin väljemmissä, 1,0 % (0,0-7,6 %). Samoin osaruhohylkäyksiä oli enemmän tiheämmissä kasvatuserissä, 4,1 % (1,1-8,8 %), kuin väljemmissä, 3,1 % (0,0-6,5 %). Niveltulehduksia oli enemmän tiheämmissä parttioissa, 2,6 % (0,6-9,6 %), kuin väljemmissä, 1,5 % (0,0-4,3 %). Myös märkäpesäkkeitä oli enemmän tiheämmissä kasvatuserissä, 1,7 % (0,0-3,8 %), kuin väljemmissä 1,2 % (0,0-2,0 %). Ruhojen luokituksessa tiheämmin kasvatettujen parttioiden sioista suurempi osa sijoittui vähärasvaisimpaan S-luokkaan verrattuna väljempien parttioiden sikoihin. Väljempien parttioiden sioista taas suurempi osa sijoittui seuraaviin E- ja U-luokkiin verrattuna tiheämpien parttioiden sikoihin. Sikatiheydellä ei ollut vaikutusta ruhojen keskipainoon, kasvatusaikaan /sika, elinhylkäyksiin, kokoruhohylkäyksiin, eikä keuhko- tai keuhkokalvontulehduksiin. Sikatiheydellä ei myöskään ollut vaikutusta sikojen lääkityksentarpeeseen. Tiheämmissä parttioissa sioista lääkittiin 4,6 % (0,4-24,0 %) ja väljemmissä 4,1 % (0,0-30,0 %).
  • Hielm, Anna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1992)
    Tämä työ on kirjallisuuskatsaus ja sen tarkoitus on perehdyttää lukijaa kasvavan koiran ruokintaan sekä väärästä ruokinnasta johtuviin luustosairauksiin. Työn ensimmäinen osa on katsaus normaalin koiran kasvuun, sen ravintovaatimuksiin ja eri ruokintamahdollisuuksiin. Kolmen eri dieetin ravintoainesisältöä tarkastellaan ja tasapainotetaan kalsiumin, fosforin, A- ja D-vitamiinin suhteen. Työn toinen osa käsittelee ensin luukudoksen anatomiaa ja aineenvaihduntaa. Sen jälkeen käyn läpi luun kannalta tärkeiden ravintoaineiden ylitarjonnasta tai puutoksista mahdollisesti johtuvat luustosairaudet.
  • Rantala, Marie (2022)
    TIIVISTELMÄ Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Tekijä: Marie Rantala Työn nimi: Kasvisten aiheuttamat ruokamyrkytysepidemiat 2000-luvulla, syyt ja torjunta Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: 03.2022 Sivumäärä: 38 Avainsanat: ruokamyrkytysepidemia, tuoretuote, kasvikset, hedelmät, norovirus, salmonella, E. coli Ohjaaja tai ohjaajat: Riikka Keto-Timonen, Elina Säde Työn johtaja: Riikka Keto-Timonen Osasto tai osastot: Elintarvikehygienian ja ympäristöterveyden osasto Oppiaine: Elintarvikehygienia Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Kasvisten aiheuttamien ruokamyrkytysepidemioiden määrät ovat olleet kasvussa 2000-luvulla ja nousseet mielenkiinnon kohteeksi ympäri maailmaa. Kasviperäisten ruokamyrkytysepidemioiden määrän kasvuun vaikuttavat kuluttajien vaatimukset tuoreista ja terveellisistä vaihtoehdoista sekä kasvissyönnin lisääntyminen. Tuoreita tuotteita kuljetetaan ulkomailta yhä enemmän ja niiden tuotantoa lisätään. Kasvisten aiheuttamissa ruokamyrkytyksissä tärkeimpinä taudinaiheuttajina on tunnistettu norovirus, Salmonella sekä Escherichia coli. Näiden lisäksi Listeria monocytogenes, hepatiitti A, Shigella sekä Yersinia ovat merkittävässä roolissa. Loiset ovat harvinaisia ruokamyrkytyksissä, mutta näistä Cyclospora on näistä eniten linkittyneenä kasviperäisiin tuotteisiin. Norovirus on johtava kasviperäisten ruokamyrkytysepidemioiden aiheuttaja kaikkialla maailmassa. Taudinaiheuttajan kykyyn saastuttaa elintarvike vaikuttaa elintarvikkeen ominaisuudet tukea taudinaiheuttajan kasvua. Tärkeimmät taudinaiheuttajaan vaikuttavat ominaisuudet elintarvikkeessa ovat