Browsing by Issue Date
Now showing items 1-20 of 1332
-
(2024)Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää ja tutkia suolistomikrobiston merkitystä vieroittamattomien porsaiden kasvuun. Tutkielma sisältää tutkimusosuuden. Tässä työssä keskityttiin vieroittamattomiin porsaisiin ja niistä saatuihin tutkimustuloksiin. Porsaiden sairastavuudessa ja kasvunopeudessa on yleensä eroja, vaikka porsaat kasvavat samankaltaisissa olosuhteissa. Suoliston mikrobiomin koostumus on yksi kasvuun vaikuttava tekijä. Porsailla, jotka kasvavat nopeammin ja ovat neljän viikon iässä suurempia kuin muut pahnueen porsaat, on havaittu suoliston mikrobiomissa tiettyjä suotuisia, kasvua edistäviä bakteerikantoja. Samalla porsailla, jotka kasvavat hitaasti ja ovat keskimääräistä pienempiä neljän viikon iässä, on taas havaittu olevan epäsuotuisia suoliston bakteerikantoja. Tutkimuksemme hypoteesi oli, että suoliston mikrobiomi eroaa nopeasti kasvavilla ja hitaasti kasvavilla porsailla. Tutkimuksemme tavoitteena oli tutkia suolistomikrobiston kehittymistä porsailla syntymästä vieroitukseen ja selvittää suolistomikrobiston yhteyttä kasvun kehitykseen suurella määrällä porsaita. Tutkimuksessa oli mukana neljä sikalaa, joista kahdessa oli käytössä häkkiporsitus, yhdessä vapaaporsitus yksilökarsinassa ja yhdessä ryhmäimetys vapaaporsituksessa. Mukana oli yhteensä 40 emakkoa ja 170 naarasporsasta. Jokaisella tilalla suoritettiin näytteenotto ja punnitseminen neljä kertaa niin, että ensimmäisellä kerralla kaikilta emakoiden naarasporsailta otettiin näytteet ja toisella kerralla mukaan valikoitiin pahnueen suurimpia ja pienimpiä porsaita. Ulostenäytteenotto suoritettiin keräämällä näyte vanupuikolla peräsuolesta minigrip-pussiin, ja näyte jäädytettiin. Punnitseminen tehtiin käyttäen joko koukku- tai ihmisvaakaa. Porsaille laskettiin tutkimuksen aikana keskimääräinen päiväkasvu. Ulostenäytteistä mikrobien DNA eristettiin ja eristetty DNA kvantifioitiin ja sekvensoitiin. Mikrobien analysoinnissa määritettiin mikrobiomin alfadiversiteetti ja kokonaiskoostumus beetadiversiteettiin perustuen. Tuloksissa porsaiden suolistomikrobistoon merkittävimmin vaikuttavia tekijöitä vieroittamattomilla porsailla olivat emakko, emakon porsimakerta sekä juomaveden happoravinnelisä. Tulokset tukevat aiempia tutkimustuloksia, sillä ravinto ja ympäristön mikrobit ovat merkittäviä suoliston mikrobiomia muokkaavia tekijöitä. Tuloksissa ei kuitenkaan havaittu merkittävää eroavaisuutta porsaiden suolistomikrobiston koostumuksessa hitaasti ja nopeasti kasvavien porsaiden välillä ennen vieroitusta. Näin ollen hypoteesimme ei käynyt toteen. Myöskään eri tilatyyppien välillä ei missään vaiheessa tutkimusta havaittu merkittävää eroavaisuutta porsaiden suolistomikrobistoissa. Tutkimuksessamme oli kuitenkin mukana vain 4 sikalaa, joten tältä osin tuloksista ei pienen otannan vuoksi voida tehdä johtopäätöksiä. Vain harvat tutkimukset ovat selvittäneet vieroittamattomien porsaiden suolistomikrobiston ja kasvunopeuden yhteyttä. Sen sijaan suolistomikrobiston koostumusta porsailla on tutkittu laajalti ja suolistomikrobiston koostumusta ja kehittymistä koskevat löydöksemme olivat linjassa aiemmin tehtyjen tutkimusten kanssa. Vieroittamattomien porsaiden suolistomikrobisto sekä emakon suolistomikrobiston vaikutus porsaiden mikrobistoon sekä sen hyödyntäminen ansaitsee lisätutkimusta.
-
(2024)Bovine Respiratory Disease (BRD) eli nautojen hengitystietulehdukset ovat maailmanlaajuinen ongelma karjataloudessa. Ne aiheuttavat merkittäviä taloudellisia tappioita lihantuotannossa. Kuluja syntyy vasikoiden kohonneesta kuolleisuudesta ja sairastuvuudesta, joka vaikuttaa alentavasti vasikoiden päiväkasvuun. Lisääntyneet lääkitykset ja ajankäyttö lääkityksiin nostavat myös enenemässä määrin kuuluja vasikkakasvattamoissa. Lisäksi vasikoiden lääkitseminen antibiootein nostaa riskiä mikrobilääkeresistenssin lisääntymiseen maailmanlaajuisesti. Tutkielman kirjallisuuskatsausosiossa koottiin yhteen taudin etiopatogeneesiä, diagnosointia, hoito- ja hallintakeinoja sekä rokotuksiin liittyvää tietoa. Vasikoiden hengitystietulehduksissa on kyseessä monitekijäinen sairaus, johon vaikuttavat vasikan elinympäristö, patogeenit ja eläimen oma immuniteetti. Vasikan altistuminen stressille esimerkiksi kuljetuksien yhteydessä voi laukaista sairastumisen. Patogeenit voivat tarttua eläimestä toiseen suorissa kontakteissa, välillisesti tai ilmateitse. Oireina havaitaan yleensä ensin käytösmuutoksia, kuten lisääntynyttä makaamista ja vähentynyttä maidon juomista. Myöhemmässä vaiheessa voidaan havaita mm. kuumetta, yskää ja sierainvuotoa. Varsinainen taudinaiheuttajapatogeeni selviää usein syväsivelynäytteestä. Suomessa hengitystietulehduksia vastaan lääkitään ensisijaisesti tulehduskipulääkkeen ja antibiootin yhdistelmällä. Yleisimmin käytetty antibiootti on oksitetrasykliini. Hyvänlaatuinen ternimaito ja passiivisen immuniteetin muodostuminen ovat tärkeitä tekijöitä vasikoiden vastustuskyvyn kehittymisen kannalta. Lypsykarjatilat ovat vastuussa vasikan riittävän passiivisen immuniteetin muodostumisesta. Vasikoiden vastustuskykyyn pyritään nykyään vaikuttamaan myös esimerkiksi erilaisin rokotuksin, mutta kenttätutkimuksien puute on hankaloittanut toimivien rokotusohjelmien suunnittelua. Tämän lisensiaatin tutkielman tutkimusosassa tarkoituksena oli tutkia emien ennen poikimista rokottamisen merkitystä niiden vasikoiden hengitystietulehduksia vastaan saamien antibioottikuurien määrään vasikkakasvattamossa. Tutkimus koski yhdeltä lypsykarjatilalta vasikkakasvattamoon tuotuja vasikoita. Tutkimusryhmänä toimivat rokotettujen emien vasikat, jotka toimitettiin vasikkakasvattamoon ja kontrolliryhmänä samalta lypsykarjatilalta vasikkakasvattamoon välitetyt rokottamattomien emien vasikat vuosina 2021-2022. Tutkimuksessa todettiin, että emien rokotuksilla oli antibioottikuurien määrää vähentävä vaikutus tutkimusryhmässä, mutta jatkotutkimukset suuremmilla eläinmäärillä olisivat varmasti tarpeellisia.
-
(2024)Lymfooma on kissojen yleisin, mutta alidiagnosoitu ja -hoidettu kasvainsairaus. Kissojen lymfoomatutkimuksia on tehty vähän ja niiden otoskoot ovat pieniä. Lymfooman hoito perustuu kemoterapiaan, johon osa kissoista vastaa ja toiset ei. Lymfooman ennusteessa ja potilaiden elossaoloajoissa on suurta vaihtelua, ja ennustetekijöitä on tunnistettu vain muutama. Tutkielman tavoitteena oli tutkia kissan lymfooman esiintyvyyttä, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta sekä tuottaa samalla uutta suomenkielistä tietoa kissan lymfoomasta ja hoidosta. Tutkielman tutkimusosio perustui Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa vuosina 2010–2020 epäillyn tai varmennetun lymfooman takia hoidettujen kissojen muodostamaan potilasaineistoon. Aineisto kerättiin hakukriteerien avulla ProvetNet-potilastietokannasta rajatuista 387 kissasta, joista 63 sairasti sytologisen tai histopatologisen näytteen avulla varmennettua lymfoomaa. Lymfoomaa sairastaneiden kissojen hoitokertomuksista kerättiin potilaiden taustatiedot, kliiniset oireet, laboratorio-, kuvantamis- ja sytologisten tutkimusten tulokset, diagnosoidun lymfooman tyyppi ja anatominen sijainti, käytetyt hoitomuodot ja elossaoloaika diagnostisesta näytteenotosta kissan kuolemaan tai eutanasiaan. Tiedot kirjattiin Excel-taulukkoon, muutettiin numeeriseen muotoon ja tilasto-ohjelmaan analysointia varten. Tutkimustulokset yhtenivät aikaisempien tutkimusten kanssa. Suurin osa lymfoomapotilaista oli keski-ikäisiä maatiaiskissoja ja FIV:n (feline immunodeficiency virus) eli kissan immuunikatoviruksen ja FeLV:n (Feline leukaemia virus) eli kissan leukemiaviruksen osalta negatiivisia. Uroksia (n=35) oli naaraita (n=28) enemmän. Suurin osa todetuista lymfoomista sijaitsi ruoansulatuskanavassa, primaarielimen ulkopuolelle levinneinä. Hoitovasteet ja elossaoloajat vaihtelivat, eikä selkeitä ennustetekijöitä todettu. Suurin osa kissoista, joille kemoterapia aloitettiin, vastasi hoitoon nopeasti tai heikkeni nopeasti hoidosta huolimatta. Yksittäisten potilaiden kohdalla elossaoloajat olivat kirjallisuudessa esitettyä pidempiä, hoitomuodoista riippumatta. Vaikka kissan lymfooma on harvoin parannettavissa, voidaan erilaisilla hoidoilla saavuttaa laadukasta elinaikaa kuukausia tai jopa vuosia lymfoomatyypistä ja potilaan lähtötilanteesta riippumatta. Omistajille tulisi kertoa eri hoitovaihtoehdoista ja tehdä hoitokokeiluja solunsalpaajilla, kortisonilla ja B12-vitamiinilisällä nykyistä aktiivisemmin myös pelkän sytologiaan perustuvan diagnoosin perusteella.
-
(2024)Emakon ternimaito on porsaiden ensimmäisen vuorokauden aikana tärkeä niiden kasvua edistävä tekijä. Ternimaidon määrän ja immunoglobuliinipitoisuuden tiedetään olevan porsaiden kasvuun vaikuttavia muuttujia, mutta ternimaidon metabolisen profiilin tutkimus on verrattain tuore tutkimuskohde. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarkastella tunnettuja emakon ternimaidon metaboliitteja, näiden vaikutusta porsaiden terveyteen ja niiden määrän vaihteluun liittyviä tekijöitä sekä tunnistaa mahdollisia uusia metaboliitteja. Rasva on ternimaidossa tärkein porsaiden energian lähde ja rasvahappokoostumuksella voi olla merkitystä energian hyödyntämisessä, lyhytketjuiset ja tyydyttymättömät rasvahapot voivat olla porsasterveydelle hyödyllisimpiä. Laktoosin määrä kuvaa laktogeneesin kehittyneisyyttä, mutta voi aikaistaa porsaiden suoliston sulkeutumista ja häiritä riittävää immunoglobuliinien saantia. Arginiini on porsaille välttämätön aminohappo, joka edistää sikiöterveyttä ja emakon utareen kehittymistä, mistä syystä sen määrä voi olla vähäinen hyvin kasvavien emakoiden ternimaidossa. Kreatiini voi edistää porsaiden kasvua ja arginiinin hyödyntämistä. Tauriini edistää porsaiden kasvua ja hermoston kehittymistä sekä vähentää porsaskuolleisuutta. Asetaatti edistää painon kehitystä. N-asetyyliglukosamiini vähentää porsaskuolleisuutta. Kreatiini, myo-inositoli ja O-fosfokoliini voivat edistää IgG:n imeytymistä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Inositolien korkea määrä on kuitenkin yhdistetty myös heikentyneeseen kasvuun ja lisääntyneeseen porsaskuolleisuuteen. Glysiini on porsaille tärkeä aminohappo, jonka korkea määrä voi kuitenkin viitata emakon heikentyneeseen kuntoon. Dimetyyliamiini ja cis-akonitaatti lisäävät porsaskuolleisuutta. Histamiini, allantoiini ja lyhytketjuiset rasvahapot, kuten butyraatti, voivat kuvastaa emakon parempaa ravitsemustilaa ja normaalimikrobiston laatua. Mannitoli voi toimia tulehduksen indikaattorina. Ternimaidon määrään ja laatuun voidaan oleellisesti vaikuttaa lopputiineyden aikaisella ruokinnalla. Oikeanlainen kuitu voi merkittävästi vaikuttaa ternimaidon määrään ja laatuun. Emakoiden arginiini- ja β-hydroksi-β-metyylibutyraattilisillä on myös merkittäviä vaikutuksia. Myös runsasenergisen rehun lisä voi edistää laktaatiotulosta. Ensikoiden ja neljännen porsimiskerran jälkeisten emakoiden ternimaidon määrä ja laatu ovat verrattain heikompia. Rodulla ja porsimisen vuodenajalla on vaikutusta ternimaidon koostumukseen, mutta näiden merkitys ei ole vielä tiedossa. Liian aikainen porsiminen voi heikentää ternimaidon määrää ja laatua. Ternimaidon koostumuksen paremmalla tuntemisella voidaan edistää porsaiden ja emakoiden terveyttä. Uudet tutkimukset moderneilla runsastuottoisilla emakoilla voivat lisätä tietoa ternimaidon metaboliittien merkityksestä.
-
(2023)Sianlihan tuotannossa on pyritty lisäämään emakoiden tuottavuutta, jonka myötä pahnuekoot ovat suurentuneet huomattavasti viime vuosikymmenten aikana. Tämä on johtanut siihen, että pieniä porsaita syntyy enemmän. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että pieni syntymäpaino on yhteydessä hitaampaan kasvuun ja korkeampaan kuolleisuuteen erityisesti ennen vieroitusikää. Eläinten hyvinvoinnin ja tuotannon kestävyyden kannalta on tärkeää tutkia, miten porsaiden kuolleisuutta voidaan vähentää ja selviytymismahdollisuuksia parantaa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään porsaiden tavallisia syntymäpainoja sekä syntymäpainoon, kasvuun ja kuolleisuuteen vaikuttavista tekijöistä emakon ruokintaa tiineyden aikana, emakon rotua, porsimiskertojen määrää, pahnuekokoa ja kohdunsisäistä kasvurajoitusta. Lisäksi katsauksessa selvitetään, miten ympäristöolosuhteista porsituskarsinan tyyppi ja pesäntekomateriaalin määrä ovat yhteydessä porsaskuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda yleiskuva porsaan syntymäpainoon vaikuttavista tekijöistä sekä siitä, minkälainen yhteys syntymäpainolla ja muilla tekijöillä on porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on löytää keinoja, joiden avulla heikosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa. Kun pahnuekoot ovat suuria, yhä useampi porsas altistuu kohdunsisäiselle kasvurajoitukselle eli IUGR:lle (intrauterine growth restriction). Nämä porsaat saavat vähemmän tern¬imaitoa, jolloin niiden glykogeenivarastot ovat pienemmät vuorokauden kuluttua syntymästä. IUGR:lle altistuneet porsaat voidaan tunnistaa koon ja pään muodon perusteella. Suuret pahnuekoot johtavat pienempiin syntymäpainoihin ja suurempaan syntymäpainojen vaihteluun pahnueessa. Pieni syntymäpaino heikentää ja suuri syntymäpaino lisää porsaiden kasvua vieroitusikään saakka. Emakon rotu vaikuttaa pahnuekokoon ja porsaiden syntymäpainoihin. Emakolle annetun rehun määrän ja energiapitoisuuden muutoksilla ei ole havaittavaa vaikutusta pahnueen syntymäpainoihin. Ensikoiden porsaat ovat syntymäpainoltaan pienempiä. Alhainen syntymäpaino ja syntymäpainojen vaihtelu lisäävät porsaskuolleisuutta. Suurin osa porsaskuolleisuudesta tapahtuu ennen vieroitusta ja valtaosa kuolemista ilmenee ensimmäisen elinviikon aikana. Tyypillisiä kuolinsyitä ovat emakon murskaamaksi jääminen, nälkiintyminen, pienuus ja heikkous, ripuli ja ruoansulatuskanavan tulehdus sekä muut tulehdukset. Murskaantumiseen kuolee kaiken kokoisia porsaita. Erityisen alttiita murskaantumiselle ovat vanhempien emakoiden porsaat. Pieni syntymäpaino lisää porsaan riskiä menehtyä murskaantumisen, nälkiintymisen ja kylmettymisen seurauksena. Pienillä porsailla on kehossaan vähemmän energiavarastoja, jolloin ovat alttiimpia kylmettymiselle. Kuolleisuus on huomattavasti yleisempää niillä porsailla, joiden peräsuolilämpötila on alle 37 °C vuorokauden kuluttua syntymästä. Porsituskarsinan tyypillä ja pesäntekomateriaalin määrällä voidaan vaikuttaa porsaskuolleisuuteen ja kuolinsyihin. Huonosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa esimerkiksi painon, koon, pään muodon, ihon värin ja peräsuolilämpötilan perusteella. Näihin porsaisiin voidaan kohdistaa hoitotoimenpiteitä, kuten lisäravinnon tarjoamista. Suurentuneiden pahnuekokojen tuomia ongelmia voidaan ennaltaehkäistä jalostusvalinnoilla, joilla pyritään pienentämään pahnuekokoja ja kasvattamaan yksittäisten porsaiden painoja.