pH, vesiaktiivisuus, ravintoaineet, kasvin ulkoiset ominaisuudet, kuten pintarakenne, sekä tuotteen valmistustavat. Valmiiksi pilkotut hedelmät ja vihannekset ovat alttiimpia saastumiselle, kuin käsittelemättömät kasvit. Epidemioiden lähteeksi on tunnistettu useimmiten saastunut raaka-aine tai infektoitunut työntekijä. Infektoituneen työntekijän merkitys korostuu erityisesti virusperäisissä ruokamyrkytysepidemioissa. Elintarvike on saastunut yleensä alkutuotantotilalla tai tuotantolaitoksessa. Kasviperäisten elintarvikkeiden merkittävä saastumislähde on vesi, kuten kastelu- tai pesuvesi. Tärkeimpiä torjuntakeinoja kasvisten aiheuttamiin ruokamyrkytysepidemioihin ovat hyvät hygieniakäytännöt, tuotantoprosessin valvonta sekä veden puhtauden varmistaminen sekä kastelun että puhdistuksen aikana. Tuotteita tulisi käsitellä mahdollisimman vähän, jotta saastumisen mahdollisuus saadaan minimoitua. Tuotteen oikea säilytyslämpötila ja pakkaaminen ovat kasvisten kohdallakin tärkeitä ruokamyrkytysepidemioiden torjuntatoimia.
  • Lantela, Sini (2023)
    Hevonen on saman kokoluokan tuotantoeläimiin verrattuna lihaksistoltaan ainutlaatuinen. Hevosella voi lihasmassaa olla kehonpainosta jopa 50 %, kun taas tuotantoeläimillä vastaava luku on noin 30–40 %. Hevosen lihaksisto on kehittynyt nykyisen kaltaiseksi evoluution ja ihmisen tekemien jalostusvalintojen yhteisvaikutuksesta. Hevosurheilu on tuonut mukanaan myös terveysongelmia, kuten kilpahevosilla yleisen lannehalvaussyndrooman. Tämän tutkielman tarkoituksena on tehdä kirjallisuuskatsaus lihaksiston sikiöaikaiseen kehitykseen selkärankaisilla, satelliittisolujen rooliin lihasvaurion korjaamisessa, hevosen lihaksiston tyypillisiin piirteisiin, lihassyykoostumukseen ja treenin vaikutukseen, sekä lannehalvaussyndroomaan. Lisäksi tutkielmassa pohditaan hiukan tulevaisuuden diagnostiikka- ja hoitomuotoja. Aihe on tärkeä, sillä jalostus tuo mukanaan myös lihassairauksia, joiden mekanismien ymmärtämisessä ymmärrys hevosen lihaksiston normaalista toiminnasta on olennaista. Selkärankaisen lihaksiston sikiöaikainen kehitys on monimutkainen ja tarkkaan säädelty prosessi. Selkärankaisten lihaksistosta löytyy kolmea lihassolutyyppiä: poikkijuovaisia sydän- ja luustolihassoluja sekä sileälihassoluja. Luustolihaksiston kehitys alkaa sikiön päänpuoleisesta osasta ja eri alkion solukerroksista irtoaa ja kulkeutuu esilihassoluja, jotka erilaistuvat lopulta useiden säätelytekijöiden vaikutuksesta myosyyteiksi, jotka liittyvät yhteen lihasputkiksi. Osa esilihassoluista jää lepotilaan, ja näitä soluja kutsutaan satelliittisoluiksi. Nisäkkäiden lihaksiston regeneraatiokyky perustuu näihin soluihin, sillä ne kykenevät aktivoitumaan, jakautumaan ja erilaistumaan lihasvaurion seurauksena. Satelliittisolujen käyttöä terapiamuotona ihmisten lihassairauksissa on tutkittu, mutta toistaiseksi tekniikat vaativat vielä lisää tutkimusta. Luustolihassoluja muodostavat lihassyyt voidaan jakaa myosiinin raskaan ketjun mukaan hitaisiin ja nopeisiin lihassyytyyppeihin. Hitaat ovat tyypin I ja nopeat tyypin II lihassyitä. Tyyppi II voidaan edelleen jakaa alatyyppeihin IIA, IIB ja IIX, ja lisäksi tyypit muodostavat hybridityyppejä I/IIA, IIA/IIX ja IIX/IIB. Hevosella on nykykäsityksen mukaan tunnistettu esiintyvän lihassyytyyppejä I, I/IIA, IIA, IIA/IIX, ja IIX. Lihasmassan määrän lisäksi myös