-
(2023)Hevonen on saman kokoluokan tuotantoeläimiin verrattuna lihaksistoltaan ainutlaatuinen. Hevosella voi lihasmassaa olla kehonpainosta jopa 50 %, kun taas tuotantoeläimillä vastaava luku on noin 30–40 %. Hevosen lihaksisto on kehittynyt nykyisen kaltaiseksi evoluution ja ihmisen tekemien jalostusvalintojen yhteisvaikutuksesta. Hevosurheilu on tuonut mukanaan myös terveysongelmia, kuten kilpahevosilla yleisen lannehalvaussyndrooman. Tämän tutkielman tarkoituksena on tehdä kirjallisuuskatsaus lihaksiston sikiöaikaiseen kehitykseen selkärankaisilla, satelliittisolujen rooliin lihasvaurion korjaamisessa, hevosen lihaksiston tyypillisiin piirteisiin, lihassyykoostumukseen ja treenin vaikutukseen, sekä lannehalvaussyndroomaan. Lisäksi tutkielmassa pohditaan hiukan tulevaisuuden diagnostiikka- ja hoitomuotoja. Aihe on tärkeä, sillä jalostus tuo mukanaan myös lihassairauksia, joiden mekanismien ymmärtämisessä ymmärrys hevosen lihaksiston normaalista toiminnasta on olennaista. Selkärankaisen lihaksiston sikiöaikainen kehitys on monimutkainen ja tarkkaan säädelty prosessi. Selkärankaisten lihaksistosta löytyy kolmea lihassolutyyppiä: poikkijuovaisia sydän- ja luustolihassoluja sekä sileälihassoluja. Luustolihaksiston kehitys alkaa sikiön päänpuoleisesta osasta ja eri alkion solukerroksista irtoaa ja kulkeutuu esilihassoluja, jotka erilaistuvat lopulta useiden säätelytekijöiden vaikutuksesta myosyyteiksi, jotka liittyvät yhteen lihasputkiksi. Osa esilihassoluista jää lepotilaan, ja näitä soluja kutsutaan satelliittisoluiksi. Nisäkkäiden lihaksiston regeneraatiokyky perustuu näihin soluihin, sillä ne kykenevät aktivoitumaan, jakautumaan ja erilaistumaan lihasvaurion seurauksena. Satelliittisolujen käyttöä terapiamuotona ihmisten lihassairauksissa on tutkittu, mutta toistaiseksi tekniikat vaativat vielä lisää tutkimusta. Luustolihassoluja muodostavat lihassyyt voidaan jakaa myosiinin raskaan ketjun mukaan hitaisiin ja nopeisiin lihassyytyyppeihin. Hitaat ovat tyypin I ja nopeat tyypin II lihassyitä. Tyyppi II voidaan edelleen jakaa alatyyppeihin IIA, IIB ja IIX, ja lisäksi tyypit muodostavat hybridityyppejä I/IIA, IIA/IIX ja IIX/IIB. Hevosella on nykykäsityksen mukaan tunnistettu esiintyvän lihassyytyyppejä I, I/IIA, IIA, IIA/IIX, ja IIX. Lihasmassan määrän lisäksi myös hevosella esiintyvät lihassyytyypit eroavat muista suurista nisäkkäistä, kuten laamasta ja siasta, joilta löytyy tyypin IIB-lihassyitä, toisin kuin hevoselta. Hevosyksilön lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttavat mm. sen rotu, ikä ja käyttötarkoitus. Erilaisella treenillä voidaan lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttaa. Etenkin kilpahevosia vaivaava lannehalvaussyndrooma on iso ongelma hevosurheilussa. Syndrooma voidaan jakaa sporadiseen ja toistuvaan muotoon, ja toistuva muoto edelleen toistuvaan rasitusperäiseen lannehalvaukseen sekä kahteen polysakkaridien kertymäsairauteen. Koska sairaus aiheuttaa hevoselle voimakasta kipua, ja voi johtaa jopa kuolemaan, ovat sairaiden yksilöiden aikainen tunnistaminen kilpailukäytön välttämiseksi sekä akuuttien lannehalvausepisodien ennaltaehkäisy olennaisessa roolissa. Tämän kirjallisuuskatsauksen loppupäätelmänä syndrooman eri muotojen diagnosointiin voitaisiinkin tulevaisuudessa käyttää mikro-RNA profiileja ja hoitoon esimerkiksi geeniterapiaa, mikäli hevosurheilun dopingsäännökset tulevaisuudessa sen sallivat.
-
(2023)Metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus (MRSA) on resistentti lähes kaikille beetalaktaamiryhmään kuuluville antibiooteille ja usein myös monille muille antibioottiryhmille. MRSA:ta pidetään yhtenä merkittävimmistä sairaalalähtöisten infektioiden aiheuttajista. Ensimmäinen MRSA:n aiheuttama taudinpurkaus hevosilla on kuvattu Japanissa vuosien 1989–1992 välillä, jonka jälkeen MRSA on noussut merkittäväksi ongelmaksi myös hevosilla ja etenkin hevossairaaloissa. MRSA on zoonoottinen bakteeri eli se pystyy tarttumaan ihmisten ja eläinten välillä, minkä vuoksi hevosten MRSA-tartuntoja pidetään terveysriskinä myös hevosklinikoilla työskenteleville ihmisille. Tämän kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä työ käsittelee MRSA:ta ja sen esiintyvyyttä hevosnäkökulmaa painottaen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää MRSA:n esiintyvyyttä hevosilla Suomessa sekä riskitekijöitä tartunnan saamiselle. Tästä aiheesta ei ole aiemmin tehty lisensiaatin tutkielmaa. Seulontanäytteitä kerättiin Yliopistolliseen hevossairaalaan virka-aikaan saapuneilta potilailta loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteet otettiin kahdella steriilillä geelikuljetustikulla, joista toisella näyte otettiin sieraimen eteisestä sekä suun limakalvoilta ja toisella perineumin alueelta. Yhteensä seulontanäytteitä kerättiin 161 hevoselta. Lisäksi tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeeseen, missä kartoitettiin mahdollisia riskitekijöitä MRSA-kantajuudelle. Näytteiden viljely ja S. aureus -kantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeelta valittiin tilastolliseen tarkasteluun MRSA-kantajuuden suhteen oletetusti merkittävimmät muuttujat. Muuttujille tehtiin ristiintaulukointi sekä Fisherin tarkka testi SPSS- ja EpiTools-ohjelmistoilla. Edellisen sairaalaepidemian jäljiltä MRSA-prevalenssin oletettiin olevan jopa noin 7 %. Riskitekijöiden suhteen hypoteesina oli, että tämän tutkimuksen MRSA-kantajuuden riskitekijät mukailisivat aikaisempia tutkimustuloksia, joiden perusteella selvimmiksi riskitekijöiksi MRSA-kantajuudelle on noussut aikaisempi kolonisaatio leikkaushaavainfektiot, antibioottihoito edeltävän kuukauden aikana, lähikontakti infektoituneeseen hevoseen tai ihmiseen sekä pitkäaikainen sairaalahoito. Tutkimuksessa seulotuista hevosista kaksi oli MRSA-positiivisia ja 159 MRSA-negatiivisia. MRSA-kantajuuden prevalenssiksi saatiin 1,2 %, mikä oli selvästi alhaisempi kuin tutkimuksen hypoteesi. Riskitekijäanalyysissa ainoaksi merkittäväksi tekijäksi saatiin aikaisempi todettu MRSA-tartunta. Tutkimuksessa saatuihin tuloksiin on voinut vaikuttaa muun muassa otoskoko ja tutkimuspopulaatio, sekä Covid-19-pandemian aiheuttamat rajoitukset. Lisäksi osa kyselylomakkeen kysymyksistä oli aiheuttanut väärinkäsityksiä.
-
(2023)Utaretulehdus eli mastiitti on maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisin ja suurimmat taloudelliset tappiot aiheuttava sairaus. Kuluja aiheutuu muun muassa maidontuotantotappioista, hoitoon käytetyistä lääkkeistä sekä lehmien ennenaikaisesta teuraaksi laitosta. Streptococcus agalactiae on tärkeä lypsylehmien mastiittia aiheuttava patogeeni, joka leviää helposti karjassa. Sen on aiemmin ajateltu tarttuvan lähinnä vain lehmästä toiseen, mutta nykytietämyksen mukaan lehmä voi saada tartunnan myös esimerkiksi likaisesta navettaympäristöstä. Lisäksi tartunnan on epäilty olevan mahdollista siirtyä myös ihmisen ja lehmän välillä. Str. agalactiae tunnetaan ihmislääketieteessä vastasyntyneiden vauvojen hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen aiheuttajana, jonka vauva saa synnytyksen yhteydessä äidiltään. Lypsylehmille Str. agalactiae aiheuttaa yleensä piilevän eli subkliinisen mastiitin, eikä se välttämättä aiheuta silminnähtäviä sairauden oireita. Tämän takia tartunta voi päästä leviämään karjassa nopeasti ja huomaamattomasti. Sairastuneiden nopea havaitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta tartunnan leviäminen karjassa kyettäisiin tehokkaasti estämään. Suomessa yleisimmät Str. agalactiaen diagnosointimenetelmät ovat maitonäytteestä tehtävä perinteinen viljely sekä PCR-tutkimus. Toimenpiteitä Str. agalactiaen aiheuttaman mastiitin leviämisen ehkäisyssä ovat sairastuneiden lehmien karsiminen karjasta tai eristäminen muista eläimistä ja lääkitseminen. Lääkehoitona käytetään bentsyylipenisilliiniä intramammaarisuspensiona 3-5 vuorokauden ajan. Tartunta voi siirtyä uuteen karjaan esimerkiksi ostoeläinten mukana. Viime vuosikymmeninä tartuntojen määrä on pysynyt hallinnassa tehokkaiden vastustusohjelmien ja ennaltaehkäisytoimenpiteiden, kuten aktiivisen maitonäytteiden oton, ansiosta. Vuonna 2021 Str. agalactiae -positiivisten karjojen osuus Suomessa oli 2,2 %. Tartunnan saaneille lypsykarjatiloille suositellaan yleensä tautisaneerausta. Str. agalactiae -tautisaneerauksen onnistuminen vaihtelee tilojen välillä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi lääkehoidon ja sairaiden eristämisen onnistuminen karjassa, karjan utareterveystilanne sekä tilallisten motivaatio. Uusien tutkimusten ja mikrobiologisten tyypitysmenetelmien myötä lisääntynyt tieto tartuntareiteistä ja bakteerin eri kantojen ominaisuuksista on herättänyt kysymyksen siitä, vaikuttavatko kantojen vaihtelevat geneettiset ominaisuudet bakteerin kykyyn selviytyä lehmien elinympäristössä hengissä ja siten vaikuttaa myös tautisaneerauksen onnistumiseen. Str. agalactiaen eri kannoilla tiedetään olevan erilainen kyky muodostaa biofilmiä, rakentaa ulkopinnalleen säiemäisiä piluksia ja käyttää hyväkseen glukoosia energia-aineenvaihdunnassaan. Muun muassa nämä ominaisuudet vaikuttavat suuresti sekä bakteerin taudinaiheuttamiskykyyn että navettaympäristössä hengissä säilymiseen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella Str. agalactiaen aiheuttamaa lypsylehmien mastiittia ja sen esiintyvyyttä sekä esitellä nykyään käytössä olevia tyypitysmenetelmiä, joiden avulla mastiittia aiheuttavia patogeenejä voidaan tunnistaa ja erotella ominaisuuksiensa mukaan. Lisäksi työssä perehdyttiin geneettisiin ominaisuuksiin, jotka edesauttavat Str. agalactiaeta sopeutumaan ja selviämään navettaympäristössä. Tulevaisuudessa Str. agalactiaen eri kantojen tyypitysmenetelmiä voitaisiin toivottavasti käyttää enemmän hyödyksi arvioitaessa tautisaneerauksen onnistumismahdollisuuksia.
-
(2023)Suomessa kastroidaan vuosittain noin 2500 poroa, eikä toimenpiteessä yleensä käytetä kivunlievitystä. Kivunlievitystä tullaan kuitenkin vaatimaan, kun uusi eläinten hyvinvointilaki tulee voimaan. Tästä syystä porojen kipukäyttäytymistä on tärkeä tutkia. Kipututkimusta voidaan tehdä käyttäytymistutkimuksen avulla, jonka tärkeä apuväline on etogrammi. Etogrammilla tarkoitetaan tietyn eläinlajin kaikkia tyypillisiä käyttäytymismalleja, ja niiden kuvauksia. Työn tavoitteena on luoda porolle etogrammi, jonka avulla voidaan tutkia sen akuuttia kastraatiokipua. Lisäksi kuvataan, kuinka tehdään etogrammi lajille, jolle sellaista ei ole aikaisemmin tehty. Oletuksena on, että etogrammi poikkeaa jonkin verran muille märehtijöille tehdyistä etogrammeista. Tutkimuksen aineistona oli 55 hirvasta eli urosporoa, jotka oli jaettu viiteen ryhmään. Ryhmistä yksi kastroitiin perinteisellä menetelmällä, yksi ryhmä sai tulehduskipulääkkeen, yksi paikallispuudutteen, yksi sekä kipulääkkeen että paikallispuudutteen ja yksi ryhmä toimi kiinnipitokontrollina. Porojen käsittelyt videoitiin. Etogrammin tekeminen aloitettiin alustavalla havainnoinnilla muutamasta kuvatusta videosta. Kun käyttäytymisten määritelmät oli tehty, koodattiin videot etogrammin avulla kahdessa osassa siten, että eläimen etu- ja takapää koodattiin erikseen samaan tiedostoon. Tuloksena oli porolle tehty etogrammi. Käyttäytymiset oli jaettu useampaan luokkaan (esimerkiksi jalat, pään ja kaulan liikkeet sekä abdomen) ja niille oli tehty tarkat määritelmät. Osa käyttäytymisistä etsittiin myös jälkikäteen CowLog-ohjelman avulla tuotetusta datasta, kuten esimerkiksi pään liikkeiden jaksot. Käyttäytymiset jaoteltiin myös kestonsa perusteella pitkäkestoisiin ja lyhytkestoisiin käyttäytymisiin. Työn tuloksena saatiin tehtyä porolle etogrammi akuutin kastraatiokivun tutkimiseen. Etogrammi oli pääpirteissään samanlainen kuin naudalle ja lampaalle tehdyt etogrammit. Tutkimusasetelma vaikutti siihen, että monet muilla lajeilla etogrammissa käytetyt asennot jätettiin pois. Käyttäytymisten määritelmät puolestaan erosivat siten, että porolla käytettiin kehon rakenteisiin/osiin perustuvia määritelmiä ja muilla määritelmät oli usein tehty käyttäytymisen kohteiden perusteella. Poron etogrammissa ollut vatsalihasten jännittyminen ei esiintynyt muiden märehtijöiden etogrammeissa. Jatkossakin etogrammia voidaan käyttää poron akuutin kastraatiokivun tutkimisessa ja tarvittaessa sitä voitaisiin kehittää myös toimenpiteen jälkeisen kivun tutkimiseen, lisäämällä siihen asennot ja niiden määritelmät.