hevosella esiintyvät lihassyytyypit eroavat muista suurista nisäkkäistä, kuten laamasta ja siasta, joilta löytyy tyypin IIB-lihassyitä, toisin kuin hevoselta. Hevosyksilön lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttavat mm. sen rotu, ikä ja käyttötarkoitus. Erilaisella treenillä voidaan lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttaa. Etenkin kilpahevosia vaivaava lannehalvaussyndrooma on iso ongelma hevosurheilussa. Syndrooma voidaan jakaa sporadiseen ja toistuvaan muotoon, ja toistuva muoto edelleen toistuvaan rasitusperäiseen lannehalvaukseen sekä kahteen polysakkaridien kertymäsairauteen. Koska sairaus aiheuttaa hevoselle voimakasta kipua, ja voi johtaa jopa kuolemaan, ovat sairaiden yksilöiden aikainen tunnistaminen kilpailukäytön välttämiseksi sekä akuuttien lannehalvausepisodien ennaltaehkäisy olennaisessa roolissa. Tämän kirjallisuuskatsauksen loppupäätelmänä syndrooman eri muotojen diagnosointiin voitaisiinkin tulevaisuudessa käyttää mikro-RNA profiileja ja hoitoon esimerkiksi geeniterapiaa, mikäli hevosurheilun dopingsäännökset tulevaisuudessa sen sallivat.
  • Loikkanen, Katariina (2024)
    Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä koirilla esiintyvistä autoimmuunisairauksista. Glukokortikoidit ovat perinteisesti olleet sairauden ensisijainen hoitovaihtoehto, ja niiden rinnalle on yhdistetty myös muita immunosuppressiivisia lääkityksiä sekä veritulppia ehkäiseviä lääkkeitä. Lisäksi vakavan anemian tapauksessa potilaat voivat tarvita punasolusiirtoja. IMHA:n edistyneempiä hoitomuotoja, joita käytetään vaikeissa tapauksissa yhdistettynä perinteisiin hoitomuotoihin, ovat suonensisäiset ihmisten immunoglobuliinivalmisteet (hIVIG), splenektomia eli pernan poisto sekä terapeuttinen plasmanvaihto. Näiden hoitomuotojen osalta pääosa tutkimusnäytöstä perustuu humaanitutkimuksiin ja koirien osalta tutkimustietoa on saatavilla niukasti. American College of Veterinary Internal Medicine (ACVIM) suosittelee hIVIG:iä ensimmäisenä hoitovaihtoehtona, mikäli potilas ei vastaa pelkkään immunosuppressiiviseen lääkitykseen ja anemian tukihoitoon, mutta toistaiseksi merkittäviä tutkimustuloksia hoidon tehokkuudesta ei ole saatu. Hoitomuodon suositus perustuukin sen lievään invasiivisuuteen ja toisaalta sen sisältämät riskit ovat vähäiset. Lisäksi hIVIG on todettu selkeästi hyödylliseksi ihmisten autoimmuunisairausten hoidossa. Splenektomiasta saatava tutkimustieto on niukkaa, ja tutkimusten otoskoot ovat todella pieniä. ACVIM kuitenkin suosittelee splenektomiaa niille, joille hIVIG ei tuo toivottua hoitovastetta. Terapeuttinen plasmanvaihto on toistaiseksi antanut eniten lupaavia tuloksia, mutta sen kääntöpuoli on hoidon heikko saatavuus, korkea hinta, invasiivisuus sekä tarvittava erityisosaaminen hoidon toteutuksessa. Lisäksi terapeuttista plasmanvaihtoa käsittelevät tutkimukset kärsivät niin ikään pienestä otoskoosta sekä muista luotettavuutta heikentävistä tekijöistä, joten lisää tutkimustietoa tarvitaan. IMHA:n kaikkien edistyneempien hoitomuotojen käyttöä rajoittaa vahvasti niiden korkeat kustannukset, minkä takia kaikissa potilastapauksissa hoitojen hyötyä ei voida testata. Edistyneistä hoitomuodoista tarvitaan edelleen lisää luotettavaa tutkimustietoa, sillä toistaiseksi tutkimukset ovat olleet pääosin retrospektiivisiä ja niiden otoskoot ovat olleet varsin pieniä.