-
(2023)Eläinlääkärit rauhoittavat ja nukuttavat eläimiä yleensä viikoittain tai jopa päivittäin työssään. Eläinlääkärin anestesiaosaaminen on tärkeä osa kliinistä työtä. Elektiiviset leikkaukset ovat tavanomaisia operaatioita pieneläinpraktiikassa, ja niissä yleisesti käytetty esilääkitys on alfa-2-agonistin ja opioidin yhdistelmä. Tämän tutkielman kirjallisuuskatsauksessa perehdytään esilääkityksen tarkoitukseen ja käydään läpi yleisesti käytössä olevia esilääkkeitä ja niiden erityispiirteitä. Tutkimusosiossa vertailtiin levometadonin, metadonin tai butorfanolin vaikutuksia koirilla ennen anestesian induktiota. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli selvittää eroavatko eri opioidien vaikutukset sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan alfa-2-agonistilla rauhoitetuilla koirilla. Toissijaisena tavoitteena oli arvioida, eroaako sedaation syvyys eri opioideja käytettäessä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että levometadoni ja metadoni aikaansaavat yhtä syvän sedaation ja eivät vaikutuksiltaan eroa toisistaan, ja että butorfanoli saa aikaan myös yhtä syvän sedaation, mutta vaikutukset verenkiertoelimistöön ovat pienemmät kuin metadonilla ja levometadonilla. Tutkimuksen aineisto koostui Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuoden 2020 aikana steriloiduista tai kastroiduista koirista, joiden anestesiapöytäkirjat olivat asianmukaisesti kirjattu ja tallennettu Provet-potilastietojärjestelmään. Tutkimukseen valittiin kaikki koirat, jotka olivat saaneet esilääkkeenä lihaksensisäisesti deksmedetomidiinin lisäksi joko levometadonia, metadonia tai butorfanolia, ja joiden ASA-luokitus oli yksi. Koirista kirjattiin ylös potilasnumero, toimenpide, päivämäärä, ikä, rotu, paino, esilääkityksen ja induktion ajankohta, käytetyt lääkkeet ja niiden annokset, sedaation taso, sydänfrekvenssi ennen esilääkitystä ja ennen induktiota, verenpaineet ennen induktiota ja induktion onnistumisen arvio. Levometadonia ja deksmedetomidiinia saaneita koiria oli 40 kpl, metadonia ja deksmedetomidiinia saaneita 17 kpl ja butorfanolia ja deksmedetomidiinia saaneita 49 kpl. Potilasohjelmasta saadut tiedot kirjattiin Excel®-taulukkolaskentaohjelmaan (Microsoft®) ja lopulliset tiedot syötettiin SPSS- ohjelmaan (versio 27.0, IBM SPSS® Statistics), jolla tilastolliset analyysit tehtiin. Tuloksissa ainoa merkitsevä ero havaittiin verenpaineen alapaineessa butorfanolia ja levometadonia saaneiden koirien kesken. Butorfanolia saaneilla koirilla alapaine oli matalampi kuin levometadonia saaneilla. Levometadonin ja metadonin välillä ei havaittu eroa ja myöskään verenpaineen keski- ja yläpaineet eivät eronneet opioidien välillä. Pelkästään verenpaineen alapaineessa havaittu ero ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että sillä olisi kliinistä merkitystä sopivaa opioidia valitessa. Kliinisessä työssä opioidi kannattaa valita toimenpiteen keston ja kivuliaisuuden mukaan, sillä esilääkityksessä selkeitä eroja sedaation tason tai verenkiertovaikutuksien osalta ei eri opioidien välillä löydetty tässä tutkimuksessa. Käsitellyt opioidit eroavat kuitenkin vaikutusajoiltaan ja kivunlievityskyvyltään, ja sen vuoksi on tärkeää valita kuhunkin käyttötarkoitukseen parhaiten sopiva lääkeaine. Tutkimuksen tulokset olivat samassa linjassa aikaisemmin aiheesta tehtyjen tutkimusten kanssa.
-
(2023)Kondrodysplastiset koirarodut, kuten welsh corgit ja mäyräkoirat, ovat ilmiasultaan huomattavan lyhytraajaisia koiria, joiden lyhytraajaisuus johtuu ruston ja kasvulevyjen kehityshäiriöstä. Kehityshäiriöt altistavat kondrodysplastiset rodut muun muassa kyynärnivelen inkongruenssille eli kyynärnivelen nivelpintojen epäyhdenmukaisuudelle. Kyynärnivelen inkongruenssi on yksi kyynärniveldysplasian eli kyynärnivelen kehityshäiriön muoto. Kyynärnivel on olkaluun, värttinäluun ja kyynärluun muodostama nivel. Värttinäluu kasvaa pituutta proksimaalisesta, eli lähempänä kehoa olevasta ja distaalisesta, eli kauempana kehoa olevasta kasvulevystä, mutta kyynärluun pituuskasvu tapahtuu pääasiassa vain distaalisesta kasvulevystä. Värttinä- ja kyynärluun pituuskasvun täytyy olla synkronoitua, jotta kyynärnivelen nivelpinnat pysyvät yhdenmukaisina. Kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikainen sulkeutuminen aiheuttaa kyynär- ja värttinäluun epäsuhtaisen kasvun, jolloin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako levenee eli nivelestä tulee inkongruentti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään kondrodysplastisten rotujen kyynärnivelen inkongruenssin etiologiaan, patofysiologiaan, oireisiin, kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitomuotoihin, jotta saadaan kerättyä yhteen tämänhetkinen tieto kyseisten koirarotujen kyynärnivelen inkongruenssista, jalostuksen seulonnasta ja hoitomuotojen valinnasta. Kyynärnivelen inkongruenssi voi oireilla esimerkiksi ontumana, kipuna erityisesti kyynärniveltä yliojennettaessa sekä ranteen äkillisenä koukistuksena askelluksen keskitukivaiheessa. Kyynär- ja värttinäluun kasvun epäsuhdan vuoksi raajat ovat usein valgus -asennossa, eli raajat taipuvat ranteen kohdalta poispäin vartalon keskitasosta. Valgus –asennon lisäksi kyynärvarsi voi kaareutua epänormaalisti. Kyynärnivelen inkongruenssia voidaan tutkia ortopedisen tutkimuksen, röntgen-, tietokonetomografia- ja magneettikuvauksen, sekä kyynärnivelen tähystämisen avulla. Röntgenkuvan perusteella kyynärnivel arvioidaan Suomessa jalostuksen seulontatutkimuksissa neljään eri luokkaan: INC0 – ei inkongruenssia, INC1 – lievä inkongruenssi, INC2 – kohtalainen inkongruenssi ja INC3 – vakava inkongruenssi. Kyynärnivelen inkongruenssin suositeltavin hoitomuoto on kirurginen korjaus, mutta toisinaan päädytään konservatiiviseen hoitoon. Kirurginen toimenpide tulisi kuitenkin suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa inkongruenssin diagnosoinnin jälkeen, jotta kyynärnivelen vakavan nivelrikon riskiä voitaisiin vähentää. Kirurgisen toimenpiteen suunnittelussa voidaan hyödyntää CORA –menetelmää, joka on alun perin ihmiskirurgiassa kuvattu menetelmä ja jonka avulla voidaan selvittää luusta operoitavat kohdat. Kyynärnivelen inkongruenssin hoidossa kuvattuja kirurgisia menetelmiä on useita ja tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdymme dynaamiseen distaaliseen ulnan ostektomiaan, dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan ja kaksoisvinoon dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan, sekä asentovirheen kirurgisista korjausmuodoista perehdymme avoimeen ja suljettuun kiilaosteotomiaan sekä kaarevaan kiilaosteotomiaan.
-
(2023)Koirien kestävyyskunto on ollut tutkijoiden kiinnostuksen kohteena jo useiden vuosikymmenten ajan. Koirien maksimaalinen hapenottokyky (VO2max) on suurempi kuin ihmisurheilijoilla johtuen tehokkaammasta sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnasta sekä paremmasta solutason aineenvaihdunnasta. Rekikoirilla tehdyt tutkimukset osoittavat, että säännöllisellä kestävyysharjoittelulla voidaan edelleen kehittää näitä ominaisuuksia ja auttaa koiria kestämään paremmin pitkäkestoista rasitusta. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä koirien kestävyyskunnosta tiedetään ja millaista harjoittelua koirat tarvitsevat eri ikävaiheissa. Aihe on tärkeä, jotta saadaan luotua kokonaiskäsitys terveiden koirien elimistön toiminnasta sekä määritettyä koirille sopivia liikuntasuosituksia. Opinnäytetyön tutkimusosiossa tarkasteltiin labradorinnoutajapentujen kestävyysharjoittelua vesijuoksumatolla. Ohjattu vesijuoksumattoharjoittelu oli osa laajempaa koiranpentujen kestävyyskuntotutkimusta, jossa selvitettiin harjoittelun vaikutusta kasvavien koirien kestävyyskuntoon. Tutkimusosio toteutettiin kuvailevana tutkimuksena, jonka tavoitteena oli tuottaa tietoa pentujen harjoittelusta sekä harjoittelun aikaisista sykkeistä. Tutkimukseen osallistui seitsemän terveystarkastuksen läpäissyttä pentua, jotka olivat tutkimuksen alkaessa 16 viikon ikäisiä. Pennut harjoittelivat lonkkasyvyisessä vedessä keskimäärin kaksi kertaa viikossa kahdeksan viikon ajan. Harjoittelun kuormittavuutta säädeltiin vesijuoksumaton nopeuden ja harjoituksen keston avulla. Pennuilta mitattiin jokaisen harjoituksen aikana alku-, keski- ja loppusyke. Tutkimuksen tulosten mukaan pennut harjoittelivat matalilla sykealueilla koko harjoittelujakson ajan. Pentujen keskisykkeet vaihtelivat 136–170 bpm välillä, eli syketaso pysyi koirien kuivan maan harjoitteluun perustuvan laskennallisen peruskestävyysalueen alapuolella (< 180 bpm). Vesijuoksumaton nopeutta ja harjoittelun kestoa kasvatettiin viikkojen edetessä, mutta kuormituksen lisääminen ei nostanut pentujen sykearvoja. Vesijuoksumaton nopeus oli alimmillaan 6,5 m/min ja korkeimmillaan 32,5 m/min. Vesijuoksumattoharjoittelua oli keskimäärin 25–50 minuuttia viikossa, jonka lisäksi pennut liikkuivat kotona noin 1–2 tuntia päivässä erillisen ohjeistuksen mukaan. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että vesijuoksumatolla suoritettu harjoittelu oli kokonaisuudessaan kevyttä eikä kuormittanut merkittävästi pentujen sydän- ja verenkiertoelimistöä. Matalia sykearvoja saattoi osittain selittää valittu harjoittelumuoto, sillä sykkeiden on todettu olevan vesijuoksumatolla matalammat kuin tavallisella juoksumatolla. Kahdeksan viikon harjoittelujakson aikana keskisykkeet kääntyivät laskusuuntaan usealla pennulla, vaikka harjoittelun oli tarkoitus olla nousujohteista. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että pennut tottuivat vesijuoksumattoharjoitteluun ja oppivat liikkumaan aiempaa taloudellisemmin. Pennuille kertyi viikkotasolla melko vähän ohjattua harjoittelua, joten kotona suoritetulla liikunnalla saattoi olla vesijuoksumattoharjoittelua suurempi vaikutus pentujen kuntotasoon.
-
(2023)Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.
-
(2023)Koliitti eli paksusuolen tulehdus aiheuttaa hevosille äkillistä ripulia, joka voi johtaa kuolemaan tai eutanasiaan. Koliitin muina oireina on usein ähkytyyppistä vatsaontelokipua sekä kuumetta ja verinäytteessä nähdään usein leukopeniaa. Koliitin aiheuttajat voidaan jakaa infektiivisiin ja ei-infektiivisiin aiheuttajiin. Infektiivisistä aiheuttajista erityisesti hevosten koronavirusta on alkanut esiintyä enenevissä määrin myös Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana. Muista infektiivisistä aiheuttajista Suomessa on tiedettävästi ollut yksi salmonella epidemia vuonna 2001. Ei-infektiivisien aiheuttajien määrää haittaa Suomessa yleinen hevosten hiekansyönti, mikä voi aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin koliitti, joten tämä erittelydiagnoosi olisi hyvä pitää mielessä ripulipotilasta tutkiessa. Tämä tutkimus oli osa kanadalaisen yliopiston, Ontario Veterinary College, University of Guelph kansainvälistä tutkimusta koliitin esiintyvyydestä eri maissa vuosina 2016-2020. Kriteereinä oli, että potilas on yli yhden vuoden ikäinen ja ripuli on alkanut enintään 48 tuntia ennen sairaalaan saapumista tai 24 tuntia sen jälkeen. Kriteerit täyttäviä potilaita löytyi 156 vuosien 2016-2020 välillä. Potilaista kerättiin kattavasti tietoa Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin kriteerit täyttävien hevosten esitietoja, statusta ja oireita sairaalaan tulohetkellä, sairaalassa tehtyjen tutkimusten tuloksia, hoitoa ja lopputulosta. Hevospotilaista eniten oli suomenhevosia, toiseksi eniten puoliverisiä ja potilaita oli eniten syksyllä ja talvella. Hevosille annetuista diagnooseista yleisin oli ähky (105kpl), seuraavaksi yleisin koliitti (33kpl), sitten muu ripuli (10kpl), ohutsuolentulehdus (4kpl) ja muu diagnoosi. Ähkyistä 39:llä ja koliiteista kahdella havaittiin kuitenkin myös kliinisesti merkittävä määrä hiekkaa paksusuolessa ja lisäksi kaikista tapauksista 12:lla hiekkaa oli pieni määrä. Potilaista vain 25:ltä tutkittiin ulostenäyte, suurimmalta osalta salmonella ja lisäksi muutamalta Clostridium difficile ja vain neljältä potilaalta koronavirus. Näistä ulostenäytteistä vain yhdellä oli positiivinen tulos ja se oli koronavirusta. Ensimmäinen koronavirusnäyte otettiin vuonna 2019, joten aikaisemmista potilaista ei voida tietää onko sitä ollut muillakin. Ylipäätään ulostenäytteitä on otettu todella vähän tutkimuksen teon aikoihin, joten aikaisempien ripulipotilaiden infektiivisyyttä ei voida täysin poissulkea. Viimeisen viiden vuoden aikana koronapotilaiden määrä on kuitenkin ollut nousussa Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa. Tuloksista saadaan hyvää dataa koliitin esiintymisestä Suomessa, mutta tulosten luotettavuutta varten dataa pitäisi kerätä spesifimmin juuri Suomen oloista ja tänne sopivilla kriteereillä, kun nyt kriteerit tulivat Kanadasta.
-
(2023)Verisivelyn avulla voidaan tutkia ääreisverenkierrossa kiertäviä verisoluja. Verisivelyn tutkiminen antaa tärkeää tietoa sairaan eläimen puna- ja valkosoluista sekä verihiutaleista ja sen avulla voidaan havaita mahdollisia solunsisäisiä inkluusioita, kasvainsoluja sekä taudinaiheuttajia. Usein verisively tehdään koneellisesti saatujen poikkeavien veriarvojen tarkistamiseksi. Sen valmistaminen klinikalla on nopeaa ja yksinkertaista ja sivelyn värjäyksessä käytetään yleensä Romanowsky-tyyppisiä värjäyksiä, kuten Diff-Quik-värejä. Koirilla esiintyy useita tarttuvia tauteja, joiden taudinaiheuttajat on mahdollista havaita verisivelystä. Tällaisia tauteja ovat muun muassa koiran babesioosi, hepatozoonoosi, anaplasmoosi, ehrlichioosi, hemotrooppinen mykoplasmoosi, sydänmatotauti sekä penikkatauti. Näitä tauteja tavataan erityisesti Euroopassa, mutta Suomessa niistä esiintyy anaplasmoosia sekä harvinaisina tapauksina penikkatautia. Useat taudeista leviävät vertaimevien punkkien ja hyttysten välityksellä ja osalla niistä on sama vektori. Tarttuvien tautien aiheuttamat oireet voivat vaihdella johtaen pahimmillaan koiran vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Tautien yhteisinfektioissa oireet ovat yleensä vakavammat. Moni tartunnoista on hoidettavissa lääkkeellisesti, mutta koirat voivat jäädä niiden kroonisiksi kantajiksi. Vektorien välttäminen sekä erilaiset häätövalmisteet ja karkotteet ovat tärkeä osa tartuntojen ehkäisyä. Osa tartunnoista voi tapahtua muun muassa verensiirron välityksellä, minkä vuoksi verta luovuttavat koirat tulisi tutkia tarttuvien tautien varalta. Verisivelyn tutkiminen on hyvä apuväline koiran tarttuvien tautien diagnosoinnissa. Taudinaiheuttajan havaitsemiseen vaikuttavat esimerkiksi tartunnasta kulunut aika, taudinkuva ja oireiden vakavuus. Taudinaiheuttajan esiintyminen verisivelynäytteessä vaihtelee ja sivelyssä saattaa esiintyvä artefaktoja tai muita solunsisäisiä kappaleita, jotka voidaan virheellisesti tulkita taudinaiheuttajiksi. Tutkimustuloksen luotettavuuteen vaikuttaa lisäksi tutkijan harjaantuneisuus. Diagnoosin varmistamiseksi käytetään usein polymeraasiketjureaktiotestiä (PCR) sekä vasta-ainetutkimuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltäviä koiran tarttuvia tauteja tavataan Suomessa ja muissa Euroopan maissa, joten niitä voi esiintyä etenkin matkustavilla koirilla ja tuontikoirilla. Eläinlääkärin on hyvä osata epäillä tarttuvaa tautia koiran oireiden ja historian perusteella, jotta hoito voidaan aloittaa ajoissa. Verisivelyn tutkiminen klinikalla on halpaa ja nopeaa ja se voi antaa paljon lisätietoa tarttuvaa tautia epäiltäessä.
-
(2023)Tämän työn tarkoituksena on kuvata koiran ruokana käytettävän suomalaisen peuranlihan ravintoarvot, raskasmetallipitoisuudet sekä mikrobiologinen laatu. Peuranliha valitaan koiran ruokavalion pohjaksi monesti siinä tilanteessa, kun koira näyttää merkkejä ruoka-aineyliherkkyydestä tai -allergiasta, ja joudutaan etsimään uusia proteiininlähteitä. Kun omistaja itse tai ravitsemusalan ammattilainen suunnittelee koiralle kotiruokavalion tuoreista raaka-aineista, on oleellista tietää käytettävien raaka-aineiden ravintoainepitoisuudet. Lisäksi lihan mikrobiologisen laadun tunteminen on tärkeää silloin, kun omistaja päättää syöttää lihan koiralleen raakana. Jos riista on koiran pääasiallinen ravinnonlähde pitkiä aikoja, voivat riistanlihan mahdollisesti korkeat raskasmetallipitoisuudet nousta ongelmaksi koiran terveyden kannalta. Työssä tutkittiin yhteensä 50 peuranlihanäytettä kymmenestä eri erästä. Näytteistä määritettiin lihan mikrobiologinen laatu sekä viljelemällä että PCR-menetelmän avulla. Lisäksi kahdesta lihaerästä lähetettiin näytteet ravintoaine- ja raskasmetallianalyyseihin. Kahdelle koiralle ja kahdelle kissalle syötettiin tutkittavaa peuranlihaa ja eläimiltä kerättiin sylkinäytteitä, kuppisivelynäytteitä sekä ulostenäytteitä patogeenien tutkimista varten. Peuranliha sisälsi liian vähän useita kivennäis- ja hivenaineita sekä D-, E- ja B12-vitamiinia täyttääkseen koiran ravintoainetarpeet. Liha oli hyvin rasvaista. Kahden koiralle välttämättömän aminohapon määrä lihassa oli melko matala. Kadmium- ja lyijypitoisuudet olivat lihassa matalat. Yhteensä neljästä lihaerästä löydettiin L. monocytogenes PCR-menetelmän avulla ja kahdesta lihaerästä se kyettiin viljelemällä eristämään. Y. enterocolitica sen sijaan todettiin PCR-menetelmällä seitsemästä lihaerästä ja myös se eristettiin kahdesta lihaerästä. PCR-menetelmällä kampylobakteeria löytyi kolmesta lihaerästä ja STEC:ia kaikista lihaeristä. L. monocytogenes eristettiin viljelemällä yhdestä koiran ulostenäytteestä ja kampylobakteeri saman koiran ulosteesta toisella näytteenottokerralla. PCR-menetelmällä saatiin positiivinen kampylobakteeritulos kaikista kissojen ulostenäytteistä sekä kolmesti toisen koiran ulostenäytteistä ja kerran toisen koiran ulostenäytteestä. L. monocytogenes löytyi PCR-menetelmällä kerran toisen koiran ulostenäytteestä. Tutkittu peuranliha ei enterobakteerien osalta täyttänyt olemassa olevia vaatimuksia hyvälaatuisesta lihasta 80 %:ssa eristä, mutta säädettyjä raja-arvoja voi pitää liian matalina, kun niitä sovelletaan eläimille tarkoitettuihin sivutuotteisiin. Patogeeneja esiintyi PCR-menetelmällä paljon, mutta vain harvasta näytteestä saatiin patogeeni eristettyä, mikä viittaa niiden vähäiseen määrään lihassa.
-
(2023)Eurooppalaisten siilien (Erinaceus europaeus) on todettu kantavan tietyissä maissa luontaisesti mecC-tyypin metisilliinille resistenttiä Staphylococcus aureusta (MRSA). Tiettyjen mecC-MRSA-linjojen on todettu kehittyneen siileillä S. aureuksen koevoluutiona bentsyylipenisilliiniä tuottavan sienen Trichopython erinacei kanssa. Euroopassa mecC-MRSA:n esiintyvyys sekä eläimillä että ihmisillä vaihtelee runsaasti maittain, ja joissakin maissa sitä ei ole havaittu ollenkaan. Tietoa suomalaisten siilien MRSA:n esiintyvyydestä on niukasti. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka monella tutkimuksen siilillä esiintyi MRSA:ta, mitä spa-tyyppejä MRSA-kannat edustivat ja kuinka moni MRSA-kannoista kantoi mecC-/mecA-geeniä. Tutkimuksessa tarkasteltiin eri näytteenottokohdan, esirikastusliemen sekä selektiivisen kasvatusalustan soveltuvuutta mecA- ja mecC-MRSA:n eristämiseen suomalaisilla siileillä. Työn hypoteesit olivat: 1) Siileillä esiintyy MRSA:ta 2) mecC-MRSA:ta löytyy suhteessa enemmän verrattuna mecA-MRSA:han. Odotettavaa oli myös, että näytteenottokohta ja eri viljelymenetelmät vaikuttaisivat S. aureuksen ja MRSA:n havaitsemiseen. Tutkimuksen aineistona oli 35 itsestään kuollutta tai lopetettua siiliä, jotka oli toimitettu erilaisten oireiden tai vammojen takia Korkeasaaren villieläinsairaalaan tai Oulun Ruokaviraston patologiseen tutkimukseen vuosina 2021–2022. Kustakin siilistä otettiin neljä näytettä, kaksi nenä/sierainalueelta ja kaksi perineumista, ja kukin näyte rikastettiin kahdessa eri esirikasteessa. Jokainen esirikastettu näyte viljeltiin CHROMagar MRSA- ja MRSA Brilliance –antibioottimaljoille sekä CHROMagar MRSA –maljalle ilman antibioottilisää. Eri rikaste-elatusainemaljayhdistelmiltä poimittiin 259 tyypillistä bakteeri-isolaattia, joista 173 (66,8 %) tunnistettiin S. aureukseksi MALDI-TOF-lajintunnistuksella. Tunnistetuista S. aureuksista valittiin jatkotutkimuksiin 21 kantaa, joille tehtiin mecC/mecA -geenien osoitus PCR-menetelmällä ja spa-tyypin osoitus osagenomisekvensoinnilla sekä mikrobilääkeherkkyysmääritykset kiekko- ja liemilaimennosmenetelmillä. Jatkotutkimukseen valitut kannat myös kokogenomisekvensoitiin, jonka avulla määritettiin kantojen resistenssigeenit, sekvenssityyppi sekä spa-tyyppi. Jatkotutkimuskannoista 85,7 % (18/21) vahvistui mecC-MRSA:ksi, ja kolme kantaa olivat metisilliinille herkkiä S. aureus -kantoja (MSSA). Tutkituista kannoista yksikään ei ollut mecA-MRSA:ta. Sierain/nielunäytteistä eristettiin enemmän S. aureusta (n=107) kuin perineumnäytteistä (n=66). Tutkimuksen tulosten perusteella siilien sierain/nielunäytteistä saa tilastollisesti todennäköisemmin eristettyä S. aureuksen kuin perineumnäytteistä. Esirikastetyypillä ei ollut tilastollista merkitystä S. aureuksen eristämisessä. Brilliance-maljalta eristettiin prosentuaalisesti (88,9 %) enemmän mecC-MRSA:ta kuin muilta maljoilta. Brilliance voisi siis tarjota edun mecC-MRSA:n luotettavammassa tunnistamisessa muihin selektiivisiin maljoihin nähden. Alun hypoteesien mukaisesti tutkimuksen siileillä esiintyi MRSA:ta, ja mecC-MRSA:ta havaittiin enemmän kuin mecA-MRSA:ta. Tutkimuksen kaikkien S. aureus -kantojen spa-tyyppejä, sekvenssityyppejä ja mahdollista mecC- tai mecA -geenin kantajuutta ei kuitenkaan ole vielä selvitetty. Niiden määrittäminen jatkotutkimuksilla toisi lisää tärkeää ja mielenkiintoista tietoa S. aureuksen ja MRSA:n esiintymisestä siileillä.
-
(2023)Tässä tutkielmassa käsitellään hevosen kipukäyttäytymisen yhteyttä ontumaan. Aiempien tutkimuksien mukaan ontuma on yksi urheiluhevosen yleisimmistä ongelmista. Hevosten kipuilmeitä on hyödynnetty useissa tutkimuksissa klinikkaolosuhteissa. Myös ontuman yhteydessä kipuilmeitä ja -käyttäytymistä on tutkittu. Ei ole kuitenkaan pystytty määrittämään käyttäytymismuotoja, jotka ovat merkki nimenomaisesti ontumasta. Kipukäyttäytymisen taustalla voi olla ontuman sijaan esimerkiksi kipu sisäelimissä, suussa tai selässä, epäsopivat varusteet tai liian vaikeat tehtävät. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää, voiko jotain kipukäyttäytymisen muotoa pitää spesifisenä juuri ontumalle ja voiko kuka tahansa hevosten parissa toimiva henkilö hyötyä kipukäyttäytymisen arvioimisesta ja tunnistamisesta. Aineistona oli 30 ratsastuskouluhevosta, joiden mahdollinen ontuma määritettiin inertiaalisensorien sekä silmämääräisen ontumatutkimuksen avulla. Lisäksi hevosten kipuilmeitä tutkittiin ja niiden kipukäyttäytymistä ratsastaessa arvioitiin Arvioijien 1 ja 2 toimesta. Hevosten kokonaisepäsymmetrian vaihteluväli oli 13–211 ja mediaani 52. Silmämääräisen ontumatutkimuksen antaman AAEP-arvon mediaani oli 1,5 ja vaihteluväli oli 0–2,5. Inertiaalisensorien symmetrisesti liikkuvia hevosia oli viisi, kun taas AAEP:n mukaan yhdeksän hevosista liikkui ilman ontumaa. Arvioijien 1 ja 2 tulokset korreloivat keskenään merkitsevästi. Arvioijan 1 tulosten vaihteluväli oli 3–20 ja mediaani 9 ja Arvioija 2 tulosten vaihteluväli oli 1–19 ja mediaani 8. Merkitsevää korrelaatiota havaittiin myös Arvioija 2 ja kipuilmeiden kanssa. Muiden tulosten välillä ei havaittu merkitsevää korrelaatiota. Tutkimuksessa havaittiin useita haasteita kipukäyttäytymisen arvioinnissa, kuten videoiden huono laatu. Lopputulemana kuitenkin oli, että kipukäyttäytymisen arvioimista voidaan käyttää työkaluna, kun halutaan tunnistaa hevosen kipu ajoissa ja siitä voi olla hyötyä kaikille hevosten parissa toimiville henkilöille. Kipukäytöksen perusteella hevoselle ei kuitenkaan voida diagnosoida ontumaa. Muut kivunlähteet tulee aina huomioida ja poissulkea.
-
(2023)Insuliiniaineenvaihdunnan häiriö (Insulin dysregulation, ID) on tärkeä osa hevosten metabolista syndroomaa (Equine metabolic syndrome, EMS) ja merkittävä riskitekijä hormoniperäiselle kaviokuumeelle. Tutkimuksissa on todettu, että pitkittynyt hyperinsulinemia aiheuttaa aiemmin terveillä hevosilla ja poneilla kaviokuumeen. Tarkkaa mekanismia tälle ei kuitenkaan edelleenkään tiedetä. Kaviokuumeessa kavioluun ja sarveiskavion välinen lamellikerros vaurioituu, mikä voi johtaa kavioluun kääntymiseen ja vajoamiseen kavion sisällä. Kaviokuume voi pahimmillaan johtaa hevosen tai ponin lopettamiseen. Insuliiniaineenvaihdunnan kausittaisia muutoksia on tähän mennessä tutkittu erittäin vähän ja varsinkin Suomessa vuodenaikojen vaihtelu on hyvin suurta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten hevosten insuliiniaineenvaihdunta muuttuu 2 kuukauden laidunkauden aikana. Hypoteesina oli, että hevosten insuliiniaineenvaihduntaa mittaavien testien tulokset muuttuisivat laidunkauden aikana. Tutkimukseen osallistui 29 suomenhevosta Ypäjän Hevosopistolta. Hevosille suoritettiin sokerirasitustesti (Oral sugar test, OST) kerran kesäkuussa ja kerran elokuussa. Näiden perusteella määritettiin hevosille insuliinin maksimipitoisuus (InsulinMax) ja aika-insuliinipitoisuus kuvaajan alle jäänyt pinta-ala (AUC) molemmilla testikerroilla. Molemmilla kerroilla hevosten verinäytteistä tutkittiin myös adiponektiini, adrenokortikotropiini (ACTH), triglyseridi sekä glukoosi. Lisäksi hevosille tehtiin kuntoluokitus (Body condition score, BCS) ja niiden kaulan paksuus arvioitiin (Cresty neck score, CNS). Hevosista osa oli testien välisen ajan sisäruokinnassa ja osa vaihtelevan ajan laitumella. Tilastollisessa analyysissä vertailtiin OST:n tuloksia kesä- ja elokuussa. Lisäksi vertailtiin mitattuja arvoja sen mukaan, todettiinko hevosilla ID ja olivatko ne testien välisen ajan laitumella vai sisäruokinnassa. Yhteensä 10 hevosella todettiin ID ainakin toisella testikerralla. Kuudella hevosella ID todettiin vain toisella testikerralla. Ainoastaan yhdellä hevosella todettiin kohonnut lepoinsuliinipitoisuus. Hevosten insuliiniarvoissa (InsulinMax ja AUC) ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa kesä- ja elokuun välillä. Laitumella olleiden hevosten insuliiniarvot (InsulinMax ja AUC) olivat elokuun mittauksessa suuremmat verrattuna sisäruokinnassa olleisiin hevosiin. Sisäruokinnassa olleiden hevosten InsulinMax:n mediaani oli 14,5 µIU/ml (vaihteluväli 0,0–47,8 µIU/ml) ja laitumella olleiden hevosten 33,6 µIU/ml (vaihteluväli 5,4–300 µIU/ml). Kaikkien hevosten ruokinta ja liikunta saattoi kuitenkin jonkin verran vaihdella testikertojen välisenä aikana, minkä takia tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että yksittäisten hevosten OST tulokset voivat vaihdella. Tämän takia hevosia, joilla epäillään ID:tä, tulisi testata useamman kerran, vaikka ensimmäisellä kerralla tätä ei todettaisikaan. Tulosten perusteella laiduntaminen saattaa vaikuttaa OST-tuloksiin ja insuliiniaineenvaihduntaan, mutta tämä vaatii vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa todettiin myös, että pelkän lepoinsuliinin määrittämisellä ei saada luotettavaa kuvaa hevosen insuliiniaineenvaihdunnasta.
-
(2023)Syvän koukistajajänteen kavionsisäiset vauriot ovat ratsuhevosilla tunnettu vaiva, joiden diagnosoiminen on hevosen kavion rakenteen vuoksi haastavaa. Nykyisten kuvantamismenetelmien avulla pystytään kuitenkin arvioimaan vaurioiden tarkkaa sijaintia sekä laatua, mikä on merkittävää paitsi vaurioiden diagnosoinnin, myös hevospotilaalle annettavan paranemisennusteen kannalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään syvän koukistajajänteen vaurioihin kaviossa. Syvä koukistajajänne on keskeinen rakenne kavion mekaanisen toiminnan kannalta, minkä vuoksi sen vauriot voivat olla kivun aiheuttaman ontuman taustalla. Syvän koukistajajänteen vauriot jaetaan primaareihin ja sekundaarisiin vaurioihin. Primaareita vaurioita ovat jänteen halkeamat, ytimen vauriot sekä alakiinnityskohdan vauriot. Sekundaariset vauriot esiintyvät yleensä osana ns. sädeluusyndroomaa, jonka yhteydessä jänteessä esiintyy osittaisia halkeamia ja jänteen dorsaalisen pinnan vaurioita. Syvän koukistajajänteen primaarit vauriot aiheuttavat yleensä akuutisti alkaneen yhden jalan ontuman. Sekundaarisia vaurioita tavataan puolestaan sädeluusyndroomalle tyypillisenä molempien etujalkojen kroonisena ontumana. Ontuma usein paranee levossa, mutta tyypillisesti pahenee taas hevosen palatessa takaisin työhön. Syvän koukistajajänteen kavionsisäinen vaurio diagnosoidaan ontumatutkimuksen ja diagnostisen kuvantamisen avulla. Ontumatutkimukseen sisältyy hevosen historian ja käyttötarkoituksen selvittäminen, yleistutkimus, palpaatiotutkimus, taivutuskokeet, ontuman arviointi liikkeessä sekä kavion hermojen puudutukset. Syvän koukistajajänteen kavionsisäisissä vaurioissa saadaan usein jonkinlainen vaste matalalla johtopuudutuksella, mutta ontuma saadaan kokonaan häviämään vasta keskikorkean johtopuudutuksen avulla. Kavionsisäisen ontuman selvittämiseksi diagnostinen kuvantaminen aloitetaan aina röntgentutkimuksella. Syvän koukistajan vauriossa ei yleensä ole nähtävissä röntgenkuvissa muutoksia. Röntgentutkimuksella voidaan kuitenkin nähdä sädeluun luisia muutoksia, jotka esiintyvät usein yhdessä koukistajajänteen alaosan vaurioiden kanssa. Epäiltäessä syvän koukistajajänteen vaurioitumista, tarvitaan röntgentutkimuksen rinnalle myös muita kuvantamismenetelmiä. Kavionsisäisissä vaurioissa ultraäänitutkimuksen suorittaminen on haastavaa, mutta se voi antaa viitteitä syvän koukistajajänteen vaurion mahdollisuudesta. Skintigrafialla voidaan saada akuuteissa tapauksissa paikannettua vaurion sijainti kavioon, mutta vaurion tarkempaa laatua ei saada selville. Luotettavin diagnoosi saadaan magneettitutkimuksen tai tietokonetomografian avulla. Syvän koukistajajänteen vaurioiden hoito perustuu pitkäaikaiseen lepoon, kontrolloituun liikuntaan sekä oikeanlaiseen kengitykseen. Konservatiivisen hoidon tukena voidaan käyttää lääkeaineiden ja biologisten aineiden injektioita vaurioalueelle. Kirurginen hoito on mahdollista jänteen dorsaalisten vaurioiden hoidossa. Syvän koukistajajänteen vaurioiden ennuste riippuu vaurion laajuudesta ja muista samanaikaisesti vaurioituneista rakenteista, mutta yleisesti ennuste hevosen urheilukäyttöön palaamiselle on aina varauksellinen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä tarkempaa tietoa antavaan magneettitutkimukseen, mutta hoitoa kannattaa kuitenkin kokeilla erityisesti silloin, kun röntgen- ja ultraäänitutkimuksissa ei havaita merkittäviä muutoksia.
Now showing items 1-20 of 1332